Ja miltä tuntui ensimmäinen kierros?

[Mara_Jade]

Minua harmittaa että ensimmäinen Tarun lukukertani ei ollut varsinaista lukemisesta nauttimista, vaan pänttäystä^^ Meidän luokalla oli näet siihen aikaan muutama sellainen Tolkien fani, jotka osasivat suunnilleen Tarun ulkoa jne. Ja minä kun kiinnostuneena olisin halunnut kuunnella niiden juttuja, niin he sanoivat vain, että mene pois, et ole lukenut kirjaa, et tiedä mistään mitään. Ja kunnianhimoisena ja ylpeänä luonteena otin siitä nokkiini tosi pahasti, ja ryntäsin heti kirjastoon lainaamaan kirjan, ja luin sen pikavauhtia, päntäten kaikki runot ja laulut niin että pystyin lausumaan niitä ulkomuistista, ja että voisin leveillä tietoudellani. Silloin en keskittynyt juoneen lainkaan, tartuin vain hanakasti kaikeen nippelitietoon lyödäkseni porukan ällikällä.

Näin monta vuotta myöhemmin ajateltuna käytökseni oli typerää ja lapsellista, ja myöhemmin sitten tartuinkin Taruun uudestaan, ja luin sen tälläkertaa fantasiakirjana enkä oppikirjana. Tälläkertaa lukeminen vei monta kuukautta, luin useita pätkiä uudestaan ja todella rakastuin Keski-Maahan. Elokuvat sain katsoa vasta kirjan luetuani, isäni määräsi niin, joten elokuvan seikat eivät häirinneet lukemistani.

[Nasty]

Minäkin olin kiinni Potterissa, mutta kun luin TSH:n...

Se vain oli jotain uskomatonta! Paras lukukokemus aikoihin! Minä oikeasti rakastuin siihen ja luovuin Pottereista kokonaan. Silloin minusta tuli tälläinen Tolkien-fanaatikko, en saata lukea muuta, kun ajattelen loukkaavani Tolkienia. Ensimmäinen lukukerta, se tapahtui joku syksy, en muista kauanko siitä on aikaa. Lainasin ensimmäisen kirjan kirjastosta ja luin kirjaa kauhealla vauhdilla, en malttanut ensimmäisellä kerralla lukea edes esipuheita, prologia, mitään. Luin ne vasta myöhemmillä kerroilla. Se vaan oli mielestäni niin hyvä etten pystynyt kuvailemaan. Minua kyllä harmitti, kun luokallamme ei ole muita TSH-faneja, joten pakotin kaverini lukemaan ne. Nyt meillä on ihan TSH-aiheiset nimetkin toisillemme. TSH on paras kirja kautta aikojen, parempi kuin Potterit, parempi kuin ööm, no ei ole edes tarpeeksi hyviä kirjoja, jotta niitä voisi verrata TSH:hon! Tämä viesti oli kyllä ehkä enemmän TSH:n fanitus-viesti, anteeksi.

*poistuu takavasemmalle*

[Emmanuel]

Siitä taitaa olla noin kymmenisen vuotta nyt, kun ensimmäisen kerran sain uteliaana lapsosena Tarun käsiini. Olin siihen asti lukenut vain pelkkiä hevoskirjoja, eikä minua nyt suuremmin huvittanut alkaa lukea kirjaa, jossa pääosassa eivät olleet hevoset. Mutta rakastin lukemista, ja kaikki kirjaston hevoskirjat olin käynyt läpi, joten eipä minulla ollut muutakaan järkevämpää luettavaa. Ja isäni vakuutteli minulle, että Taru on hyvä kirja, vaikka hänkin oli lukenut sen joskus vuonna nakki ja muusi, eikä siitä paljoa muistanut.

En lukenut prologia, en esipuheita, enkä kuunnellut veljeäni, joka kertoi että olisi ollut parempi aloittaa semmoisesta kirjasta kuin Hobitti. Minulla ei ollut mitään hajua mikä hobitti oli, ja tavallisen tapaani en kuunnellut veljeni puheitä vaan hyppäsin suoraan Tarun maailmaa. Ja jäin koukkuun, niin totaalisesti kuin vain voi.

Rakastuin Taruun miltei samantien. En vaan osaa sanoa siihen syytä. Haluan ajatella että jossakin syvällä sisälläni minulla on ollut aina sidos fantasiaa ja fantasiakirjoihin ja keskiaikaan. Kuningas Arthurin tarua olen rakastanut aivan taaperosta lähtien (ja jo aivan pikkuisena katselin niitä leffoja Arthurista, joita ei todellakaan ollut tarkoitettu seitsemän vuotiaan pikkutytön silmille...)
Mutta siis, Taru lumosi minut aivan kokonaan jo ensimmäisellä kerralla, ja sen saman lumouksen alla olen edelleenkin. Kaikista elävimmin muistan kohdan, jossa Gandalf taaistelee Moria sillalla balrogin kanssa ja sitten putoaa sen kanssa alas kuiluun. Olin itkeä silmät päästäni monta päivää. Se oli minulle siihen astisen elämäni kamalin shokki. Ei Gandalf, tuo rakastetta velhovanhus, voinut mitenkään kuolla! En halunnut uskoa sitä, mutta hiljaa varauduin siihen että Gandalf todella oli kuollut eikä enää takaisin kirjan sivuille palaisi. Vaan mikä riemu repesikään kun totuus lopulta paljastui! Muistelen yhä lämmöllä tuota päivää. Toinen joka minua liikautti syvästi ensimmäisellä lukukerralla, olivat Rohanilaiset. Jos olisin jotakin Keski-Maan kansaa, olisin niin rohanilainen kuin vain voi olla. He ovat lempikansani edelleen, ja olisi aivan käsittämättömän upeaa päästä laukkaamaan valkean ratsun selässä noille laajoille tasangoille!

Taru Sormusten Herrasta (ja muutkin Tolkienin kirjat) ovat antaneet minulle kaikken hienoimmat lukukokemukset ikinä. Ja vaikka olen lukenut määrättömän määrän kirjoja Tolkienin kirjojen jälkeen, ei mikään ole jättänyt yhtä syvää jälkeä tämän tytön mieleen.

[Suetus]

Taisin tutustua Tolkienin tuotantoon ekan kerran kun olin kolmannella ja äiti luki minulle hobittia iltasaduksi. Itse kun inhosin lukemista, enkä muuta kuin heppakirjoja ollut lukenutkaan. Hobitti kuitenkin kiehtoi minua hirvittävästi ja rakastuin silmittömästi tähän kirjaan. Niimpä päätin itse avata sen ja lukea läpi oma-aloitteisesti. Niin alkoi rakastuminen lukemiseen, varsinkin fantasiakirjoihin.

Hobitit jälkeen vähän vanhempana (kutosluokalla) päätin sitten raivata tieni kirjastoon ja lainata TSH:n. Ja se piti tottakai lainata osissa, sillä en missään nimessä olisi jaksanut lukea sitä tiiliskiveä. Sen näkeminenkin jo masensi. Kuitenkin, jo FotR:n jälkeen olin täydellisesti koukussa. Se vain kävi hyvin huomaamattomasti. Olen miettinyt näin jälkeenpäin syytä siihen, mutta en ole keksinyt mitään. Ehkä sitten rakkaus fantasia kirjoihin on vain aina ollut sisälläni, mutta se vain odotti oikeaa hetkeä puhjeta kukkaan. TSH:n jälkeen halusin kuitenkin avata ovea enemmän tuohon maailmaan ja päätin lainata Silmarillioninkin. Sen jälkeen aloin ymmärtää miten paljon kirjan eteen oikeasti oli nähty vaivaa ja miten hieno teos se on. Siitä saakka olen lähes palvonut kirjaa. Ja tottakai piti lainata vielä Keskeneräisten tarujen kirja ja saada lisää tietoa tuosta ihmeellisestä TSH:n maailmasta.