MS: Parempi kohtaloko, PG-13

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

MS: Parempi kohtaloko, PG-13

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Parempi kohtaloko?

Title: Parempi kohtaloko?
Author: Elenloth
Genre: Romance, Drama
Rating: PG-13
Summary: "Minä" on Elenwen, haltianeito Lòrienista. Sormuksen Saattue tulee Lòrieniin. Olen yritttänyt kirjoittaa niin, että tarinan voisi sovittaa TSH:n "sisään".
A/N: Eka LotR-ficcini. Kirjoitettu joskus lokakuussa 2003.

------------------
Luku 1.
------------------

Kiiruhdan yli Lòrienin nurmikon kohti kertomaan Valtiattarelle sitä minkä olen juuri kuullut. Sormuksen Saattue on eilen saapunut etelärajalle ja lähestyi nyt Haldirin ja tämän komppanian kanssa Caras Caladhonia. Cerin Amrothille tuli Haldirin sanansaattaja ja kertonut asiansa minulle; Galadrielin neidolle jonka ei laisinkaan pitäisi toimia sanansaattajana.
Naurahdan. Kukapa uskoisi, että jopa haltiavaltakunnassa on joskus kiire, tai pulaa sanansaattajista?
Muutama kevyt juoksuaskel vielä, sitten olin jo kaupungin porteilla. Koputan ja portit aukeavat. Ohitan lähdeaukion ja saavun Valtiaan ja Valtiatteren puulle.
"Saitko tiedon, Elenwen?" kysyy yksi puun juurella seisovista vartijoista.
"Ovat täällä ennen iltaa."
Lähden kiipemään ylös. Valtiatar Galadriel istuu harjaamassa kultaisia hiuksiaan.
"Milloin he saapuvat?"
"Ennen iltaa, Valtiatar."
"Voisitko mennä hakemaan Celebornin? Hän on matkalla itärajalle. Sanoin ettei hän ehtisi sinne ennen Saattueen saapumista, mutta hän ei kuunnellut." Valtiatar nauraa helisevästi. "Hän ei koskaan kuuntele minua."
"Hyvä on", sanon hivenen huvittuneena. "Miten kaukana luulisitte hänen olevan?"
"Sen verran kaukana, että otat hevosen", Galadriel vastaa.
"Selvä." Niiaan ja lähden laskeutumaan tikkaita.

------------

Ihme kyllä, kaikki oli valmiina kun Saattue saapui. Istun sivussa muiden Galadrielin "hovineitojen" kanssa, vastapäätä vartiokaartia. Miesparoilla on kuuma haarniskoissaan ja siunaan kevyttä vaaleanvihreää pukuani.
Saattue on toden totta mielenkiintoista nähtävää; neljä lyhyttä, outoa olentoa, kuin lapsia; yksi sukumme jäsen Synkmetsästä - ja kääpiö hänen vieressään! Lisäksi kaksi ihmistä, dunèdainin Aragorn, joka ei ole Lòrienissa vieras, ja pitkä, tummanpuhuva mies, ilmeisesti etelän ihmisiä. Hänen silmänsä ovat verhotut ja aistin uhkaa. Mutta jotenkin hän vetää minua puoleensa.
Valtiaan alkaessa puhumaan tajuan, että jotain on vialla; jokainen Lòrienissa oli kuullut yhdeksästä Sormuksen ritarista, ja tässä on kahdeksan.
Kuuntelin hämilläni Celebornia, ja saan pian vastauksen, kuten jokainen haltia tässä salissa, ja, kuten jokainen haltia, huudahdan surusta. Mithrandir! Mithrandir, monesti Lòrienin maassa nähty, oli vaipunut balrogin kanssa syvyyksiin.
Ihmettelen mielessäni, miksen ollut sanut kuulla tätä Cerin Amrothin sanansaattajalta.
"Me emme ole puhuneet Haldirille toimistamme tai tarkoituksistamme", sanoo Legolas, Saattueen haltia Synkmetsästä.
Sitten kuuntelemme Aragornin kertoessa mitä Saattueelle oli tapahtunut. Lopulta Celeborn sanoo Saattueen pääsevän nyt lepäämään, ja me saatamme heidät, kaukaisten maiden kulkijat, lähdeaukoille ja teemme heille teltat ja niihin vuoteet. Puolituiset vaikuttavat tyytyväiseltä päästessään maahan nukkumaan. Jätämme Saattueen lepäämään.

------------------

Seuraavana päivänä Legolas siirtyi meidän seuraamme, ja nukkui yhdellä vierastalaneistamme.

Illalla kävelen Cerin Amrothilla, haluan rauhaa ja hiljaisuutta ja olla yksin.

Ajattelen vanhempiani, jotka olivat molemmat olleet Gil-galadin joukoissa Viimeisen Liiton aikana. Ajattelen isääni joka oli kuollut jossakin taisteluista, ja äitiäni, joka lähti Sauronin kukistumisen jälkeen, varjona entisestään, Erottavien Merien tuolle puolen. Minä olin ollut sodan aikana Lòrienissa, vain muutaman kymmenen vuoden ikäisenä nuorena neitona, ja Valtiatar oli ottanut minut suojiinsa, aavistaen ettei Celebrìan olisi enää hänen luonaan kauaa. Olin ollut hänelle kuin toinen tytär, ja nykyisin, 3018 vuotta myöhemmin, olen hänelle läheisin hänen neidoistaan.
Poimin niphredilin kukkia ja kiinnitän ne hiuksiini. Lähden kävelemään takaisin Caras Caladhoniin.

Olen jo kaupungin muurien sisäpuolella, kun huomaan yksinäisen hahmon istumassa erään puun alla. Boromir, etelän mies Saattueesta.
"Miksi istutte täällä yksin?" kysyn westronilla. Osaan sitä varsin hyvin, olen joskus käynyt Rivendellissä sanansaattajana. Pidän ratsastamisesta.
"Joskus ihminen haluaa olla yksin. Entä te?"
"Haltiakin kaipaa hiljaisuutta." Viittaan kädelläni ympäriinsä. Ilmassa kaikuu muistolaulu Gandalfille. "Minäkin suren häntä, mutta teen sen sydämessäni", selitän.
Ihmettelen miksi seison tässä keskustelemassa ventovieraan ihmisen kanssa.
"Te mietitte miksi viitsitte seisoa siinä puhumassa minulle", Boromir sanoo.
"En enää", sanon ilkikurisesti ja istahdan nurmikolle hänen viereensä.
"Mistä tulette?" kysyn.
"Minas Tirithistä. Käskynhaltija Denethor on isäni." Hänen harmaat silmänsä välkähtävät. Arvaan hänen miettivän, mitä hänen suvustaan ajattelen.
Olen hetken hiljaa ja muistelen kuulemaani Minas Tirithistä.
"Onko se todella rakennettu seitsemään tasoon?" kysyn.
"On. Ja ylimpänä kohoaa Etchelionin valkoinen torni helmenvalkeana."
Katsahdan häneen.
"Te nautitte kauneudesta?"
"Kyllä. Ja siksi teidän kanssanne on ilo keskustella, kun voi samalla puhua ja nauttia kauneudestanne", mies vastaa ja asettaa hiuksiini sieltä pudonneen nimphredilin kukan.
Menen hämilleni enkä tiedä syytä. Se saa minut hivenen ärtyisäksi. Nousen ylös.
"Minun pitää mennä, Valtiatar Galadriel odottaa minua saapuvaksi ennen auringonlaskua."
Sanat tulevat nopeasti ja viileästi.
Boromirkin nousee, kumartaa ja lähtee kohti Saattueen telttoja.
Minä lähden Valtiattareni luo.
Viimeksi muokannut Elenloth, Ke Helmi 15, 2006 8:12 am. Yhteensä muokattu 4 kertaa.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Luku 2.
A/N: En tiedä juovatko haltiat viiniä, mutta tässä juovat (mutta se ei tarkoita että Galadriel lähtisi loikkimaan humalassa ympäri Lòrienia kiljuen "Elbereth Gilthoniel"...). Tämä osa on kuivakiskoinen, mutta laittakaa se sen ruisleivän tiliin, jota napostelin kirjoittaessani.

-----------------

Toin Valtiattarelleni viinipikarin. Laskin sen ajatuksiini uppoutuneena pöydälle - puoliksi. Puolet sen pohjasta jäi tyhjän päälle, eikä tarvitse osata ennustaa tietääkseen miten siinä kävisi. Pikari tippui talanin valkealle lattialle ja meni rikki. Tummanpunaista viiniä virtasi värjäten pukuni valkeat helmat. Galadriel nousi tuolistaan - onneksi olimme kahden! - hymyillen lempeästi.
"Voi Elenwen, missä maailmoissa oikein olit?" hän kysyi. "Mene hakemaan rätti kutomolta. Ja vaihda mekkosi sen jälkeen"
Ei torumista, vain lempeä hymy kullan kehystämillä kasvoilla.
"Kyllä."
Punastellen kiipesin alas tikkaita ja hain talanilta, jossa toisinaan kudoimme kankaita, siivousliinojen joukosta rievun. Se oli ollut joskus jonkun tunikan hiha.
Kiirehdin kuivaamaan viinin ja Galadriel auttoi minua. Hän oli aina tuttavallinen ollessamme kahden. Celeborn sen sijaan ei juurikaan välittänyt minusta. Sain olla Valtiattaren kanssa niin paljon kuin halusin, kunhan en öisin. Jotenkin minusta tuntui, että heidän suhteensa oli hitusen retuperällä.
"Elenwen, tiedäthän että voit kertoa kaiken minulle." Se ei ollut kysymys.
"Kyllä, Valtiatar."
"Nyt minusta tuntuu, että sinun pitäisi mennä nukkumaan. Olet väsynyt, tai sitten ajatellut liikaa."
"Ettekö te joskus ajattele liikaa?"
"Usein. Hyvää yötä, lapsukainen."
"Samoin. Muuten, tuohon lattiaan jäi tahra, olen pahoillani."
"Voimme laittaa siihen maton."

--------------

En saanut unta, vaikka olin mennyt vuoteeseen varhain ja on jo yli puolenyön. Kieriskelen ympäriinsä patjallani, kangaspussilla jonka sisällä on edellisvuotisia mallornin lehtiä; ne tuoksuvat lempeästi kankaan läpi. Nousen ylös ja siemaisen vettä pikarista pienellä pöydällä. Asun tällä pienellä talanilla yksin. Puussa on monia muitakin lavoja, suuria ja pieniä, ja puu sijaitsee lähellä Caras Caladhonin keskustaa ja Valtiaan ja Valtiattaren jättimäistä mallornia.
Nousen seisomaan ja heilautan harteilleni valkean viitan ohuen yöpukuni päälle. Laskeudun hiljaa puusta. Alimmalla talanilla on vielä hereillä väkeä, he keskustelevat hiljaa etteivät herättäisi muita. Sillä jopa haltioiden kaltaiset kauniit olennot tarvitsevat unta, ja mieluiten öisin.
Ystävieni joukossa on Legolas, Synkmetsän prinssi. Tervehdin heitä ja jatkan matkaani maahan.

Ruoho on kosteaa paljaiden varpaitteni alla, metsä on hiljainen, äänetön ja kaunis. Tiedän että joskus lähtisimme meren yli; mutta minua ajatuskin Lòrienin vihreiden kunnaiden jättämisestä kauhistuttaa. Toisaalta, kun Galadriel ja Timanttisormus lähtisivät, mikään tuskin olisi entisensä. Ja minun,kuten monien muiden kansani joukossa, sydäntäni kaihertaa ajatus merestä; sen pärskeistä iholla ja suolaisesta tuoksusta.
Niin, minä tiedän Nenyasta; ja minun lisäkseni kai vain Gandalf tiesi, ja Celeborn, Elrond ja Cìrdan. Ja Aragorn, Isildurin perillinen. Ja toki Celebrìan, mutta hän on nyt mennyt länteen.

Saattueen telttojen luona istuu ulkona yksinäinen, synkkä hahmo. Boromir.
"Mikset nuku?"
"En voi nukkua täällä." En näe hänen silmiään, katseensa on alasluotu.
"Olet täällä enemmän turvassa kuin missään muualla Keski-Maassa."
"Onko ihminen - tai haltia - missään tai koskaan turvassa itseltään?" hän kysyy.
Arvaan mikä miestä painaa, se joka painaa meitä kaikkia tänä synkkänä aikana.
"Tule", viittaan miestä seuraamaan vastaamatta hänen kysymykseensä.
Vien hänet lempipaikalleni Lòrienissa, kukkulalle Caras Caladhonin eteläpuolelle. Kävelemme hiljaisuuden vallitessa. Kuuluu vain tuulen kevyt humina puissa ja hänen saappaidensa askeleet ruohikossa.
Tulemme perille. Allamme levittäytyy haltiavallan maanpäällinen keskus, galadhrimin puiden kaupunki. Valot kimaltavat puissamme, Galadrielin peililähde näyttää pudonneelta tähdeltä. Kaupunkimme ei tule olemaan pimeä, ennen kuin maailma on muuttunut ja haltiat lähteneet Lännen maille. Mallornpuumetsä tuntuu jatkuvan loputtomiin, kukkula ei ole niin korkea että näkisimme muutakin kuin Lòrienin.
"Kaikki tämä kauneus tuhoutuisi, jos Sormus jäisi jonkun käteen muutoin kuin tuhottavaksi. Haluaisitteko te sitä, te joka rakastatte Etchelionin tornin valkeaa kauneutta?", sanon pehmeästi. Boromir katselee ympärilleen eikä heti vastaa.
"Mutta miten voidaan olla varmoja, että Sormuksella voi tehdä vain pahaa?" Boromir kysyy hitaasti hetken kuluttua.
"Se tehtiin tekemään pahaa."
"Mutta jos sillä ei tahdottaisi tehdä pahaa? Minä en tahtoisi."
"Pystyykö tähti sammumaan, koska sen tahdotaan sammuvan?"
"En tiedä. Enkä tiedä, miksi puhun tästä sinulle, ja sinä minulle." Boromir on vaihtanut huomaamattaan sinutteluun. Sitten hän jatkaa. "Minusta tuntuu oudolta. Tekeekö Valtiattaresi tämän minulle? Vedät minua puoleesi."
"Entä jos teen sen aivan itse?" kuiskaan.
Hän katsoo minuun. Sydämeni hakkaa lujemmin.
"Teetkö?" hän kysyy käheästi. Harmaat silmät ovat kysyvät, epäröivät.
Nyökkään. Hän kääntää päätään minun puoleeni. Huulemme kohtaavat, ja minusta tuntuu etten tahdo lopettaa.
Minusta tuntuu ihmeelliseltä. En ole koskaan suudellut ketään, paitsi äitiäni aivan pienenä..enkä ole rakastanut.
Boromir vetäytyy epävarmasti pois, hän ei tiedä mitä ajatella. Enkä tiedä minäkään.
"Elenwen..mitä se oli?" hän kysyy.
"En tiedä. Mutta luulen..pitäväni sinusta kovasti."
Hänen huumorintajunsa saa otteen jopa romantiikan keskellä.
"Pitäväsi?" Ja hän koskettaa kasvojani, värähdän.
"Rakastavani."
Suutelemme uudelleen, viittani putoaa maahan mutta sillä ei ole väliä. On jo aamuyö, aurinko alkaa nousta. Näen sen säteet hänen tummissa hiuksissaan.
Takaamme kuuluu rapinaa. Pelästyn ja vetäydymme erillemme. Lähimmästä puusta - kukkulalla itsellään ei ole yhtään - laskeutuu joukko haltioita.
Katsahdan Boromiriin säikähtäneesti ja hän pudistaa pienesti päätään. "Eivät he huomanneet", hän sanoo hiljaa. "Olisiko huono asia jos olisivat?"
Punastun, nostan viittani ja sanattomasta sopimuksesta lähdemme kävelemään takaisin kohti Saattueen telttoja ja Caras Caladhonin keskustaa.
Telttojen luona Boromir tarttuu minua kädestä ja sanoo: "Sama paikka keskiyöllä." Nyökkään ja hän menee yhteen teltoista. Minä liihottelen pois pää vaaleanpunaisissa pilvissä.
------------

A/N: Joo, minä en osaa kirjoittaa lemmenkohtauksia.
Viimeksi muokannut Elenloth, Ke Helmi 15, 2006 8:12 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Luku 3.

Aamulla istun talanillani lukemassa yhtä muinaisista urotöistä kertovista saagoista. Kuulen jonkun kiipeävän lavalleni ja nostan katseeni kirjasta.
Galadrielin kultainen pää ilmestyy tikasaukosta. Olen ihmeissäni, Galadriel ei usein tule luokseni. Nousen ylös ja hän kysyy, yhä puolittain tikkailla: "Tulisitko kanssani, Elenwen?"
"Kyllä, valtiatar Galadriel", vastaan ja lähdemme laskeutumaan.

Hän vie minut peililähteelleen. En ole ennen ollut siellä. Galadriel täyttää hopea-astian lähteensä vedellä ja henkäisee veteen.

Hän kysyy, haluanko katsoa peiliin.
"Et välttämättä näe sitä minkä haluat", hän sanoo vakavasti. "Voit tulla surulliseksi tai jopa vihaiseksi. Minä en sinua neuvo, sillä viisainkaan ei aina tiedä."
Katson hänen sinisiin silmiinsä. Ne ovat kuin menneisyyden kaivot, näen vuosituhansien rakkauden ja surun. Kävelen peilin luo ja katson veteen.

Se kirkastuu. Näen Boromirin, Boromirin seisomassa yksin silmissään suurta surua ja jotakin, mistä en saa selvää. "Ihmisen heikkous", kuiskaa pieni ääni sisälläni.
Peili väreilee ja kuva vaihtuu. Joutsenvene, täällä Lòrienissa tehty, lipuu hiljaa pitkin Andùinin tyyntä pintaa. Veneessä makaa liikkumaton hahmo.
Se jatkuu pitkään, kunnes joki loppuu ja alkaa meri. Merelle pieni haltiavene lipuu ja katoaa horisonttiin.
Pinta väreilee jälleen ja kuva vaihtuu. Näen tumman ihmismiehen lojumassa vedessä, hänen rinnassaan on useita örkkinuolia. Sitten näen joenpohjan. Puoliksi hiekan alla näkyy jokin pyöreä, kimaltava; Sormus?
Sitten vesi värähtää kerran ja kuva katoaa. Näen vain vettä hopeakulhossa ja tähdet jotka siitä heijastuvat. Peräännyn kauemmas Galadrielin Peilistä.
"Valtiatar..." Silmistäni valuvat kyyneleet. Tunnen suolan maun huulillani.
"Voi Elenwen, lapseni.."

Hän tulee luokseni ja halaa minua kuten silloin kun katselin äitini lähtöä Länteen. En ollut ymmärtänyt; miksi äitini lähti ja jätti minut. Galadriel oli lohduttanut ja ottanut puoliorvon haltialapsen luokseen.
En ymmärtänyt nytkään. Oliko Boromirin kohtalo kuolla Sormuksesta? Enkä ymmärtänyt viimeisiä näkyjä.
Irrottaudun Galadrielin otteesta.
"Kuka se..se tumma mies oli?" kysyin tietäen että hän tietäisi, mitä olin nähnyt. Tiesihän hän rakkaudestanikin. Lyhyestä ja suloisesta.
"Isildur. Kurjenmiekkakenttien taistelun jälkeen."
Pyyhin kyyneleeni hihaan.
"Olisin ollut valmis Lùthienin kohtaloon.." Ääneni värisi.
"Olet nähnyt, miten Arwenin kävi", sanoo Galadriel. Ajattelen sitä. Olin ollut Arwen Undòmielin ystävä tämän ollessa Lòrienissa; tiedän hänen ja Aragornin tarinan.
"Mutta tämä, parempi kohtaloko? Joudun päästämään hänet tietäen että hän tulee kuolemaan", nyyhkytän. Galadriel kietoo käsivartensa ympärilleni ja taluttaa minut pois peiliä ympäröivästä puutarhasta.

Menemme minun talanilleni. Olen jo rauhoittunut.
"Mutta, Valtiatar-"
"Galadriel vain tästedes."
"Galadriel, saammeko olla yhdessä ne muutamat päivät, jotka he ovat täällä?"
"Aivan hyvin. Mutta sinä et voi lähteä heidän mukaansa, kun he lähtevät."
"Tiedän sen. Minä jään tänne puolustamaan Lòrienia omalta osaltani."
Laskeudun makuulle patjalleni. Galadriel peittelee minut kuten lapsena.
"Nuku nyt. Ensi yönä tuskin ehdit." Hänen silmissään on pieni tuike. Tirskahdan vaimeasti ja kiitän häntä.
Hän lähtee ja minä vaivun uneen, suloiseen uneen jossa ei tunneta murheita, vain lepoa.
Viimeksi muokannut Elenloth, Ke Helmi 15, 2006 8:13 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Luku 4.
----------------

A/N: Mitä ihmettä Lòrienin haltiat tekevät kaiket päivät ?!? Ja onko Keski-Maassa kelloja?
----------------

Herään auringonsäteen lämpöön kasvoillani. Avaan silmäni ja nousen istumaan.
Aurinko on laskemassa, olen nukkunut koko iltapäivän. Suoristan ryppyistä mekkoani ja päätän vaihtaa sen toiseen.
Mieleeni tulvii ajatuksia. Boromir..suudelma kukkulalla...näyt Galadrielin Peilissä ja hänen sanansa..tuleva tapaaminen keskiyöllä.
Ihmettelen miten se kävi näin nopeasti. Näin Boromirin ensimmäisen kerran vasta kaksi päivää sitten..ja nyt olen korviani myöten rakastunut. Ja mikä parasta, ja pahinta, hänkin rakastaa minua. En voi uskoa että hän vain leikittelisi tunteillani.
Harjaan hiukset, vaihdan mekon ja menen alimmaiselle talanille. Ystäväni hihittelevät Legolaksen jutuille ja istun heidän seuraansa.
Hetken kuluttua talanille kiipeää eräs Galadrielin neidoista. Hän sanoo Galadrielin odottavan meitä luokseen. Viisi muuta haltianeitoa ja minä lähdemme hänen peräänsä.
Galadriel on yksityistalanillaan, istuen lattialla edessään iso pinkka syksyllä kutomaamme harmaata kangasta, tai se ei ole vain harmaata, vaan siinä näkyivät kaikki maan ja veden värit.
"Saattue tarvitsee viitat, jotka lämmittävät ja suojaavat pahantahtoisilta silmiltä", hän sanoo meille."Leikataan kankaasta palat neljään pieneen, yhteen keskikokoiseen ja neljään haltiakokoiseen hupulliseen viittaan."
Sovimme, kuka ompelee kenenkin viitan. Huomasin, että meitä oli juuri Saattueen jäsenten verran; kahdeksan, ja Galadriel joka ompeli hobittiviittaa Sormuksen Viejälle. Kaksi ystävääni kinasteli siitä, kumpi saa tehdä viitan Legolasille. Hymyillen, huvittuneena heidän kinailustaan, leikkasin kankaasta haltiaviitan kokoisen palan ja aloin ommella Boromirin viittaan huppua.

---------------

Ilta saapuu Lòrieniin. Hämärä ympäröi meidät, mutta se on ystävällistä hämärää.

Kun kalpea täysikuu nousee taivaalle, nousen vuoteeltani. Ylläni on lämmin valkea mekko, sillä jopa Lòrienissa on viileää talvisin. Mekon päälle heilautan vihreän viitan ja laskeudun hiljaa puusta.

Kuljen kukkulalle, jolla olimme eilen - tai tänään, en tiedä mitä kello on.

Istahdan nurmikolle nauttimaan yön kauneudesta ja odottamaan Boromiria. Kukkulalla ei näy liikettä eikä missään näköetäisyydellä.

Kuulen askeleita takaani ja käännän päätäni ja hän on siinä, istuutuu viereeni hivenen epätietoisen näköisenä. Kävelemme yhdessä alas kukkulalta, kaupungin muurille päin, pois näkyvistä. Löhimmästä puusta katsoessaan haltiasilmätkin näkisivät vain utuisia varjoja.
"Oliko viime yö unta?" Boromir rikkoo hiljaisuuden.
"Ei se ollut unta", minä sanon ja hän kietoo kätensä ympärilleni. Värähdän mielihyvästä.
"Onko sinulla kylmä?" hän kysyy huolestuneena.
"Ei, mutta voit silti lämmittää minua", naurahdan ja hän vetää minut syliinsä. Nojaan päätäni hänen vahvaa rintaansa vasten.
Alamme puhua. Emme Sormuksesta tai maailman pahuudesta, vaan toisistamme. Haluan tietää lisää hänestä, kuunnella hänen ääntään niin kauan kuin voin.
"Minkä ikäinen sinä olet?" Boromir kysyy äkkiä.
Käännän pääni vaivautuneesti hänen puoleensa. Ikäni ei ole ensimmäsiä asioita joista haluaisin puhua nyt.
"3028 vuotta", sanon hivenen vastahakoisesti.
"Ja silti näytät nuorelta neidolta", Boromir sanoo.
"Haltiat eivät vanhene kuten ihmiset."
Kaksi viimeistä sanaa olisi pitänyt jättää sanomatta. Boromirin ilme jäykistyy ja pelästyneenä vetäydyn pois.
"Rakastatko sinä minua todella, Elenwen?" hän kysyy katsomatta minuun.
"Rakastan. Nyt ja aina."
"Mitä meille kahdelle tapahtuu kun Saattue lähtee?"
"Sinä jatkat ja minä jään tänne."
"Etkö voisi tulla mukaamme?"
"Rivendellissä Elrond valitsi teidät Sormuksen Ritareiksi. Muita ei tule."
"Kun kaikki on taas hyvin, minä tulen hakemaan sinua." Hän puhuu intohimoisesti, silmät palaen. Sitten hän rypistää kulmiaan ja tuli silmissä himmenee. "Mutta päästääkö Valtiattaresi minut?"
"Minä pyydän häntä päästämään", sanon. Tietenkään en aio kertoa Boromille siitä minkä näin Peilistä ja hänen kohtalostaan. Mutta on hyvin vaikeaa jättää se sanomatta.
Suutelen häntä. Istuudumme nurmikolle, ja hän pujottaa mekkoni pääni yli enkä minä vastustele.

-----------

Monta ihanaa, liian lyhyttä tuntia sen jälkeen, juuri ennen auringonnousua, istumme jälleen nurmikolla. Opetan hänelle niiden tähtien nimiä, jotka vielä näkyvät taivaalla.
"Mitä sinun nimesi tarkoittaa?" Boromir kysyy. Katsahdan häneen. "Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Noiden tähtien haltiakieliset nimet tarkoittavat kaikki jotakin, kuten olet selittänyt, ja niin varmasti sinunkin nimesi, Elenwenini."
"Se tarkoittaa Tähtineitoa. Elen on tähti."
"Tähtineito opettaa minulle tähtien nimiä", hän naurahti.
Suutelemme jälleen, ties kuinka monetta kertaa, kun Arien aloittaa taivaan kiertämisen; aurinko nousee.
"Meidän pitää mennä", sanon ja suoristelen mekkoani.
"Niinpä kai", Boromirin ääni on surullinen.

Kävelemme käsi kädessä Caras Caladonin keskustaan. Puristan vain hänen kättään ja hän menee telttaansa, minä kiipeän omalle talanilleni.
Viimeksi muokannut Elenloth, Ke Helmi 15, 2006 8:15 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Luku 5.

Seuraavat kolme päivää kuluvat samalla lailla. Kuljen päivät pää unelmissa, nukun ajan auringonlaskun ja keskiyön välillä ja vietän yöt Boromirin kanssa kukkulalla.

Neljäntenä päivänä Galadriel sanoo minulle, että Saattue jatkaisi matkaa seuraavana aamuna. Tulen surulliseksi mutta pidän sen sisälläni.

-------------

Seuraavana yönä makaamme nurmikossa katsellen tähtiä.
"Te lähdette huomenna", minä sanon ja Boromir nousee istumaan.
"Minas Tirithiin", hän sanoo silmät loistaen. "Valkoiseen Kaupunkiini."
"Ette ole vielä päättäneet, minne menette ja Aragorn on Saattueenne johtaja", minä sanon varovaisesti.
"Ei ole järkevämpää tietä. Mordoriin ei ole paljoakaan pidempi matka Minas Tirithin kautta."
Minä huokaan ja hän sulkee minut hellästi syliinsä.
"Minä haen sinut, kun on jälleen rauha, vaikka mitä tapahtuisi, ja elämme yhdessä Minas Tirithissä. Sinusta tulee vaimoni ja kun isäni kuolee, minusta tulee käskynhaltija."
"Jos Sauron tuhotaan."
"Älä sano niin, rakkaani, kyllä hänet tuhotaan."
"Vaikka niin tapahtuisi, paljon tulee muuttumaan. Voi olla ettei Minas Tirith ole tämän lopussa enää entisenlainen, tai mikään Keski-Maassa. Ja haltiat lähtevät länteen, meidän aikamme on ohi joka tapauksessa." Ääneni on surullinen.
"Ja ihmisten aika edessä, niinkö?"
Nyökkään ja hän suutelee otsaani.
"Mutta kenties eräs haltianeito voi elää erään ihmisen rinnalla", hän sanoo.
"Kenties."

---------------

Aamulla, kun Saattue pakkaa, menen heidän luokseen muutamien muiden kanssa ja annamme heille lembasia. Kääpiö Gimli syö kokonaisen ja meitä naurattaa.
Sitten annamme heille viitat. Asetan Boromirin viitan hänen leveille harteilleen ja hän hymyilee minulle.
"Ovatko nämä taikaviittoja?" kysyy nuorin perian.
Hänelle selitetään, että eivät, mutta että ne ovat hyvin arvokkaita. Kun joukkomme johtaja kertoo Galadrielin ja meidän, hänen neitojensa, tehneen viitat, Boromir katsahtaa minuun kysyvästi. Nyökkään hänelle huomaamattomasti ja hymyilen.

Eroamme seurueesta ja jätämme heidät Haldirin huomaan. Hän yrittää kysyä minua tulemaan heidän mukaansa, mutta sanon että Valtiattareni odottaa minua muualla. Hän näyttää harmistuneelta, ilmeisesti hän ei ole vieläkään toipunut siitä kun sanoin hänellen parisataa vuotta sitten että hänen talaninsa lattia on likainen.

Minä ja muut neidot kävelemme Egladilin niemelle ja järjestämme sinne ruokaa, sillä Galadriel haluaa heidän syövän siellä jäähyväisaterian.

Saattue saapuu ja huomaan Boromirin silmissä tuskaisen ilmeen, joka hänellä oli kun Saattue saapui. Lòrienin taika - ja kenties rakkaus minuun, vaikka en juuri uskokaan sitä - oli haihduttanut sitä mutta nyt se oli palannut. Toivon koko sydämestäni että Galadriel olisi väärässä, ettei kiusaus tulisi Boromirille liian suureksi, mutta Valtiatar on aina ollut oikeassa enkä usko Boromirin selviävän koetuksesta. Voi ihmisten heikkoutta! Paljon siitä on aiheutunut pahaa ja tulee vastedeskin aiheutumaan.

Ateria päättyy ja Celeborn alkaa puhua Saattueen tulevasta matkasta.
Hätkähdän Boromirin puhuessa. Hänen äänensä on kova ja kylmä, aivan erilainen kuin kukkulla öisin. Lòrienin ja rakkauden taika on sammumassa ja Boromir on heikko.

He juovat jäähyväismaljan. Minä seison Galadrielin vierellä ja katselen Saattuetta.
Celeborn antaa heille lahjoja.
Me kaikki yllätymme Gimlin kaunopuheisuudesta. Galadriel antaa hänelle kolme kultaista hiusta, hänelle joka toivoi yhtä.

He nousevat ja viemme heidät joutsenveneilleen. Puristan viimeisen kerran Boromirin kättä hänen noustessaan veneeseen; muuta ei tarvita.

Katselen miten he ajautuvat virran mukana poispäin, rakastettuni lipuu poispäin eikä koskaan palaa. Sydämessäni on tyhjää, kyyneleet sumentavat silmäni.

Valtiatar kohottaa äänensä lauluun.

Mieleeni jää vain muutama sana.

...ar sindanòriello caita mornië i falmalinnar imbe met...
...ja harmaasta maasta leviää pimeys välillämme kuohuvien aaltojen ylle...
Viimeksi muokannut Elenloth, Ke Helmi 15, 2006 8:15 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Luku 6. (tai epilogi..)
-------------
A/N: Se on nyt sitten viimeinen. Siitä tuli karsean pitkä, se vain paisui..
--------------

Boromir lähti ja minä jään. Mutta Lòrienissa ei enää eletä hiljaiseloa; sanansaattajia lähtee monta viikossa Synkmetsään ja Imladrisiin, Haldir joukkoineen tarkkailee jatkuvasti rajoilla ja rajapartioihin lähetettiään Haldirin avuksi kymmeniä haltioita. Rajoilla liikkuu örkkejä ja muuta kummaa väkeä.

Päivän kuluttua Saattueen lähdöstä saapuu Mithrandir Lòrieniin kotkien kuninkaalla ratsastaen. Hän ei enää ole Mithrandir, Harmaa Pyhiinvaeltaja, vaan Valkoinen. Gandalf keskustelee Valtiaan ja Valtiattaren kanssa. Galadriel on iloinen ja yllättynyt hänen palattuaan. He keskustelevat pitkään kahden kesken, ja Celeborn on nyrpeä.
Kun Gandalf on ollut luonamme yhdeksän päivää, tunnen istuessani Galadrielin luona varjon kulkevan ylitseni. Huudahdan, nousen seisomaan ja vajoan takaisin istuimelleni. Sydämeni tuntuu halkeavan. Tajuan että Boromir on kuolemassa, ja minä kärsin hänen kipunsa. Tunnen miten hänen henkensä lipuu pois.
Muut läsnäolevat haltianeidot katsovat minua kummissaan. Pyydän lupaa poistua, Galadriel nyökkää ja tulee mukaani.
Omalla talanillani istun vuoteelleni, en katso Galadrieliin päin.
"Hän kuoli." Ääneni on syyttävä ja epätoivoinen.
Galadriel kiertää kätensä ympärilleni, nyyhkytän ja hänen hihansa kastuu.
"Minä tiesin sen, mutta nyt sen vasta tajuaa, että hän on varmasti poissa eikä palaa."
Galadriel lohduttaa minua, istumme siinä pitkään.

Seuraavana päivänä Valtiatar päättää lähettää sananviejän Elrondin luo kertomaan Gandalfin paluusta. Tarjoudun tehtävään.
"Sinä siis haluat mennä?" Galadriel kysyy tarkastellen minua tiiviisti.
"En voi olla paikallani, minun on saatava tehdä jotain", selitän.
"No, lähde sitten heti. Muutaman kuukauden päästä et enää voi lähteä niin pitkälle matkalle."
"Miksi en?" Olen kummastunut.
"Sinä et siis tiedä", sanoo Galadriel ja hänen silmänsä tuikkivat. "Huomaat pian, että niistä sinun ja Boromirin yhteisistä öistä on jotain seurausta."
Hänen sanansa uppoavat hitaasti tajuntaani.
"Minä... saan lapsen?"
Hän hymyilee. Hitaasti minäkin alan hymyillä - ajatus ei ole lainkaan epämiellyttävä. Alan laskea mielessäni. Silloin oli nenime, helmikuu...
Lapsi syntyisi hisimessä, marraskuussa.
Ryhdistäydyn. Se on sitten.
"Minkä hevosen otan?"

---------------------

"Elrond, sanansaattaja Lothlòrienista", esittelee ovensuussa vieressäni seisova haltia.
"Tervetuloa, istukaa", sanoo Elrond ja viittaa tuoliin vieressään. Istuudun.
"Mikä on nimenne ja asianne?" kysyy Elrond hivenen epäkohteliaasti.
"Elenwen, lordi Elrond. Valtiatar Galadriel lähetti minut kertomaan, että Gandalf saapui Lòrieniin nenimen seitsemästoista päivä."
"Hänhän putosi balrogin kanssa!" sanoi Elrond kiivaasti. Hän oli todella noussut väärällä jalalla vuoteesta.
Selitän, mitä Gandalfille oli tapahtunut. Elrondin tyynillä, iättömillä kasvoilla ei ilmekään värähdä. Onnistun pitämään ääneni vakaana koko kertomuksen ajan.
Saattueen käynnistä hän tietää, edellinen sananviejä oli lähtenyt Saattueen saavuttu Caras Caladoniin.
En kerro Boromirin kuolemasta, minä ja Galadriel sovimme etten kerro. Saatuani kerrottua kaiken Elrond kutsuu luokseen minut huoneeseen tuoneen haltian ohjaamaan minut syömään.
Syön juuri hyvällä ruokahalulla - matkaan oli mennyt aikaa - kun Arwen tulee pöytään. Olemme huoneessa kahden.
"Elenwen, mitä sinulle ja isoäidilleni kuuluu?" hän kysyy istuutuen viereeni. Hän oli paras ystäväni ollessaan Lòrienissa ja minä hänen.
Kerron saman minkä kerroin Elrondille sekä lisäksi Aragornista, vaikka Arwen ei mitään hänestä kysykään. Hän kuitenkin näyttää helpottuneelta kun alan kertoa, että Aragorn oli Lòrienissa käydessään kunnossa ja Saattueen johdossa.
Saan syötyä ja siirrymme Tulisaliin, joka näin iltapäivällä on tyhjillään.
"Elenwen ystäväni, kasvosi ovat muuttuneet", Arwen sanoo tarkastellen minua.
"Niin sinunkin kasvosi sinä aikana kun olet rakastanut ja odottanut", vastaan ja hymyilen väsyneesti. Olen väsynyt; en matkani aikana juuri nukkunut.
Arwen menee hämilleen.
"Mitä tarkoitat?"
"Ettet sinä ole ainoa joka voi rakastua kuolevaiseen."
"En tietenkään, Lùthien ja-" Hän vaikenee. "Keneen, Elenwen rakas?"
"Boromir."
"Minas Tirithin käskynhaltijan poika? Hän joka halusi käyttää Sormusta."
Tunnen miten silmiini kohoavat kyyneleet, kyyneleet joita olin pidätellyt monta päivää. Pyyhin ne pois.
"Me rakastuimme. Se kävi nopeasti. Kukaan muu kuin Galadriel ei tiedä siitä. Hän näytti minulle peilistään, että Sormuksen houkutus kävisi liian suureksi Boromirille ja että Boromir kuolisi. Saattue lähti metsästämme nenimen puolivälissä. Kymmenen päivän kuluttua siitä tunsin varjon itsessäni, se kulki ylitseni ja sitten..Boromir oli poissa."
Arwen halaa minua lujasti ja näen hänen silmistään että hän ymmärtää. Jatkan ääni yhä vapisten.
"Pyysin saada tulla tänne tuomaan sanaa."
Arwen nousee ylös ja vie minut omaan kamariinsa. Matkalla sinne pysähdyn ja pieni hymy kirkastaa kasvoni.
"Unohdin kertoa yhden asian", sanon ja Arwen katsoo minua hämmästyneenä.
"Minkä?"
"Että rakkaudestamme jäi jotain eloon. Lapsemme syntyy hisimen aikaan."
Arwenin kasvoille leviää hämmästys ja sitten hymy. Hän vetää minut kamariinsa kertomaan lisää.

--------------

Lähden palaamaan Lòrieniin seuraavana päivänä. Ratsastan lujaa ja saavun Lòrieniin viikon kuluttua.
Saapuessani rakkaan kotimetsäni rajalle on auringonnousun aika - mutta aurinko ei nouse. Pysäytän hevoseni. Taivas puitten latvojen yllä on tumma; ilmassa on jotakin uhkaavaa.
Ratsastan nopeasti metsän suojiin. Ensimmäisten puiden alla kuulen liikettä ylhäältä. Tarkoilla silmilläni tunnistan haltian oksien joukossa.
"Elenwen täällä, tulen Imladrisista. Haldir, tule alas äläkä osoittele sillä nuolella."
Mieshaltia laskeutuu puusta.
"Mitä Elrondilta?"
"Elladan ja Elrohir lähtivät kolmenkymmenen dùnedainin soturin kanssa kolme viikkoa sitten Rohaniin etsimään Elessaria. Heillä on mukanaan Arwenin lippu."
"Vai niin." Haldir tarkkailee minua. "Tuletko vartiotalanille syömään?"
"Ei kiitos, Elrond varusti minut eväillä. Sitä paitsi, jos tuo talan on yhtä likainen kuin se jolla viimeksi vierailin, minulla ei ole mitään halua kiivetä sille."
Puusta kuuluu naureskelua. Haldir lehahtaa punaiseksi.
"Rùmil, suu kiinni!" Hän kääntyy takaisin minun puoleeni. "Lähde sitten jos aiot."
Lähden ratsastamaan Caras Caladoniin.
--------------

Seuraavana päivänä joukko örkkejä ja uruk-haita hyökkää Lòrieniin. Rajapartiot saavat ne pysäytettyä. Rajoille lähetetään lisää väkeä; kaupunkimme on lähes tyhjä. Galadriel ei anna minun mennä, hän haluaa jostain syystä pitää minut luonaan.

Hyökkäyksiä tulee vielä kaksi. Puolustuksemme pitää, mutta metsät rajoilla kärsivät menetyksiä. Ja Galadriel viettää paljon aikaa peilillään.

Kolmen päivän kuluttua viimeisestä hyökkäyksestä, jäleen yhtenä auringottomana aamuna, järähtää äkkiä maa jalkojemme alla. Istun Galadrielin talanilla, joka ei sorru tai hajoa järähdyksen voimasta huolimatta. Nostan katseeni taivaaseen kuten Galadriel vieressäni; taivaalta purkautuu suuri tulta syöksevä pimeys ja kohoaa nopeasti vuorten yläpuolelle; kaukaa kuuluu rummuttava jylinä ja ryminä, murtumisen pitkä kaikuva kumu.
Kauas itään levittäytyy valtava varjon hahmo, läpitunkematon ja salamoiden seppelöimä, ja se kohoaa mustana pilviverhon lievettä vasten ja täyttää koko taivaan. Se kohoaa suunnattoman suurena yllemme, ja me näemme sen vaikka se on Mordorista, ja kurottaa pitkän uhkavan käden, hirveän mutta voimattoman; sillä kun se kurottautuu tulee suuri tuuli ja kääntää sen ja vie sen mennessään ja tulee aivan hiljaista.

"Sormuksen Viejä on täyttänyt tehtävänsä!" huudahtaa Galadriel nousten seisomaan pimeyden hälvettyä. Hänen hahmonsa on suuri ja valkoinen. "Sauronin valtakunta on lopussa ja uusi aika alkaa!"
Tunnen miten silmistäni valuvat ilon kyyneleet. Nostan katseeni ja näen muidenkin itkevän tietämättä miksi. Vain Galadriel on tyyni.

----------------

Galadriel ja Celeborn lähtevät seuraavana päivänä Lòrienin sotajoukon kanssa Synkmetsään. He aikovat puhdistaa Dol Guldurin pahasta. Lähden heidän kanssaan, vaikka vatsani onkin jo hieman suurentunut; tarkkakatseinen huomaa että odotan lasta.

Puhdistamme metsän pahasta ja tapaamme Thrandulin. Hän ja Celeborn antavat sille uuden nimen, Eryn Lasgalen, Viherlehtien Metsä.

Palaamme Lòrieniin, kun valtiaat Celeborn ja Thranduil ovat jakaneet Synkmetsän alueet hallittavikseen. Celeborn saa kapeikon eteläpuoliset salot, Thranduil pohjoiset; ja Celeborn nimeää valtakuntansa Itä-Lòrieniksi. Välille jäävä metsä annettaan beorningeille ja metsänmiehille.

Toukokuussa saapuvat Arwen ja Elrond sekä Rivendellin väki luoksemme; Arwenin pitkä odotus on päättymässä. Kun he lähtevät jatkamaan matkaa Minas Tirithiin, lähtee heidän mukaansa Celeborn, Galadriel ja monia Lòrienista; minä myös.

"Saattueemme", Arwenin saattue, kohtaa Elrondin pojat kesäkuun neljäntenätoista. Ratsastamme Edorasiin ja sieltä Minas Tirithiin.

Keskivuoden päivänä saavat Aragorn, Isildurin perijä, ja Arwen, Lùthienin perijä, toisensa, ja sydämeni iloitsee. Sillä minun menetykseni ei vähennä muiden onnea, ja he ansaitsevat onnensa ja olen iloinen heidän puolestaan.

Lähdemme palaamaan Lòrieniin. Olen onnellinen päästessäni kotiin, vaikka tiedänkin että Galadriel lähtee pian ja minä aion lähteä hänen mukanaan.

------------
Vuonna 3021 Kolmatta Aikaa (Kolmannen Ajan viimeinen vuosi), kesäkuun ensimmäinen päivä, Lothlòrien

"Elenwen, Boromir on taas kiipeämässä puuhun!" varoittaa paras ystäväni Mirìel vähän matkan päästä.
Voi ei. Aina se poika on jossain missä hänen ei pitäisi olla. En ole ikinä nähnyt niin vilkasta haltialasta, mutta Boromirhan on puoliksi ihminen.
Huokaisen, nousen ylös pehmeältä nurmikolta ja kävelen lähimmälle puulle. Poikani on lempipuuhassaan - hän on tarttunut talanillemme vievien tikkaiden alimpaan pienaan ja roikkuu siinä itsepäisen näköisenä.
Nostan pojan syliini ja hän kiemurtelee otteessani.
"Älä viitsi, äiti, minä haluan kiivetä!
"Kulta pieni, sinä saatkin kun minä olen valvomassa ja antanut luvan", sanon kärsivällisesti.
"Minä en ole enää vauva!" Boromir protestoi. "Laske minut maahan!"
Ei, hän ei ole vauva vaan hyvin kehittynyt lapsi. Lasken hänet maahan ja istutan nurmikolle. Alan suoristella hänen sotkuuntuneita tummanruskeita hiuksiaan. Hän on kuin isänsä kuva: tummat hiukset ja harmaat silmät. Mutta hän on haltiamaisen hoikka ja pitkä, vaikka onkin vasta vuoden ja viisi kuukautta.

Galadriel tulee luoksemme. Boromir hyppää pystyyn.
"Hyvää päivää, täti", Boromir sanoo juhlallisesti. Yritän estää suutani kaartumasta hymyyn.
"Hyvää päivää, Boromir", sanoo Galadriel yhtä vakavasti ja istuutuu viereemme. Boromir ryömii hänen syliinsä.
"Elenwen, me lähdemme viikon sisällä", hän sanoo minulle keinutellen Boromiria polvellaan. "Ja Sormuksen Viejä tulee mukaamme, ja Sormuksen löytäjä. Sekä Elrond ja Gandalf."
"Selvä", minä sanon ajatellen vähiä tavaroitani. Ja niistäkään kaikkia ei tarvitsisi ottaa Länteen.
Boromir leikkii Galadrielin hiuksilla.
"Mihin me lähdemme?" hän kysyy.
"Kauas pois", vastaa Galadriel.
"Tulemmeko me takaisin?"
"Emme."
"Miksei? Minusta on kiva asua täällä. Ja minä en lähde jos äiti ei lähde", pikku poika sanoi vakavana. "En minä tarkoita, täti, etten pitäisi sinustakin, mutta ymmärräthän, äiti on tärkein."
"Niin kuuluukin olla", Galadriel sanoo.

--------------------------

Syyskuun kahdentenakymmentenätoisena päivänä tapaamme Sormuksen Viejän ja tämän ystävän Samin Vihervaaroiksi kutsutussa kukkulamaastossa. Kärjessämme ratsastavat Galadriel, Nenya sormessaan, ja Elrond, joka kantaa Vilyaa, ilman sormusta.
He liittyvät seuraamme ja jatkamme matkaa Harmaisiin Satamiin.

Cìrdan Laivanrakentaja tulee meitä vastaan.
"Kaikki on nyt valmista", hän sanoo.

Laiturilla meitä odottaa hahmo valkoisiin pukeutuneena. Kun hän kääntyy, näemme että hän on Gandalf sormessaan Narya, Suuri Narya jonka kivi on tulenpunainen.

Me astumme valkoiseen laivaan Galadrielin, Gandalfin ja Elrondin perässä. Boromir kävelee vierelläni hivenen haparoivin askelin, hän katselee kaikkea ympäröivää ihmeissään eikä kuitenkaan sano mitään, sillä hän tuntee että paikassa on jotain pyhää.

Viimeiseksi laivaan astuu Sormuksen Viejä suudeltuaan puolituisystäviään hyvästiksi; ja purjeet nostetaan ja tuuli puhaltaa hyväillen kalpeanhopeisia hiuksiani, ja hitaasti laiva liukuu ulos pitkästä harmaasta vuonosta; ja Galadrielin tähtilasi joka Frodolla, Viejällä, on kädessään, välähtää ja katoaa. Taivaalla Eärendilin tähti näyttää säihkyvän tavallistakin kirkkaammin.

Puristan rakasta poikaani rintaani vasten, ja kuulen mielessäni Galadrielin laulun jonka hän lauloi kun Saattue oli lähdössä ja Boromir lipui virtaa pitkin kauemmas, pois luotani ikuisiksi ajoiksi

...ar sindanòriello caita mornië i falmalinnar imbe met...
...ja harmaasta maasta leviää pimeys välillämme kuohuvien aaltojen ylle...


Kyyneleet sumentavat silmäni, onnen ja surun kyyneleet. Harmaa maa oli tuhottu. Tällä kertaa Boromir lähtisi mukaani.
Viimeksi muokannut Elenloth, Ke Helmi 15, 2006 8:18 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Tricardon
Pehmomato
Viestit: 489
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:46 am
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Tricardon »

*tkee* Se loppui surullisesti, mutta kauniisti. Upea tarina. Todellakin.
[i:7e0c8c9a3b]Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa, hauta haukkaa
Ennen iltaa, siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään[/i:7e0c8c9a3b]

CMX / Melankolia
Sansku
Porojen Ylijuttu
Viestit: 1226
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:59 pm
Paikkakunta: peräkylä nimeltä Kirkkonummi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Sansku »

Todella kaunis tarina, pidin paljon. ^^
ava; Yash.

Tunnustautuu vuosien 2004, 2006-2008, 2010 Samiksi ja vuoden 2005 Betaksi.

Pönkki 1996-2009

Olit maailman paras koira, rakas suojelusenkelini. Ilman sinua en olisi jaksanut läpi myrskyjen. Kaipaan sinua.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Kiitoksia kiitoksia *halii*
Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

Viesti Kirjoittaja Niénor »

Minusta tuntuu taas että olen lukenut tämän ficin joskus. Olet kai jo kuullut tämän jo aikaisemmin, mutta tämä ficci on upea. Harmoninen tarina, käytät ihanasti vertauskuvauksia. Teksti on kaunista, ja sitä on miellyttävä lukea.

Minusta epilogi oli melkein parhainta antia tässä tarinassa. Mútta se on vain minun mielipiteeni. Elenwen on todella kaunis nimi, ja saanut Elenwenistä inhimillisen hahmon. Hänen ja Boromirin rakkaus on sellaista..Herkkää ja varovaista. Rakastuminen tapahtui nopeasti, jäi hieman häiritsemään, mutta se oli varmaan sellainen 'rakkautta ensisilmäyksellä'

Olet kuvaillut Lórienin ja sen elämän hienosti. Arkipäivistä asioista on mielyttävä lukea. Olet myös säilyttänyt kiitettävästi Tolkienin hahmojen omat luonteenpiirteet. Boromiristä voi edelleen lukea että hän tahtoo Sormuksen.
Elenloth kirjoitti:A/N: En tiedä juovatko haltiat viiniä, mutta tässä juovat (mutta se ei tarkoita että Galadriel lähtisi loikkimaan humalassa ympäri Lòrienia kiljuen "Elbereth Gilthoniel"...). Tämä osa on kuivakiskoinen, mutta laittakaa se sen ruisleivän tiliin, jota napostelin kirjoittaessani.
*hihittää* Jostain kumman syystä voin kuvitella Galadrielin loikkimassa humalassa pitkin Lórienia kiljuen "Elbereth Gilthoniel."
Elenloth kirjoitti:Se kirkastuu. Näen Boromirin, Boromirin seisomassa yksin silmissään suurta surua ja jotakin, mistä en saa selvää. "Ihmisen heikkous", kuiskaa pieni ääni sisälläni.
Peili väreilee ja kuva vaihtuu. Joutsenvene, täällä Lòrienissa tehty, lipuu hiljaa pitkin Andùinin tyyntä pintaa. Veneessä makaa liikkumaton hahmo.
Se jatkuu pitkään, kunnes joki loppuu ja alkaa meri. Merelle pieni haltiavene lipuu ja katoaa horisonttiin.
Pinta väreilee jälleen ja kuva vaihtuu. Näen tumman ihmismiehen lojumassa vedessä, hänen rinnassaan on useita örkkinuolia. Sitten näen joenpohjan. Puoliksi hiekan alla näkyy jokin pyöreä, kimaltava; Sormus?
Sitten vesi värähtää kerran ja kuva katoaa. Näen vain vettä hopeakulhossa ja tähdet jotka siitä heijastuvat. Peräännyn kauemmas Galadrielin Peilistä.
"Valtiatar..." Silmistäni valuvat kyyneleet. Tunnen suolan maun huulillani.
Tämä on uskomattoman ihana kohta. Kuvailit tämän niin lumoavasti, että ihan sydän väpättää. Nyt loppuivat sanat kesken. Kaunis kohta. En osaa sanoa muuta, mutta tämä on..Upea kohta.
Elenloth kirjoitti:Kolmen päivän kuluttua viimeisestä hyökkäyksestä, jäleen yhtenä auringottomana aamuna, järähtää äkkiä maa jalkojemme alla. Istun Galadrielin talanilla, joka ei sorru tai hajoa järähdyksen voimasta huolimatta. Nostan katseeni taivaaseen kuten Galadriel vieressäni; taivaalta purkautuu suuri tulta syöksevä pimeys ja kohoaa nopeasti vuorten yläpuolelle; kaukaa kuuluu rummuttava jylinä ja ryminä, murtumisen pitkä kaikuva kumu.
Kauas itään levittäytyy valtava varjon hahmo, läpitunkematon ja salamoiden seppelöimä, ja se kohoaa mustana pilviverhon lievettä vasten ja täyttää koko taivaan. Se kohoaa suunnattoman suurena yllemme, ja me näemme sen vaikka se on Mordorista, ja kurottaa pitkän uhkavan käden, hirveän mutta voimattoman; sillä kun se kurottautuu tulee suuri tuuli ja kääntää sen ja vie sen mennessään ja tulee aivan hiljaista.
Ooh. Tunnustan että melkein pelästtyin tässä. Hyvin mahtipontista kuvailua, viimeinen lause jää melkein leijumaan ilmaan jännityksestä.
Pikku Boromir on suloinen. Olen hieman surullinen että Iso Boromir ei nähnyt poikaansa. Tai poika isääsä. Loppu kappale on todella kaunis, tunteellinen ja haikea.
Elenloth kirjoitti:Puristan rakasta poikaani rintaani vasten, kuulen mielessäni Galadrielin laulun jonka hän lauloi kun Saattue oli lähdössä ja Boromir lipui virtaa pitkin kauemmas, pois luotani ikuisiksi ajoiksi

...ar sindanòriello caita mornië i falmalinnar imbe met...
...ja harmaasta maasta leviää pimeys välillämme kuohuvien aaltojen ylle...


Kyyneleet sumentavat silmäni, onnen ja surun kyyneleet. Harmaa maa oli tuhottu. Tällä kertaa Boromir lähtisi mukaani.
Upea ficci, totta vie. Ihanakaunishaikeauskomatonfantastinenihana. Tämä on kohta koukussa sinun ficceihin XDD
Kohtalon valtias

"How do you pick up
the threads of an old life?
How do you go on
when in your heart
you begin to understand
there is no going back"


Ken Follett - TAIVAAN PILARIT
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Todella hauska kuulla, että tämä ikivanha ficci "iskee" vielä johonkuhun. Minun esikoisficcini ^^ Kiitos jälleen kerran kun luit&kommentoit!

Sen takia laitoinkin tuohon tuon humalassaloikkimisjutun, koska minusta on niin helppo kuvitella Galadriel hyppimässä mättäiden yli ja törmäillen puihin viinipikari kädessä, valkeat vaatteet liehuen XDDD Minulla taitaa olla vähän liiankin vilkas mielikuvitus.

Kiva, että pidät tuosta peilikohtauksesta. Pelkäsin silloin kauan sitten, että se olisi kauhean epäuskottava... mutta kukaan ei ainakaan ole ilmaantunut haukkumaan, joten ei kai sitten.

Tuo toinen, ei kun kolmas, quottaamasi kohta on itse asiassa suht selvää Tolkienin matkintaa. Hän kuvailee Sauronin tuhoa Kuninkaan paluussa hyvin samaan tyyliin, joten en voi ottaa kunniaa kohdasta kokonaan itselleni.

Koukussa minun ficceihin *nauraa* ?!? Paha juttu, olet varmaan lukenut kaikki kirjoittamani ja en tiedä, milloin inspis taas iskee ja kirjoitan lisää... enkä varmaankaan enää koskaan kirjoita näin pitkiä, ne aiheuttavat minulle karmean stressin. Pidän enemmän yksiosaisista, niitä on helpompi kirjoittaa ja pitää kaikki langat käsissä.

*rutistaa Niénoria* Kiitos.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Minä luin tämän joskus aikaisemmin sinun kotisivuillasi (pakko lukea kaikki Boromiriin liittyvä – varsinkin sellaiset ficit jotka ovat kirjoitettu hyvin, kuten tämä, ovat ihania. (Ja mainostanko vielä sitä Sodassa ja Rakkaudessa-ficciäsi… ^^)), mutta jätin silloin niin lyhyesti palautetta että korjaan asian. ^^

Pidän kovasti tuosta Elenwen-nimestä. Tähtineito, kaunista. Se sopii minusta haltialle todella kauniisti, minä ainakin yhdistän tähdet aina haltioihin.

Ja minä olen kai ennenkin sanonut, että pidän tästä minä-muodosta ficeissäsi, sinä saat sillä tavalla tuotua tämän päähenkilön entistä lähemmäs lukijaa niin, että se tuntuu hyvin läheiseltä. Ainakin minulle käy niin; kertojan pään sisälle todella pääsee ja se tuntuu todelliselta henkilöltä, ja sinä yksinkertaisesti kuvailet hänen tunteitaan ja ajatuksiaan niin elävästi.

Ja sinun kuvailusi ovat niin kauniita ja hienovaraisia. Sinä tuot pieniä asioita ja yksityiskohtia esiin aivan huomaamatta, niin että jokin tuntuu lukijasta aivan luonnolliselta, mutta sinun täytyy nähdä tosi paljon vaivaa kirjoittaessasi että onnistut tekemään sen. (Tai niin ainakin kuvittelisin. ^^) Ja vielä tuosta kerronnastasi – minä tosiaan pidän tuosta vanhahtavasta kielestä jota käytät. Se sopii niin hyvin Keski-Maahan. Ja kaikkea ei aina tarvitse sanoa niin monisanaisesti, kun se tekee suuremman vaikutuksen, kun sen sanoo muutamalla sanalla. (Tarkoitan tällä esim. tällaisia kohtia: … Osaan sitä varsin hyvin, olen joskus käynyt Rivendellissä sanansaattajana. Pidän ratsastamisesta. Tuo pidän ratsastamisesta – se on lyhyesti, ytimekkäästi ja vaatimattomasti sanottu, ja se on tehokas tuollaisena kahden sanan lauseena. Tuollaiset samanlaiset asiat ovat varmaan sinun teksteissäsi osasyy siihen, miksi minä pidän niistä niin paljon. –Vaikka en tosiaan saa näitä perustelujani ymmärrettäviksi lauseiksi asti, näköjään. :P toivottavasti sait tuosta jotain irti.)

(Tuossa ekassa luvussa sellainen asia mikä tuli mieleen; onko Lorienissa muureja? ( Olen jo kaupungin muurien sisäpuolella …) Vai oliko se vertauskuva mikä meni minulta ohi? ^^)

(Haltiat ja viini – ainakin Hobitissa ne kävivät hyvin yksiin. :D Jos Galadrielilla on yhtään Synkmetsän haltioiden juomatapoja niin sekin kyllä toikkaroisi juovuksissa pitkin Lorienia.. xD)

Tuo viinipikarin pudottaminen oli kiva kohta, se on sellaista mukavan ”tavallista” ja siitä näkee miten rentoja Galadriel ja Elenwen on toistensa seurassa, ja että ne on läheisiä toisilleen. Minusta on hienoa että myös havainnollistat sitä että Elenwen on Galadrielille läheinen kuin oma tytär, etkä vain totea että niin on.

Lorienin pystyy näkemään edessään noista sinun kuvailuistasi, suuret mallornit joissa on useita talaneja.. ja hempeä mallornin lehtien tuoksu patjasta.. kaunista, ja sinä kuvailet hyvin elävästi.

Pidän tuosta miten sekä Elenwenillä ja Boromirilla on kauneudentajua ja että ne kummatkin arvostaa sitä. Minusta oli ihanaa miten Elenwen vetoaa Boromirin rakkauteen Minas Tirithia kohtaan puhuessaan sille sormuksesta ja siitä millainen vaara se on, ellei sitä tuhota. Minä vain pidän siitä että Boromir on tässä ficissäsi älykäs mies, jonka ajatukset ei ole pelkästään sodassa ja sormuksessa, vaan että tuot myös sen muita puolia esille. Kuten juuri tuon kauneuden arvostuksen. Ja rakkauden Gondoria kohtaan.

–Ja tuo dialogisi Elenwenin ja Boromirin välillä on tosi hienoa.
… "Pystyykö tähti sammumaan, koska sen tahdotaan sammuvan?"
"En tiedä. Enkä tiedä, miksi puhun tästä sinulle, ja sinä minulle." Boromir on vaihtanut huomaamattaan sinutteluun. Sitten hän jatkaa. "Minusta tuntuu oudolta. Tekeekö Valtiattaresi tämän minulle? Vedät minua puoleesi."
"Entä jos teen sen aivan itse?" kuiskaan.
En minä keksi mitään muutakaan sanaa kuvaamaan tuota kuin ”kaunis”. ^^

Tuo peilikohta oli valtavan kaunis ja valtavan surullinen. Elenwen on juuri rakastunut ja sitten joutuu näkemään rakastamansa miehen kuolleena.. vaaleanpunaiset pilvet muuttui synkiksi niin nopeasti. :( Tuo on ehkä kaunein kohta koko tässä ficissä.
Ja jotenkin hyvin suloista että kaksi haltiaa kinasteli kumpi saa ommella Legolaksen viitan, ja Elenwenin ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa saadakseen ommella viitan sille miehelle, joka rakastaa sitä. Äh – ei hyvin selitetty. Pääpointti oli se, että minusta on ihanaa että Boromir kantoi Elenwenin ompelemaa viittaa, tuo oli hieno keksintö. Ja kiva että Boromir sai myös tietää sen.

Miten vaikeaa se mahtoikaan olla Elenwenille olla kertomatta Boromirille siitä, että se tulee kuolemaan, varoittaa sitä jotenkin.. mutta tiedätkö, minusta Boromirin kuolema tulee ”helpommaksi” ajatella sillä tavoin, että sillä on ollut rakastettu joka on surrut sen kuolemaa, että sitä on onnellinen Boromirin puolesta siitä, että sillä oli elämässään joku silloin kuin se kuoli. (Ja Elenweniä tietysti käy hirveän sääliksi..) Minusta tuntui hyvin haikealta ja surulliselta lukea tuota kohtaa, jossa saattue lähti Lorienista. Boromirin osa ei ollut helppo, ja sinä olet kuvannut sen aivan uskomattoman mahtavasti.
… huomaan Boromirin silmissä tuskaisen ilmeen, joka hänellä oli kun Saattue saapui. Lòrienin taika - ja kenties rakkaus minuun, vaikka en juuri uskokaan sitä - oli haihduttanut sitä mutta nyt se oli palannut. Toivon koko sydämestäni että Galadriel olisi väärässä, ettei kiusaus tulisi Boromirille liian suureksi, mutta Valtiatar on aina ollut oikeassa enkä usko Boromirin selviävän koetuksesta. Voi ihmisten heikkoutta! Paljon siitä on aiheutunut pahaa ja tulee vastedeskin aiheutumaan.
Elenwenin reaktio raskauteensa on mukava, sellainen käytännöllinen ja maanläheinen. Ja tuo raskaus on ihana ajatus – tämän sanoin jo aikaisemminkin, mutta on todella ihanaa ajatella että Boromirista jäi vielä jotain jälkeen sen kuoltua. Että sen veri ei kuollut kokonaan. Ja pidän siitä että pojan nimi on Boromir. ^^ Ja pikku-Boromirin ja Galadrielin keskustelu oli tosi suloinen – "En minä tarkoita, täti, etten pitäisi sinustakin, mutta ymmärräthän, äiti on tärkein.". Voi että. Minulla nousee edelleen kyyneleet silmiin tässä vaiheessa. Olisi se ollut ihanaa jos Boromir olisi nähnyt poikansa ja voinut opettaa sitä ratsastamaan, miekkailemaan jne.. mutta. ^^

Tämä on kyllä yksi kauneimmista ja surullisimmista ficeistä joita olen lukenut. Ja parhaimmista myös. Sen lukee useampaankin kertaan ja se on aina yhtä hyvä.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Voi että miten hurmaavan pitkä ja mehukas palaute ^^ Ihanaa, että pidät esikoisestani. Tämä on ekana ficcinä erityisen tärkeä minulle <3

Elenwen on minustakin kaunis nimi. Ensin aioin käyttää sitä omana nettinickinäni, mutta valitsin sittenkin Elenlothin ja Elenwen joutui kierrätykseen eli marisuskin nimeksi.
Marnie kirjoitti:Sinä tuot pieniä asioita ja yksityiskohtia esiin aivan huomaamatta, niin että jokin tuntuu lukijasta aivan luonnolliselta, mutta sinun täytyy nähdä tosi paljon vaivaa kirjoittaessasi että onnistut tekemään sen. (Tai niin ainakin kuvittelisin. ^^)
En minä oikeastaan näe vaivaa. En pidä pitkistä, yksittäisistä kuvauksista tekstin joukossa. Ne hidastavat tarinankerrontaani (jonka suhteen olen käsimätön), olen laiska ja huono kirjoittamaan sellaisia ja kirjoitan luonnostani lauseita, joihin on ujutettu kuvailut sisään. Esim. "Hänen harmaat silmänsä välkähtävät" sen sijaan että sanoisi vain "Hänellä oli harmaat silmät" tulee ihan luonnostaan minulla. Seurauksena on joskus hyvin monimutkaisia lauseita, mikä on ikävää - kerran huomasin aloittaneeni kouluaineen puolen sivun pituisella lauseella. Siinä oli varmaan kymmenen sivulausetta XDD Kumitin koko lausehöskän pois ja aloitin alusta.

Sitten toisena ääripäänäni kirjoittajana ovat tällaiset lauseet (tämän lauseen sinäkin lainasit):
"Osaan sitä varsin hyvin, olen joskus käynyt Rivendellissä sanansaattajana. Pidän ratsastamisesta."
Hyvin yksinkertaisia, lyhyitä lauseita. Minulla tuppaa tulemaan niitä aina repliikkeihin, en ole hyvä pistämään sanoja ihmisten (tai haltioiden :wink: ) suuhun.

Lórienissa on muurit. En muista millaiset, mutta olen aika varma, että ne mainitaan kirjassa. Sen takia olen ne maininnutkin - en enää muista tarkkaan, tämän kirjoittamisesta on niin pitkä aika (tai pitkä ja pitkä...)
Marnie kirjoitti:Minusta on hienoa että myös havainnollistat sitä että Elenwen on Galadrielille läheinen kuin oma tytär, etkä vain totea että niin on.
Minä halusin korostaa tuota asiaa, ettei Elenwenistä tulisi yksi lenkki lisää Galadrielin ottotyttärien pitkään ketjuun. Minä en halua olla tavanomainen kirjoittaja, vaikka pidänkin tyypillistenkin tekstien lukemisesta.
Marnie kirjoitti:Pääpointti oli se, että minusta on ihanaa että Boromir kantoi Elenwenin ompelemaa viittaa, tuo oli hieno keksintö. Ja kiva että Boromir sai myös tietää sen.
Tällaisten asioiden takia minä kirjoitin tämän ficin ja monet muut. Luodakseni lisää pienten asioiden ympärille, muokatakseni asiat hienovaraisesti olemaan niin kuin MINÄ toivoisin niiden olevan - kuitenkaan rikkomatta itse alkuperäisiä asioita. "Itse Galadriel ja hänen neitonsa ovat nuo viitat tehneet" sanotaan kirjassa, ja minä käytin asian hyväkseni (lause ei tietenkään mennyt kirjaimelleen noin). Ovelaa, eikö :wink: ?
Marnie kirjoitti:Miten vaikeaa se mahtoikaan olla Elenwenille olla kertomatta Boromirille siitä, että se tulee kuolemaan, varoittaa sitä jotenkin.. mutta tiedätkö, minusta Boromirin kuolema tulee ”helpommaksi” ajatella sillä tavoin, että sillä on ollut rakastettu joka on surrut sen kuolemaa, että sitä on onnellinen Boromirin puolesta siitä, että sillä oli elämässään joku silloin kuin se kuoli.
Oli se varmasti vaikeaa, mutta toisaalta kertominen tuskin olisi muuttanut asiaa... minustakin on ihanaa, että Boromiria ei koskaan unohdettu. Ei koskaan, sillä haltiat elävät ikuisesti ja heillä on pitkä muisti.

Pojan nimeksi oli pakko laittaa Boromir. Mikään muu ei yksinkertaisesti olisi käynyt. Olisin voinut muotoilla jonkin kauniin haltianimen, mutta se ei olisi tehnyt Boromirille, kummallekaan, oikeutta. Ja Boromirkin on alkujaan haltianimi.

Minustakin tämä on ehkä kaikkein paras ficcini - vaikka se onkin ihka ensimmäinen, kokeillen ja aroin sydämin kirjoitettu... ja kaikkein hulluinta asiassa on, että minä olin täyttänyt 13 vain muutama kuukausi aiemmin. Olin hyvin nuori. Olen edelleen, tietenkin, mutta 13 on silti... aivan lapsen ikä vielä.
Ja ehkä se on syy siihen, miksi tämä on niin hyvä. Minussa oli lapsen rohkeus kirjoittaa välittäen vain omista mielipiteistäni, omista ajatuksistani, ja toisaalta en tiennyt yhtään, miten ihmiset kirjoitustyyliini suhtautuisivat. Niin sillä ei ollut niin väliä, miten kirjoitin. Nykyisin välitän siitä aivan liikaa, vaikka teksteissäni onkin edelleen paljon tunteitani. Kun olen surullinen, kirjoitan. Ja sitten syntyy mitä te kutsutte haikeaksi, surullisenkauniiksi. Tämä ficci kirjoitettiin, kun olin hyvin kipeä. Masentunutkin. Vähän epätoivoinen. Koko juttu on pitkä tarina enkä halua selittää sitä tässä, jossain muualla ehkä joskus. Mutta kaiken kaikkiaan tämä on sad story joka tavalla.

*halaa Marnien* Olet ihana ja tärkeä, omistan seuraavan ficcini sinulle sitten kun sellaiseen saan inspiksen. Ja sori älyttömän pitkä vastakommentti, oli ihan pakko *virnistys*
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Tiedätkö, minä en ikinä uskoisi että tämä on kirjoitettu 13-vuotiaana. (Minun <13-vuotiaana kirjoittamani L.M. Alcottin Pikku Naisia-siirrettynä-villiin-länteen –plagiaattivihot voivat ehkä löytyä jostakin laatikosta, vaikka armeliainta olisikin etteivät enää näkisi päivänvaloa.. *L*) Ja ensimmäinen ficcisi vielä – tämä on tosi mahtava.
... En minä oikeastaan näe vaivaa. En pidä pitkistä, yksittäisistä kuvauksista tekstin joukossa. …
Se on kyllä sitten hieno taito. Oikeasti. Muista meitä pieniä ficcaajia sitten jonakin päivänä kun olet julkaissut ensimmäisen romaanisi. ;)

Minä olen varmaan ohittanut Lorienin muurit ihan kokonaan kun olen lukenut Tarua. No mutta minä aina sanonkin että joka lukukerralla huomaa jotain uutta, itseni kohdalla tuo näkyy pitävän hyvin paikkansa. :p
Tällaisten asioiden takia minä kirjoitin tämän ficin ja monet muut. Luodakseni lisää pienten asioiden ympärille, muokatakseni asiat hienovaraisesti olemaan niin kuin MINÄ toivoisin niiden olevan - kuitenkaan rikkomatta itse alkuperäisiä asioita. "Itse Galadriel ja hänen neitonsa ovat nuo viitat tehneet" sanotaan kirjassa, ja minä käytin asian hyväkseni (lause ei tietenkään mennyt kirjaimelleen noin). Ovelaa, eikö ;) ?
Ehdottomasti ovelaa, niin se pitääkin tehdä. :D Minusta se on ihanaa että et muuta Tarun tapahtumia mitenkään, vaan nimenomaan sovitat sen, mitä kirjassa on tapahtunut, omaan ficciisi ja kirjoitat ficcisi niin että jokin olisi voinut tapahtua myös kirjassa. Sellaista on minusta ihana lukea. Nämä pysyvät niin täydellisesti Tolkienin maailmassa.

Tiedätkö, se on ihan totta; kun alkaa ajattelemaan toisten ihmisten mielipiteitä omista kirjoituksista ja siitä mitä on parhaillaan tekemässä, niin se vaikuttaa ihan väistämättä siihen, millaista tekstiä syntyy. Mutta se on (minusta) hienoa että sinulla on silti myöhemmissäkin ficeissäsi paljon itseäsi ja omia tunteitasi – minusta se on aivan ehdotonta plussaa kun laittaa paljon itsestään teksteihinsä (vaikka niistä tuleekin sitten henkilökohtaisempia ja kaikki murskakritiikki (jota sinä et tietenkään saa tai ole saanut ^^) tuntuu sitten kanssa tosi henkilökohtaiselta..). Olikohan tässä jokin pointti.. kai taas se, että se, kun annat paljon itsestäsi ficceihisi, myös näkyy niissä, ja se on osaltaan yksi asia joka tekee niistä niin hyviä. Niistä näkyy että sinä tunnet niin, miten kirjoitat.

Hmm. Anteeksi tämä pitkä vastakommentti. ^^ (Omistat seuraavan ficcisi minulle? Aww, minä en tiedä mihin suuntaan katsoa, olen niin imarreltu! ^^)
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth »

Jatketaan nyt sitten vielä tätä keskustelua...
Marnie kirjoitti:Muista meitä pieniä ficcaajia sitten jonakin päivänä kun olet julkaissut ensimmäisen romaanisi. ;)
En minä tiedä, saanko koskaan kirjoitettua kokonaista romaania - olen niin laiska. Mutta kait jos joskus saa oikein hyvän idean, voisi yrittääkin ^^ Tuskin nyt ihan lähiaikoina kuitenkaan. En kuvittelekaan tulevani teinikirjailijaksi :wink:
Marnie kirjoitti:No mutta minä aina sanonkin että joka lukukerralla huomaa jotain uutta, itseni kohdalla tuo näkyy pitävän hyvin paikkansa. :p
Minä löydän myös aina jotakin uutta - TSH on kerta kaikkiaan niin laaja teos, muista kirjoista löytyykin sitten vähemmän.
Marnie kirjoitti:Omistat seuraavan ficcisi minulle? Aww, minä en tiedä mihin suuntaan katsoa, olen niin imarreltu! ^^
Hahhaa, älä ole liian imarreltu. Voihan olla, että seuravaan kirjoittamiseen menee monta vuotta tai jotain XDD Se olisi kyllä vähän noloa, kun olen vasta saanut sen romanssipotan jne.

Nyt en kirjoita enempää (vaikka asiaa olisi), ettei tämä topicci ihan täyty offista. Se olisi traaginen kohtalo topicille, joka on ollut täällä uuden Loftiksen ekasta päivästä asti *nauraa* Jutellaan lisää vaikka miitissä sitten, jooko? Olen iloinen, että olet tulossa sinne.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!
Vastaa Viestiin