Thorongil, pohjoisen muukalainen Gondorissa (valmis 21.8.!)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Olipas tämä melkoisen alakuloinen luku. Finduilas oli tosiaan rohkea kertoessaan Denethorille totuuden, se olisi hänelle itselleen ollut niin paljon helpompaa antaa Denethorin pysytellä omassa käsityksessään ja syyttää Thorongilia kaikesta. Tai no, helpompaa ja helpompaa... Silloin hän ei olisi tietysti satuttanut Denethoria tai rikkonut välejä tähän, mutta olisi joutunut itse elämään salaisuutensa kanssa ja hankaloittanut Thorongilin elämää, joten en kyllä tiedä, että olisiko se sen helpompaa kuitenkaan ollut. Sinun Denethorillesi kyllä sopi hienosti tämä tapa reagoida tuohon tapahtumaan. Siis se, että hän sulkeutui ja käpertyi itseensä, eikä suostu kommikoimaan Finduilasin kanssa ollenkaan. Surullinen tilanne tosiaan, mutta ymmärrän kyllä sen, miten kauhea järkytys tuo Denethorille on. Ja minusta oli hyvin kuvailtu tuota, miten Finduilasin ja Denethorin välirikko vaikutti koko linnan asukkaisiin.

Finduilasilla ja Denethorilla, kun on nyt niin suuria omia murheita, niin Thorongilin syntyperäkään ei kauheasti tainnut heitä hetkauttaa. Tykkäsin tuosta, kun Finduilas muisti sen vasta viime tipassa ennen lähtöään ja tuolla tavalla muitta mutkitta mainitsi Thorongille tienneensä, että tämä on kuninkaiden sukua. On varsin selvää, ettei Finduilas uskalla olla Thorongilin seurassa, mutta kauhean yksin hän jää, kun Thorongil on kuitenkin ainut ystävä, joka hänellä linnassa on ollut. Kauhean kiva, että Thorongililla sentään on tuo Herion. Herion on minusta välillä kauhean hupaisa, kun siitä saa sen vaikutelman, että se pudistelee päätään ylhäisten sotkuille, ja sen oma elämä on mainiossa järjestyksessä, vaikka kättä ei enää olekaan. ;) Tosin huolestuin tuosta Herionin yskästä, älä vain sano, että se on jotakin vakavaa...

Ecthelionhan suunnitteli jossakin vaiheessa lähettävänsä Denethorin, Finduilasin ja Thorongilin, kaikki kolme Dol Amrothiin, jos oikein muistan. Mahtaa tosiaan tulla rattoisa matka, jos suunnitelma on vielä se, että nämä kolme yhdessä ovat lähdössä. ;) Hienoa, jos Finduilas ja Denethor tosiaan onnistuisivat keskustelemaan seuraavassa luvussa. Sitä vain sitten odottelemaan. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitos. Alakuloinen sen oli kai tarkoituskin olla. Finduilasille tuo Denethorin omiin luuloihinsa jättäminen olisi voinut olla helpompaa, mutta kuten totesit, silloin hän itse olisi joutunut varomaan koko ajan salaisuutensa kanssa. Ja hyvä, jos pidät tuota Denethorin käyttäytymistä sopivana tämän ficin Denethorille. Se oli aika shokki, Denethor kun ei tahtonut uskoa mitään pahaa vaimostaan. Kivaa, jos pidit siitä, että koko linna oli varpaillaan. :D

Thorongil ei taida tuota pariskuntaa tällä hetkellä kovin paljon kiinnostaa. Kivaa, jos tykkäsit siitä pikkuyksityiskohdasta, että Finduilas vain mainitsee arvanneensa totuuden. Finduilas on aika lailla yksin kyllä nyt, kun ei todellakaan uskalla Thorongilin kanssa puhua. Minusta on mukavaa pitää jotakuta täysin ulkopuolista mukana, kuten Herionia. Se tuo pienen tauon tähän jatkuvaan sotkemiseen... Herion taitaa olla juuri sellainen, hänen elämänsä on oikein hyvässä järjestyksessä, vaikka kättä ei olekaan. Yskä nyt on mitä on, olisi ollut liian tylsää vain hänen todeta, että ei ole mitään mainittavaa.

Ecthelionin suunnittelema matka on edelleen tiedossa, tosin sitä ennen voi tapahtua oikeastaan mitä vain, ja tapahtuukin monenmoista. Tosin se matka on jotain niin kamalaa kirjoittaa (kun tällä hetkellä painin juuri sen kimpussa).

Kyllä Finduilas ja Denethor ainakin jonkinlaisen keskustelun saavat aikaan, sen verran uskallan sanoa ja toivon, etten pilaa mitään...
_________________

Anteeksi nyt kovasti tämä myöhästelyni, mutta aika ei ole ollut minulle suosiollinen viime päivinä ollenkaan (eikä kyllä tänäänkään). Ja tämä luku... noh, lukekaapa, mitä minä turhia löpisemään.

26. Luku: Monenlaista keskustelua

Finduilas katseli ulos ikkunasta. Ilta oli tullut, nyt hän vain odotti Denethoria saapuvaksi. Ikkunan takana oli jo pimeää. Finduilas istui paikoillaan hermostuneena ja jännittyneenä, odottaen kuulevansa ovenkahvan painuvan alas. Hän oli yrittänyt miettiä, mitä sanoisi, mutta sanat pettivät hänet. Hän päätti luottaa siihen, että löytäisi oikeat sanat vakuuttaakseen miehensä.

Hiljaisuus suorastaan särki korvia hämärässä huoneessa. Finduilas kuuli verensä kohisevan ja hengityksensäkin tarkemmin kuin olisi välittänyt. Huone pimeni kaiken aikaa, ikkunan takana näkyi tähtiä. Äkkiä Finduilas säpsähti; ovenkahva risahti ja ovi aukesi. Hän nousi seisomaan ja kohtasi Denethorin kasvot. Mies käänsi katseensa pois.
”Denethor, minä haluan puhua kanssasi.”
”Minulla ei ole mitään asiaa sinulle.”
”Mutta minulla on asiaa sinulle!” Finduilas harppoi Denethorin luokse niin että helmat kahisivat. Hän tarttui Denethoria hartioista ja puristi. Hän halusi satuttaa Denethoria samalla kun hänen teki mieli sulkea tämä syliinsä.
”Finduilas!” Denethor älähti ja tarttui Finduilasin vasempaan ranteeseen.
”Ole hiljaa. Luuletko, ettei kaikki ole tarpeeksi vaikeaa jo valmiiksi? Minä tiedän, Denethor, että olet onnellinen lapsen kuoltua. Minä ymmärrän hyvin, minkä takia, mutta en voi iloita. Lapsi oli osa minua, ja sinun kuuluu ymmärtää, että meidän kummankin on paha olla tämän takia.”
”Puolustelet nyt aivan turhaan. Kuka tässä on väärin tehnyt?” Denethor tiuskaisi.
”Minä!” Finduilas huudahti. ”Minä tein väärin, mutta enkö ole maksanut jo tarpeeksi kovan hinnan? Ansaitsenko minä todella vielä tämän kaiken, sen lisäksi että miltei kuolin?” Finduilas irrotti otteensa ja perääntyi vähän. Hänen oli paha olla.
”Kyllä, kyllä minä taidan sen ansaita”, hän sanoi ennen kuin Denethor ehti avata suutaan, vastaten omaan kysymykseensä. ”Denethor, etkö voi antaa anteeksi minulle? Minä en rakasta Thorongilia. Sen ei pitänyt tapahtua, kaikki riistäytyi käsistä. Niin minun käsistäni kuin hänenkin. Hän kärsi minun takiani, muttei kyennyt vastustelemaan! Hänen rakkaansa on tuolla jossakin, ja minä…” Finduilas ei tiennyt, miten jatkaa, joten hän vain jätti lauseen kesken. ”Minä miltei tapoin itseni tämän takia, ja nyt minä riudutan sinut! Eikö se ole tarpeeksi paljon minulle? Etkö voisi edes puhua minulle? Minä sentään, hukka sinut vieköön, rakastan sinua enemmän kuin mitään tässä maailmassa!” Finduilas lysähti istumaan sängylle, ja tuijotti Denethoria silmät leimuten. Hänen oli saatava purkaa kaikki kasaantunut tuska.
”Minä tulin tänne sinun tähtesi, minä jätin meren ja perheeni jotta saisin sinut! Minä haluan viettää joka hetkeni kanssasi aina loppuun asti, oli se millainen loppu hyvänsä. Ja koska minä aion pysyä sinun rinnallasi, tuosta ajasta tulee aika hirveä, jos et edes suostu puhumaan minulle! Minä… minä rakastan sinua, Denethor. Vain sinua… ” Huuto vaimeni nyyhkytykseksi, ja Finduilas painoi pään käsiinsä. Hän halusi pois, pois siitä huoneesta, pois Denethorin luota, koska mies ei välittänyt tai ehkei edes kuunnellut, mitä hän sanoi.
”Finduilas…”
”Älä tule lähelleni! Älä koske minuun!” Finduilas vinkaisi ja vajosi sängynreunalta lattialle.
”Älä puhu minulle noin. Minä aion nyt puhua sinulle vuorostani, nouse ylös.”
Finduilas istua tapitti lattialla.
”Nouse ylös!”
Finduilas tuhahti, mutta vääntäytyi takaisin sängylle luomatta yhtäkään katsetta Denethoriin.
”Minä en voi sanoin kuvata, miltä minusta tuntui, kun luulin, että sinut oli raiskattu. Halusin tappaa ja tuhota sen, joka sinua oli satuttanut, niin ettei jäljelle olisi jäänyt mitään. Ja sitten sinä tulet ja kerrot, että teit sen omasta, vapaasta tahdostasi THORONGILIN KANSSA!” Denethor iski nyrkkinsä sängynpäätyyn. ”Sinä et tiedä, miltä se tuntui, Finduilas, sinä et voi arvata, et voi edes kuvitella. Sieluni oli revitty pieniksi paloiksi, sinä olitkin äkkiä vihollisen puolella, olit siellä omasta halustasi, olit jättänyt minut yksin! Hetken verran vihasin sinua enemmän kuin mitään milloinkaan, enemmän kuin edes sitä… miestä. Halusin satuttaa sinua, saada sinut huutamaan. Katso minuun, nainen!”
Finduilas nosti katseensa pelokkaasti. Denethorin laihat kasvot hohtivat vihaa, tummat hiukset kehystivät vaaleita kasvoja. Harmaat silmät tuijottivat häntä palaen, ja kuitenkin niiden perukoilla Finduilas näki epätoivon. Denethor seisoi ryhdikkäänä ja pitkänä hänen vieressään eikä Finduilas voinut olla ajattelematta kaiken keskelläkin, että mies oli komea.
”Sinä ajoit minut hulluuden partaalle, ajattelin kaiken aikaa että olet alusta asti ollut Thorongilin puolella minua vastaan, halunnut vain satuttaa minua. Thorongil vei jo minun paikkani isäni sydämessä, ja nyt näytti siltä, että hän vei sinutkin, sen, jota eniten rakastan! Sinä satutit minua, enemmän kuin milloinkaan, vain kertomalla totuuden!”
Denethor tarttui Finduilasia olkavarresta niin että Finduilas vingahti. Toisella kädellään mies tarttui häntä hiuksista ja pakotti hänen päänsä takakenoon.
”Sinä et tiedä, miltä se tuntuu. Sinä et tiedä, miten se repii kappaleiksi kun kuulee rakkaimpansa käyneen viihdyttämässä miestä, jota eniten vihaa!”
”Denethor, minä olen pahoillani. Minä en tarkoittanut…”
”Et tarkoittanut, että asia kävisi ilmi! Luulit, että voisit pitää sen salassa. Ja salailua minä en siedä, tiedä se!” Äkkiä Denethor irrotti Finduilasin hiuksista.
”Denethor…” Finduilas vinkaisi niskaansa pidellen.
”Ei. Saat totta vie hyvittää tämän minulle jotenkin”, Denethor kuiskasi ja suuteli häntä tahallisen rajusti. Hämmennyksen kadottua Finduilas kiersi kätensä miehen ympärille, kun hänet kaadettiin sängylle.

Kun Finduilas heräsi aamulla, Denethor oli jo lähtenyt. Hitaasti hän vääntäytyi istumaan. Hänen olkavarressaan oli mustelma siinä, mistä Denethor oli ottanut kiinni illalla. Silti Finduilas ei niistä välittänyt, hän oli tyytyväinen. Loppujen lopuksi asiat olivat kuitenkin selvinneet, yön pimeinä tunteina kaikki oli nostettu esiin, he olivat puhuneet. Kumpikin oli saanut selvyyttä keskelle ajatusten vyyhtiä ja epätoivoa. Finduilas hymyili väsyneesti itsekseen. Ikkunasta paistoi aurinko ja loi lattialle valokaistaleen. Kataja ei peittänyt aamun aurinkoa, ja yhä nousi päivä idästä. Nyt voisi elämä jäälleen palata takaisin… takaisin mihin? Finduilas ei juuri muistanut, mikä oli tavallista Minas Tirithissä. Alussa kaikki oli ollut uutta ja ihmeellistä, ja sitten oli tullut Thorongil ja nyt… Nyt hän voisi luoda itselleen arjen, aloittaa puhtaalta pöydältä. Toivon mukaan ajan karttuessa Denethor voisi unohtaa heidän riitansa ja erityisesti sen syyn. Kaikki hyvä vasta odotti heitä.

Finduilas nousi sängyltä ja käveli vaatekaapille. Hän veti esiin pitkän valkean puvun, jota ei ollut käyttänyt pitkään aikaan. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli kulkenut se yllään, mutta nyt olisi varmasti hyvä hetki.

*

Ecthelion oli kutsunut Thorongilin puheilleen jo heti aamupäivästä. Nyt Thorongil teki matkaa huoneeseensa mieluisan vieraan kanssa: Gandalf Harmaan retket olivat johtaneet usean vuoden tauon jälkeen Minas Tirithin Valkeaan Kaupunkiin. Velho oli juuri sellainen kuin aina ennenkin harmaassa viitassaan ja suuressa hatussaan. Thorongilista tuntui äkkiä, että viime tapaamisesta olisi kulunut vain häviävä hetki.
”No, ystäväni. Äsken et juuri puhunut, ja nyt toivoisinkin saavani kuulla, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi kaupungista lähdin.”
”Voi Gandalf, on tapahtunut liikaa. En edes tiedä tarkasti, mitä on tapahtunut ennen ja mitä jälkeen lähtösi. Olen ollut jo muutamaan kertaan miltei hulluuden partaalla ja pelännyt ties millaisia asioita tapahtuvan.”
”Osan asioista tiedänkin, kuten sen, että Denethor on vihdoin ottanut vaimon”, Gandalf tuumi. ”Olen myös kuullut sinun toimistasi jotakin, Gondorin Thorongilista puhutaan paljon. Olet arvostettu päällikkö.”
”Olisinkin”, Thorongil tuhahti. ”Sinä et todellakaan tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut, mutta Finduilas Adrahilin tytär on mukana kaikessa enemmän kuin haluaisin hänen olevan.” Thorongil avasi huoneensa oven ja viittasi Gandalfia astumaan sisälle.

Tunnin kuluttua he olivat vaihtaneet tärkeimmät kuulumisensa, lähinnä Thorongil oli puhunut ja velho ottanut osaa esittämällä mielipiteitä. Gandalf ei tuntunut ymmärtävän täysin Thorongilin kertomaa.
”Se ei ole ollenkaan sinun tapaistasi, Aragorn.”
”Kuten totesin, jokin hulluus teki työtään niin minussa kuin Finduilasissakin. Minä en voinut asioille mitään, osoitin olevani heikko.”
”Oli vastuutonta paljastaa Denethorille, kuka olet”, Gandalf totesi kulmiaan kohottaen.
Thorongil huokasi. ”Luuletko, etten ole kironnut itseäni monesti sen tähden? On liikaa asioita, joita tekisi mieleni muuttaa parempaan päin. Kenties minun ei olisi kuulunut tulla Gondoriin ollenkaan. Toivon, että voisin muuttaa tiettyjä asioista menneestä, mutta siihen en kykene.” Thorongil nojasi pöytäänsä ja tuijotti ulos puhuessaan.
”On hyvä, ettet kykene mennyttä muuttamaan, sillä kukaan ei tiedä, mitä seurauksia sillä olisi”, Gandalf lausahti. ”Kohtalon tiet kulkevat ristiin monissa kohdin, etkä voi jälkeenpäin tarkasti sanoa, missä teit sen virheen, joka sai sinut tekemään kaikki muut.”
”Tiedän, mutta silti tahtoisin asioita muuttaa. Se aamu on elämäni suurin erehdys, ja pelkään, että se vaikuttaa liian ratkaisevasti siihen, mitä tulevaisuus tuo”, Thorongil puristi kätensä nyrkkiin eikä sanonut suoraan ajattelevansa nyt Arwenia.
”Minä en tuomitse sinua, ystävä kallis, sillä olet tainnut sen jo tehdä itse. Nyt voit vain luottaa siihen, että kaikki järjestyy kyllä. Pidä kuitenkin huoli siitä, ettet jakele tietojasi liian auliisti.”
”Sen varmasti teen, Gandalf.”

Velho viipyi Minas Tirithissä vielä joitakin päiviä. Thorongilin aika kuului enimmäkseen Gandalfin kanssa. Oli hyvä puhua jollekulle, joka tunsi hänet todella. Vuosi läheni loppuaan, oli keskitalven aika. Minas Tirithin talvi ei tosin talvelta tuntunut; ilma oli toki kirpeää, mutta lunta ei ollut ollenkaan, eikä juuri pakkastakaan. Thorongil huomasi jälleen kaipaavansa pohjoiseen. Hän mainitsikin asiasta Gandalfille.
”Sinun työsi ei ole täällä kuitenkaan tehty, muistahan sen. Minä vien viestin, mikäli voin, pohjoiseen puolestasi. Elrondille, Arwenille ja ehkä myös äidillesi, jos sitä toivot.”
”Olet korvaamaton, kun tulee kyse tämänlaisista asioista. En selväisi ilman näitä vierailujasi, vaikka olin jo jaloillani nytkin tullessasi. Tekee hyvää puhua jollekulle, joka tietää kaiken. Täällä minulla ei ole ketään.”
”Mutta sinäkin olet muuttunut kuluneiden vuosien aikana. Minä olen nähnyt sinut tällä viimeksi pitkän aikaa sitten, ja näen sinusta, että olet kokenut paljon. Et ole enää samanlainen kuin tavatessamme ensimmäisen kerran. Sinä olet vahvempi kuin moni niistä, jotka olen saanut tavata, ja siitä on sinulle vain hyötyä. Pitkäjänteisyyttäsi ja selviytymiskykyjäsi tullaan tarvitsemaan vielä.” Gandalf tarkkaili häntä puhuessaan kulmiensa alta.
Thorongil ei sanonut mitään. He olivat puutarhassa; hän kääntyi kohti pohjoista. Viileä tuuli pyyhki hänen kasvojaan.
”Kiitän sinua sanoistasi, Gandalf. Jonain päivänä nousen, enkä ikinä anna toivon kadota niin kuin nyt olen antanut. Toivoa on vielä. Minä nousen vielä pimeydestä, enkä anna minkään murtaa tahtoani.” Askelet eivät rahisseet, sillä polun hiekka oli jäässä. Oli hieman tavallista kylmempi päivä.
”Uskotko, muutaman kerran olin jo valmis unohtamaan Arwenin ja matkaamaan pohjoiseen vailla toivon häivääkään. Olin varma, että Arwen oli minulta saavuttamattomissa. Elrondin ehdot ovat ehkä tiukat, mutta minä en anna sen estää minua. Minä täytän ne ehdot, kun aika on kypsä, ja odotan, kunnes minun aikani koittaa. Minä en enää menetä toivoani.” Thorongil pysähtyi ja katsoi Gandalfiin vakavana, äkillisen tunteen vallassa. ”Minä aion tehdä sen, mihin ei ole vielä pystytty. Jonain päivänä palaan Minas Tirithiin Murtunut Miekka uudeksi taottuna.”
Gandalf hymyili lämpimästi, sanaakaan sanomatta.

Thorongil oli vielä kokematon, vaikka oli kokenut enemmän kuin monet. Hänen aikansa tulisi vielä, ja siitä Thorongil oli äkkiä kovin varma. Velho oli tuonut toivon mukanaan.

*

”Denethor, olemme pian olleet vuoden naimisissa”, Finduilas tajusi äkkiä.
Denethor seisoi ikkunan edessä ulos katsellen, mutta kääntyi nyt kohti Finduilasia.
”Se on totta. Matkustit tänne häitä varten juuri näihin aikoihin vuosi sitten.”
”Paljon on ehtinyt tapahtua”, Finduilas huokasi.
”Enemmän kuin olisi ollut väliksi, jos minulta kysytään.” Denethor käänsi katseensa hetkeksi pois.
”Minä olen pahoillani, Denethor. Lupaan, ettei mitään sellaista tapahdu enää milloinkaan.” Finduilas väänteli käsiään sängyllä istuessaan.
”Et voi luvata sellaista, mitä et voi pitää. Kukaan ei tiedä, mitä seuraavalle lapselle tapahtuu.”
Finduilas jähmettyi paikoilleen. Sitä hän ei ollut uskaltanut edes ajatella vielä. Denethor oli tietysti huolissaan perijänsä takia. Hehän olivat olleet todella jo vuoden naimisissa. Silti Finduilas ei vielä halunnut ajatella lasta. Menetys oli liian lähellä vieläkin. Hän huokasi tahtomattaan.
”Älähän nyt. Meillä ei ole kiire, Finduilas. En olisi saanut puhua ollenkaan noin.”
”Ei. Minun pitää vain unohtaa suruni. Kyllä sinä vielä lapsia saat, Denethor, sen minä lupaan.”
Denethor tuli hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. ”Minä voin odottaa. Sinunkin pitää olla siihen valmis.”
”Minä olen valmis, Denethor! Tai melkein. Mutta uskon, että jos nyt lakaisin odottaa lasta, minä olisin siihen valmis…” Finduilas katsoi Denethoria silmiin. Hän oli Denethorin vaimo siksi, että käskynhaltijain suku jatkuisi. Hän ei pettäisi Denethoria odotuksien suhteen.
”Denethor, minä haluan antaa sinulle vielä pojan.”
”Olen kiitollinen siitä. Mutta näen, ettet ole vielä valmis. Meillä on aikaa.”
”Minä olen kiitollinen siitä”, Finduilas puuskahti.

*

Oli kulunut nyt täsmälleen vuosi siitä, kun Thorongil oli saanut kuulla Finduilasin ja Denethorin häistä Finduilasilta itseltään. Nyt Thorongil oli Herionin luona; mies oli joutunut äkillisesti sänkypotilaaksi. Merael näytti ovella varsin huolestuneelta, mutta Herion ei jaksanut uskoa sairautensa vakavuuteen tai vaimonsa huolenpidon tarpeellisuuteen.
”Kyllä minä vielä täältä sängynpohjalta nousen”, hän vakuutti.
”Herion, sinun ei pitäisi ottaa asiaa noin kevyesti. Lähettäisit Meraelin Parannuksen Tarhaan kysymään neuvoa.” Thorongil katseli huolissaan Herionin kasvoja, jotka olivat riutuneet jo päivän sairastamisen takia. Kulmakarvojen välissä kulki syvä juonne, ja Herion näytti ikäistään vanhemmalta maatessaan siinä vaaleiden peittojen keskellä.
Herion tuhahti. ”Pieni kuume ei ole ennenkään miestä kaatanut.”
”Pieni kuume, Herion?” Thorongil nosti kätensä toisen otsalle. Korkea otsa suorastaan hohkasi kuumuutta, vaikka Herion oli hautautunut peittoihin ja valitteli palelevansa. Mies vähätteli sairauttaan kovin paljon.
”Minä voisin koettaa auttaa jotenkin, jos vain sallit sen”, Thorongil lausahti. Hän tunsi lääkekasveja ja oli nähnyt Elrondin parantavan, auttanutkin siinä. ”Kai Merael on juottanut sinulle lämmintä teetä?”
Herion nyökkäsi uupuneesti, mutta hymy kasvoillaan. ”Kuppikaupalla. Kuulemma jotain yrttejä.”
”Saat olla onnellinen, että vaimosi huolehtii sinusta noin. Kuume on korkea, mutta se saattaa laskea nopeasti. Tulen käymään taas huomenna tai ylihuomenna”, Thorongil sanoi. ”Päästän sinut nukkumaan sairauttasi pois.”
Herion hymyili väsyneesti, kun hän nousi tuoliltaan ja lähti huoneesta.

Herionin kuume ei ollut laantunut vielä viidenkään päivän kuluttua. Thorongil oli nimennyt joitakin yrttejä Meraelille, joka oli kertonut käyttäneensäkin niitä. Silti Herion makasi yhä peittojensa alla sängyn ja sairauden vankina. Thorongil joutui toteamaan, että sairaus todella haisi, kun astui Herionin huoneeseen. Vaikka Merael oli sanonut tuulettaneensa, oli ilma tunkkaista ja huoneessa oli kovin kuuma. Herion yski.
”Hei. Voitko yhtään paremmin?” Thorongil kysyi istuessaan tuoliin Herionin sängyn viereen.
Herion huokasi ja näytti todella riutuneelta. ”Pahemmin, jos mahdollista. Minun on kylmä ja en tahdo syödä. Janottaa kyllä, vaikka Merael tuo minulle juotavaa usein.” Ääni oli heikko. Sinisissä silmissä oli sairas kiilto ja sumea katse. Ryppy kulmien välissä oli syventynyt entisestään. Ennen hieman pyöreät kasvot olivat nyt kovin laihtuneet ja iho oli kalpea.
”Mikään lääke ei tunnu tehoavan sinuun”, Thorongil totesi hiljaa.
”Kuume ei ole laskenut kertaakaan viime päivien kuluessa”, Herion sanoi. ”Alan hiljalleen uskoa, ettei tämä sairaus enää lopu.”
”Älä menetä toivoasi, Herion, et saa luovuttaa!” Thorongil sanoi miltei kiihkeästi. Jos Herion oli valmis luopumaan taistelusta, hän oli lähellä loppua.
”Tämä vetää väkisin taistelutahdon alas, Thorongil. En jaksa enää”, Herion selitti surullisin silmin.
”Sinä nouset vielä. Sano se, Herion, sano se minulle! Sinä jaksat kyllä, paranet, nouset vuoteestasi ja leikit poikasi kanssa. Sano, ettet aio luovuttaa. Minä pyydän. Sinulla on perhe, heidän takiaan.” Thorongil etsi Herionin tulikuuman käden käteensä ja puristi sitä. ”Sano, että jaksat, Herion.”
”Minä en pysty, Thorongil. Olen väsyneempi kuin koskaan.” Herion loi anovan katseen hänen silmiinsä.
”Et saa luovuttaa! Toivoa on vielä. Sinä olet vahva!”
”En enää.” Herion sulki silmänsä. ”Saanko levätä hetken?”
”Lepää, mutta katsokin, että heräät vielä. Minä tulen huomenna”, Thorongil sanoi, puristi Herionin kättä kerran ja lähti huoneesta raskain sydämin.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämän luvun jälkeen ihailen todella Finduilasia. Nainen sai loppujen lopuksi puhuttua aika tehokkaasti suunsa puhtaaksi ja sai Denethorinkin puhumaan. Tuosta alusta välittyi kyllä todella vahva kuva siitä, miten suurta tuskaa molemmat tuntevat tuon takia. Onneksi Finduilas ja Denethor saivat aikaan jonkinlaisen sovinnon.

Gandalf :) Huomaa kyllä että Gandalf on Thorongilin ehkä läheisin ystävä. Tuo, mitä Thorongil sanoi siitä että velho tietää kaiken, kuvaa jotenkin niin loistavasti Gandalfia, vaikka yksinkertainen lausahdus olikin. Oli pakko hymyillä Thorongilin uudelle toivolle ja päättäväisyydelle :)

Voi, toivottavasti Herion selviää. Tuo pitkään jatkunut kuume ei vaikuta kovin hyvältä. Tuo loppu sai kyllä olon hieman surulliseksi, Herionin sanat miten hän ei jaksa jne. Toivottavasti Herion ei luovuta.

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos. Kivaa, jos tosiaan voit ihailla Finduilasia. :D Hän sai tosiaan sanottua kaiken, mikä piti sanoa, ja Denethorkin sai suunsa auki. Jonkinlainen sopu saatiin aikaan ja pysymään, en olisi edes kestänyt kirjoittaa tuota kauemmin... :roll:

Gandalfin oli aika taas vierailla. Hienoa, jos tuo ystäväkuva välittyy, sitä nimittäin koetin hakea. Ja Thorongilin toivon paluun olisi pitänyt toden totta tapahtua jo aiemmin, minä nimittäin vihana tätä ficciä ehkä juuri siksi, että mies on angstannut puolet ajastaan enkä osannut tehdä asialle mitään.

Herionista lisää ensi luvussa, en sano hänestä vielä mitään. Pilaisin kaiken menemällä lavertelemaan. :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tuo Denethorin ja Finduilasin keskustelu oli tosi hieno. :D Vaikka vähän pelottava kyllä. Denethor vaikutti aika rajulta ja kovakouraiselta, mutta minusta tuollainen käytös sopi hänelle hyvin, varsinkin kun ottaa huomioon, miten kauhealta Finduilasin petturuus Denethorista mahtoi tuntua. Minusta olit kyllä hienosti osannut kirjoittaa tuollaisen, vähän kuin parisuhdeväkivaltakohtauksen ilman, että se olisi tuntunut kovin ahdistavalta. En kyllä sinänsä hyväksy sitä, että mies kohtelee naistaan tuolla tavalla, mutta tuollaisessa tilanteessa sen saattoi ymmärtää, eikä se niin kauhean rajulta edes kuulostanut. Ratkaisevaa oli varmaan se, ettei Finduilas tuntunut tuosta pahemmin järkyttyvän. Ja tietysti hyvä, että he sitten yöllä pystyivät puhumaan asiasta. Välillä minua kyllä hirvittää ajatella, että nuo kaksi ovat Faramirin vanhemmat. Ehkä on parempi, ettei hän tiedä kaikkea vanhempiensa parisuhteesta...

Mukavaa, että Thorongil voi puhua asioistaan Gandalfillekin. En tiedä, mutta minusta tuntuu ehkä vähän hassulta selvitellä naishuolia velhon kanssa, mutta ystäviähän nuo kaksi ovat, ja siinä mielessä he varmaankin voivat puhua keskenään millaisista asioista hyvänsä. Jotenkin minusta vaan aina tuntuu, että Gandalfia ei välttämättä kauheasti kiinnosta muu kuin tuo maailman pelastaminen ja siihen liittyvät jutut, mutta kyllähän tuo Thorongilin hyvinvointi ja touhut Gondorissa varmasti ovat aika oleellinen osa niitä kuvioita. Hieno juttu tuo, että Thorongil löysi jälleen itseluottamuksensa.

Tuosta Herionin sairaudesta oli kurja lukea... Minä kuvittelin, ettei se yskä mitään sen erikoisempaa olisi ollut. Nyt kun Thorongililla itsellään on niin vankka usko tulevaisuuteen, hän tietysti yrittää valaa samaa toivoa Herioniin. Toivon, että hän onnistuu siinä. Minusta Thorongil voisi kyllä käyttää Herioniin niitä parantajan käsiään, noin niin kuin harjoitukseksi tulevaa varten. ;)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minustakin Denethorin ja Findulasin keskustelu oli hieno. Sinänsä hiukan ahdistavaa luettavaa kyllä, mutta hieno. Tykkään tuollaisista pienistä jutuista, jotka nostavat kohtauksen tunnelmaa, kuten tässä se, että Finduilas istui ja odotti kuulevansa ovenkahvan painuvan alas. Sellaiset kohdat ovat juuri niitä, jotka tekevät ficistä elämänmakuisen. Ja tosiaan, Denethorin reaktio tuntui luonnolliselta. Ei sillä, että minäkään väkivaltaa hyväksyisin, mutta tuota aikaa ajatellen se oli kyllä helposti ymmärrettävissä. En tiedä, että minkä verran ihmisruumiin koskemattomuutta pidettiin sinänsä arvossa tuon ajan Gondorissa (ei kai sitä kukaan (paitsi Tolkien) voikaan tietää), mutta tuskin kuitenkaan samassa määrin kuin nykyaikana. Toisaalta olen aina ajatellut, että paljon enemmän kuin vaikka meidän keskiajallamme ja että ihmiset olivat enemmän... no sivistyneempiä, vaikka se ei kyllä ole aivan oikea sana tähän. Tuskin kuitenkaan vaimon tai lasten pahoinpitelyä käsitettiin samalla tavalla rikokseksi kuin nykyisin. Niin, ja sitten voisi kysyä, että mitä tällä on tekemistä sinun ficcisi kanssa. Eksyin vähän harhapoluille... Mutta se on välillä kiinnostava miettiä, että miten oman historiamme tapoja ja tietoja ja käytäntöjä oikein tuonne Keski-Maahan soveltaisi.

Joka tapauksessa hieno juttu, että Denethor ja Finduilas pääsivät jonkinlaiseen sopuun. Tosin en tiedä, että kuinka Denethor voi enää koskaan luottaa Finduilasiin. Ehkei voikaan. Voisin kyllä kuvitella, ettei tämä kauhean innoissaan lähde seuraavalle pitkälle matkalleen, vaikka niitä tuossa asemassa varmasti eteen sattuu. :)

Sinä osaat kirjoittaa Gandalfin todella hienosti. En tajua, kuinka saat hänen suuhunsa lauseita, jotka kuulostavat niin gandalfmaiselta, minä en ikinä onnistuisi. ”Kohtalon tiet kulkevat ristiin monissa kohdin, etkä voi jälkeenpäin tarkasti sanoa, missä teit sen virheen, joka sai sinut tekemään kaikki muut.” Tämä on mainio esimerkki. Gandalfilla on tapana viljellä tuon tapaisia lauseita tämän tästä kirjassakin. Lisäksi rupesin ajattelemaan tuota lausetta, ja se on kyllä ihan mahdottoman syvällinenkin. Hyvä myös, että Aragorn sai hetken olla rauhassa oma itsensä Gandalfin seurassa, teki nähtävästi hänelle hyvää. Pidin myös siitä, että vaikka Gandalfin vierailu vahvistikin Aragornia, niin oli tämä pääsemässä jaloilleen jo ennen tämän tuloakin. Minusta Aragornin sitkeys on vain yksi ihanimpia osia hänessä. ;)

Voi ei, tuota Herionin sairautta. Minulla oli paha aavistus siitä yskästä ja näin tässä sitten kävi. Vaikka en minä vielä ole toivoani heittänyt, voihan Herion parantuakin. Eikö voikin? *toiveikas hymy* Se sairauden tuoksu oli mielestäni vaikuttava kohta tuossa Herion-pätkässä. Muutenkin tykkäsin siitä, miten olit tuota sairasta Herionia kuvaillut, vaikka minun onkin vähän vaikea uskoa, että kasvot voivat olla riutuneet yhden päivän sairastamisen jälkeen.

Jään taas odottelemaan jatkoa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitoksia. Tarkoitukseni oli vastata aiemmin, mutta eilinen tuli tielle.

Mithrellas, kiitos. Kivaa, jos pidit Denethorin ja Finduilasin sananvaihdosta. Denethorista tuli tuollainen vähän vaivihkaa, enkä enää osannut häntä pehmentää, mutta olen tyytyväinen, jos se ei mennyt liiallisuuksiin (tajusin muuten, että tuonne alkuun kohtaan "warnings" voisi lisätä ihan pari juttua, tämä on paisunut :roll: ). Finduilas taisi olla vähän itsensä ulkopuolella tuossa tilanteessa, ja siksi hän ei reagoinut mihinkään. Ja kyllä, he pystyivät puhumaan, niin heidän kuin minun onnekseni... Arvaapas, hirvittääkö minua Faramirin suhteen? Aragorn joutuu kertomaan hänelle aika kamalia asioita kun tämä on ohi, enkä tiedä ollenkaan, miten sen epilogin väkerrän. :shock: Faramir ei taida tuntea sanontaa "autuaita ovat ne, jotka eivät tiedä". Hän ei olisi mennyt kyselemään sjos olisi tiennyt eikä olisi pakottanut minua tähän...

Gandalfin oli aika käydä taas, ja Thorongil sai purkaa itseään vähän. Tuo tilanne on toden totta aika hassu, mutta ovathan he naisista ennenkin puhuneet :wink: Ja ehkä Gandalf tosiaan haluaa kuulla "tavallisista" vaikeuksista välillä, vaikka tietysti Thorongil liittyy kaikkeen tulevaan varsin läheisesti. Ja Thorongil löysi itseluottamuksensa, mutta en takaa, mitä sille vielä tässä ficissä tapahtuukaan...

Ei se yskä oikeastaan liity tuohon kuumeeseen mitenkään, jos vähän valotan sitä taustaa (jota tosin en kykene itse jutussa paljastamaan). Thorongil yrittää valaa uskoa Herioniin, mutta onnistumisen tai epäonnistumisen sen suhteen näet ensi luvussa.

Leida, kiitoksia. On hienoa, jos pidit Denethorin ja Finduilasin keskustelusta. Sen oli tarkoituskin ahdistaa vähän. Ja kivaa, jos huomasit tuon ovenkahvajutun tuossa alussa, minä jostain syystä pidän siitä. Ja Denethor ei ilmeisesti ylireagoinut, hyvä juttu. Eipä tuota väkivaltatilannetta Gondorissa mitenkään selville saa, mutta en usko että pientä väkivaltaa pidettiin niin pahana kuin nykyään pidetään (ja tietysti se on ihan oikein, että väkivaltaa ei pidetä hyvänä). Mitäpä minä jaaritteluista, tuota on todellakin mielenkiintoista pohtia :wink:

Ja Finduilas ja Denethor tosiaan saivat asiansa selviksi, kaikkien helpotukseksi. En kyllä tiedä, miten Denethor tulevaisuudessa vaimoonsa luottaa, mutta kai tuollainen jotain sille tekee. Ei Denethor taida hirveästi seuraavasta matkasta iloita.

Köhköh, jaa että osaisin kirjoittaa Gandalfin..? Ei, en osaa, en ainakaan omasta mielestäni. Tuo lainaamasi lause sopisi minusta aika monen muunkin suuhun, mutta kivaa, jos se sinusta toimi Gandalfin sanomana noin hyvin. Ja niin, Aragorn sai hiukan voimaa siitä, että sai olla rauhassa se, joka on, vaikkakin vain vähän aikaa. Kyllä, Aragorn on taipumaton (ja se on ihana piirre, aivan niin), ja se tuottaa joskus uskottavuuskysymyksiä, kun kirjoittaa hänestä.... :roll:

Sinulla tuntuu olevan jokin kuudes aisti minun ficcini tapahtumien suhteen, aavistit Finduilasin keskenmenon ja nyt sinä ehätit epäillä tuota sairauttakin. :wink: Herionille tapahtuu jotakin, mutta en voi kertoa mitä, huomenna saat vastauksen. Sairauden tuoksu on oma päätelmäni, minä olen ollut talossa ainoa terve ja kolmen kipeän ihmisen kanssa, silloin tosiaan haisi. Tuo päivän sairastamisen jälkeen riutuminen on tosiaan vähän nopeaa, mutta en tiedä, kun kyse ei ole ihan vain kuumeesta. Sen verran minä kykenen kertomaan...
_________________

Uusi ja varsin lyhyt luku tällä kertaa. Tässä kohdassa minä aloin leipääntyä tähän ficciin ja pahoittelen tulevien lukujen tasoa jo etukäteen, en käsitä miten olen ne aikaan saanut... Ja tämän luvun juttu on ollut olemassa jo melkein alusta asti, vaan silti se ei ole helppoa... Olen pahoillani luvun nimestä, mutta sitä ei vielä äsken ollut enkä kekesinyt parempaa.

27. Luku: Lähdön hetken vaikutuksia

Finduilas kuljeskeli puutarhassa vailla määränpäätä. Hän nautti raikkaan viileästä ilmasta ja kevyestä talven tuulesta. Samalla hän oli kuitenkin onnellinen lämpimästä takistaan, sillä aika ajoin tuuli yltyi kevyestä oikeaksi viimaksi, joka kävi luihin ja ytimiin. Sininen tähtitakki piti kuitenkin kylmän loitolla. Denethor oli sen hänelle häälahjaksi antanut ja Finduilas suorastaan rakasti takkia.

Jonkin aikaa Finduilas kulutti muistellen hetkeä, jolloin oli vielä odottanut lastaan ja jonka jälkeen tuo lapsi oli iäksi mennyt. Denethor oli kertonut hänelle tietävänsä, ettei ollut lapsen isä. Sää oli ollut silloin kovin samanlainen kuin nyt, kuulas ja kirkas. Menetyksen tunne painoi olkapäitä. Miksi? Toisaalta Finduilas halusi kysyä sitä, toisaalta hän tunsi tietävänsä vastauksen. Lapsi oli ollut väärä, sen ei ollut kuulunut elää, ja siksi sen oli pitänyt kuolla. Finduilas ei kuitenkaan osannut ainakaan vielä pitää tapahtunutta voittona. Hänelle se oli menetys.

Mutta ehkä tulevaisuus toisi mukanaan jotain parempaa, kenties hän saisi pojan tai kaksi ja tyttären, Denethor olisi onnellinen perheensä kanssa, ja Finduilas voisi elää puhtain sydämin ja unohtaa menneet. Hän halusi myös turvata tulevien lastensa onnen; ketään ei saisi rakkaus repiä kahtia. Finduilas rakasti Denethoria, mutta myös merta ja meri pysyi hänen sydämessään. Olisi ihanaa tuntea jälleen suolainen tuuli, haistaa levän tuoksu ja kuulla ikuinen kohina aaltojen paiskautuessa rantaan. Ehkä hän jonain päivänä matkustaisi Dol Amrothiin ja voisi muistaa elävästi lapsuutensa onnenhetket. Jonain päivänä…

Finduilas hymyili itsekseen muistoilleen ja ajatuksilleen. Ivriniel oli sanonut häntä haaveilijaksi monta kertaa sen tähden, että hän vietti aikaansa meren luona joskus jopa tuntikausia. Finduilas oli ottanut sen kohteliaisuutena, vaikka se oli sanottu tarkoittaen jotain muuta. Silloin hän oli ollut nuori ja uskonut elävänsä meren rannalla koko ikänsä, vaikka sitten vanhanapiikana veljensä talossa, hän olisi kuitenkin ollut meren lähellä ja olisi saanut mennä rantaan silloin kun halusi. Mutta sitten oli tullut Denethor ja kääntänyt kaiken päälaelleen, niin typerät suunnitelmat kuin mahdollisetkin tulevaisuudenkuvat. Meri oli jäänyt hetkessä käskynhaltijan pojan varjoon, meri, josta Finduilas ei silti olisi tohtinut erota ja jota hän oli aina rakastanut. Hän oli jo nuorena päättänyt, mitä elämällään tekisi, suunnitellut tarkalleen, mitä tulisi tekemään ja kaiken sen keskipiste oli ollut meri. Ne suunnitelmat oli kuitenkin hylätty.

Toisaalta Finduilas oli siihen varsin tyytyväinen.

*

Thorongil hengähti syvään ja koputti Herionin ulko-oveen tietämättä, mitä odottaa. Talo oli kovin hiljainen ja tuntui kadottaneen elämän sisältään täysin. Jokin tuntui huokuvan talosta ja saavan Thorongilin pelkäämään, mitä oven takana olisi.
”Thorongil, sinun ei enää kannata tulla sisään.” Meraelin pohjattoman surulliset kasvot ja punaiset silmät kertoivat enemmän kuin sanat olisivat voineet ikinä kertoa, kun nainen hetken kuluttua tuli avaamaan oven ja tunnisti Thorongilin.
”Ei, se ei saa…” Thorongil ei kyennyt estämään sanoja karkaamasta ilmoille, vaikka tiesi jo totuuden. Hän pystyi lukemaan naisen kasvoilta kaiken tarpeellisen.
”Herion lähti tänä aamuna. Sanoi… sanoi rakastavansa… minua, taputti… Lemhiriä olkapäähän, käänsi kylkensä ja… meni… pois.” Kyyneleet vierivät Meraelin poskia alas ja naisen ääni tärisi. Lemhir puristi äitinsä hameenhelmaa vaistoten alakuloisen mielentilan, mutta Thorongil ei uskonut lapsen ymmärtävän, mitä todella oli tapahtunut. Hän katsoi pieniin, sinisiin silmiin, jotka tuijottivat takaisin ymmyrkäisinä, ja tunsi tyhjyyden sisällään. Herion oli ollut hänen ystävänsä alusta asti, Thorongil oli tuntenut Herionin kauemmin kuin Merael. Herion tiesi enemmän kuin kukaan ulkopuolinen Gondorissa siitä, mitä Thorongil ja Finduilas olivat tehneet. Herion oli läheisimpiä ystäviä, joka Thorongililla oli ollut, Gandalfin, Halbarad samoojan, Ciraélin ja Eórdanin lisäksi. Silti Herion ei ollut koskaan saanut tietää, kuka Thorongil oli. Thorongil oli ajatellut kertoa joskus miehelle totuuden.
”Minä.. minä olen todella pahoillani, Merael.”
”Niin minäkin.” Merael painoi päänsä ja hiljaiset kyyneleet kastelivat paidanrintamuksen. Lemhir taputti äitinsä helmaa puristavaa kättä yrittäen lohduttaa parhaansa mukaan. Merael tarttui pieneen käteen lujasti ja nosti katseensa jälleen Thorongiliin.
”En tohtisi kysyä nyt, mutta Merael, mitä… aiotte seuraavaksi?” Thorongil kysyi hiljaa.
”Menen kaiketi veljeni luokse Neljännelle Tasolle.”
”Olen kiitollinen siitä, että teillä on paikka, minne mennä”, Thorongil sanoi tarkoittaen sitä. Hänen äidillään ei ollut paikkaa ollut, ja heidän oli pitänyt lähteä Rivendelliin. ”Koettakaa selvitä. Tiedätte, mistä minut löytää, jos tarvitsette apua. Minä menen nyt.”

Ja niin Thorongil meni.

*

Finduilas näki Thorongilin seisovan puutarhassa, paikoillaan kuin puut ympärillään, kasvot kohti pohjoista, tuulta vasten, pää kumarassa. Finduilas meni miehen luokse vaistoten, ettei kaikki ollut niin kuin tavallisesti.
”Thorongil?” hän kysyi varovasti päästyään miehen vierelle.
Mies ei liikahtanut, ei osoittanut mitenkään huomanneensa Finduilasia, mutta Finduilas tiesi, että Thorongil oli kuullut hänen sanansa.
”Onko jokin vialla?”
Nyt Finduilas saattoi nähdä miehen kasvot, kun verhottu katse nostettiin. Ei kuitenkaan häneen, vaan eteenpäin. ”Vialla?” Sana lausuttiin miltei ivallisesti. ”Herion on kuollut.”
Finduilas tarkasteli Thorongilin kasvoja. ”Eikös Herion ollut se, joka…”
”..keskeytti meidät. Sama mies.” Thorongil käänsi kasvonsa toiseen suuntaan, jotta Finduilas ei näkisi niitä. Sitten katkera ääni alkoi puhua.
”Hän oli ystäväni. Paras ystäväni täällä Gondorissa. En vain ymmärrä, miksi ihmiset vain kuolevat ympäriltäni. Isäni, Icaril, Goldwine, Mengond, Herion…”
Finduilas kuunteli, kuin olisi tuntenut ihmiset, joista Thorongil puhui, koska hän halusi auttaa parhaansa mukaan. Hän tunsi kovaa sääliä miestä kohtaan, miestä, jonka äänestä kuului katkera tuska, jota on padottu liian kauan.
”Yksi, ehkä jopa kaksi noista kuolemista liittyy minuun. Ja muut ovat lähteneet minun läheltäni, yhtä heistä jopa vihasin. Herionin olisin ehkä kyennyt pelastamaan, ja Mengondin kuolema olisi voitu estää toisin. Vaan silti he kaikki ovat nyt menneet, ja minä saan tuntea oloni turhaksi ja pahaksi!”
Finduilas ei tiennyt mitä sanoa. Hän laski kätensä Thorongilin olalle osoittaakseen myötätuntonsa jotenkin. Sanat olisivat olleet liikaa, ja Finduilas tyytyi äänettömään tukeen.
”Minä olen nähnyt ihmisten kärsivän noiden kuolemien takia, sisaren, veljen, vaimon, äidin… Joka kerta olen saanut itseni tuntemaan jotenkin syyllisyyttä.”
”Thorongil, ette saa sanoa niin…” Finduilas huokasi ja kiersi Thorongilin ympäri nähdäkseen tämän kasvot.

Vasta silloin Finduilas tajusi, että Thorongil itki.

*

Thorongil nosti kasvonsa, sulki silmänsä, hengitti syvään ja yritti löytää jälleen sen tasapainon, jonka oli kadottanut päästyään kaupungista puutarhaan. Liian myöhään hän kuitenkin alkoi itseään kerätä; Finduilas oli nähnyt kyyneleet, jotka oli vuodatettu nyt, vuosien päästä siitä, kun ne olisi pitänyt.

Kun Thorongil avasi silmänsä, hän näki Finduilasin huolestuneet kasvot edessään.
”Puhuminen auttaa, kun kyseessä on vaikea asia”, Finduilas sanoi hiljaa, lempeästi hymyillen. ”Teidän ei tarvitse puhua, jos ette halua, mutta minä olen tässä nyt.”
”Kiitos vain, Finduilas, mutta pärjään kyllä.”
”Älkää yrittäkö esittää vahvaa, sillä minä tiedän kyllä teidän olevan vahva. Ja tunteidensa näyttäminen on toisenlaista vahvuutta ja rohkeutta.”
”Minä tiedän sen.”
”Te olette surullinen ja tällaisen myötä vanhat, peitetyt tuskat nousevat. Kun päästätte ne ulos, voitte heti paremmin”, Finduilas totesi.
Niissä sanoissa piili varmasti suurempi totuus kuin Finduilas itse edes ymmärsi. Thorongil hymyili vaivalloisesti. ”Kiitos tästä, Finduilas. Minä menen nyt, kiitos vielä.”
Finduilas hymyili ja taputti häntä olalle.

Tuntia myöhemmin huoneensa hiljaisuudessa Thorongil ei enää muistanut, miten oli sinne päässyt. Hän istui paikoillaan miltei täristen edelleen. Hän oli vihainen itselleen tietämättä tarkalleen, minkä takia. Hän nojasi käsiinsä ja tuijotti ulos harmaaseen maisemaan.

Suru oli ottanut vallan, kun hän oli päässyt piiloon huoneeseensa. Hän ei enää kuulisi tuttua koputusta ovelta eikä kokisi pientä hetkeä tavallisen ihmisen elämää, elämää ilman suuria tapahtumia vähintään kerran viikossa, elämää, jossa ei tarvinnut huolehtia koko Keski-Maan tulevaisuudesta. Koskaan enää ei Thorongilin tarvitsisi istua jonkin kapakan nurkassa odottamassa. Thorongil oli tiennyt, että Herion olisi pitänyt hyvästellä, mutta näin se ei olisi saanut tapahtua. Herion oli ollut nuori ja elämäniloa täynnä, hän olisi ansainnut elämän ja häntä olisi tarvittu. Ennen aikojaan oli Herion kiskottu pois tästä maailmasta. Thorongilin mieleen tuli äkkiä se, kuinka hän Herionin tapasi. Nuori mies kahden muun kanssa oli kysellyt muiden uusien sotilaiden alkuperästä ensimmäisenä iltana. Siitäkin oli kulunut jo niin kauan, ja nyt tuo nuori mies oli vain muisto. Varsin elävä muisto, sillä osittain Thorongilista tuntui, että Herion voisi koska tahansa koputtaa oveen ja ilmoittaa Meraelin laskeneen leikkiä. Silti hän kammottavalla tavalla tiesi, että niin ei tapahtuisi. Ja sota oli vielä edessä, kuinka monet joutuisivat kuolemaan ennen kuin kaikki olisi ohitse? Thorongilin olisi kerättävä itsensä, pystyttävä jättämään surut siihen hetkeen, mihin ne sopivat. Hän tiesi, että tulisi menettämänä läheisiään tulevaisuudessa väkisinkin. Se ei saisi vaikuttaa niin kuin nyt oli vaikuttanut. Hänen pitäisi olla vahva. Nyt hän oli Thorongil, eikä tuo päällikkö voisi paeta totuutta. Ehkä vielä tulisi aika myös surulle.

Mutta se hetki oli vasta tulossa, ehkä kaukanakin.

A/N: Niin, oletan, että Aragorn oli jo tavannut Halbaradin tuolloin, lähdettyään Rivendellistä. Paras nyt vielä laittaa se tähän.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämä voi tuntua vähän hassulta, mutta mukavaa lukea Thorongilin pehmeämmästäkin puolesta. Hän tuntuu jotenkin...inhimillisemmältä tämän luvun jälkeen.

Voi, minä niin toivoin että Herion olisi selvinnyt hengissä. Kenties kamalampaa asiasta tekee se, että Lemhir on vielä niin pieni.

Tässä tuli kyllä esille, miten tärkeä ja läheinen ystävä Herion oli Thorongilille. Tiedän, miten pahalta tuntuu läheisen ystävän kuolema ja uskon jokaisen tuollaisessa tilanteessa käyvän samankaltaisia tuntemuksia. Miten piti sanoa niin monta asiaa mutta ei koskaan saanut suutaan auki.

Tuo oli niin totta, mitä Finduilas sanoi tunteiden näyttämisestä ja sen rohkeudesta. Mutta noin lähellä menetystä on vaikea puhua vielä asiasta. Tuo oli kyllä paha tilanne, kun kaikki vanhat menetykset nousivat Thorongilin mieleen eikä se oloa ainakaan helpota.

Jäi vähän haikea olo. En oikein osaa sanoa mitään...tulee vain omat kokemukset mieleen. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hmm. Sääli, että Herionin piti kuolla. Hän tuntui minusta vähän sellaiselta hahmolta, jonka ainoa tarkoitus tässä ficissä oli olla se päähenkilön paras kaveri, joka sitten lopulta kuolee... Olisin ehkä toivonut hänelle jotain merkittävämpää roolia. Vaikka onhan tuo tuskan aiheuttaminen Thorongilille tietysti sinänsä ihan tärkeä tehtävä juonen kannalta. Jospa tuo vastoinkäyminen jälleen hieman kasvattaa Thorongilia.

Sinänsä minusta oli mukava nähdä Thorongilista tuota inhimillistä puolta, vaikka kyllä hän minusta on oikeastaan alusta asti ollut varsin inhimillinen, vaikka tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun hän itki. On tietysti ymmärrettävää, että tuollaisessa tilanteessa ne kaikki vanhatkin murheet nousevat pintaan. Oli mukavaa nähdä Finduilas vaihteeksi lohduttajan roolissa. Finduilas vaikutti muutenkin tuossa alussa aika tyytyväiseltä ja tasapainoiselta, vaikka tuo merenkaipuu edelleen kummittelee taustalla, kuten tietysti pitääkin Finduilasin ollessa kyseessä.

(Pahoittelen surkeaa kommenttia. Puhti poissa ja väsy päällä.)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Piti sanoa jotain nasevaa tähän alkuun, mutta nyt ei tule mitään mieleen.

Andune, kiitos. Kivaa, jos pidit siitä, että Thorongil näyttäytyi vähän erilaisena (tosin vain pienen hetken, mutta kuitenkin). Inhimillisyys on vaikea käsite, ja minä olen kiinnostunut juuri Aragornin siitä puolesta, joka on sen sankarin takana. Mahtaakohan näkyä näissä tuotoksissani mitenkään..? :roll:

Herion tuli mukaan kuin varkain ja niin myös lähti pois, vaikka aika pitkään tätä suunnitelinkin. Itse asiassa meinasin tappaa hänet jo alussa, mutta se olisi ollut liian pian, minusta näin oli parempi (vaikka toisaalta häneen ehti kiintyä enemmän). Ja Lemhirin olemassaolo tosiaan sen asian vielä monistaa...

Kivaa, jos tuo ystävyysjuttu tuli ilmi. Kun kirjoitin tätä koneelle, pelkäsin jatkuvasti, että Thorongil ylireagoi jossakin, mutta taisin selvitä vain sillä epäilyllä. Sinäpä sen tosiaan tiedät, miltä ystävän menettäminen tuntuu, ja voin sanoa, että hienoa, jos onnistuin vakuutamaan sinut. Minulla kun ei ole minkäännäköistä kokemusta kuolemasta henkilökohtaisesti...

Tuntuu että toistan itseäni, mutta sanon taas, että kivaa, jos Finduilasin sanat tuntuivat todellisilta. Totta tietysti on, että on vaikeaa puhua kun on tuskin vasta asiaa tajunnut... Ja tilanteesta taisin repiä kaiken irti, kun pöllin nuo vanhatkin mukaan. :roll:

Minä olen tyytyväinen, jos sain olosi haikeaksi. :wink: (mahdoinkohan selittää koko kommentin ajan jotain ihan omaa..?)

Mithrellas, kiitos. Herion oli juuri se "paras kaveri" jos näitä rooleja aletaan hakea. Hän tosiaan tuli mukaan varkain enkä edes suunnitellut häntä sen paremmin. Syvempää tarkoitusta Herionilla ei kai oikein ollut, muuta kuin se parhaana kaverina olo ja pienet tauot jatkuvasta söheltämisestä noiden kolmen päähenkilön kanssa. Mutta niin, olihan tuo kuolema Thorongilille aika juttu, joten kaipa siinä oli tarkoituksena juuri mainitsemasi kasvaminen.

Minä yritän kyhätä Thorongilista ainakin hieman inhimillisempää otusta kuin Aragorn on kirjassa, koska minä olen jostain syystä niin tavattoman kiinnostunut siitä ihmisestä, joka on sankarikuoren alla piilossa ja joka näkyy vain harvoin. Koska Thorongil on nuorempi Aragorn, hän on ihanteellinen näiden kaikkien juttujen toteuttamiseen. Ja halusin saada hänet itkemään tässä ficissä, ehkä se sitten olikin se Herionin kuoleman tarkoitus... Roolit taisivat hiukan vaihtua Thorongilin ja Finduilasin keskustellessa, äkkiä Finduilas olikin se, joka toi lohtua toiselle. Finduilas alkaa olla jo ihan sinut itsensä ja kaiken muunkin suhteen, mutta merta hän ei voi unohtaa jo pelkästään faktojen tähden.

Ja höh tuo mikään surkea kommentti ollut! :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Jäi haikea olo tästä luvusta. Toivoin, että Herion ei olisi kuollut, mutta kyllä minulla oli vähän pahoja aavistuksia, että näin siinä tulee käymään. Herion oli tosiaan muotoutunut tärkeäksi Thorongilille, sen ymmärtää hyvin, kuinka pahalta Thorongilista tuntui. Rakkaan ystävän lisäksi Herion vaikutti olevan Thorongilille linkki, jonka kautta tämä pääsi kurkistamaan tavalliseen, yksinkertaiseen elämään. Tuntuu siltä, että nyt Thorongil on tosiaan kauhean yksin, varsinkin kun välit Finduilasiinkin ovat niin monimutkaisella tolalla. Minä tykkäsin tuosta, kun Thorongil ajatteli, että oli aikonut jossakin vaiheessa kertoa Herionille totuuden itsestään ja siitä kuka on. Tuntuu mukavalta ajatella, että Thorongil ajatteli voivansa luottaa Herioniin niin paljon. Siltä kantilta ajatellen minua jäi vähän harmittamaan, ettei Herion sitten kuitenkaan saanut tietää. Olisi ollut mukava lukea sellainen kohtaus, jossa Thorongil olisi paljastanut asian Herionille, vaikka tämän maatessa kuolinvuoteella. Joo, ehkä se olisi ollut vähän kliseistä, mutta silti, kliseet ovat joskus mukaviakin. ;)

Ja pidin tosiaan tuosta lopusta, siitä että kerrankin Thorongil on se, jolla ovat asiat huonosti ja Finduilas se, joka ainakin yrittää lohduttaa. Samaten tuo Thorongilin itkeminen oli aika koskettava kohta. Pystyn niin elävästi kuvittelemaan Thorongilin, jonka kyyneleet valuvat poskia pitkin. Minusta on jännä, miten Thorongil murtui itkuun, mutta pystyi kyynelten keskeltäkin kokoamaan itsensä. Siinä koko kohdassa oli jotain erityisen aragornmaista. Ja sitten nuo pohdinnat Herionin elämästä olivat hienoja. Erityisesti tuo, kuinka Thorongilista tuntui, että Herion voisi vielä koska tahansa koputtaa oveen.

Finduilasin ajatukset merestä olivat taas kauniita ja tietysti canonia ajatellen hyvä, että kuljetat tuota meren kaipuuta tässä mukana. Minuun iskee meren kuvailu aina voimakkaasti, joten pakko lainata tämä upea lause: Olisi ihanaa tuntea jälleen suolainen tuuli, haistaa levän tuoksu ja kuulla ikuinen kohina aaltojen paiskautuessa rantaan. Se nyt on vain niin kertakaikkisen kauniisti sanottu. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Olen tainnut taas jättää yhden luvun kommentoinnin välistä. Olen pahoillani siitä.

Niin. Jo kaksi lukua sitten arvasin mitä tuleman pitää. Toivoin kuitenkin hartaasti, että se Herionin yskänpuuska siellä olisi ollut vain sivuhuomautus, joka ei liity itse tarinaan. Turha toivo, näemmä. Tämä veti kovin surulliseksi.

Thorongil itki! Siinä kohdassa minun sisälläni asuva Aragorn-fanityttö heräsi jälleen ja hyppii nyt ympäriinsä minun sisälläni pahan teinihysteeriafanituskohtauksen kourissa. Toisin sanoen, se oli erittäin hieno kohta. Rakastan kohtia joissa herran kova kuori murtuu. Luin sitä kohtaa kyyneleet silmissä.
Vaikka säälin toki Herionin perhettä (varsinkin Lemhiriä, joka on vielä niin pieni), mutta eniten käy sittenkin sääliksi Thorongilia.
Joskushan on tilanteita, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Omiin arkisiin ongelmiin nähden Thorongilin tilanne on potenssiin kahdeksan.

Thorongilin ajatukset vaikuttivat luonnollisilta, ja tapa jolla hän muisteli Herionia, oli kaunis. Varsinkin, kun Herionin poismeno oli yllättävä, luonnollisestikin tulee mietittyä, mitä olisi pitänyt sanoa ja tehdä.
Kuten taidettiinkin jo todeta, hienoa myös, että Thorongilin ja Finduilasin "suhde" toimii myös toisinpäin, niin että Finduilas kuuntelee välillä Thorongilia.

Tämä on taas sellainen luku, että ajatuksia on vaikka kuinka, mutta pitää vähän sulatella.

Ainiin, Halbaradin mainitseminen pistää aina kehräämään ^^
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos. Piristitte väsynyttä ja puolisairasta ihan kamalan paljon. Ehkä minä jaksan saada sen uuden luvun huomiseksi koneelle.

Leida, kiitos. Niin, Herionin tappaminen oli kamalaa. Hänestä tuli aika tärkeä, ja tosiaan hän oli Thorongilille se linkki ulkomaailmaan. Thorongil on nyt aika yksin (johtuukohan siitä, ettei tämä ficci etene?) ja minä olen tainnut sekoittaa asiat. Kivaa, jos tykkäsit tuosta Thorongilin ajatuksesta kertoa Herionille. Se klisee olisi voinut olla hieno, mutta lisäsinpähän vähän katkeruutta myllyyn. Paitsi että nyt kun mainitsit, tekee mieleni kirjoittaa tuollainen kohtaus. :roll:

Osat vaihtuivat lopussa, ja minä olen tyytyväinen, jos pidit. Minä halusin saada Thorongilin itkemään jossain kohdassa, tämä se sitten oli. Ja on hienoa, jos pystyt näkemään sen. Thorongil on vahva, hänen piti pysyä ja pitää itsestään kasassa se mikä vielä oli pidettävissä. :wink: Ihanaa, jos pidit kohtaa aragornmaisena :D Ja pitihän siinä lopussa hiukan ihmetellä, että miten joku voi niin äkkiä kadota kokonaan.

Finduilasin meriajatuksia on kiva kirjoittaa, ja on kiva kuulla, että tykkäät niistä kuvauksista. Niitä voin luvata parin luvun päästä aika reilulla kädellä, kirjoitin aikas paljon kuvailua siihen kohtaan...

Etiäinen, kiitos. Eikä tuo yhden kommentin jääminen mitään haittaa. Ehkä tein Herionin kuolemasta liian ennalta-arvattavan, mutta se nyt kuitenkin tapahtui.

Voi ei, sinä olet kai ihan samanlainen kuin minäkin olen. Minä haluan nähdä Aragornin sisälle, sen sankaruuden alle, ja rakastan kirjassakin niitä pieniä huomautuksia, joissa se näkyy. Ja sitten kun saan lukea, että sinä liikutuit noin minun räpellyksestäni..! :roll: Ehkä tässä on tarkoituskin, että eniten käy sääliksi Thorongilia, hänen mukanaan kuitenkin elämme. Ja hänen tilanteensa on aika sotku. En käsitä, miten se on päässyt tapahtumaan...

Hyvä, jos pidit Thorongilin ajatuksia luonnollisina. :) Ja minua alkaa, jos totta puhutaan, pikku hiljaa ärsyttää se, että Thorongil on aina olkapäänä. Nyt oli Finduilasin vuoro.

Kivaa, jos sain ajatukset heräämään. Ja ystävälistasta vain tuntui puuttuvan joku, Halbarad oli otettava mukaan. :wink:
_________________

Voi että tämänkertainen luku on sitten... noh, ei voi mitään. Otsikko kertoo kaiken, yhtä laaja ja mitäänsanomaton on koko luku, mutta en osaa muuttaa sitä mihinkään suuntaan. Ja minä vähän luulen, että ensi viikosta lähtien tähän tulee tauko, en tiedä kuinka pitkä, mutta kun seuraava luku ei ole vielä vihossakaan kokonaisena... :roll: Muistin, että niitä olisi ollut enemmän, mutta ei ollutkaan.Tämän luvun kanssa temppuilin kauimmin, ja seuraavaa ei ole vaikea kirjoittaa, mutta se vain on jäänyt, joten taso voi olla jotain aika kamalaa. Yritän ruoskia itseni jatkamaan tätä ensin paperille ja sitten koneelle, niin pian kuin vain suinkin pystyn sen itseäni tyydyttävästi tekemään. Minä inhoan tätä...

28. Luku: Kevät

Suurin suru haihtui muutamassa viikossa, vaikka jotain siitä jäi pysyvästi mieleen. Thorongil oli puhunut niille sotilaille, jotka olivat Herionin tunteneet, ja miehet olivat viettäneet erään illan päällikkönsä kanssa ystävää muistellen. Se oli helpottanut, ja tuon illan jälkeen Thorongil oli istunut useammin sotilaiden huoneessa. Edelleen hän silti viihtyi parhaiten omissa oloissaan, yksin, puutarhassa käyskennellen. Gondorin rajoilla oli rauhallista, koska hän oli saanut viettää niin pitkän ajan Minas Tirithissä toimettomana. Sillä nimenomaisella hetkellä tosin taistelut eivät olisi edes kiinnostaneet. Hänellä oli liian paljon ajateltavaa, vaikka asiat olivat helpottuneet sitten vuoden vaihtumisen, kun Finduilas ja Denethor olivat sopineet ja arki oli ottanut vallan.

Thorongil oli käynyt tapaamassa Meraelia ja Lemhiriä kahdesti kokien sen ikään kuin velvollisuudeksi, mutta tapaamiset olviat olleet vaivaantuneita ja masentavia jokaiselle. Siksi vierailut olivat loppuneet lyhyeen ja Thorongil oli antanut asian olla. Hän oli loppujen lopuksi tuntenut vain Herionin, ei juurikaan tämän perhettä. Thorongil tiesi jääneensä nyt yksin, mutta se ei häntä juurikaan vaivannut. Finduilasin kanssa hän ei ollut puhunut sitten Herionin kuolinpäivän, mutta silti hän saattoi nähdä, että Finduilas oli onnellinen. Nainen suorastaan lähetti iloa ympärilleen ja nauroi usein, puheli ja kävi päivällisellä miehensä kanssa niin kuin joskus hyvin kauan sitten. Thorongil oli tyytyväinen Finduilasin puolesta; kaiken kokemansa jälkeen nainen ansaitsi tuon onnen.

*

Kulunut tammikuu oli tuntunut menneen kovin nopeasti. Finduilasista suorastaan tuntui, että aika olisi lentänyt kovalla vauhdilla hänen ohitseen. Finduilas iloitsi, sillä nyt elämä kulki eteenpäin omaa tahtiaan ilman että mikään epämiellyttävä sitä tuli sotkemaan. Tosin Thorongilin ystävän kuolema oli saanut hänet ajattelemaan jälleen Thorongilia, mutta vain hetkeksi; mies tuntui pärjäävän omillaan eikä Finduilas uskaltanut hakeutua tieten tahtoen miehen seuraan Denethorin takia.

Kevät lähestyi, vaikka vielä tuulet kävivät pohjoisesta ja ilma oli kylmä. Finduilas piristyi entisestään tajutessaan kevään tulevan. Hän oli aina odottanut kevättä siksi, että pääsisi taas kahlaamaan veteen kunnolla. Odotus oli syvään pinttynyt tapa, joka ei lähtenyt pois, eikä Finduilas nähnyt syytä sille, miksi sen olisi edes pitänyt. Niinpä hän odotti kevättä. vaikka ei ollutkaan merta, mihin kahlata; kasvien puhkeaminen loistoonsa olisi kuitenkin mukavaa talven jälkeen.

Hän ja Denethor olivat jälleen sovussa ja Finduilas oli onnellinen, ehkä onnellisempi kuin koskaan ennen Minas Tirithissä asuessaan. Kaikki tuntui sujuvan hyvin eikä hänen tarvinnut huolehtia turhaan, kaikki oli miltei samoin kuin Dol Amrothissa aikanaan.

Silti hän ei osannut olla seuraamatta syrjäkarein Thorongilia, kun mies oli lähellä. Tämä taisi edelleen surra ystäväänsä ja oli aina yksin, missä Finduilas hänet sitten näkikin. Monesti kiusaus mennä keskustelemaan oli kovin suuri, mutta sitten Finduilas muisti mahdollisen vaaran ja jatkoi matkaansa. Hänen tasapainonsa ei tainnut kuitenkaan vielä olla niin vakaa kuin sen pitäisi, ja jos joku näkisi heidät, siitä voisi seurata lisää ongelmia. Sitä ei Finduilas toivonut. Nyt piti vain uskoa, että heidän molempien oli parempi pysyä poissa toistensa lähettyviltä, niin pahalta kuin se toisaalta tuntuikin.

*

Helmikuun alussa päiväjärjestys oli jo miltei samanlainen kuin se oli ollut ennen Finduilasin tuloa, Thorongil oli jälleen sinut itsensä kanssa ja oli yleensä yksin. Päivisin puuhaa oli mitättömän vähän. Nyt Ecthelion oli kuitenkin alkanut puhua kevään matkasta ja kutsunut Denethorin ja Thorongilin luokseen. Denethor oli näyttänyt hivenen yllättyneeltä tavatessaan Thorongilin salista. Ilmeisesti Ecthelionille mies ei ollut kuitenkaan puhunut mitään siitä, mitä tiesi; muuta Thorongil ei olisi seissyt siinä nyt. Thorongil ei aivan täysin käsittänyt, miksi Denethor ei vienyt asiaansa eteenpäin niin kuin hänen olisi ehkä kannattanut, sehän olisi ollut keino päästä eroon hänestä. Thorongil päätti antaa asian olla, sillä nykyhetkestä oli hänelle vain hyötyä. Thorongil ei tahtonut tietää, mitä olisi tapahtunut, jos Ecthelion olisi saanut tietää hänestä ja Finduilasista.

Kun Ecthelion oli saanut asiansa sotilasavusta ja tulevaisuuden turvaamisesta sekä suunnitelmista selväksi myös heille, hän lähetti Denethorin pois niin tämän itsensä kuin Thorongilinkin hämmennykseksi. Denethor kumarsi lyhyesti isälleen, jätti Thorongilin huomiotta ja lähti salista pitkin askelin. Thorongil ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi odottaa. Ecthelion katseli poikansa menoa tyynin, mitäänsanomattomin kasvoin. Oliko Denethor sittenkin puhunut isälleen jotakin? Mutta miksi Thorongilin oli sitten annettu kuulla kaikki äskeinen, mikä liittyi Dol Amrothiin lähtöön? Thorongil kuunteli, miten suuri ovi avattiin ja askeleet katosivat. Vasta sitten Ecthelion puhui.
”Olet ollut viime aikoina allapäin, poikaseni.”
Thorongil painoi päänsä myöntymyksen merkiksi selvittyään äkillisestä helpotuksentunteesta. Se ei ollutkaan tuomio, sillä nuo sanat olivat isälliset ja lempeät.
”Minkä tähden?” Ecthelion kysyi.
”Eräs ystäväni, muuan entinen sotilas, kuoli äkillisesti kutakuinkin kuukausi sitten.” Thorongil tajusi, että hän oli jälleen puhumassa Ecthelionin kanssa asioista, jotka eivät liittyneet mitenkään mihinkään, aivan kuten silloin, kun hän oli ollut vielä uusi Gondorin palveluksessa. Vaikka olisi ollut tärkeämpääkin, käskynhaltija kysyi, miten hän voi.
”Olen pahoillani ystäväsi puolesta.”
Thorongil nyökäytti päätään osaamatta muuta. Sitten hän päätti puhua.
”Saanen esittää erään kysymyksen, herrani?”
”Toki.”
”Minkä tähden minä olen ollut kaupungissa toimettomana näin kauan?” Thorongil kysyi hitaasti, asetellen sanansa niin, ettei se olisi kuulostanut mitenkään moitteelta.
Ecthelion naurahti. ”Rajoilla on ollut rauhallista, mutta olen ajatellut, että veisit joukkosi Ithilieniin, kun olet palannut Dol Amrothista.
”Mutta miksi ei etelään? Ithilien on rauhallinen, oli jo viimeksi, kun siellä olin. En usko, että Vihollinen tällä hetkellä huolehtii juurikaan Ithilienistä. Umbar tässä vaaraksi minusta enemmän on. Ja Umbarin mahti kasvaa, olen kuullut. Eräs lähetti kuulosti huolestuneelta.”
Ecthelion katsoi häntä pitkään. ”Ei, etelään et mene vielä, vaikka siellä tosiaan laivoja varustetaan kovaa tahtia – ei, sinä johdat joukkosi Ithilieniin ensi kesäksi.”
”Hyvä on”, Thorongil alistui. Umbarin mahti voisi koitua Gondorille kohtaloksi, jos laivat seilaisivat Anduinia ylös. Ecthelion oli viisas mies, ja tiesi, että levottomat ajat olivat jo alkaneet, mutta miksi hän ei tahtonut päästää miehiä Umbariin tiedustelijoita enempää? Ecthelion kuunteli häntä kyllä, sen Thorongil tiesi, sillä käskynhaltija oli myötämielisempi Gandalfillekin hänen ansiostaan.
”Sinä voit mennä nyt, poikaseni, mutta on hyvä, että puhuit. Etelää en jätä huomiotta, vaikket sinä sinne menekään”, Ecthelion totesi.
Thorongil kumarsi ja kääntyi kohti korkeita ovia.

*

”Denethor, näytät mietteliäältä. Olet näyttänyt itse asiassa jo monta päivää tuollaiselta”, Finduilas totesi kömpiessään sänkyyn.
”Hmm… mitä sanoitkaan?”
”Aivan niin. Olet jo monta päivää ollut ajatuksissasi. Liikenisikö pieni hetki minullekin?” Finduilas kysyi katsellen miestään pää kallellaan.
Denethor hymyili. ”Sinähän minun mielessäni tavallaan oletkin”, hän sanoi salaperäisesti, istuutui sängylle ja veti peiton heidän ylleen.

Finduilas heräsi ja jäi raukeasti selälleen. Aamun aurinko paistoi ikkunasta katajan ohi huoneeseen ja sinä aamuna taivas oli kirkas, ei pilvessä niin kuin menneinä viikkoina. Kesti hetken, ennen kuin Finduilas tajusi, mikä sai hänen olonsa niin levolliseksi, toisenlaiseksi kuin tavallisena aamuna, kun hän nousi miltei saman tien ylös ja lähti aamiaiselle. Denethor oli edelleen hänen vieressään. Finduilas kulutti hetken miettien, koska viimeksi oli herännyt ennen miestään. Siitä oli kauan.

Hän kierähti kyljelleen ja jäi katselemaan miestään. Denethorin jalot kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, vailla vähääkään kireyttä. Pehmeät, tummat hiukset lepäsivät tyynyllä. Denethor oli komea mies, ja Finduilas ei ihmetellyt ollenkaan, miksi hänestä oli aikanaan puhuttu niin paljon juuri sulhasehdokkaan roolissa. Ivriniel oli saanut suurimman osan odotuksista niskaansa, mutta oli päättänyt mennä avioon ennen kuin Denethor, ja sitten olikin jotenkin päässyt käymään näin. Finduilas hymyili ajatuksilleen. Niin, hän toden totta oli tuon komea käskynhaltijan pojan vaimo, mikä olisi joskus tuntunut äärimmäisen typerältä pilalta. Kauempaa Finduilas ie voinut vastustaa kiusausta ja silitti miehensä poskea. Denethor tuhahti, avasi silmänsä ja käänsi katseensa Finduilasiin.
”Taitaa olla ensimmäisiä kertoja, kun et nuku, kun minä herään ja on varmasti ensimmäinen kerta, kun sinä herätit minut”, mies totesi katseltuaan häntä hetken.
”En voinut olla koskematta sinua”, Finduilas naurahti. ”Olet kaunis nukkuessasi.”
Denethor kohotti kulmiaan.
”Sinua on vain mukavaa katsella, kun nukut”, Finduilas sanoi ja suikkasi suukon miehensä nenänpäähän.

*

Kevät vanheni. Helmikuu lähestyi loppuaan ja säät alkoi lämmetä. Thorongilin mieliala koheni ja toivo versoi jälleen. Hän oli onnistunut löytämään itsensä jälleen, tajunnut asemansa hyvät puolet. Hän tarkasteli Minas Tirithiä miltei samanlaisin silmin kuin saapuessaan sinne vuosia sitten. Minas Tirith oli se kaupunki, josta käsin kuningas hallitsisi palatessaan. Ehkä jopa hän itse olisi tuo kuningas. Enää asia ei tuntunut niin painavalta kuin vielä syksyn ja alkutalven aikana. Toivo. Se oli ollut hänen nimensäkin Imladrisissa, haltioiden Rivendellissä, liki kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen ei tulisi enää hukata toivoaan, nyt kun hän sen oli löytänyt. Valkea Kaupunki oli kaunis ja kuninkaita varten, mutta vielä ei ollut kuninkaan paluun aika. Thorongil harmitteli sitä, että Herion oli kuollut. Mies oli sanonut, että olisi tahtonut nähdä kuninkaan palaavan. Herion oli ollut paljon häntä nuorempi, ja olisi voinut sen päivän nähdäkin. Mutta niin kuin monet muut olivat menneet, ja tulisivat menemään, ennen kuin kuningas nousisi korkealle istuimelle, oli Herionkin mennyt. Tietämättä edes, että paras ystävä oli ollut tuota sukua! Thorongil huokasi. Elämä ei ollut helppoa, mutta silti ei saisi lannistua.

Aurinko tuli esiin pilven takaa ja muutti maiseman entistäkin kauniimmaksi. Thorongil tunsi jälleen rakastavansa kaupunkia, vaikka hänen sydämensä pohjoiseen kaipasikin. Gondor oli erilainen, mutta silti yhtä lailla hänelle läheinen, läheisempi kuin Rohan oli ollut milloinkaan. Hän kuului Gondoriin yhtä paljon kuin pohjoisen erämaihin.

Jostain syystä tuo ajatus lohdutti vielä hieman lisää.

*

Finduilasin mielestä kevät kului hurjan nopeasti. Aika oli kuin juossut lämpöä ja valoa ja kukoistusta kohti, ja joka päivä aurinko lämmitti enemmän. Se sai itse kunkin mielen korkealle ja Finduilas oli alituiseen entistä paremmalla tuulella. Hän käyskenteli pitkin puutarhaa, joskus jopa salaa toivoi tapaavansa Thorongilin; hän ei ollut puhunut miehen kanssa yli kuunkiertoon tervehtimistä lukuun ottamatta. Toisaalta se tuntui omituiselta, hän oli jo ehtinyt tottua keskusteluihin Thorongilin kanssa, vaikka asiaa tarkemmin ajatellen heidän ei olisi kuulunut tehdä niin. Finduilas kuitenkin heitti ajatuksen mielestään. Mitä kaikkea muuta kiellettyä oli tapahtunutkin, puhuminen oli niistä pienin.

Sinä päivänä hänen mieleensä nousi asia, jonka Thorongil oli hänelle sanonut. Että hänen pitäisi puhua Denethorin kanssa ongelmastaan, kaipuustaan merelle. Sitä hän ei ollut kuitenkaan vieläkään tehnyt. Nyt, kun kevät tuli kohisten, hänen mieleensä nousivat väkisin Dol Amrothin valkeat rannat ja se, miten aallot löivät rantahiekkaan auringon lämmittäessä ja miten lokit toivottivat tervetulleeksi. Ikävä oli nousemassa, ja Finduilasin teki mieli päästä Dol Amrothiin jälleen; hän oli ollut poissa yli vuoden. Se oli pitkä aika.

Kaukana idässä kimalteli Anduin, ja idä Varjoon Finduilas ei tohtinut katsoa. Hän tunsi sen uhan kasvun sydämessään, miten vaara kasvoi hitaasti mutta varmasti vihamielisten ja kuitenkin suojaavien vuorten tuolla puolen, minne aurinko ei säteitään luomaan kyennyt raskaan pilviverhon tähden. Mahti nousi idästä varmasti, vaikka kukaan ei tiennyt, milloin ja miten. Tuo uhka tuntui nyt kaukaiselta, mutta Finduilas tiesi sen silti olevan liian lähellä.

*

Myöhäinen ilta nosti alkavan kevään kalvakat tähden taivaankannelle. Thorongil katseli ikkunastaan niitä tietäen, että monet muut katselivat tähtiä hänen laillaan jossakin kaukana. Ehkä jopa Arwen kohotti jossakin kauniit kasvonsa nähdäkseen Elberethin tähdet, jotka täplittivät taivasta kuin kastepisarat aamunurmea ennen, kuin aurinko kuivasi ne.

Rauha valtasi hänen mielensä. Vaikka hän oli yksin, hän viihtyi yksin, ja pärjäsi hyvin, tuli toimeen omillaan. Sinä iltana hän kätki tuon tunteen sisimpäänsä, toivon, ja päätti, ettei tuo pieni liekki saisi sammua. Vaikka hänen kasvonsa olisivat usein vierailta suljetut, hän osaisi hymyillä. Kerran tulisi vielä aika, jolloin piilottelu ja salanimet voitaisiin unohtaa. Kerran hänen ei enää tarvitsisi piileskellä hengenpitimikseen.

Viimeinen vuosi oli opettanut hänelle paljon, niin oikeista kuin vääristä teoista. Ehkä kaikesta murheesta ja huolesta voisi vielä olla hyötyäkin, ehkä jokainen virhe oli ollut odottamassa hänen takiaan, jotta hän myöhemmin osaisi sen välttää.

*

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä olivat kukat jo lähes kaikki puhjenneet loistoon. Koko tuon päivän Finduilas vietti puutarhassa ja tapasi, nyt sitä odottamatta, Thorongilin. Tervehdittyään hän päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen, sillä puutarha näytti autiolta.
”Emme ole puhuneet pitkään aikaan. Mitä teille kuuluu?”
”Minä en enää vaivu epätoivoon. Entä te, Finduilas? Vieläkö meri muistuttaa itsestään?”
”Silloin tällöin, mutta ei enää kaiken aikaa”, Finduilas vastasi.
”Kun olen teidät nähnyt, olette vaikuttanut onnelliselta”, Thorongil tuumasi.
”Minä olen onnellinen. On kevät, minulla on Denethor vierelläni. Mitä muuta voi nainen toivoa?” Finduilas naurahti. ”Suru ei paina minua enää, eikä näytä painavan teitäkään.”
”Ei, minä olen oppinut hallitseman sitä”, Thorongil sanoi rauhallisesti. ”Samoin kuin huoliani. Tulevaisuus on niin epävarma, ettei siitä kannata murehtia etukäteen. Ennemmin kannattaa toivoa kuin uskoa, että kaikki kääntyy pahaksi.”
”Puhutte totta. Olen iloinen, että meillä kummallakin menee näin hyvin”, Finduilas sanoi hymyillen.
”Olen vain samaa mieltä, Finduilas.”

Kaksi viikkoa myöhemmin Denethor hoputti Finduilasia astumaan vaunuihin kertomatta ollenkaan sen paremmin, mihin nyt oli matka. Kun Finduilas sitä tivasi vaunujen nytkähtäessä liikkeelle, Denethor hymyili salaperäisesti ja totesi vain järjestäneensä yllätyksen. Finduilas ei vain keksinyt, mikä se voisi olla.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Tykkäsin tästä luvusta, tässä oli sellainen rauhallinen, mutta kuitenkin keväisen odottava ja iloinen tunnelma. Tämä sopi oikeastaan tosi hyvin tämänhetkiseen vuodenaikaan ja itse asiassa päiväänkin. Ainakin täällä meilläpäin aurinko on paistanut koko päivän ja kun nyt katson ikkunasta ulos, niin en näe lumen hippustakaan. :)

Niin, minusta oli mukavaa tuo, miten lähestyvä kevät piristi hahmojen ajatuksiakin. Oli muutenkin hienoa, että Thorongil alkoi piristyä Herionin kuolemasta huolimattakin ja tietysti se, että Finduilas vaikutti onnelliselta. Ihan hienoa, että molemmilla tuntuu tällä hetkellä olevan asiat ainakin jollakin tavoin kunnossa. Minusta tuo Thorongilin suhtautuminen Herionin kuolemaan oli jotenkin hienosti kuvattu. Siis se, miten hän pystyi melko pian jatkamaan normaalisti elämäänsä, mutta kuitenkin tuntui siltä, että asia oli hänelle todella vakava ja merkitsevä. Samaten minusta oli jotenkin tosi realistista tuo, että Thorongil ja Herionin vaimo olivat vaivaantuneita toistensa seurassa. Siis se vain kerta kaikkiaan tuntui todella uskottavalta, samaten kuin se, että tietysti Thorongil oli katsonut velvollisuudekseen vierailla Meraelin luona.

Minä pidän aina hirveästi hahmoissa sellaisista pienistä konkreettisista asioista, jotka tekevät heistä inhimillisen tuntuisia ja sinulla tuntuu näitä olevan varsin paljon. Tästä luvusta jäivät mieleen tuo, miten Finduilas oli aina odottanut kevättä päästäkseen kahlaamaan veteen (siis aivan ihastuttava ajatus. ;)) ja se, että Denethor heräsi aina ennen Finduilasia. Suloisia, pieniä yksityiskohtia.

Tuo Thorongilin ja Ecthelionin välinen keskustelu oli mukava, käskynhaltijaa ei olekaan pitkään aikaan näkynytkään. Jos minä olen oikein käsittänyt, niin Finduilas ja Denethor tietävät totuuden Thorongilin henkilöllisyydestä, mutta siitä ei ole nyt muutamaan lukuun puhuttu. Finduilasin kohdalla melkein tuntuu kuin hän olisi unohtanut koko asian, mutta ehkä hänellä on ollut muuta mielessään tai sitten hän on vain sitä mieltä, että eipä se totuus vatvomisesta miksikään muutu ja olkoon Thorongil oikeasti kuka onkin. Jäin miettimään tuota Denethoria ja tämän päätöstä (ilmeisesti?) olla kertomatta isälleen, siitä mitä oli tapahtunut Finduilasin ja Thorongilin välillä. Ymmärrän, että Denethor ei halua saattaa asiaa isänsä tietoon, koska se olisi tietyllä tavoin noloa ja ikävää myös hänelle itselleen ja lisäksi Ecthelionin ja Finduilasin välit viilenisivät varmasti, mutta toisaalta, sillä hän kyllä varmasti saisi ajettua Thorongilin ulos kaupungista ja vaimonsa lähettyviltä. Ehkä hän sitten kuitenkin mielummin pitää kaiken salaisuutena ja sietää Thorongilia lähellään. Minusta toisaalta tuntuu, että Denethorin tapainen mies ei antaisi anteeksi ja luottaisi vaimoonsa näin helposti moisen tapauksen jälkeen ja siinä mielessä tuntuu välillä, että ajatteleekohan Finduilas tietyssä yksinkertaisuudessaan, että asiat heidän välilllään ovat paremmin kuin ne ovatkaan.

Myöhäinen ilta nosti alkavan kevään kalvakat tähden taivaankannelle. Thorongil katseli ikkunastaan niitä tietäen, että monet muut katselivat tähtiä hänen laillaan jossakin kaukana. Ehkä jopa Arwen kohotti jossakin kauniit kasvonsa nähdäkseen Elberethin tähdet, jotka täplittivät taivasta kuin kastepisarat aamunurmea ennen, kuin aurinko kuivasi ne.

Luoja sinä osaat kuvailla kauniisti. Lisäksi ajatus siitä, että rakkaat ihmiset toisella puolen maailmaa katselevat samaa tähtitaivasta, on jo itsessäänkin todella kaunis. :)

Odotan edelleen jatkoa, mutta älä nyt toki ota mitään paineita sen kirjoittamisen kanssa, kyllä hyvää jaksaa odottaa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Voi, tästä jäi kyllä ihana keväinen olo. Sitä melkein odotti jo näkevänsä ikkunasta puut hiirenkorvalla kun sain luettua :)

Tämä oli mukavan rauhallinen ja vaikka luku vähän pompottelikin Finduilasin ja Thorongilin välillä, kokonaisuus ei ollut silti pirstaleinen. Oli mukavaa seurata molempien ajatuksia keväästä ja omasta elämästään.

Ensinnäkin, olen onnellinen Finduilasin puolesta. Tämä on joutunut kestämään kaikenlaista ja pakostihan tässä levisi hymy huulille, kun luki Finduilasin ja Denethorin onnesta. Tämä toi Denethoristakin vähän miehen pehmeämpää puolta. Taitaa olla itse kullakin kevättä rinnassa.

Vaikka Thorongilia vieläkin painaa Herionin kuolema, on hienoa että mies on pystynyt hallitsemaan surunsa ja vähän käsittelemäänkin sitä muiden kanssa. Ystävän kuollessa ei ole oikein paras vaihtoehto vetäytyä kuoreensa, on hienoa että Thorongil saattoi jakaa osan surustaan muiden sotilaiden kanssa.

Tuntui muuten hassulta tuo Ecthelionin "pojittelu", hyvällä tavalla siis. Nyt vasta jotenkin tajusin että Ecthelionhan on vanhempi kuin Aragorn.

Toit kyllä hienosti esille Finduilasista "tulevaisuuden puolia". Tsh:ssahan kerrotaan, että osaksi Idän uhka heikensi Finduilasia. Tietysti ajatus on surullinen, mutta oli jotenkin...mukava lukea ja huomata tällainen pieni yksityiskohta jonka voi yhdistää Tsh:hon :) (kai minä nyt muuten muistin tuon asian oikein, etten puhu läpiä päähäni?)

Minulla on pienet aavistukset siitä, minne Denethor on Finduilasia viemässä, mutta jäänpä odottelemaan seuraavaa lukua :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Vastaa Viestiin