Synkmetsän lehvien alla (Aragorn/Legolas, R) Kesken!

[Celeb]

Title: Synkmetsän lehvien alla
Author: Celeb
Rating: R (ainakin luulisin niin)
Pairing: Aragorn X Legolas
Genre: Slash
Warnings: Slash, niin yllättävää kuin se onkin.
Disclaimer: Hahmot ja maailma J. R. R. Tolkienin omaisuutta, kirjoittaja ei hyödy rahallisesti ollenkaan.
Summary: Aragorn tuo Klonkun Synkmetsään, ja tapaa prinssi Legolasin.
A/N: Oikeastaan tämän ensimäisen luvun pitäisi olla prologi, mutta en pidä prologeista ficeissäni. Jatkoa on luvassa ainakin kolme lukua, sen mukaan saanko palautetta ja miten aikatauluni toimii. (Ja niille, jotka haluavat vain kirjallista pornoa tämä ei tule olemaan toiveiden täyttymys. Ainakaan tämä ensimäinen luku.)
Feedback: Kyllä kiitos, paljon. ^^

Luku 1

Aragorn seurasi vaitonaisena edellään kävelevää ruskeahiuksista metsähaltiaa, prinssi Legolasia. Kuningas Thranduil oli asettanut poikansa opastamaan vierastaan. Todellisuudessa Aragorn ei kuitenkaan ollut kovin mielissään seurastaan. Se, mitä hän kaipasi kipeästi juuri nyt, oli lämmin ateria ja runsas yöuni. Tai ehkä muutaman päivän lepo. Retki Mordoriin ja takaisin, Klonkku mukanaan, oli ollut uuvuttavampi, kuin hän uskalsi myöntää edes itselleen. Synkmetsän haltiahovin muodolliset käytöskoukerot ja esittelyt olivat tehneet hänen olonsa hyvin epämukavaksi. Haltiaylimysten joukossa hän oli liian helposti tuntenut olevansa vain ihminen. Kaiken lisäksi vielä lopen uupunut ja rähjäinen ihminen, joka tuskin muisti mikä oli sopiva tervehdys haltiakuninkaalle. Useita päiviä erämaassa, niljaisen olion seurassa viettäneenä, hän näytti lähinnä variksenpelättimeltä. Kurjuutta entisestään lisäämään, hovissa puhuttava haltiakieli tuntui vieraalta.

Tähän mennessä kaikki oli vielä mennyt kohtalaisen hyvin, mutta jos he eivät pian saapuisi määränpäähän, missä se ikinä olikin, Aragorn pelkäsi pyörtyvänsä käytävälle. Viimeisestä ateriasta oli kulunut jo ainakin päivän verran ja yöunesta paljon kauemmin. Niljaisen otuksen vahtiminen oli kuluttanut myös henkisiä voimavaroja, eikä Aragorn uskaltanut toivoa pystyvänsä viettämään iltaa asiaankuuluvan hienostuneen keskustelun merkeissä. Parhain mitä päivästä saattoi sanoa, oli että hän oli päässyt Klonkusta eroon. Siihen verrattuna väsymys oli pientä. Hammasta purren hän kykeni vain seuraamaan prinssi Legolasin sulavaa kävelyä syvemmälle palatsiin.

Muutaman minuutin kävelyn jälkeen kaksikko saapui käytävään, jonka päässä Aragorn näki alaspäin loivasti kaartuvan portaikon. Aragorn kirosi mielessään huonoa onneaan. Suorilla ja tasaisilla käytävillä hän oli vielä kutakuinkin saanut alistettua valtaansa huimauksen, joka oli vaivannut häntä jo hyvän aikaa. Vaan entä portaat?
Ainakin he olivat käytävällä kaksin. Portaat olivat melko leveät niin, että kaksi tai kolme miestä olisi voinut kävellä siitä rinnakkain. Ne oli koristeltu taitavin kaiverruksin, jotka jäljittelivät suuria, pyöreähköjä puunlehtiä. Aragorn ei kuitenkaan piitannut lehdistä, enemmän häntä huolettivat itse portaat. Vaikka ne eivät näyttäneet jyrkiltä, ajatus samaan aikaan kaareutuvista, alas johtavista ja eteenpäin vievistä portaista ei tuntunut hyvältä. Mielessään hän rukoili Valaria, kun he lähestyivät niitä.

Ensimmäinen askelma oli ollut kamala, seuraava vielä pahempi. Kolmas askelma alemmas riitti. Aragorn ei enää voinut mitään pimenevälle näkökentälleen. Maa katosi hänen jalkojensa alta, eikä mies tiedostanut hetkeen mitään.

* * *

Legolas johdatti vierasta kohti tämän huonetta, joka oli hänen omansa vieressä. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi ajatellut tästä ihmismiehestä. Katkelmia Thranduilin, isänsä, puheista pyöri Legolasin päässä.

...dúnédainin johtaja... ...osoittanut taitavuutensa... ...Mestari Elrondin kasvattipoika... ...jo isänsä Arathornin ajoista... ...joka tuo suvulleen kunniaa... ...Isildurin perillinen... ...palannut vaaroista... ...ystävänsä Mithrandirin kanssa... ...etenkin näinä aikoina...

Se oli lähes merkityksetöntä sanahelinää. Juhlavat korulauseet eivät kertoneet mitään ihmisen oikeasta luonteesta. Enemmän Legolas oli saanut selville miehen ulkomuodosta. Aragorn näytti kokeneelta erämieheltä. Tämän varusteet olivat kuluneet ja matkan ryvettämät, mutta Legolas saattoi huomata niiden olleen alunperin hyvälaatuiset. Miehellä oli myös miekka, joka riippui lanteilla. Aragorn oli selvästi tottunut käsittelemään sitä, sillä miekka vaikutti enemmän ruumiinosalta, kuin irtonaiselta esineeltä. Mutta siihen Legolasin tiedot sitten loppuivatkin, ja jättivät lopun arvausten varaan.

Kun miehet saapuivat portaisiin, Legolas ei edes ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Aragornin kaatuessa Legolas nappasi hänet kiinni hetkeäkään empimättä. Haltia vilkaisi nopeasti portaikkoa ja käytävää, muttei nähnyt mitään hälyttävää. Legolas kohdisti kaiken huomionsa Aragorniin. Nyt vasta haltia tajusi, kuinka kalpea mies oli. Vaikka kaikki oli tuntunut tapahtuneen silmänräpäyksessä, Legolasin käsien varassa lepäävä mies alkoi jo tointua. Harmaat silmät avautuivat ja kohdistuivat metsähaltian kasvoihin.
”Mitä tapahtui? Oletko kunnossa?” Legolas huudahti unohtaen jäykän hovietiketin kokonaan.
”Prinssi Legolas, pyydän teitä, ei nyt. Enin mitä tällä hetkellä voitte tehdä hyväkseni, on auttaa minut näitä portaita alas, ja suorinta tietä määränpäähämme. Sen jälkeen voimme kenties keskustella. En mielelläni vaivaisi talon muita asukkeja, joten pyydän teitä pitämään tämän pienen välikohtauksen omana tietonanne, olkaa niin hyvät”, Aragorn sanoi hiljaa mutta lujasti. Myös katse, jonka mies kohdisti Legolasiin, oli raudanluja. Ihminen ei myöskään ollut hetkeksikään unohtanut virallisia sanamuotoja ja kohteliasta esiintymistä. Legolas tyytyi vain nyökkäämään hiljaisena, mutta täynnä ihmetystä. Tällä miehellä oli rautainen tahto ja uskomaton itsehillintä!

* * *

Vasta kuullessaan oven loksahtavan takanaan kiinni, Aragorn uskalsi jälleen hengittää. Legolas oli yhä hänen seurassaan, mutta Aragorn arveli voivansa luottaa haltiaan, edes hiukan. Huone, jossa hänen oli määrä viettää yönsä, oli avara ja viihtyisä. Lattia ja katto olivat jotain hänelle tuntematonta tummaa puuta. Seinät olivat vaaleammasta puusta, ja katon sekä lattian rajassa niitä koristivat kaiverrukset, jotka toistivat vaahteranlehtien ja -oksien kasvua. Oikeanpuoleisella seinällä oli pienehkö ovi, jonka Aragorn arveli johtavan pesutiloihin. Lattialla oli ruskean ja vihreän sävyistä kudottu matto. Ovea vastapäätä olevalla seinällä oli vihrein ja valkoisin vuodevaattein pedattu sänky. Sängyn vieressä, vasemmalla seinustalla, oli kaksiovinen vaatekaappi. Sen eteen joku oli tuonut Aragornin vähät matkatavarat. Satulalaukut ja viitan, siistiin pinoon aseteltuina. Suoraan Aragornin vasemmalla puoletta oli pienikokoinen, mutta siro pöytä ja kaksi nojatuolia. Pöydällä oli viinikarahvi ja kaksi valkeasta lasista valmistettua pikaria. Seiniltä riippui muutamia maalauksia. Niiden aiheissa vuorottelivat metsästysseurueet ja kesäiset juhlat puiden alla. Huone oli valaistu vihreälasisin lampuin, jotka loivat ympärilleen pehmeää hehkua Huoneen ainoa ikkuna oli korkealla katonrajassa, mutta verhot oli vedetty kiinni.

Tuon kaiken Aragorn pani merkille yhden ainoan vilkaisun aikana. Hän ei kuitenkaan astunut peremmälle, vaan nojasi uupuneena selkänsä ovea vasten ja sulki silmänsä. Legolas huomasi sen ja oli hetkessä Aragornin vierellä, tarttuen häntä käsivarresta. Kun Aragorn avasi harmaansävyiset silmänsä, hän huomasi katsovansa suoraan kauniin mieshaltian huolestuneisiin kasvoihin.
”Oletko kunnossa?” Legolas kysyi toistaen aiemman kysymyksensä.
”Voit puhua vapaasti, minä en välitä muodollisuuksista nyt kun olemme kahden”, hän lisäsi Aragornin viivyttäessä vastaustaan.
”Minä... Tämä ei ole mitään vakavaa. Olen vain hieman väsynyt matkan takia, siinä kaikki”, Aragorn sanoi vältellen, vaikka tiesikin, ettei haltia uskoisi häntä. Ehkä Legolas jättäisi asian hiljaisesti omaan arvoonsa...

Mutta niin ei käynyt. Legolas suuntasi Aragorniin katseen, joka sai miehen tuntemaan itsensä tuhmaksi pikkupojaksi. Haltia pudisti kevyesti päätään.
”Luuletko, että uskoisin tuon, sen jälkeen, mitä tapahtui portaikossa?” hän kysyi lähes epäuskoisena.
”Niin... No, en kai oikeastaan”, Aragorn mutisi vältellen, tuntien kevyen punan nousevan kasvoilleen. Se ei ollut tavanomaista.
”Sitä minäkin. Etkö vain voisi kertoa? Voit luottaa minuun, lupaan sen”, Legolas sanoi katsoen Aragornia silmiin. Aragorn empi hetken, tarkastellen haltian kasvoja. Voisiko hän luottaa haltiaan varauksetta? Entä jos tämä pettäisikin? Se ei olisi kovin todennäköistä, mutta mahdollisuus oli olemassa. Legolas tarjosi muutamilla sanoilla kaikkea, mitä Aragorn kaipasi. Ystävyyttä, joka ei pohjautunut ulkokuoreen. Luottamusta. Pakokeinon hänen yksinäisestä arjestaan, jonka täyttivät epäily ja varovaisuus. Uskaltaisiko hän raottaa muureja, jotka oli jo kauan sitten rakentanut ympärilleen? Liian monesti ne olivat sortuneet sisältä käsin tehdyn hyökkäyksen voimasta, ja hän oli saanut maksaa korkean hinnan valheellisesta ystävyydestä. Legolaskin oli jo törmännyt niihin, hyökännyt niitä vastaan ystävällisyyden asein. Nyt niissä oli jo halkeamia, mutta ensi kertaa kukaan ei yrittänyt rikkoa niitä haavoittaakseen.

***

A/N vol2: Muuten, tiedostona tämä teksti kulkee nimellä L_A_S. Sinänsä hupaisaa, että se voi merkitä kolmea asiaa: Legolas, Legolas ja Aragorn Synkmetsässä ja sitten siinä on vielä ficin alkukirjaimet väärässä järjestyksessä. (Mitä, elämä? Mikä se on?) Tarpeeton yksityiskohta, mutta silti. ^^

[Fuu]

Ohoo, luenpa pitkästä aikaa Arskan ja Legsun seikkailuista. :D Mutta halusin tutustua tähän pieneen pätkään. Aloitus oli lupaava! Oli hyvä idea käyttää juonen pohjana retkeä, jolla Aragorn raahasi Klonkun Synkmetsään, se tekee tästä uskottavan eikä mitään erityisen juonetonta PWP-pätkää (joissa niissäkään ei ole sinänsä mitään vikaa). Olin aistivinani myös sellaista mukavan hidasta ystävyyden ja syvenevän suhteen kehittelyä... se on hyvä, jos meinaat kirjoittaa R-tasoisen ficin kahden ennestään toisilleen vieraan hahmon välille, ei sitä R-kohtausta kannata laittaa heti esittelyjen jälkeen. :D Loppukappale oli erittäin lupaava, mitä vastaa Aragorn?

Kurjuutta entisestään lisäämään, hovissa puhuttava haltiakieli tuntui vieraalta. Tätä lausetta jäin hieman maistelemaan... Se tuntuu hassulta, tuo "kurjuutta entisestään lisäämään" tuntuu irralliselta, kun siinä ei ole verbiä tai mitään. Alan taas tapani mukaan nillittää pikkuasioista, mutta saisiko tuota jotenkin muokattua? Vaikka "kurjuutta lisäsi entisestään se, että..." Tämä on vain ehdotus, eikä sitä ole pakko toteuttaa. ;D

Kaiken kaikkiaan mukava alku hitaasti kypsyvälle kuumalle romanssille. ^^ Kiitos kovasti tästä.

[mr.Greenleaf]

Hohhoh, enpä todellakaan muista millon viimeeksi olisin lukenut ihka aitoa Sormusten Herra-ficciä! Kyllä oli mukava paluu vanhaan. Mukavan tarkkaa ja rauhallista kuvailua. Paritus on toki miun mieleen tuttuna ja turvallisena! ^^

Oli oikein mielenkiintoinen aloitus, ja kirjoitat taidokkaasti! Odottelen oikein mielelläni tulevia osia tähän. Pitää kyllä kysyä, että ootko sie suunnitellu tähän mihinkään kohtaan tätä "kirjallista pornoa"? Myönnän odottelevani sellaista..

Enpä nyt tähän oikeastaan kovinkaan rakentavia keksi kommentoida, jatkakaa tästä

[Celeb]

Kiitos vaan kommenteista! : )

Fuu: Pikkuasioista saa ja pitää nillittää! : D Mietin kyllä tuota lausetta betani kanssa, mutta en lähtisi enää tekemään sille mitään. Muutenkin betaus projektissa oli pientä häikkää (koska betani unohti, ettei ollut liittänyt tiedostoon tietoa siitä miksi oli vetänyt punakynällä tietyt kohdat. No, sellaista sattuu. ; D)

Greenleaf: Kirjallista pornoa on kyllä luvassa, älä huoli. n____n Minusta vain ei ole yhtään "aitoa" tai "luonnollista" että kaksi henkilöä tapaavat toisensa ja hyppäävät heti sänkyyn. Mutta ajan kanssa, kyllä. (Myöntää haluavansa kirjoittaa "kirjallista pornoa") ^^"

Ficci jymähti kommenttien puutteessa paikoilleen, mutta nyt saan varmaan taas potkittua itseni liikkeelle. : ) Kiitos siitä teille. n___n

[Pyhimys]

”Mitä tapahtui? Oletko kunnossa?” Legolas huudahti unohtaen jäykän hovietiketin kokonaan.
”Prinssi Legolas, pyydän teitä, ei nyt. Enin mitä tällä hetkellä voitte tehdä hyväkseni, on auttaa minut näitä portaita alas, ja suorinta tietä määränpäähämme. Sen jälkeen voimme kenties keskustella. En mielelläni vaivaisi talon muita asukkeja, joten pyydän teitä pitämään tämän pienen välikohtauksen omana tietonanne, olkaa niin hyvät”, Aragorn sanoi hiljaa mutta lujasti. Myös katse, jonka mies kohdisti Legolasiin, oli raudanluja. Ihminen ei myöskään ollut hetkeksikään unohtanut virallisia sanamuotoja ja kohteliasta esiintymistä. Legolas tyytyi vain nyökkäämään hiljaisena, mutta täynnä ihmetystä. Tällä miehellä oli rautainen tahto ja uskomaton itsehillintä!

Todellakin niin Aragornia tuo puhe, olet hyvin säikyttänyt hahmojen luonteet tässä! ^^ odotan jo innolla jatkoa koska tämä kirjoitelman mukaan sä olet todellakin tämän vuoden tulokas, koska kirjoitata realistisesti vaikka kaikki onkin keksittyä ja hahmot ovat täysin itseään. Olisi mukava tietää mikä se Aragornin vaivaava asia on ku se saa miehen noin heikoksi. Joten ainakin mää olisin innolla odottomassa jatkoa!

[Celeb]

Oj, kiitos! n___n *hiukan hämmentynyt kehuvasta palautteesta*

Voin jo vähän paljastaa, mikä on vialla. Luulisin itse, että ihan vaan väsymys, verensokeri alhaalla, ja muuta mukavaa. (Jo pari pikkutunneille valvottua yötä, alle kymmenen tunnin paasto helteellä ja paljon kävelemistä voi aiheuttaa huimausta, pahoinvointia ja lähes pyörtymisen Louvren pitkissä portaikoissa. ^^") Oikeastaan koko ficci sai ideansa Aragornin matkaväsymyksestä. *kipittää hakemaan Keskeneräisten tarujen kirjan*

"... Aragorn sanoi saaneensa Klonkun kiinni illan pimetessä helmikuun 1. päivänä. Toivoen välttävänsä kaikkian Sauronin vakoojien valppauden Aragorn ajoi Klonkun yli Emyn Muilin pohjoiskukkuloiden ja ylitti Anduinin heti Sarn Gebirin yläpuolella. Itärannan matalikolla lojui usein ajopuita ja Aragorn sitoi Klonkun tukkiin ja ui joen poikki sen kanssa ja jatkoi matkaansa pohjoiseen pitkin läntisimpiä polkuja mitä löysi, Fangornin liepeitä myötäillen, yli Liituvirran ja siten myös Nimrodelin ja Hopeajuovan Lórienin rajalla ja yhä edemmäksi, karttaen Moriaa ja Hämypuron laaksoa, Kurjenmiekkojen yli kunnes he viimein alkoivat lähestyä Otavankalletta. Siellä Aragorn ylitti Anduinin totoistamiseen beorinkien avulla ja meni Metsään. Koko jalan taitettu matka oli lähes yhdeksänsataa virstaa, ja Aragorn suoriutui siitä viidessäkymmenessä päivässä, väsyttäen itsensä pahan kerran, ja saapui Thranduilin maaliskuun 21. päivänä.

(s. 468)

Itse ainakin pienessä mielessäni kuvittelen, että pökertyminen toisen käsivarsille voi lähentää aika radikaalisti. Ja kuvittelen myös, että tuommoinen reissu oikeuttaa siihen pökertymiseen. ;D