Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMIS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1502
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 51. luku 10.4.2016

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ke Huhti 13, 2016 6:40 pm

Ai että minä tykkäsin tästä.

Ehkä vähän kieroa sanoa noin, koska tämä oli tosi surullinen ja melankolinen luku, mutta tässä oli jonkinlaista, kuten itsekin mainitsit, seesteisyyttä. Ehkä se johtui haltiaväkökulmasta. Suru oli läsnä, mutta sellaisena hiljaisena varjona sen sijaan, että se olisi saanut aikaan mitään dramaattista. Sopii tähän ja haltioihin äärimmäisen hienosti. Eikä tämä ollut ollenkaan kuivaa, oli tosi mielenkiintoista päästä Thranduilin ja Elrondin pään sisään.

En voinut olla ajattelematta, miten paljon tämä vaikutti Thranduiliin - tuliko hänestä sellainen omaan kuningaskuntaansa vetäytyvä Hobitista tuttu Thranduil osittain tämän takia? Siinä, miten hän puhui Elrondille, oli mielestäni aistittavissa jotain tämänkaltaista. Hän ainakin tuntui kovasti syyttävän itseään tapahtuneesta. Ja kyllähän siinäkin, miten hän muisteli isäänsä siellä kentällä, oli mielestäni suuntaa siihen, ettei hän halua enää mitään ylimääräisiä tuttavuuksia.

Pidin myös tuosta Elrondin sormusspekulaatiosta. On niin kiva lukea, miten pyörittelet näitä asioita hahmojen päässä niin joka suunnasta, ja niin vaivattomasti. Kyllä tuollaisessa tilanteessa varmasti tulisi jossiteltua aika tavalla, menneisyyteen ja tulevaisuuteen päin. Tuo pohdinta oli todella luonnollista ja samaan aikaan sydäntä särkevää, koska minkäs teet. Tapahtunut on tapahtunut, eikä mikään määrä pohdiskelua voi sitä muuttaa.

Ja Valandilista vielä sen verran, että on kyllä jonkinlainen helpotus ettei poika muista isäänsä. Jotenkin.. karu helpotus, että isä saa aina elää hänen muistoissaan sellaisena tarinoiden johtajana, sen sijaan että poika olisi jäänyt kaipaamaan oikeaa ihmistä. En tiedä.

Joo. Paljon ajatuksia tästä tuli.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1097
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 51. luku 10.4.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Huhti 17, 2016 10:53 pm

Kiitos Nerwen. :) Mukavaa, että tykkäsit. Minulla oli tässä tosiaan se ajatus, että Elendurin kuolema muuttaisi Thranduilin siksi ylpeäksi ja melko tylyksikin valtiaaksi, millaiseksi hänet Hobitissa esitetään. Tuo koko tapaus, että nimenomaan Thranduil riensi pelastamaan dúnedainia, oli vain liian herkullinen tilaisuus jättää käyttämättä. Ja oikeastaan saattaa olla, että tuo vaikutti aika paljon siihen, minkä vuoksi tähän ylipäänsä tuli tuo Elendur/Thranduil -paritus. Alun perin minun piti parittaa Elendur Estelmolle, mutta tuo Thranduil olikin sitten paljon mehukkaampi vaihtoehto. Ja sitä paitsi KTK:ssa lukee yhdessä kohtaa että "Thranduil oli nähnyt Mordorin kauhut eikä voinut niitä unohtaa. Milloin ikinä hän katsoi etelään, himmensi niiden muisto auringon..." Joten tuonkin pohjalta saattoi hyvin kehitellä tällaisen trauman hänelle. ;)

Ja Valandil ei tosiaan muista isäänsä, tai tavallaan hänellä on oma mielikuvansa, mutta se ei välttämättä perustu mihinkään selvään omaan muistoon isästä. Hän oli vasta 3-vuotias, kun Isildur lähti sotaan, eivätkä ihmiset yleensä muista kolmen ensimmäisen ikävuotensa tapahtumia.

No niin, kolmanneksi viimeinen luku. Ja tämähän minun piti sitten kirjoittaa 70 prosenttisesti uusiksi ja sen takia kello on taaskin näin paljon, kun en ehtinyt tehdä tätä kuin vasta tänä iltana. Mutta tarkoitus on nyt saada nämä nopeasti postattua, että pääsen ns. jatkamaan elämääni. Valandil saattaa tuntua tässä aika lapselliselta 13-vuotiaaksi, mutta lähden siitä, että dúnedain kypsyivät hitaammin kuin nykylapset (ja kyllä minusta 13-vuotiaan pitäisi saada vielä leikkiä ja olla lapsi).



52. luku: Serkku

Imladris, Vuonna 3 Kolmatta Aikaa

Valandil kulkee pitkin Elrondin talon hiljaisia käytäviä. On myöhä ja hänen pitäisi olla vuoteessa, mutta hän ei välitä säännöistä. Vaikka hän jäisi kiinni, hän joutuisi vain puhutteluun eikä hän sitä pelkää. Nyt kun isoäiti on kuollut, Imladrisissa ei ole enää ketään, kenen moitteita hän pelkäisi. Lumitassu on varmaan mennyt ulos yölliselle saalistusretkelleen, mutta Valandil päättää silti yrittää löytää sen, sillä hän on pitkästynyt ja kaipaa seuraa.

Valandil ei saata ymmärtää, miksi isoäiti päätti kuolla. Tämä oli sentään vielä puhunut Valandilille eikä vain maannut sängyssä itkemässä niin kuin äiti. Isoäiti sanoi, että hän oli elänyt vuotensa loppuun ja oli väsyksissä eikä hänellä ollut enää syytä pitää kiinni elämästä. Hän sanoi eläneensä näin pitkään vain, koska toivoi näkevänsä poikansa vielä kerran tässä elämässä. Mutta kun se ei enää ollut mahdollista, hän päätti lähteä. Se oli vähän loukannut Valandilia, sillä isoäiti oli aina sanonut, että Valandil oli hänen elämänsä valo ja keskipiste, mutta nyt äkkiä hänellä ei enää ollutkaan isoäidille mitään merkitystä. Isoäiti oli hyvästellyt hänet ja pannut hänet lupaamaan, että hänestä kasvaisi viisas ja hyvä, ja että hän hölmöilisi elämässään vähemmän kuin isänsä. Ja sitten isoäiti meni vuoteeseensa ja sulki silmänsä, ja oli näyttänyt siltä kuin hän olisi nukahtanut, mutta jokin hänessä muuttui eikä hän enää ollut yhtä vanhan näköinen kuin hetkeä aiemmin. Silloin mestari Elrond sanoi, että kuningatar Isilmë oli nyt mennyt miehensä ja poikiensa luo ja saanut rauhan.

Sen jälkeen Valandil on tuntenut itsensä entistäkin yksinäisemmäksi. Enää ei ole ketään, joka istuisi hänen kanssaan Tulisalissa ja kertoisi hauskoja tarinoita niistä ajoista, kun isä ja Anárion-setä olivat Valandilin ikäisiä poikia. Ja hänen ystävänsä vain tuijottavat ja supisevat eivätkä pyydä häntä mukaan peleihin ja leikkeihin. Galionkin on alkanut katsoa häntä epäröiden ja varoo sanojaan hänen seurassaan, vaikka he kaksi ovat aina olleet parhaat ystävät.

Ei Valandililla kaiketi olisi aikaakaan peleihin ja leikkeihin. Tänäänkin hänen kieltenopettajansa seurasi häntä varjon lailla pitkin käytäviä ja vaati häntä kääntämään suurin piirtein kaiken näkemänsä yhteiskielelle, koska se on kansan kieli, ja Valandilin olisi kerta kaikkiaan opittava puhumaan sitä sujuvasti, tai muuten kylien ihmiset nousisivat kapinaan ja syöksisivät hänet vallasta tai jotain muuta kamalaa. Ja kun Valandil oli leikillään ehdottanut, että kieltenopettaja voisi muuttaa Annúminasiin hänen kanssaan ja ryhtyä hänen tulkikseen, tämä oli kalvennut ja raahannut hänet välittömästi Elrondin puhuteltavaksi. Elrond oli joutunut rauhoittelemaan opettajaa pitkään ja lupaamaan, ettei tämä joutuisi Annúminasiin, sillä kyllähän Elrond ja Valandil ymmärsivät, ettei haltia voinut mitenkään elää ihmisten kaupungissa. Musiikki oli siellä epävireistä ja ruoka parhaimmillaankin mautonta, eikä siellä tietenkään ollut yhtään kunnollista kirjastoa ja aina satoi, sehän oli selvä.

Valandil näkee käytävällä tumman hahmon, joka nojaa vasten ikkunalautaa ja katsoo ulos pimeään yöhön. Laakson yllä näkyy nykyisin melkein aina kirkas tähtitaivas, vaikka sää olisi päivällä ollut pilvinen. Ensin Valandil luulee hahmoa yhdeksi haltioista, mutta kun tämä kääntyy katsomaan tulijaa, hän näkee hämärässäkin, että hahmo on ihminen. Se, joka pelastui.
"Teidän korkeutenne", Estelmo sanoo ja kumartaa. "Eikö teidän tulisi olla nukkumassa tähän aikaan?"
"Eikö teidänkin pitäisi olla?"
"Ehkä pitäisi, mutta heräsin enkä saanut enää unta."

Estelmo ei ole tähän mennessä juuri puhunut Valandilille. Pian saavuttuaan hän kyllä totesi, että haluaa palvella Valandilia ja liittyä hänen kaartiinsa Annúminasissa. Vaikka Estelmon suku asuu etelässä, hän haluaa jäädä pohjoiseen, missä hänen kuninkaansa on. Sitten hän vannoi uskollisuutta Valandilille, ja tämä vastasi niillä sanoilla, jotka Elrond kehotti sanomaan. Sen jälkeen Valandil ei ole juuri nähnyt miestä, mutta nyt hän on iloinen, että saa tilaisuuden puhua tämän kanssa kahden kesken. Elrond on kieltänyt Valandilia kyselemästä Estelmolta siitä, mitä Kurjenmiekkakentillä tapahtui, eikä Valandil aio sitä tehdäkään. Hän haluaisi kyllä kysellä, mutta hän ymmärtää, että sen muisteleminen on Estelmolle vielä vaikeaa. Sitä paitsi Valandil tietää jo jonkin verran, sillä hän kuunteli salaa Elrondin ja Thranduilin keskustelua, ja hän kuuli, että isällä oli jokin sormus, jossa oli pahoja voimia, ja että sen vuoksi örkit olivat hyökänneet isän ja veljien ja kaikkien sotilaiden kimppuun. Ja isä oli pudottanut sormuksen Anduiniin, ja sitten örkit olivat ampuneet isän, koska oli vielä pimeää, eikä isä ollut nähnyt niitä. Se kertomus oli hyvin kummallinen, ja jonakin päivänä Valandil vaatisi Elrondia kertomaan sen hänelle kokonaan. On paljon, mitä hän ei ymmärrä. Miksi isällä oli sellainen sormus? Eikö isä ollut tiennyt, että örkit halusivat sormuksen itselleen ja oli siksi vaarallista kuljettaa sitä mukana?

"Oletteko te nähnyt minun kissaani?" Valandil kysyy Estelmolta.
"En ole nähnyt minkäänlaisia elikoita tänä yönä. Miltä se näyttää?"
"Se on musta, mutta sillä on valkoiset tassut. Minä sain sen Glorfindeliltä, kun täytin kolmetoista. Se oli pentu silloin, mutta nyt se on jo täysikasvuinen."
"Vai niin. Minä pidän silmäni auki siltä varalta, että sattuisin näkemään moisen otuksen", Estelmo lupaa ja kääntyy takaisin katsomaan ulos ikkunasta.

Mutta Valandil ei aio jättää Estelmoa rauhaan aivan heti. Rivendellissä käy ihmisiä harvoin, vain joitakin viestintuojia Arnorista, eikä Valandil ole koskaan päässyt kunnolla puhumaan heidän kanssaan.
"Oliko minun veljeni hyvä isäntä teille?" Valandil kysyy Estelmolta.
Mies hymyilee. "Oli. Parempi kuin kukaan voisi toivoa."
"Eikö hän koskaan kohdellut teitä huonosti?"
"Ei. Hän oli hyvin reilu", Estelmo sanoo ja vaikenee.
"Minä en muista häntä ollenkaan."
"No, te olitte hyvin pieni silloin, kun me lähdimme. Mutta teidän veljenne olivat hienoja miehiä, ja teistäkin tulee sellainen. "
"En ole varma... Minä en halua taistella. Minä en osaa käyttää miekkoja enkä jousia. Minusta ei koskaan tule niin hyvää taistelijaa kuin veljistäni. Ja joskus mietin, olisiko isäni pettynyt minuun. Olihan hän itse paras taistelija Keski-Maassa."
"Paras tai ei, en ryhdy väittelemään kanssanne siitä asiasta", Estelmo toteaa hymähtäen. "Mutta mies voi olla hieno, vaikka ei osaisikaan käsitellä aseita. Ja sitä paitsi, tuskin teillä on siihen tarvettakaan. Rauhan aika on koittanut Keski-Maassa, ja se tulee kestämään pitkään, niin uskon."

Valandil seisoo hetken Estelmon rinnalla ja tähyilee pimeälle takapihalle, mutta ei näe vilaustakaan Lumitassusta. Estelmo kysyy vielä Valandililta, kuinka tämän äiti voi, eikä Valandil oikein tiedä mitä vastata siihen. Äiti ei ole noussut vuoteesta päiväkausiin. Elrond sanoo, ettei äiti tarvitsee nyt lepoa ja rauhaa, eikä Valandilin tarvitse olla siitä huolissaan. Valandil kertoo tämän Estelmolle, joka nyökkää vakavana ja kehottaa häntä viemään terveisensä kuningattarelle. Jonkin ajan kuluttua Valandilia alkaa väsyttää ja hän päättää mennä nukkumaan. Hän hyvästelee Estelmon ja toivoo, että tämä tulisi seuraavana päivänä istumaan hänen seurakseen Tulisaliin, ja tämä lupaa tehdä niin.

* * *

Eiköhän sinun ole jo aika nousta. Vai luuletko, että asiat muuttuvat paremmiksi makaamalla?

Marillë raottaa silmiään ja huokaa. Hän näkee yllään makuukamarin sinisenharmaan katon. Se on ankea, kuin hämärän sadepäivän taivas. Hän kääntää päätään ja näkee Valandilin istuvan lattialla vuoteen vieressä ja leikkivän kissansa kanssa. Poika vetelee langanpätkään sitomaansa kangastuppoa pitkin lattiaa ja otus yrittää napata sen käpäliinsä.
"Emya!" poika huudahtaa ilahtuneena, kun huomaa äitinsä heränneen. "Kuinka sinä voit?"
"Tuo minulle vähän vettä", Marillë sanoo ja yllättyy siitä, miten käheältä kuulostaa. Milloin hän on viimeksi puhunut jollekulle?
Valandil täyttää kupin ja tuo sen äidilleen. "Voitko jo paremmin?" hän kysyy.
"En tiedä", Marillë vastaa. Oikeastaan hän tietää. Hän ei voi yhtään paremmin kuin sinä päivänä, jolloin sai tietää. Asiat eivät ole muuttuneet miksikään. He kaikki ovat yhä yhtä poissa kuin sinä päivänä. Suru on läsnä, eikä se vähenisi, vaikka hän kuinka makaisi ja itkisi. Mutta siitä huolimatta hänen ruumiinsa haluaa jatkaa elämistä. Tuntuu banaalilta ajatella ruokaa ja juomaa, kun hänen rakkaimpansa eivät enää koskaan söisi tai joisi. Niin hän oli kai perustellut itselleen sen, miksi ei ollut noussut vuoteesta jo aiemmin. Miten minä voisin elää, kun hekään eivät enää voi?

Mutta Isildur on patistellut häntä ylös vuoteesta jo muutaman päivän. Aluksi Marillë piti sitä unena, harhana, josta ei kuulunut välittää, mutta nyt hän on melkein varma, että hänen kuulemansa sanat ovat totta. Jollain tavalla mies on yhä läsnä. Eikä tämä ole tyytyväinen, ei lainkaan. Arnorin valtias kuluttaa päivänsä leikkimällä vähä-älyisen luontokappaleen kanssa, ja tämän neuvonantaja ei välitä tehdä muuta kuin maata. Miten Isildur vihaakaan joutilaisuutta, tuota hidasta mutta varmaa tietä kohti turmiota.

Marillë kutsuu palvelusneidin luokseen ja pyytää tätä järjestämään hänelle hieman syötävää ja lämpimän kylvyn. Haltianeito näyttää silmittömän ilahtuneelta ja rientää oitis toimittamaan askareitaan. Valandil istuu vuoteelle äitinsä viereen, kietoo kätensä tämän ympärille ja painaa kasvonsa tämän hartiaa vasten. Marillë yllättyy huomatessaan, miten paljon poika on kasvanut. Hän ei osannut kiinnittää siihen aiemmin huomiota, mutta nyt kaksi tuumaa liian lyhyet housunpuntit ja hihat suorastaan hyppäävät hänen silmiinsä. Elrond on opettanut poikaa ja ruokkinut tätä hyvin, mutta joissakin asioissa hän on vain mies, joka ei ymmärrä, että arvovalta lähtee pukeutumisesta. Haltiat kaiketi osaavat tehdä sen luonnostaan oikein, mutta ihmisten pojat tarvitsevat siihen perusteellisen koulutuksen.

Mutta tämä poika on vielä lapsi. On vaikea ajatella sitä suurta taakkaa, joka hänen hartioilleen on yhtäkkiä laskettu. Ihmisten Korkea Kuningas. Suurin siunaus on se, ettei poika itse ymmärrä sitä vielä ollenkaan.

* * *

On aurinkoinen myöhäistalven päivä, kun Imladrisiin saapuu kaksi väsynyttä ja ryvettynyttä kulkijaa. He ovat taivaltaneet pitkän matkan itselleen tuntemattomilla seuduilla, etsineet turhaan reittiä Sumuvuorten yli, ja päätyneet lopulta vuoriston eteläisiin osiin ja saaneet avun Morian kääpiöiltä. Elrond tulee noutamaan Marillëa ja Valandilia melkein heti miesten saavuttua.

Marillë yllättyy, kun hän näkee nuorukaiset. Nämä istuvat voipuneina tuoleilla yhdessä Elrondin talon monista salongeista, ja toinen heistä on painanut kasvot käsiinsä. Merilin nousee Marillën ja pojan saapuessa ja kumartaa, mutta ei kykene sanomaan mitään. Hän katsoo äitiä ja poikaa murheen murtamin silmin.

Elrond näyttää vähän epätietoiselta. "Kenties nyt ei olekaan vielä hyvä hetki", hän toteaa. "Minä kerroin heille uutiset. He eivät tienneet, kuinka Kurjenmiekkakenttien taistelu päättyi ja ovat nyt syvästi järkyttyneitä", hän selittää, ikään kuin se ei näkyisi ulospäin.
Valandil katsoo tulijoita uteliaana. "Keitä nuo ovat?"
"Sinun isäsi sotilaita", Elrond sanoo. "He kertoivat, että isäsi käski heitä pakenemaan ja viemään turvaan jotakin hyvin arvokasta." Puolhaltia viittaa kohti pöytää, jolle on asetettu suuri huotra.
Valandil vilkaisee nopeasti esinettä, mutta se ei herätä hänen kiinnostustaan. Hän astelee sen sijaan lähemmäs miehiä ja tervehtii heitä.
"Tervetuloa Imladrisiin. Minusta tulee teidän kuninkaanne sitten, kun olen vähän kasvanut. Jos te haluatte palvella minua, voitte vannoa minulle uskollisuudenvalan sitten, kun olette levänneet ja syöneet. Minä otan mielelläni uusia sotilaita palvelukseeni."

Marillë kuuntelee puoliksi huvittuneena, puoliksi järkyttyneenä poikansa puhetta. Elrond on opettanut tätä liiankin hyvin.
"Sen teemme mielellämme", Merilin vastaa. Hän kääntyy toverinsa puoleen ja sanoo hiljaa: "Ohtar? Katso häntä. Hän on aivan kuninkaamme näköinen. Puhuukin samalla tavalla. Kenties kaikki toivo ei olekaan mennyt."
Ohtar pyyhkäisee silmiään ja nostaa katseensa. Hän vilkaisee ensin kuningatarta ja vasta sitten poikaa. "Teidän korkeutenne", hän toteaa hiljaa, ei muuta.

Marillën käy Ohtaria sääli. Hän tietää, että Isildur oli nuorukaiselle kuin isä, tärkein ihminen maailmassa. Marillëlla ei ole sanoja tämän nuoren miehen lohduksi. Hän kutsuu Valandilin pois miehiä häiritsemästä, sillä nämä tarvitsevat selvästi aikaa toipua Elrondin uutisesta ja muista koettelemuksistaan. Tarinoiden aika olisi myöhemmin.

Valandil ei ole kuulevinaan. "Tunsitteko te minun isäni hyvin?" hän jatkaa kuulusteluaan.
"Ohtar oli hänen aseenkantajansa", Merilin sanoo. "Hän vietti melkein kaiken aikansa kuninkaan kanssa. Minä palvelin toista ritaria, mutta tunsin perheenne hyvin."
"Valandil, meidän on aika lähteä", Marillë toteaa aiempaa tiukempaan sävyyn.

Valandil vetäytyy kauemmas, mutta ennen kuin he lähtevät, Elrond haluaa näyttää miekkaa, jonka nuorukaiset pelastivat örkkien kynsistä. Valandil katsoo sitä kuuliaisesti. Terä on nyt himmeä ja kuollut, kahdeksi kappaleeksi katkennut. Auringon ja kuun valo on siitä iäksi sammunut.
"Tällä aseella Elendil iski Sauronin maahan", Elrond kertoo.
"Niinkö Sauron kuoli? Tämä miekkako hänet tappoi?" Valandil kysyy.
"Niin voi sanoa", Elrond toteaa. "Minä en ylläty siitä, että isäsi piti tätä miekkaa niin suuressa arvossa, että päätti lähettää sen turvaan, kun tilanne näytti pahalta. Tämän aseen arvoa ei voi mitata kullassa eikä jalokivissä."
"Miksi se katkesi? Sauronko sen katkaisi? Voiko sen korjata?" Valandil kysyy.
"Kerron sinulle koko tarinan, kun olet valmis kuulemaan sen", Elrond toteaa. "Ja luulen, että tämän aseen voi korjata, mutta en usko, että se oli isäsi tahto. Hän halusi tämän säilyvän rikkonaisena, muistutuksena siitä, mitä se teki."
"Hyvä on", Valandil toteaa. "Mutta mielestäni minä olen jo valmis kuulemaan koko tarinan."
"Elrond päättää, koska olet valmis", Marillë toteaa tiukasti. Hän tarttuu pojan käteen kuin tämä olisi pikkulapsi ja ohjaa tämän päättäväisesti pois huoneesta.

Elrond kertoi Marillëlle ja Valandilille heti sodasta palattuaan, että Elendil taisteli yhdessä Gil-galadin kanssa Sauronia vastaan, ja että Elrond, Círdan ja Isildur olivat paikalla, mutta haltia oli vaitonainen sen suhteen, kuinka Sauron lopulta sai surmansa. Marillë on varma, että Isildurilla oli siinä jokin osuus, sillä Elrondilla tuskin olisi syytä salailla asioita, jos Isildur olisi katsonut sitä kaikkea sivusta. Valandil paljasti kuulleensa jotakin jostakin pahasta sormuksesta, joka oli kuulunut Sauronille, ja Marillë itsekin on kuullut haltioiden mainitsevan hiljaa "Isildurin Turman", jonka täytyy sävystä päätellen olla jokin hyvin voimallinen ja vaarallinen esine. Eikä Marillë ihmettele yhtään, jos sellainen päätyi Isildurin haltuun – hänhän veti vaikeuksia puoleensa mihin tahansa menikin. Mutta jos se kerran oli vaarallinen, miksi hän valarin tähden lähti marssimaan erämaahan sellaisen kanssa ilman varautumista hyökkäykseen? Marillë päättää puhua siitä Elrondin kanssa pian – hän on ehkä surun murtama hauras nainen, mutta hänellä on oikeus tietää, mikä hänen miehensä todellisuudessa tappoi.

Valandilin mielessä ovat nyt kuitenkin muut asiat. Hän jatkaa utelemistaan, kun he kulkevat kohti hänen huonettaan. Kuinka se toinen sotilas oikein tuntee meidän perheemme? Miksi sen toisen nimi on Ohtar, eikö se ole omituinen nimi? Kauanko hän oli minun isäni aseenkantaja? Muistuttaako kumpikaan heistä yhtään minun isääni? Tuleeko minusta samanlainen kuin noista sotilaista sitten kun olen iso?
"Emya? Sinä et edes kuuntele! Tuleeko minustakin isona tuollainen?"
Marillë huokaa lannistuneena. "Eiköhän sinusta tule melko samanlainen", Marillë sanoo hymähtäen. Poika on kasvanut haltioiden keskuudessa, mutta siitä lähtien, kun hän ymmärsi olevansa erilainen, hän on etsinyt jonkinlaista esikuvaa tai mallia siitä, millaiseksi mieheksi hänen tulisi isona tulla. Lapsiparka on nähnyt ihmissotureita vain joissakin vanhoissa maalauksissa, joissa seikkailevat entisaikojen suuruudet, Tuor ja Túrin, Beren ja Barahir, ja on kaiketi mielessään kuvitellut isänsä heidän kaltaisekseen, ainakin siihen asti kun Estelmo palasi.

He astuvat sisään Valandilin valtakuntaan. Huone on koruton, mutta kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Haltioiden kutomat kankaat, jotka verhoavat tuoleja ja vuodetta ovat hienoa yönsinistä kangasta, pehmeää ja kestävää kuin hyvin kudottu pellava, mutta hohtavaa ja sileää, melkein silkin kaltaista. Kuka tahansa huoneeseen ensi kertaa astuva huomaisi kuitenkin ensimmäisenä valtavat puupalikoista rakennetut talot, linnoitukset, kaupungit ja varustukset, jotka täyttävät lattian jokaista nurkkaa myöten. Vierailijan on varottava askeleitaan, jottei epähuomiossa tuhoaisi huoneen haltijan luomuksia, tai vielä pahempaa, satuta jalkapohjiaan astuessaan pienten teräväkulmaisten palasten päälle. Elrond sanoi rakennelmat nähtyään, että Valandil on totisesti isänsä poika - Isildur vain käytti rakennelmiinsa hieman suurempia palikoita.

"Merilin on Melethilin veli – sen nuoren naisen, jonka kanssa Aratanin piti mennä naimisiin", Marillë kertoo, kun poika yhä piinaa häntä kysymyksillään. Hän ei haluaisi ajatella Aratania nyt. Isildurin kuoleman hän on hiljalleen alkanut hyväksyä, sillä mies ehti elää pitkän elämän, ja ehkä jokin osa Marillësta aina tiesi, ettei tämä tulisi sodasta takaisin. Mutta pojat – hän ei vain saata uskoa, että hekin ovat poissa. Heidän kuolemissaan ei ole mitään järkeä - ne ovat vain vääryyttä ja seurausta siitä pahasta, mikä on ikuisiksi ajoiksi pesiytynyt Keski-Maahan. Kenties se paha vaivaa Marillëakin, kun hän ajattelee, että olisi hetkeäkään epäröimättä vaihtanut nämä kolme pelastunutta yhteen pojistaan.

"Miksei se neiti ole täällä?" Valandil kysyy.
"Melethil ei halunnut lähteä pois äitinsä ja sukulaistensa luota."
"Hän varmasti ilahtuu, että saa edes veljensä takaisin."

Se on varmasti totta. Marillë päättää kirjoittaa Melethilille ensi tilassa. He tiesivät toki Estelmon kertoman perusteella, että Ohtar ja Merilin pelastuivat taistelusta, mutta kun nuorukaisia ei kuulunut Rivendelliin, he alkoivat huolestua. Haltiat etsivät heitä Sumuvuorilta pitkin talvea, mutta tuloksetta. Melethilille perheineen on suuri onni, ettei heidän toivonsa valunut tyhjiin.

Ohtarista Marillë ei vielä kerro koko totuutta. Valandil on omaksunut haltioiden opit, mitä tulee rakkauteen ja avioliittoon ja se, että naimisissa oleva mies voisi hankkia lapsen jonkun muun kuin oman vaimonsa kanssa, on hänelle vielä liian vaikea asia ymmärrettäväksi.

Marillën on aina ollut vaikea hyväksyä Ohtaria. Hän tietysti arvasi totuuden heti, kun Elendur toi pojan hänen luokseen ja kertoi pohjalaisten väittäneen tätä Aratanin pojaksi. Aratan ja Yúlaner olivat muistuttaneet suuresti toisiaan, varsinkin siinä, kuinka helppoa naisten hurmaaminen oli heille ollut. Yúlaner oli kyllä yrittänyt parantaa tapansa avioiduttuaan ja oli varmasti ollut uskollinen vaimolleen vielä pitkään sen jälkeenkin, kun heidän rakkautensa oli sammunut. Aewen asui suurimman osan ajastaan sukulaistensa luona Belfalasin rannikolla, ja Yúlaner Emyn Arnenilla oli yksinäinen ja levoton. Kenties se oli ollut vain ajan kysymys.

Marillë ei ole varma, ärsyttikö häntä enemmän veljensä hairahdus vai se, että Isildur katsoi asiaa läpi sormien. Isildur sanoi, ettei aviottomasta lapsesta ollut haittaa, koska kenelläkään ei ollut todisteita tämän alkuperästä. Yúlaner ei ollut kertonut nimeään pohjalaisnaiselle. Tämä oli väittänyt isäksi Aratania, ja kuka tietää, minkä vuoksi. Oliko hän todella erehtynyt miehestä, vai eikö hän ollut kehdannut tunnustaa, ettei tiennyt miehen nimeä? Sillä on nyt vähän merkitystä.

Mutta huhuja riitti. Isildur suorastaan kerjäsi niitä ottaessaan Ohtarin aseenkantajakseen, vaikka hänen puolustuksekseen on todettava, ettei hän tiennyt pojan syntyperästä vielä silloin. Silti, Marillën mielestä Isildurin olisi pitänyt erottaa poika palveluksestaan ja lähettää tämä jonnekin muualle, jonnekin missä tämä herätti vähemmän huomiota. Yúlaner ei halunnut poikaa luokseen, mikä oli ymmärrettävää, mutta Isildur väitti, että pojan olisi hyvä pysytellä lähellä isäänsä. Marillë ei ollut siitä vakuuttunut. He eivät kuitenkaan ehtineet riidellä asiasta kauaa, sillä Sauron hyökkäsi, Yúlaner kuoli ja he joutuivat pakenemaan pohjoiseen. Ohtar tiesi kyllä, kuka hänen todellinen isänsä oli ollut, mutta hän ei ollut ehtinyt tutustua tähän kunnolla. Isildurista tuli hänelle kaikkein eniten isän kaltainen, ja Isildur omaksui tämän roolin mielellään.

"Kuin yksi hänen pojistaan", kaikki sanoivat, kun he näkivät Ohtarin Isildurin rinnalla. Marillë ei kestänyt sellaisia huhuja. Vaikka seurapiirirouvat varoivat sanojaan kuningattaren seurassa, epäilyt näkyivät heidän silmissään ja hymyissään ja kaikessa siinä, minkä he jättivät sanomatta. Marillë oli jo harkinnut, että kertoisi kaikille, kuka Ohtarin isä todellisuudessa on, mutta ei se olisi paljon auttanut – se, että veljellä oli avioton lapsi, oli lähes yhtä paha asia kuin jos syyllinen olisi ollut oma poika tai aviomies. Oli ollut parempi pitää asia salassa.

Nyt Ohtar on täällä, yksi kolmesta pelastuneesta. Isildur oli päättänyt, että Narsil oli vietävä turvaan, ja että tehtävä kuului hänen aseenkantajalleen. Mutta kumpaa hän oli ajatellut enemmän, miekan vai Ohtarin pelastamista? Hän oli luvannut Yúlanerille suojelevansa poikaa kuin omaansa, ja sen jälkeen kun Yúlaner oli kuollut, siitä lupauksesta oli tullut hänelle melkein pakkomielle.

Se kaikki oli tapahtunut toisessa elämässä. Siinä, missä pelkkä ajatuskin juoruista, kiusallisista tilanteista ja maineen menettämisestä tuntui maailmanlopulta. Miksi kaikkein pahimman pitää tapahtua, ennen kuin oppii arvostamaan kaikkein kalleinta? Maineen saattaa korjata, mutta menetettyä elämää ei saa koskaan takaisin. Isildur oli ymmärtänyt tämän. Marillë ymmärtää vasta nyt.

Marillë katsoo Valandilia, joka on hetkeksi unohtanut kysymyksensä ja keskittyy nyt korjailemaan yhtä rakennelmistaan.
"Ohtar muistuttaa kyllä sinua", Marillë toteaa pojalle, ja tämä kääntyy katsomaan häntä silmät loistaen. "Eikä hänen nimensä oikeasti ole Ohtar, vaan Alaric. Ja hän on sinulle sukua."
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Mithrellas
Velho
Viestit: 1097
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 52. luku 17.4.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Huhti 24, 2016 10:38 pm

Hohhoo, toiseksi viimeinen luku. Olen melko innoissani. Jostain syystä päässä soi nyt Vaahteramäen Eemelin tunnuslaulu. :D



53. luku: Isänsä poika

Annúminas, Vuonna 10 Kolmatta Aikaa

Annúminasin linnan valtaistuinsali on aina näyttänyt valtavammalta kuin mitä se on. Seinät ovat punaisella ja kullalla maalattua puuta, lattia harmaata, sileää kiveä, ja valo tulvii sisään korkeista ikkunoista. Suurelta se vaikuttaa, koska katto on jossakin ylhäällä korkeuksissa, niin korkealla, että tuntuu kuin pelkkä taivas olisi salin suojana.

Leskikuningatar nousee valtaistuimelta viimeistä kertaa. Hän on nyt viimein hoitanut velvollisuutensa, ja kunnialla, voisi sanoa. Hän hymyilee astuessaan valtaistuinkorokkeen takana olevasta sivuovesta käytävään, joka johtaa hänen huoneistoonsa. Hänen tärkeimmät hovinaisensa Ailinel ja Sildë seuraavat häntä.
"Pohjoisen ihmisillä on pienet ongelmat", toteaa Sildë. "Kenties syynä on kylmyys. Vihaa ja kaunoja ei pääse syntymään, kun ihmisten aika kuluu itsensä pitämiseen lämpimänä."
Sildë ei ole vieläkään tottunut Hämyvedeltä puhaltaviin koleisiin tuuliin, mutta Ailinelia ne eivät haittaa. Hän tekee mielellään ratsastusretkiä jopa talvipakkasilla.

Tänään neuvoja kaipasivat mies, joka oli ärtynyt siitä, että villi-ihmiset metsästävät hänen maillaan ilman hänen lupaansa, sekä kaksi naista, jotka väittivät olleensa naimisissa saman miehen kanssa. Tällä miehellä oli tiettävästi kaksi nimeä ja kaksi taloa, mutta henkiä hänellä oli ollut vain yksi, ja sen hän oli menettänyt sodassa. Naiset saivat tietää toisistaan vasta muutama vuosi sodan jälkeen ja ovat kiistelleet miehen omaisuudesta siitä lähtien. Tapauksen selvittäminen vaatisi hieman lisätutkimuksia, mutta Marillë arvelee, että on kenties viisainta jakaa perintö puoliksi. Villi-ihmisistä ärtyneelle miehelle Marillë totesi, että villeilläkin on oikeus ruokaan, mutta jos mies koki jäävänsä nälkäiseksi heidän metsästyksensä vuoksi, hänen olisi neuvoteltava näiden ihmisten kanssa ja osoitettava näille ne paikat, joilla heidän sopi metsästää.

Ailinelista ja Sildëstä on ollut Marillëlle paljon apua. Ilman heitä hän ei olisi ehkä selvinnyt näistä seitsemästä vuodesta. Hän oli olettanut, että saisi jäädä Rivendelliin viettämään helppoa elämää, ja että jostakin tulisi joku muu, joka huolehtisi Pohjoisen Kuningaskunnan asioista siihen asti, kunnes Valandil olisi valmis. Hän ei halunnut vaivata päätään sellaisilla asioilla – eihän hänen ollut koskaan ennenkään tarvinnut. Mutta Elrond oli todennut, että ketään muuta ei ollut. Vain Marillë oli sopiva hoitamaan holhoojahallitsijan virkaa.

Pelkkä ajatuskin oli tuntunut Marillësta järjettömältä. Hänethän oli kasvatettu koristamaan kotia ja synnyttämään lapsia. Mitä hän muka tiesi ihmisten hallitsemisesta? Marillë oli hädissään kirjoittanut Meneldilille ja Carastionille ja kysynyt, eikö kumpikaan heistä voisi ryhtyä Valandilin holhoojaksi, mutta vaikka Meneldil oli tehtävästä kiinnostunut, tämä ei voinut kuvitella tulevansa pohjoiseen niin moneksi vuodeksi, kun Gondorissakin riitti tekemistä. Carastion puolestaan oli ollut samaa mieltä kuin Elrond: Marillë oli ainoa, ketä tehtävään saattoi ajatella. Hänet tunnettiin pohjoisessa ja hänestä olisi tullut pohjoisen kuningatar joka tapauksessa. Tällä ei ollut mitään syytä epäröidä tehtävän vastaanottamista sen varjolla, että oli nainen. Númenorissa oli ollut hallitsevia kuningattaria, ja miksi ei myös Keski-Maassa nyt, kun rauhan aika oli koittanut?

Marillë oli ottanut tehtävän vastaan varmana siitä, että kaikki menisi pieleen, että örkit ja villi-ihmiset hyökkäisivät heidän kaupunkiinsa heti, kun saisivat tietää, että puolustusta johti nainen. Elrond oli onneksi tullut myös Annúminasiin ja tuonut mukanaan haltiasotureita, joilla ei lopulta ollut paljonkaan tekemistä, mutta ainakin heidän läsnäolonsa oli hieman rauhoittanut Marillëa. Pian Annúminasia vartioikin koulutettu ihmissotilaiden kaarti, jota päällikkö Estelmo johti, ja haltiat saattoivat palata Rivendelliin.

"Valandililla tulee olemaan kova työ päästääkseen sinun veroiseksesi hallitsijaksi kansan silmissä", sanoo Ailinel. "Kaikki pitävät sinusta."
Sildë riisuu viitan Marillën yltä. "Se on totta. Olet osoittanut kansalle, että pahimman synkkyyden jälkeen näkyy aina pilkahdus valoa."
Marillë on kuullut tällaisia sanoja ennenkin. Se, että hän oli noussut valtaistuimelle ja hallinnut viisaasti ja oikeudenmukaisesti sen jälkeen, kun oli menettänyt miehensä ja kolme poikaansa, oli saanut monet uskomaan, että elämä kannatti synkimmälläkin hetkellä. Marillë ei suinkaan ollut ainoa, joka oli menettänyt sodassa suurimman osan perheestään.
"Valandilia pidetään varmasti yhä liian nuorena, sanoo Elrond siihen mitä hyvänsä", jatkaa Sildë.
"No, kenties he hyväksyvät hänet, kun tietävät, että minä jatkan joka tapauksessa hänen neuvonantajanaan", Marillë sanoo ja yllättyy omista sanoistaan. Joskus aiemmin hän ei olisi tohtinut puhua itsestään niin itsevarmaan sävyyn.
"Niin varmasti tapahtuu. He tietävät myös, että poikasi kuuntelee sinua", toteaa Ailinel hymyillen.

Viime mettarëna Elrond totesi, että Valandil olisi valmis kuninkaaksi. Marillë ei tiedä, kuinka puolhaltia oli päätynyt tällaiseen arvioon, sillä Valandil vaikuttaa yhä keskenkasvuiselta. Kenties tämä muistuttaa jo miestä ruumiiltaan, mutta mieleltään tämä on yhä riehakas lapsi, joka ajattelee ensimmäisenä huveja ja vasta sitten työtä, ja vain jos joku muistuttaa siitä.

Seitsemän vuotta sitten Marillë ei olisi ryhtynyt väittelemään Elrondin kanssa. Tämähän on viisain kaikista Keski-Maan elävistä olennoista. Mutta nyt he olivat kuitenkin kiistelleet asiasta. Marillë oli sanonut, että heidän pitäisi odottaa, kunnes Valandil olisi täysi-ikäinen, mikä Númenorissa tarkoitti 25 vuoden ikää. Mutta Elrond oli sanonut, ettei viisi vuotta kypsyttäisi Valandilia yhtään enempää, vaan pikemminkin oli parempi kruunata hänet nyt, ennen kuin hän ehtisi tottua liikaa huolettomaan elämään.

Marillë ymmärtää kyllä, mitä haltia tarkoittaa. Valandil rakastaa huveja, erityisesti kaikkea mihin liittyy musiikkia, sillä Rivendellissä hän sai kuunnella haltioiden laulua ja soittoa joka ilta. Erilaiset musikantit ja trubaduurit ovat sen tähden löytäneet tiensä myös Annúminasiin tulevaa kuningasta viihdyttämään, ja muutama narrikokelaskin on käynyt esittämässä taidonnäytteitään. Eikä ole mitenkään harvinaista löytää poikaa joskus iltaisin tapailemasta sävelmiä omasta luutustaan. Valandil rakastaa myös näytelmiä ja suree sitä, ettei kylmään pohjoiseen kannata rakentaa samanlaista suurta ulkoilmateatteria, kuin mikä etelän Osgiliathissa on, mutta linnan Suuressa Salissa on jo ehditty katsoa muutamia pienimuotoisempia esityksiä. Kahdesti Valandil on vaatinut roolin myös itselleen, eikä hän ole suoriutunut niistä hullummin, ellei hänen tunnistettavuutensa sitten tehnyt lavalla vaeltaneesta kerjäläispojasta hieman epäuskottavaa.

Isildur olisi oudoksunut moisia harrastuksia, ja vienyt poikansa vaikka väkisin harjoittelemaan ammuntaa, keihäänheittoa, uintia ja muita miehisiä lajeja. Mutta Valandil kasvoi iloluontoisten salohaltioiden parissa, eikä tämä välitä paljonkaan urheilusta, ellei siihen liity mikään seikkailu tai muu jännittävä päämäärä. Hän kiipeilee mielellään vuorille ja kukkuloille ja vaeltaa metsissä ja soutaa pienellä veneellään Evendim-järvellä, mutta toisia vastaan kilpaileminen lietsoo hänen mielestään kateutta ja aiheuttaa mielipahaa niissä, jotka joutuvat häviämään. Marillë toivoo, että Valandil muuttaa vielä mielensä ja suo Alaricille tämän kaipaamat suuret urheilukilpailut ensi kesänä. Sellaiset kilpailut olivat suurta kansanhuvia Númenorissa, ja Isildur olisi varmasti pettynyt, jos tietäisi poikansa lakkauttavan perinteitä, joita itse suurella antaumuksella juurrutti Keski-Maahan.

Kenties Elrond sai pojasta tarpeekseen ja päätti siirtää tämän kasvatuksen muiden ongelmaksi, Marillë pohtii samalla, kun pyytää palvelustyttöä tuomaan teetä salonkiin häntä ja hovinaisia varten. Sildë ja Ailinel keskustelevat innokkaasti kruunajaisista ja niihin liittyvistä juhlista. Vieraita on alkanut jo saapua Annúminasiin Arnorin eri kolkista, ja Gondoristakin on tulossa ainakin kaikkein tärkein ylhäisö.

Mitä he kaikki sanoisivat nähdessään Valandilin, poikakuninkaan? Sillä poika tämä vielä on, mieli täynnä kepposia ja typeriä tempauksia. Pahin tapahtui kolmisen vuotta sitten, kun poika onnistui livistämään linnasta keskellä yötä kenenkään näkemättä. Marillë pelkäsi, että tämä oli kaapattu, mutta muut uskottelivat hänelle, että tunkeilijat olisi kyllä huomattu. Poika oli vain karannut, sillä sellaista pojat tekivät, ja eikö Isildurillakin ollut ollut taipumusta mennä ja tulla mielensä mukaan kenellekään ilmoittamatta? Mutta Isildur oli sentään ollut täysin kykenevä puolustamaan itseään, jos jokin vaara uhkasi, mutta Valandil oli vain poika, ikänsä suojassa elänyt, ja tuskin tiesi kuinka päin miekkaa pideltiin. Muutaman päivän kuluttua Alaric ja Merilin onneksi löysivät pojan metsästä läheltä Evendimin rantaa ja palauttivat tämän äidilleen, kylmettyneenä ja kovasti katuvaisena. Tämä sanoi saaneensa "kaikesta tarpeekseen", ja että oli päättänyt jättää hovin ja ryhtyä elämään "tavallista elämää".

Marillën on tunnustettava, että sen sijaan että olisi moittinut poikaa ja rangaissut tätä, hän oli rientänyt syleilemään lapsiparkaansa ja järjestänyt tämän lämpimään kylpyyn ja käskenyt keittäjättäriä loihtimaan tälle kaikki ne herkut, mitä tämä keksi toivoa. Isildur olisi sanonut, että Marillë pilasi pojan hemmottelullaan. Mutta ajan kuluessa Marillë on alkanut välittää yhä vähemmän siitä, mitä Isildur olisi sanonut tai tehnyt missäkin tilanteessa. Alussa hän oli kuullut jatkuvasti miehen puheen korvissaan ja saanut häneltä neuvoja vaikeissa tilanteissa, mutta viime vuosina ääni on käynyt yhä vaimeammaksi. Kenties se tarkoittaa, että Marillë on valmis tekemään päätöksensä itse oman harkintansa mukaan.

On Marillëlla toki neuvonantajia, joista Sildë ja Ailinel ovat hänelle rakkaimmat ja tärkeimmät. Ailinel tuli Annúminasiin jo ensimmäisenä kesänä. Ailinel ja hänen äitinsä päättivät muuttaa pohjoiseen, koska heidän tilansa Lamedonissa joutui erään kaukaisen serkun haltuun, eikä se miellyttänyt Ailinelia. Suvun miehet olivat päättäneet, ettei nainen mitenkään voinut hallita niin suurta tilaa yksinään, eivätkä Ailinelin vastalauseet olleet auttanut asiaa. Ailinel oli ollut vihainen siitä, että Ciryon oli mennyt tapattamaan itsensä, koska jos hän olisi avioitunut Ciryonin kanssa, hänen olisi varmasti annettu pitää tila. Naimisissa olevalla naisella on aina enemmän arvovaltaa kuin naimattomalla, ja Ciryonkin olisi puolustanut hänen oikeuttaan tilaan. Mutta sen sijaan Ciryon oli päättänyt lähteä kiireellä pohjoiseen, suostumatta kertomaan minkä vuoksi, ja jättänyt Ailinelin yksin. Kaiken surunsa ja vihansa keskellä Ailinel oli kuitenkin tullut ajatelleeksi Marillëa, ja hän oli miettinyt, kuinka tämä selviäisi menetyksistään. Ailinel oli kirjoittanut Marillëlle ja tarjonnut apuaan, ja tämä oli ottanut naisen mielellään hoviin. Marillë huomasi pian, että Ailinel oli harvinaisen oppinut nuori nainen, ja kenties omaksunut sen roolin, joka olisi kuulunut ruhtinas Maionin pojalle, jos tämä olisi joskus saanut sellaisen.

Sildë puolestaan tuli pohjoiseen kaksi vuotta sitten, pian Auriën kuoleman jälkeen. Sildë ei enää nähnyt syytä jäädä veljensä hoviin, jossa hän ei ollut muuta kuin omituinen vanhapiikasisar, jota kenenkään ei tarvinnut ottanut vakavasti. Sitä paitsi, Meneldil oli alkanut puhua, että Sildën olisi avioiduttava. Jostakin varmasti löytyisi joku vanha leskimies, joka kaipasi naista vanhuutensa turvaksi, ja Meneldil oli jo alkanut tehdä tiedusteluja asian suhteen. Selvästikin veli halusi eroon sisarestaan. Valta maistui Meneldilille paremmin kuin hyvin, ja hän tuntui jatkuvasti unohtavan, että pohjoisessakin oli kuningaskunta ja että Gondorin todellinen valtias asui siellä. Mutta oli vielä niitä, jotka patistelivat Meneldiliä kirjoittamaan pohjoiseen ja pyytämään Korkean Kuninkaan, tai tämän holhoojan, hyväksyntää toimilleen. Sildë oli yksi näistä, ja myös nuori Cemendur oli alkanut kääntyä tätinsä kannalle. Cemendur oli aina ihaillut suuresti isoisäänsä ja tämän veljeä, eikä näyttänyt arvostavan isäänsä yhtä korkealle, mikä ärsytti Meneldiliä. Tämä syytti eripurasta Sildëä, joka oli lopulta tehnyt oman ratkaisunsa ja lähtenyt ennen kuin hänet ehdittäisiin pakottaa jonkun vanhuksen palvelusvaimoksi.

Marillë ei ole Meneldilistä huolissaan. Valandil ehtisi neuvotella ja sopia asioista serkkunsa kanssa, kun tämä saapuisi pohjoiseen kruunajaisia varten. Meneldil voisi opettaa Valandilille näkykiven käyttöä, ja sen jälkeen yhteydenpitokin kävisi sujuvammin.

"Teidän armonne?"
Huoneen ovelle on ilmestynyt palveluspoika. Marillë pyytää häntä ilmoittamaan asiansa.
"Mestari Elrond haluaa tavata teidät."
"Astukoon sisään."
Puolhaltia tulee huoneeseen kantaen käsissään kaunista, kiiltävällä kankaalla verhoiltua rasiaa.
"Se on valmis. Annan sen nyt teidän haltuunne, jotta voitte antaa sen eteenpäin."
"Näyttäkää sitä minulle."

Haltia asettaa rasian pienelle sivupöydälle ja avaa sen kannen. Samettipedillä lepää Elendilin tähti, hopeista valoa hohtava jalokivi. Marillë koskettaa sitä ja nostaa sen sitten varovasti rasiasta. Hän pitelee kiinni mithril-nauhasta, johon jalokivi on kiinnitetty. Se on aivan samanlainen kuin se Elendilmir, jonka neljännen kuninkaan Tar-Elendilin vanhin tytär Silmariën sai lahjaksi mennessään naimisiin Andúniën Elatanin kanssa, ja jonka heidän poikansa Valandil, Andúniën ensimmäinen ruhtinas, aikanaan peri. Jalokivestä tuli Andúnien ruhtinassuvun perintökalleus, ja monta sukupolvea myöhemmin, kun aallot heittivät toisen Elendilin Lindonin rannoille, tämä sitoi sen otsalleen kuninkuutensa tunnukseksi. Hänen poikansa peri sen, mutta hän myös hukkasi sen, vei mukanaan Anduinin pohjaan.

Nyt on kuitenkin valmistunut uusi tähti, yhtä kaunis ja ihmeellinen kuin alkuperäinen. Se sidottaisiin pian toisen Valandilin, uuden maailmanajan ensimmäiselle valtiaalle.

Marille katsoo kiveä pitkään, mutta jos siinä onkin jokin ero alkuperäiseen, eivät hänen harjaantumattomat silmänsä sitä huomaa. Hän ei koskaan päässyt katsomaan alkuperäistä niin läheltä, että voisi verrata tätä siihen, kuten ei ole kukaan muukaan nykyisin elävä ihminen.
"Minä kiitän teitä, valtias Elrond. Imladrisin haltiasepot ovat tehneet suuren ja vaikuttavan työn."
"Se on vain jäljitelmä, eikä arvoltaan verrattavissa alkuperäiseen", toteaa Elrond.
"Mutta tuhannen vuoden päästä ihmiset katsovat tätä yhtä ihmeissään kuin he kerran katsoivat tähteä Elendilin otsalla. Tästä tulee Valandilin huoneen perintökalleus ja hän tulee kantamaan tätä ilolla ja ylpeydellä."

* * *

"Jos totta puhutaan, tämä kaikki yllätti minut aika tavalla. En tiennyt, että Isildurilla oli neljäskin poika."
"Sanotaan, että hän syntyi Rivendellissä hieman ennen sotaa."
"Haltialaaksossa? Kuulostaa oudolta. Minusta Isildur vaimoineen oli jo liian iäkäs saadakseen lapsen. Onko meillä, tuota, pitäviä todisteita siitä, että tämä todella on hänen poikansa?"
"Ettekö ole nähneet häntä? Ainakin hän on kovasti näköinen. Ja sanotaan, että luonnekin on samanlainen, valar meitä auttakoon."
"No jaa, täällä on aika paljon hänen näköisiään nuoria miehiä, mikä sitten lieneekin syynä siihen. Kuten tuo Fornostin Caladaerin tyttärenpoika."
"Se on kyllä totta. Sanoisin, että tämä nuori herra, Ranyonko hänen nimensä on, näyttää Isildurilta jopa enemmän kuin se hänen puoliverinen aseenkantajansa, josta yhteen aikaan juoruttiin yhtä sun toista."
"Juoruista puheen ollen, satuin kuulemaan varmasta lähteestä, että uusi kuninkaamme on itse asiassa erään salohaltianeidon ja Isildurin pojan rakkauslapsi."
"Todellakin! Minäkin muistan kuulleeni huhun, että yksi Isildurin pojista olisi ollut rakastunut haltiaan. Tosin olin siinä käsityksessä, että tämä haltia olisi ollut mies."
"No, minä en paljon tiedä haltioista, mutta jos asia oli niin, ihmettelen totisesti miten uusi kuninkaamme on oikein löytänyt tiensä tähän maailmaan."
"Mutta se jos mikä on selvää, että Isildurin pojat ovat olleet aivan liikaa tekemisissä haltioiden kanssa. Kummallinen taipumus, tuo ylenmääräinen ystävyys haltioiden kanssa. Jonakin päivänä joku hänen perillisistään vielä nai haltian, sanokaa minun sanoneen!"

Valandil pudistaa päätään ja vetäytyy hieman kauemmas kahdesta rouvasta ja herrasta ja heidän vilkkaasta keskustelustaan. Hän ei tunne heitä ja otaksuu heidän tulleen etelästä. Sanotaan, että etelässä juoruille kasvaa suuret siivet. Hänen ei ollut tarkoitus jäädä salakuuntelemaan, mutta kun hänen isänsä nimi mainittiin, hän ei voinut vastustaa kiusausta. Hän ei koskaan kyllästy kuuntelemaan tarinoita isästään ja veljistään, varsinkaan jos ne ovat sen luonteisia, ettei hänen äitinsä halua sellaisia kertoa. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut selville mitään sellaista, mitä ei olisi jo tiennyt. Hän kuuli jo vuosia sitten, että Elendur ja Thranduil rakastivat toisiaan, mikä herättää hänessä yhä ihmetystä. Thranduilista puhuttiin paljon Rivendellissä, ja kaikki haltiatytöt ja jotkut pojatkin rupesivat punastelemaan ja hihittämään ja muuttuivat kaihomielisiksi, kun Vihermetsän valtiaan nimi mainittiin. Mutta sanottiin myös, että Suuren Vihermetsän kuningas oli hyvin valikoiva ja ylpeä melkein pöyhkeyteen asti, eikä kelpuuttanut juuri ketään edes ystäväkseen. Kuinka Elendur oli valloittanut haltiakuninkaan sydämen, siihen kukaan nykyisin elävistä ei osaa antaa vastausta, ei edes äiti, kun Valandil on siitä kysynyt. Se rakkaushan oli syttynyt vasta sodassa, eikä äiti ollut tiennyt siitä mitään ennen kuin sai isältä kirjeen, jossa tämä mainitsi asiasta. Kirjeestä ei ollut selvinnyt, kuinka Elendur ja Thranduil olivat rakastuneet, eikä isä kai sellaisia asioita ollut edes pohtinut, oli vain ollut huolissaan siitä, mitä kansa ajattelisi tulevan kuninkaansa erikoisesta valinnasta.

Mitä Valandil antaisikaan, että saisi nähdä veljensä elossa? Elendurista olisi pitänyt tulla kuningas, ei hänestä. Kaikki sanovat, että Elendur oli äärimmäisen viisas, yhtä viisas kuin Elendil, ja että hänestä olisi tullut yhtä hyvä kuningas kuin isoisästä. Kukaan ei ole sanonut samaa Valandilista. Pikemminkin häntä katsotaan epäillen ja mutistaan jotain "isänsä pojasta", ikään kuin se ei olisi hyvä asia.

Valandil jatkaa kulkuaan valepuvussa juhlasalin seiniä myötäillen. Hän tähyilee varovasti keskemmälle salia huppunsa reunan alta. Ranyonin täytyy olla täällä jossakin. Ihmisiä on tullut linnaan kaikkialta Keski-Maasta huomisia kruunajaisia varten. Valandil kyllästyi huomion keskipisteenä olemiseen jo toisena päivänä vieraiden saapumisesta, ja pyysi palvelijaansa järjestämään hänelle yksinkertaisen palveluspojan vaateparren, jossa on hupullinen viitta. Sen turvin hän on pystynyt liikkumaan linnassa niin, ettei häntä pysäytetä joka askeleella.

Ranyon seisoo äitinsä rouva Calethin vierellä hyvin virallisen näköisenä melko lähellä salin sisäänkäyntiä. He asuvat lähellä ja ovat tulleet vain illalliselle. Ranyon on ollut Valandilin paras ystävä siitä lähtien, kun Valandil muutti Annúminasiin. He muistuttavat paljon toisiaan ja tulevat varmaan juuri sen vuoksi niin hyvin toimeen keskenään. Ranyonkin menetti isänsä sodassa, eikä hänelläkään ole ketään muuta maailmassa kuin äitinsä. No, on hänellä kaiketi sisar, mutta tämä muutti Fornostiin isoisänsä luo jo aikaa sitten. Valandil ei täysin ymmärrä, miksi Ranyon ei äitinsä kanssa mennyt myös Fornostiin, mutta hän on iloinen, ettei niin tapahtunut. Valandil on päättänyt nimittää Ranyonin ministerikseen heti kun hänestä on tehty kuningas. Hän arvaa, että äiti ja kaikki muut sanovat, että kahdenkymmenen ikäinen on aivan liian nuori niin tärkeään virkaan, mutta jos Valandil voi samanikäisenä ryhtyä kuninkaaksi, ei ole mitään syytä, miksei Ranyon voisi olla ministeri. Sitten he voisivat suunnitella juhlia ja huvituksia kaiket päivät eikä kenelläkään olisi siihen mitään sanomista.

Ranyonin kulmat kohoavat hämmästyksestä, kun hän näkee Valandilin.
"Mitä sinulla on ylläsi!" hän huudahtaa.
"Ole hiljaa, hölmö", Valandil tokaisee ja pyytää ystävää sivummalle, suuren pylvään taakse, jossa he voivat jutella hetken rauhassa.
"Luulin, että olit valmistautumassa illalliselle", Ranyon sanoo.
"Miksi illallista varten pitäisi valmistautua? Riittää että vaihdan ylleni toiset vaatteet. Toivottavasti sinun paikkasi on lähellä pöydän päätyä, jotta minulla on joku, jonka kanssa puhua illallisen aikana hauskoista asioista. Minä olen aivan kyllästynyt puhumaan politiikasta."
"Luulenpa, että minut ja äitini on sijoitettu kauas sinusta. Emme ole kovin korkea-arvoisia emmekä muutenkaan hovin suosiossa."
"Ette vielä, mutta minä tulen kyllä korjaamaan sen asian."
"Sinun viereesi asetetaan varmaankin joku noista neidoista", Ranyon toteaa ja vilkaisee kahden tummaverikön suuntaan, joiden isä on ruhtinas ja asuu lähellä Amon Sûlia. "Niin paljon neitoja, ja kaikki täällä vain sinua varten. Kadehtisin sinua, ellen tietäisi, että jätät jotkut heistä minulle."

Valandil huomaa asian nyt ensimmäistä kertaa. Todellakin, salissa on epätavallisen paljon nuoria naisia. Hän ei ole yllättynyt, sillä äiti varoitteli jo asiasta. Kaikki haluavat tietysti päästä kuninkaan puolisoksi, ja vaikka Valandil on vielä nuori, on neuvottelut aloitettava varhain. Valandil ei siitä piittaa, sillä hän tietää jo, ettei ota ketään näistä neidoista puolisokseen. Hän ei menisi naimisiin vielä pitkään aikaan. Kenties vasta sitten, kun olisi satavuotias. Maailmassa on paljon nähtävää ja koettavaa, ja hän aikoo perustaa perheen vasta sitten, kun on tyydyttänyt uteliaisuutensa ja on valmis viettämään loppuelämänsä perheensä parissa. Hän ei nimittäin koskaan jättäisi vaimoaan ja lapsiaan yksin, vaikka häntä kuinka tarvittaisiin jossakin Annúminasin ulkopuolella.

"Saat vaikka heidät kaikki, mikäli se minusta riippuu", Valandil tuhahtaa. Ranyonin haikailu neitosten perään ärsyttää häntä toisinaan, ikään kuin maailmassa ei olisi mitään muuta mielenkiintoista kuin naiset.
"Teidän Korkeutenne. Saanemme onnitella teitä tulevan asemanne johdosta ja kiittää mitä nöyrimmin kutsusta näihin loistaviin juhlallisuuksiin", lausuu muuan tuntematon pariskunta. Valandil taistelee, jotta ei puhkeaisi nauruun. He puhuttelevat Ranyonia.
Ranyon säilyttää tyyneytensä kuin aito kuningas. "Kiitän teitä, arvoisa herra ja rouva. Toivon, että tulevien päivien juhlallisuudet miellyttävät teitä."
"Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta missä on leskikuningatar, armollinen äitinne?"
"Löytänette rouva äitini tuolta salin toisesta päästä, ellei hän ole jo mennyt valmistautumaan illallista varten."
Pariskunta kiittää ja poistuu paikalta.

"Muuten hyvä, mutta sinun pitäisi tietää, etten koskaan kutsu äitiäni rouva äidiksi."
"No, nuo kaksi tuskin tietävät sitä", Ranyon sanoo ja näyttää varsin tyytyväiseltä itseensä. "Tämä on toinen kerta tänä iltana, kun joku on sekoittanut minut sinuun."
Valandil nauraa. "Kenties sinä olet minun kaksoseni. Meidät kai erotettiin syntymässä ja toinen meistä kätkettiin Rivendelliin ja toinen Annúminasiin. Niin että jos Sauron hyökkäisi toiseen paikkaan, niin ainakin toinen olisi turvassa."
Ranyon hymyilee. "On meissä yksi ero – se, että kaikki sanovat sinua isäsi pojaksi, kun taas minusta sanotaan, että isäni varmaan löysi minut hylättynä metsästä, kun en muistuta häntä laisinkaan."

"Poika! Kuka on antanut sinulle luvan pukeutua noin?"
Valandil käännähtää äkkiä ja kalpenee. Se on isoäiti, eikä tämä näytä ollenkaan ilahtuneelta. Valandil kunnioitti lapsena suuresti isänsä äitiä Isilmëä, mutta ei arvannut, että hänellä on etelässä toinenkin isoäiti, yhtä ankara. Ja pahinta on, että tämä on tullut pohjoiseen jäädäkseen. Kuningas kaipaa kuulemma kuria, ja isoäiti Lindissë on tullut auttamaan äitiä sen pidossa.
"Minä vain halusin olla vähän aikaa tunnistamaton", mutisee Valandil posket punehtuen.
Lindissë naksauttaa kieltään. "Kaikkea kanssa. Olet yhtä hullu kuin isäsi. Illallinen on juuri alkamassa ja sinä näytät sikopaimenelta. Ala tulla, vai täytyykö sinut taluttaa korvalehdestä kylpyyn ja pukeutumaan?"

Valandil sanoo nopeat hyvästit ystävälleen ja seuraa kuuliaisena isoäitiään.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1502
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 53. luku 24.4.2016

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Huhti 25, 2016 3:31 pm

Luin kyllä puolet edellisestä luvusta ajoissa, mutta sitten tuli puhelinsoitto ja oli pakko lopettaa... Pitää siis kommentoida taas kahta lukua samaan aikaan.

Tuossa ensimmäisessä olet kyllä saanut hyvin kiinni Marillën surusta ja siitä, miten hän melkein antoi periksi, mutta päättikin sitten jatkaa. Nuo Valandil oli kerta kaikkiaan ihana, jotenkin yhtä aikaa lapsekas ja pikkuvanha; otti selvästi tosissaan sen, että hänestä tulisi kuningas jonain päivänä ja silti rakenteli palikoista linnoja.

On myös kiva, että lopulta kerroit Ohtarin alkuperän. Jaa että Yúlaner. Enpä olisi tullut moista edes ajatelleeksi :lol:

Tämä jälkimmäinen sitten, voi että minä pidin siitä miten kuvailit noita naisia, miten he toimivat yhdessä ja miten Marillë oli saanut apulaisensa. Hyvä, että Ailinel sai paikan, missä oli mahdollista toteuttaa itseään, kun tulevaisuus Ciryonin kanssa lähti alta. He olisivat kyllä olleet jotenkin tosi hyvä pari, minua vähän kiukuttaa ettei heistä koskaan voinut tulla tuon enempää. Pidin myös siitä pienestä kommentista Marillën itseluottamuksesta - yhdessä lauseessa kuvasit tosi hyvin sitä, miten ihminen muuttuu ja kasvaa olosuhteiden takia. Sama juttu siinä, kun Marillë ajatteli väittelyään Elrondin kanssa.

Ja hah, minua vähän huvittaa tuo palvelijaksi pukeutuva Valandil joka kuuntelee jouruja juhlasalissa :D Voihan sen tietysti noinkin tehdä - tuntuu, että poika kasvoi ulos siitä vakavuudesta, mikä hänellä edellisessä luvussa oli. Lähteä nyt noin vain linnasta elämään normaalia elämää, leikkiä tavallista vaikka pitäisi olla valmistautumassa aika isoihin kekkereihin... Hänestä tulee kyllä nuori Isildur mieleen ihan väkisinkin.

..ja sitten on ihan pakko mainita erikseen se perillisen haltian naiminen koska kikattelin täällä ääneen. Minä rakastan noita sinun pieniä piikkejäsi, jotka aukeavat vain ficcikontekstissa, kun lukija tietää enemmän tulevaisuudesta kuin hahmot. Sanotaan nyt sitten tämän nimettömän juorukellon sanoneen, että perillinen todella meni naimisiin haltian kanssa!

ja heeetkinen, oliko Ranyon Ciryonin? Jos kerran niin saman näköinen Valandilin kanssa on...

Tuo poikien (?) sananvaihto oli kyllä riemastuttava. Ehkä Marillë taisi olla oikeassa siinä, ettei Valandil ole ihan valmis kuninkaaksi vielä.

Sittenkö tämä ensi kerralla loppuu? Huhhuh, on kyllä ollut niin kiva lukea tätä. Haikeus iskee ihan varmasti.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1097
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 53. luku 24.4.2016

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Touko 01, 2016 10:41 pm

Kiitos taas Nerwen! :) Totta kai minun piti kertoa, kuka Ohtarin isä on. Ohtar oli kirjan mukaan Isildurin sukulainen, niin vaihtoehtoja ei hirveästi ollut (jossain alkuvaiheessa taisin kyllä harkita jopa Anárionia...) Ja halusin tosiaan tuoda vähän tuota naisenergiaa tähän loppuun, kun ficci muuten oli niin miesvaltainen. Ailinelista ja Ciryonista olisi kyllä varmasti tullut mielenkiintoinen pari. Olen sitä kyllä paljon miettinyt, että oliko Ciryonin tappaminen todella tarpeellista Tolkienille. Mutta ehkä se oli. Ciryonista olisi tullut Korkea Kuningas ja hän olisi varmaan saanut pidettyä valtakunnat yhdessä eikä asiat olisi menneet niin kurjasti (tai vaihtoehtoisesti olisi voineet mennä vielä kurjemmin, jos Ciryon olisi vaikka päättänyt ryhtyä etsimään Sormusta Anduinista).

Näen Valandilin kyllä sellaisena iloisena ja huolettomana poikana. Tuossa luvussa 52 hän luultavasti vain yritti käyttäytyä kuin kuningas, koska Elrond opetti hänet tekemään niin, mutta nyt vähän vanhempana hän uskaltaa käyttäytyä niin kuin haluaa.

Kaikenlaiset viittaukset Aragorniin ovat tietysti pakollisia. ;) Enemmänkin niitä olisi varmaan tullut mieleen tätä kirjoittaessa, mutta en ole sitten ihan kaikkia viitsinyt laittaa, ettei vaikuta liian päälle liimatulta.

Ja Caleth yksin tietää totuuden Ranyonista... Mutta joo, on se Ciryonin. Ajattelin jo tätä suunnitellessani, että jos Isildurilla oli noin monta poikaa, niin todennäköisyyslakien mukaan ainakin yhdellä heistä oli avioton jälkeläinen, ja kun en tuosta Ohtarista sitten viitsinytkään tehdä Aratanin poikaa, niin uhriksi joutui Ciryon. :) Hauskaa tässä tietysti on se, että laillisena perijänä tämä poika menisi Valandilin edelle perimysjärjestyksessä, joten on ehkä parempi, etteivät pojat tiedä totuutta Ranyonin isästä.


No niin. Sitten vihdoin tämä viimeinen. En olisi kyllä ikimaailmassa uskonut, että jaksan postata tänne 54 lukua pitkän ficin. Mutta loppujen lopuksi tämä oli helpoin tapa saada ficci työstettyä loppuun asti, luku kerrallaan. Mutta nyt se on vihdoin tehty ja pystyn taas tekemään jotain muitakin juttuja sunnuntai-iltaisin, jei! Luku on aika hömelö (ja siinä on vähän arveluttavia paljastuksia, jotkut pyörivät kyllä haudoissaan tämän jälkeen, muttah...). Otsikko on napattu siitä Bilbon runosta "vaeltaja ei eksy jokainen...".




54. luku: Valo varjoista syttyvä on

Toisinaan Valandil muistuttaa niin suuresti isäänsä, että se sattuu. Juuri noin Isildurkin harppoi hermostuneena ympäri huonetta, kun hän valmistautui uuteen tehtäväänsä monia vuosikymmeniä sitten. On kenties kohtalon ivaa, että pojista se, johon Isildur kaikkein vähiten ehti vaikuttaa, kasvoi eniten hänen kaltaisekseen. Mutta heitä kumpaakin yhdistää kuninkuus, joka tuli heidän osakseen odottamatta ja pyytämättä.

Marillë menee pojan luo ja asettelee tämän viittaa paremmin, vaikkei se ole tarpeen. Kaikki on nyt kerrankin täydellistä: mustat suortuvat ovat puhtaat ja kiiltävät ja haltioiden ompelema, musta-hopeinen vaateparsi on kauniimpi kuin mitä muilla pojilla koskaan oli. Silti Marillë ei voi mitään sille, että näkee edessään vain pojan, joka on pukeutunut kuninkaaksi naamiaisjuhlaa varten.

Valandilin lemmikkikissa seurailee heidän touhuaan välinpitämättömänä sängyn päältä. Valandil sieppaa sen syliinsä ja nostaa toiveikkaan katseen äitiinsä. "Minähän voisin ottaa Lumitassun mukaan saliin."
"Et varmasti voi. Laske se heti alas – siitä irtoaa karvoja vaatteisiisi."
Valandil ei tottele. "Ei se olisi häiriöksi. Se voisi maata valtaistuimeni vieressä oman lempityynynsä päällä."
"Unohda jo tuollaiset hupsutukset."
"Isä olisi antanut minun ottaa."
"Eikä olisi. Älä edes yritä."

Valandil katsoo äitiään melkein loukkaantuneena. Pojalla on yhä kummallinen mielikuva isästään. Hän näyttää aidosti uskovan, että Isildur oli mitä lempein ja sallivin isä, joka hemmotteli poikiaan minkä ehti ja vietti kaiken liikenevän aikansa heidän kanssaan. Mikään, mitä Marillë tai kukaan muukaan kertoo, ei näytä horjuttavan tätä käsitystä.

Poika laskee kissan maahan ja huokaa pettyneenä. Hän näyttää niin nuorelta ja epävarmalta, että Marillën tekisi mieli rientää Elrondin luo ja pyytää tätä perumaan kaikki.
"Oletko valmis? Meitä odotetaan jo."
Valandil ei sano mitään, mutta kapsahtaa syleilemään äitiään.
"Kaikki menee hyvin, saatpa nähdä", Marillë toteaa ties kuinka monetta kertaa ja työntää pojan kauemmas. Hän yrittää nyppiä kissankarvoja pois tämän päällyspuvusta, jonka rintaa koristaa hopealla kirjailtu Valkoinen Puu. "Lähdetään sitten, senya."

Annúminasin valtaistuinsali on jokaista penkkiä myöten täynnä. Salin takaosassa väki joutuu seisomaan. Kun pääovet aukeavat, lyhimmät vieraista nousevat varpailleen nähdäkseen edes vilausten nuorukaisesta, kun tämä kulkee keskikäytävää pitkin kohti valtaistuinkoroketta. Marillë odottaa poikaansa korokkeella. Uusi Elendilin tähti on pienellä pöydällä hänen vierellään. Marillë yrittää hymyillä pojalle rohkaisevasti, sillä lapsiparka on aivan totinen kävellessään yksin pitkällä käytävällä. Sali on suuresta väkimäärästä huolimatta täysin hiljainen.

Sitten Valandil nousee korokkeelle ja kääntyy kohtaamaan kasvojen meren alapuolellaan. Hän henkäisee hiljaa, mutta ei irrota katsettaan väkijoukosta. Marillë ojentaa hänelle yksi kerrallaan vallan tunnukset: Barahirin sormuksen pojan sormeen, Annúminasin valtikan tämän käteen ja viimeisenä Elendilmirin tämän otsalle. Marillë joutuu nousemaan jakkaralle, jotta ulottuu sitomaan jalokiven poikansa otsalle. Jos tämä ei kohta lopettaisi kasvamista, hän voittaisi pituudessa isänsäkin. Kun Marillë laskeutuu ja astuu taaemmas, kuuluu kansan keskuudesta kohahdus.
"Katsokaa, kuningas!" huudahtaa joku.

Kuningas. Se Valandil todellakin on. Elendilmir valaisee hänen kasvonsa niin kuin ne kerran valaisivat Elendilin kasvot, ja se on syy, miksi kansa nyt haukkoo henkeään ihmetyksestä. Kaikki polvistuvat hänen edessään, ja niin tekee myös Meneldil, joka on seurueineen asettunut ensimmäiseen riviin.

Valandil nostaa kättään sen merkiksi, että he nousisivat. On koittanut se hetki, jota hän on eniten jännittänyt: hänen olisi puhuteltava kansaansa ensimmäistä kertaa sen valtiaana.
"Arnorin ja Gondorin ihmiset! Minä olen teidän uusi kuninkaanne, Valandil Isildurion. Minä synnyin Imladrisissa, kaksikymmentä ja puoli vuotta sitten, vähän ennen kuin isäni ja veljeni lähtivät suureen sotaan. He eivät palanneet, mutta minä jäin, ja minä olen nyt valmis jatkamaan isäni ja isoisäni työtä."

Kun puhe etenee, hänen äänensä voimistuu ja hänen puheeseensa tulee intoa. Puhe on valmisteltu huolella ennakkoon, mutta puolivälissä Valandil näyttää hylkäävän suunnitelman ja alkaa esittää ajatuksiaan siitä, kuinka ihmisten olisi alettava katsoa elämässään eteenpäin ja unohdettava sodan kauhut ja sen mukana tulleet murheet. Hän alkaa puhua lauluista ja musiikista, joista salohaltiat niin kovasti pitävät, ja tarinoista ja runoista, jotka voivat tuoda lohtua synkkiin hetkiin. Kansa innostuu nuoren kuninkaan puheista. He taputtavat hänelle kesken puheen ja jotkut huutelevat "hyvin sanottu" hänen lauseidensa väliin. Valandil saa tästä uutta intoa, ja äkkiä hän pelästyttää äitinsä hyppäämällä jakkaralle ja kohottamalla Annúminasin sauvan korkealle ilmaan.
"Et Eärello Endorenna utulien! Sinome maruvan ar Hildinyar tenn' Ambar-metta!" hän lausuu kirkkaalla ja voimakkaalla äänellä.

Ne ovat Elendilin sanat: "Olen tullut Suurelta Mereltä Keski-Maahan. Täällä minä asun ja minun jälkeläiseni, kunnes maailma loppuu." Marillë katsoo Elrondia, mutta tämä näyttää yhtä yllättyneeltä kuin hän itsekin. Tätä ei ollut suunniteltu.

Ihmiset hiljenevät. He näkevät edessään Elendilin pojanpojan - pojan, joka tuo toivon sodan kurittamalle kansalle.
"Minun isoisäni ei ole enää täällä, mutta minä jatkan työtä, jonka hän aloitti", Valandil lupaa. "Tiedän, että olen nuori, mutta minä pystyn siihen. Teillä ei ole enää syytä pelätä!"

Puhe on päättynyt. Kansa puhkeaa raivokkaisiin suosionosoituksiin. Kaartin sotilaat joutuvat asettumaan korokkeen eteen kuninkaan suojaksi, sillä osa väestä haluaa nousta koskettamaan uutta valtiastaan, varmistuakseen että tämä on todellinen eikä vain jokin haltioiden luoma toiveuni.

Kun Valandil pääsee viimein poistumaan salista, hän on helpottunut. "He pitivät minusta, eivätkö pitäneetkin?"
"Totisesti he pitivät", Marillë sanoo hymyillen. Pitivät ehkä liikaakin. Hän ei sano mitään siitä, että Isildurin mielestä ei ollut lainkaan tärkeää, että kansa piti kuninkaastaan. Riitti, että se kunnioitti tätä. Ei ollut syytä olla liian tuttavallinen, sillä kansa odottaisi ystävällisen kuninkaan olevan myös ymmärtäväinen, ja suuttuisi sitten pahanpäiväisesti, kun tämän olisi tehtävä ikäviä päätöksiä, kuten veronkorotuksia ja elämää rajoittavia lakeja.

Hieman myöhemmin Valandil ja Marillë ottavat vastaan vieraita, jotka ovat tulleet kaukaa ja haluavat puhua uuden kuninkaan kanssa kahden kesken. Meneldil tulee ensimmäisenä onnittelemaan serkkuaan hyvästä puheesta ja Marillëa siitä, että on onnistunut kasvattamaan pojastaan niin oivallisen valtiaan. Meneldil katsoo Valandilia pitkään ja hänen silmissään voi nähdä jopa liikutusta.
"Teillä on setänne hymy", hän toteaa lopulta. "Ja te muistutatte muutenkin häntä suuresti."
"Minä en koskaan päässyt näkemään setääni Anárionia, mutta olen kuullut hänestä pelkkää hyvää", Valandil toteaa.

Marillë puolestaan on kuullut muutakin kuin hyvää Meneldilin toimista Gondorissa. Meneldil on kerännyt ympärilleen kannattajajoukon, joka kokoontuu usein hoviin illastamaan ja juhlimaan ilman erityistä syytä. He puhuvat monenlaisista asioista, eikä puheissa aina ole kovin paljon järkeä, mutta pahimmillaan miehet vihjailevat, että Meneldil on nyt oikeastaan dúnedainin todellinen kuningas. Isildurin nuorin poika on pelkkä lapsi, ja kuka tietää, onko tämä todella Isildurin poika, sillä kukaan ei ole koskaan nähnyt tätä Gondorissa ja kuulostaa muutenkin erikoiselta, että Isildur olisi saanut vielä yhden pojan niin monen vuosikymmenen kuluttua edellisestä. Meneldil on ollut toppuuttelevinaan näitä puheita, mutta on todennut itsekin, että Etelä-Valtakunnan hallitseminen kuuluu nyt vain hänelle. Monet väittävät muistavansa, että Isildur luovutti Gondorin hallinnon kokonaan Meneldilille, koska hänellä ja hänen pojillaan ei ollut enää aikomusta palata etelään.

Ithilienin ruhtinas Carastion ei kuulu Meneldilin kannattajajoukkoon. Hän on käynyt useita kertoja Minas Anorissa muistuttamassa, että pohjoisessa on yhä Korkea Kuningas, jota heidän kaikkien pitää etelässä kunnioittaa, mutta vaikka hänelle myönnellään että näin on, se unohdetaan viimeistään seuraavassa illallisjuhlassa.

Marillë ei ole halunnut vaivata Valandilia tällä kaikella, mutta nyt hän toivoo, että olisi. Valandil katsoo serkkuaan viattomin ja ihailevin silmin, nähden tässä selvästi esikuvan, jollaista on kaivannut: ylpeän ja arvokkaan númenorilaisen kuninkaan, jollainen hänestä itsestäänkin pitäisi tulla.
"Teidän täytyy opettaa minut käyttämään näkykiveä", Valandil toteaa serkulleen. "Minä pyysin Elrondia, mutta hän sanoi, että ne on tarkoitettu ihmisten kuninkaille eikä hän voi auttaa asiassa."
"Katsotaan. Pelkään tosin, että olette siihen vielä liian nuori. Kiven käyttäminen vaatii kokemusta ja mielenlujuutta."
"Mutta kivien avulla me voimme olla yhteydessä toisiimme", Valandil huomauttaa. "Minä olen teidän kuninkaanne, mutta ei ole meidän kummankaan kannalta järkevää, jos joudutte lähettämään kirjeen ja odottamaan minun vastaustani ennen jokaisen tärkeän päätöksen tekemistä."
"Se on kyllä totta. Voimmehan me yrittää, mutta varoitan, että en ole itsekään vielä mestari Kiven käyttämisessä."

He tapaavat monia ruhtinaita sen iltapäivän aikana. Elrond liittyy heidän seuraansa, sillä hänestä on vuosien varrella tullut lähes kasvatti-isä Valandilille, ja monet haluavat sen vuoksi puhua myös puolhaltian kanssa. Marillë on kyllä huomannut, miten häntä ja Elrondia katsotaan. Monilla ihmisillä on turhan vilkas mielikuvitus. Marillë kunnioittaa Elrondia ja pitää tätä nykyään ystävänään, mutta niin hän pitää myös Galadrielin ja Celebornin tytärtä Celebríania. Kaikki Rivendellissä tietävät, että Celebrían ja Elrond kuuluvat toisilleen, ja luultavasti avioituvat haltioiden mittapuulla piankin, joskin Marillë arvelee olevansa aikaa sitten kuollut, kun se lopulta tapahtuu. Mutta Annúminasissa haltioiden asiat tunnetaan huonosti. Kenties Marillën olisi otettava asiakseen levittää muutamia Elrondia ja Celebríania koskevia juoruja, jotta ei itse joutuisi sellaisten kohteeksi.

Marillën vanhemmat tulevat onnittelemaan Valandilia. Monet pitävät ihmeenä sitä, että Vëantur on yhä niin hyvissä voimissa. Mutta Vëantur on sanonut, ettei aio lähteä mihinkään ennen kuin on nähnyt tyttärenpoikansa astuvan valtaan, mutta nyt näyttää siltä, että hän haluaa varmistua vielä siitäkin, että poika pääsee hyvään alkuun tehtävissään.

Vëantur hymyilee kuninkaalle ja tyttärelleen ja huokaa: "Eikö hän olekin aivan niin kuin Isildur tuossa iässä! Kuka tietää, mitä kaikkea hän vielä saakaan aikaiseksi!"
"Valandil on yhtä vilkas ja kuriton kuin isänsä nuorena, niin olen kuullut", Marillë toteaa. "On kai niin, ettei verenperintöä vastaan voi taistella."
"No, enhän minä sitä tarkoita, yenya! Tarkoitan tuota intoa ja iloisuutta, ja ennen kaikkea tuota tapaa, jolla hän vangitsee toiset kuuntelemaan itseään ja seuraamaan itseään ties mihin hullutuksiin. Sellainen Isildurkin oli, kun hän oli tuli Armenelosiin. Niin täynnä puhtia ja ideoita, että sai jokaisen satavuotiaan ja vanhemman tuntemaan itsensä ikälopuksi. Huvitukset päällimmäisenä mielessä tietysti, niin kuin kaikilla tuon ikäisillä, mutta oli hänellä järkeäkin. Ja entäpä se kannattajajoukko, jonka hän keräsi ympärilleen? Silloin puhuttiin kaikenlaista. Että jonakin päivänä Tar-Miriel hallitsisi valtakuntaa Isildur oikeana kätenään, ja että Kuninkaan Miehet ajettaisiin takaisin niihin varjoihin, joista he olivat tulleetkin. Mutta sitten jotakin tapahtui, ja Isildur päätti jättää Armenelosin. Se oli sääli. Ties mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt."
"Atar, muistisi alkanee pettää", Marillë toteaa isälleen lempeästi. Tämä rakastaa muistella vanhoja aikoja, mutta kuka tietää, kuinka suuri osa kertomuksista on totta ja kuinka suuri osa mielikuvituksen tuotetta.
"En ehkä muista, mitä söin eilen päivälliseksi, mutta Númenorin ajat muistan kuin olisin yhä siellä", Vëantur vannoo. "Ja minä olen aina sanonut, etteivät Isildur ja Anárion olleet niin erilaisia, kuin kaikki väittävät. Isildur oli todellisuudessa yhtä valoisa kuin veljensä, sillä pilvettömän yön täysikuu on kirkas ja tuo valon synkimpäänkin hetkeen. Hän ja hänen isänsä ja veljensä toivat mukanaan toivon, niin sanoivat viisaimmat siihen aikaan. Tähdet, kuu ja aurinko – siinä on kaikki se valo, mitä pimeyden karkottamiseen tarvitaan. Ei ollut heidän kohtalonsa pelastaa Númenoria, mutta Keski-Maan he pelastivat; tämä on nyt kaikkien hyvien ihmisten valtakunta ja on aina oleva sellainen."
"Minä ymmärrän teitä, atar amilinyo!" Valandil huudahtaa. "Minä muistan isäni hymyn, ja se oli aina täynnä valoa. Haluan, että kerrotte minulle kaiken, minkä muistatte isästäni, isoisästäni ja sedästäni, myös kaikki arveluttavat tarinat!"

Kaartinpäällikkö Estelmo tulee esittelemään etelästä saapuneen perheensä. Estelmo on kasvanut virkansa myötä, ja näyttää hyvin kunnioitettavalta kaartin päällikön musta-hopeisessa puvussa. Nuori hän on, mutta niin ovat useimmat muutkin kaartissa. Valandil ei epäröinyt hetkeään, kun he istuivat neuvottelemaan Annúminasin puolustuksesta. Hän halusi tehdä Estelmosta päällikön, vaikka tämä oli hetki sitten ollut vain aseenkantaja. "Hän selvisi ainoana Kurjenmiekkakenttien taistelusta, joten hänen täytyy olla erinomainen taistelija", oli hän perustellut valintaansa. Marillë oli antanut periksi, sillä hänkin piti Estelmosta. Isildurin oli joka tapauksessa ollut tarkoitus antaa Estelmolle roquenin arvo.

"Sinä et sitten taida olla palaamassa etelään", toteaa Estelmon äiti hieman surumielisesti.
"En, emmë. Minun paikkani on kuninkaamme rinnalla. Ja onhan sinulla veljeni ja sisareni."
"Minä kaipaan sinua silti."

Estelmon perhe on Númenorin mittapuulla suuri: hänellä on kaksi vanhempaa veljeä ja kolme sisarta. Perheellä oli sodassa onni myötä, sillä kummatkin veljet ja itse ruhtinas selviytyivät siitä hengissä, vaikkakin muutamia haavoja kärsien. Kenties sama onni oli ollut Estelmonkin turvana Kurjenmiekkakentillä.

Marillën on hieman vaikea käyttäytyä luontevasti Estelmon äidin seurassa. Tämä on häntä nuorempi, mutta tuskin tämä katsoisi Marillëa noin kunnioittavasti, jos tietäisi mitä Marillën ja Estelmon välillä on sittemmin tapahtunut.

Marillë puolustelee käytöstään sillä, ettei ollut tottunut saamaan huomiota miehiltä. Jos heidän kotonaan Gondorissa olikin joskus vieraillut komeita, naimattomia miehiä, he uskalsivat lausua korkeintaan jonkin muodollisen kohteliaisuuden kuningattarelle, sillä he pelkäsivät joutuvansa Isildurin epäsuosioon tai kokevansa jonkin vielä pahemman kohtalon. Marillë kuului yksinoikeudella Isildurille, se tiedettiin jo Númenorin aikoina. Eikä Marillë siitä välittänyt, sillä hänellä oli silmiä vain miehelleen. Mutta nyt, kun mies on poissa, asiat ovat hiljalleen muuttuneet. Nykyään leskikuningattarelle osoitetut kohteliaisuudet annetaan hymyn kera, eivätkä ne aina ole niin kovin muodollisia. Ja Marillë on oppinut pitämään niistä.

Estelmo tunnusti ihastuksensa pari vuotta sitten keskikesän juhlissa linnan pihalla, hieman humaltuneena, illan ollessa enemmän yön puolella. Hän oli hakenut Marillëa tanssiin, ja Valandil oli nauraen käskenyt äitiään menemään, sillä leski tai ei, kai tälläkin oli oikeus pitää hauskaa edes joskus? Marillë ei muistanut, koska oli viimeksi tanssinut, sillä Isildur ei ollut paljon tanssimisesta välittänyt, ja kuningattaren odotettiin joka tapauksessa pysyttelevän salin etuosassa seuraamassa tanssia sen sijaan, että olisi liittynyt siihen itse. Sinä yönä askeleet olivat kuitenkin muistuneet hänen mieleensä, ja musiikki oli vienyt hänet mukanaan, kuin hän olisi ollut nuori neito jälleen. Tanssin päätyttyä Estelmo oli vetänyt naisen pensaiden suojaan ja tunnustanut rakkautensa, pelosta vavisten ja kyyneleet silmissään. Hän oli sanonut, ettei voinut enää elää niin lähellä kuningatarta kertomatta tunteistaan, ja että jos hänet sen tähden karkotettaisiin maasta, hän lähtisi ilomielin, sillä ainakin salaisuuden taakka oli vihdoin poissa hänen harteiltaan.

Estelmo kertoi olleensa Marillëen ihastunut nuoresta pojasta asti. Hän oli nähnyt tämän kerran juhlissa Minas Ithilissä, eikä ollut sen jälkeen saanut Ithilienin kuningatarta mielestään. Hän oli tiennyt, että Isildur nitistäisi hänet paljain käsin kuin häiritsevän hyönteisen, jos hän uskaltaisi puhua tunteistaan kuningattarelle tai ylipäänsä kenellekään, mutta edes kuoleman pelko ei ollut saanut hänen sydäntään rauhoittumaan. Hän oli anellut isäänsä päästämään hänet Isildurin kaartiin, ja oli saanut luvan, sillä Estelmo oli kolmas poika eikä perisi mitään, ja oli vain hyvä jos hän löytäisi itselleen paikan maailmasta.

Miten onnellinen hän olikaan ollut sinä päivänä, kun Elendur oli valinnut hänet aseenkantajakseen. Häntä oli tietysti kiusattu sen vuoksi, koska tiedettiin hyvin, että Elendur valitsi aseenkantajakseen aina silmiään eniten miellyttävän nuorukaisen, eikä suinkaan sellaista, joka oli etevin taistelija. Mutta jos Elendur joskus katselikin Estelmoa normaalia pidempään, se oli pieni hinta pääsystä kuningasperheen lähipiiriin.

Marillë ei ollut tiennyt, itkeäkö vai nauraa kuullessaan tästä kaikesta. Hän oli arvellut sen olevan jokin outo päähänpisto, kenties pila tai veto, johon Estelmo oli jotenkin joutunut mukaan. Valandil ei säästänyt äitiäänkään kepposiltaan. Marillë ei pystynyt muistamaan, että olisi koskaan huomannut Estelmon käytöksessä mitään ihastukseen viittaavaa niiden vuosien aikana, joina tämä oli palvellut Elenduria, mutta toisaalta, miksi hän olisi kiinnittänyt huomiota poikansa aseenkantajaan? Marillë oli hymyillen pyytänyt Estelmoa tulemaan luokseen seuraavana päivänä, jos tämä päänsä selvitettyään ja rauhoituttuaan yhä arvelisi olevansa ihastunut leskikuningattareen.

Myöhään seuraavana iltana Estelmo oli tullut Marillën salonkiin hermostuneena ja tulipunaisena kasvoiltaan, pahoitellen edellisen päivän käytöstään, mutta väittäen olevansa yhä yhtä rakastunut kuin aiemmin.

Marillë ei ollut aikonut päästää enää koskaan ketään miestä vuoteeseensa. Mutta monta vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Isildurin kanssa, eikä tätä enää ollut. Hän kertoi ongelmastaan Ailinelille, ja tämä muistutti, että Marillëlla saattoi olla vielä sataviisikymmentä vuotta elämää edessään, mikäli tämän isän elinvoimaisuudesta saattoi mitään päätellä, ja se oli pitkä aika maata kylmässä vuoteessa kuollutta surren. Marillë oli rauhoitellut itseään muistelemalla, kuinka Isildur oli neuvonut häntä jatkamaan elämäänsä, mikäli tämä ei palaisi sodasta. Tuskin mies oli tarkoittanut, että Marillën olisi mentävä vuoteeseen poikansa aseenkantajan kanssa, mutta kun nuori Estelmo oli seissyt siinä hänen edessään pakahtumaisillaan rakkaudesta, Marillë oli päättänyt tarttua tilaisuuteen. Estelmoa on ilo katsella – tämä on komea ja vahva nuori mies, ja on varmasti hyvin suosittu neitojen keskuudessa, varsinkin nyt kun hänestä on tullut kaartinpäällikkö. Estelmo järkiintyisi vielä ja löytäisi vaimon itselleen, mutta siihen asti Marillë aikoo nauttia tilanteesta. Estelmo on vuoteessa kokematon ja innostunut, mikä ei ole paras mahdollinen yhdistelmä, mutta Marillën opastuksella hänestä kehittyisi vielä taidokas rakastaja jollekin onnekkaalle neidolle.

Ja täytyyhän hovissa olla salaisuuksia, sellaisiakin joista edes kuningas ei tiedä mitään.

Marillë lähettää pienen merkitsevän hymyn Estelmolle, kun tämä poistuu huoneesta perheensä kanssa. Miehen kasvot punehtuvat hieman, mutta hän nyökkää huomaamattomasti.

* * *

Kruunajaispäivä päättyy suuriin tanssiaisiin. Valandil heitti aiemmin päivällä takkaan äidin tarjoaman listan neidoista, joita hänen pitäisi tanssittaa. "Miten vanhanaikaista!" hän nauroi. Hän päättäisi itse, kenen kanssa tanssisi, jos häntä nyt ylipäänsä sattuisi tanssiminen huvittamaan. Hän ei ole vielä päättänyt. Toistaiseksi hän istuu mieluummin valtaistuimellaan ja katselee lattialla pyörähteleviä, parhaimpiinsa pukeutuneita pareja. Hän on tyytyväinen nähdessään Alaricin tanssivan Melethilin kanssa. Toivoa siis on. Melethil vannoi, ettei voisi kuvitellakaan kelpuuttavansa ketään uutta miestä Aratanin tilalle, mutta Alaric on ollut sinnikäs. Ehkä hän saisi vielä palkintonsa.

Jonkin ajan päästä Valandilia alkaa kyllästyttää, ja hän menee haltioiden luo ja kehottaa heitä soittamaan jotakin hilpeämpää. Hän on nähnyt tarpeeksi tanssikuvioita, joita vieraat tunnollisesti ja keskittyneinä esittävät, arvatenkin muistellen kuumeisesti, mitä heidän seipäänniellyt tanssinopettajansa mahtaisi sillä hetkellä sanoa, jos olisi seuraamassa tanssia. Valandilista olisi paljon hauskempaa, jos jokainen tanssisi omalla tyylillään itse valitsemansa partnerin kanssa niin kuin salohaltiat tekevät.

Valandil pysähtyy tuijottamaan haltioiden orkesteria. Hän ei saata uskoa, että Galion on vieläkin lapsi. Tämä on yksi huilunsoittajista, mutta ulottuu vain puoliväliin Valandilin rintakehää. Se tekee nuoren kuninkaan surulliseksi. Galion oli hänen paras ystävänsä lapsena. Pieni haltia tuijottaa yhtä lailla tyrmistyneenä Valandilia, joka on tohtinut kasvaa mieheksi niin nopeasti.
"Teidän täytyy odottaa pari vuosikymmentä, niin olette taas ylimmät ystävät", ennakoi Elrond Valandilin selän takaa.
"Pidä kiirettä", Valandil tokaisee Galionille. "Minä olen suunnitellut vaellusta Hämyvaaroille Ranyonin kanssa, ja haluaisin sinun tulevan mukaan. Mutta me emme taatusti kanna sinua reppuselässä, jos nuo lyhyet koipesi väsyvät."
"Kyllä minä jaksaisin lähteä vaikka heti", uhoaa Galion. "Minä olen paljon vahvempi kuin miltä näytän. Kyllä sinun se pitäisi tietää, vai oletko tyhmistynyt nyt kun olet joutunut elämään täällä ihmisten joukossa?"
"Varo sanojasi, lapsi, tai minä saatan nostaa sinut ilmaan ja heittää sinut alas tältä lavalta."
Galion mittailee Valandilia katseellaan ja päättää, että on parasta pysyä hiljaa.

Haltiat alkavat soittaa nopeaa kappaletta huiluillaan. Tanssijat pysähtyvät hetkeksi ihmettelemään, mutta Valandil taputtaa käsillään tahtia ja innostaa muutkin tekemään niin. Kohta arvokkaasti pukeutunut juhlaväki hyppii pitkin tanssilattiaa kukin omalla tyylillään, ja se saa Valandilin nauramaan. Valandil rientää äitinsä luo, joka on seurannut tilannetta sivummalta hämmennyksen vallassa.
"Tule, emya, tanssitaan!"
"Voi, senya...en ole tottunut tämäntapaiseen... miksi ikinä tätä kutsutkin!"
"Minä kutsun sitä hauskanpidoksi, ja sinun on aika tottua siihen, emya, sillä minun hovissani et pääse sitä pakoon!"

Valandil tarttuu äitinsä molempiin käsiin ja vetää hänet päättäväisesti tanssilattialle.


Loppu
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1502
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMI

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ke Touko 04, 2016 10:12 am

Voi että. Nyt on kyllä haikea fiilis, tätä on tullut seurattua niin kauan. Tämä luku oli kyllä täydellinen päätös, parempaa ei olisi voinut ollakaan. Kaikki on rauhallista ja jokainen tuntuu olevan tyytyväinen elämäänsä.

Valandil on ihana. Olisin voinut lukea hänestä enemmänkin. Hän on jotenkin niin elävä ja iloluontoinen, ja kuitenkin tuntuu ymmärtävän vastuunsa (ainakin jollain tasolla). Hän haluaa tehdä parhaansa, mutta se ei tarkoita, että elämän pitäisi käydä tylsäksi. Pidin hänen puheestaan, hänen innostaan ja siitä, että hän sai ihmiset mukaansa.

Ja Marillë. Olen pitänyt hänestä alusta asti, ja pidän hänestä edelleen. Hän on sellainen jalat maassa kulkeva ihminen, jolla on järki paikoillaan. Hänellä on samaan aikaan ihan oma huumorinsa - minusta niin valloittava yksityiskohta nuo puheet hänestä ja Elrondista, ja Marillën vastaveto päättää aloittaa juoruja Celebríanista. :D Estelmo! Voi että, minä tykkäsin tuosta(kin). On kiva, että Marillën ei tarvitse olla ihan yksin, ja Estelmokaan ei varmasti valita jos saa viettää aikaa ihastuksensa kohteen kanssa. Ihan loistavaa, sai minut hymisemään täällä (ja tulipa mieleen, että tämänkaltainen juonikuvio taitaa olla sinun sydäntäsi lähellä, tuli vaan mieleen miten joskus sanoit sitä, että Fitzin olisi pitänyt jäädä Kettrickenin rakastajaksi :lol: ). Mutta tuo sopii kyllä tähän tarinaan ja Marillën hahmoon.

Lopetus oli mahdottoman ihana. Haluan jäädä asumaan tuohon hetkeen, kun Valandil vie äitinsä tanssimaan, kaikilla on hauskaa ja hetken asiat ovat hyvin. Jotenkin tuosta koko lyhyestä kohtauksesta paistaa huolettomuus ja rauha, ilon takana on sellainen jännän seesteinen, onnellinen fiilis, joka vain istuu tähän ja on täydellinen tapa päättää tämä tarina, jossa ei ole ollut draaman ja ahdingon puutetta missään vaiheessa.

Kiitos, että olet kirjoittanut ja jaksanut postata. Tämä on ollut todella hieno matka, ja on ollut hyvä vähän palauttaa mieleen noita Isildur-juttuja ja oppia uutta. On pysynyt joku kosketus Keski-Maahan tämän kautta, kun muuten Tolkienin maailma on alkanut jäädä taka-alalle (hitto, pitäisi lukea TSH uudestaan jos vaikka innostuisi itsekin taas kirjoittamaan).

Nyt vähän haikein mielin pitää lopettaa tämä. Ei tekisi mieli.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1097
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMI

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Touko 06, 2016 10:04 pm

Kiitos Nerwen! Ansaitsisit kyllä palkinnon, kun jaksoit kommentoida tämän ikificin loppuun asti. :) Ilman kommenttejasi en olisi postannut tätä loppuun ja ficci olisi varmaan muutenkin jäänyt keskeneräiseksi, koska tuskin olisin jaksanut viimeistellä näin massiivista projektia pelkästään omaksi ilokseni. (Ottaen huomioon että olen kirjoittanut vaikka kuinka monta NaNoa, mutta ainoa jonka jaksoin hioa loppuun oli se ensimmäinen, jonka myös postasin nettiin... niitä muita tiedostoja en ole varmaan jaksanut edes avata marraskuun jälkeen.)

Halusin tosiaan lopettaa tämän ficin onnellisesti, koska rakastan onnellisia loppuja. :) Asiat pitää saada ainakin jonkinlaiseen tyydyttävään järjestykseen ennen kuin tarinan voi lopettaa. Valandilista halusin tehdä iloisen, koska olisi tavallaan ollut hirveän helppo tehdä hänestä melankolinen ja synkkä (koska isä ja veljet ovat kuolleet, yksin vastuussa kaikesta jne.), mutta halusin jotain erilaista. Ja taustalla tietysti on tuo ajatus, että Valandil on niin kuin isänsä ennen kuin tälle alkoi tapahtua ikäviä asioita.

Mukavaa että tykkäsit tuosta Estelmo-kuviosta. Pelkäsin vähän että miten se toimii, että vähentääkö se jotenkin Marillën ja Isildurin välistä rakkautta, kun Marillë ei omistakaan koko loppuelämäänsä miehensä suremiseen, mutta halusin nyt kuitenkin nostaa esiin tuota Marillën oikeutta määrätä itse omasta elämästään. Ja apua, tuo Fitz/Kettricken, sanoinko minä tosiaan joskus noin? :D Mutta olen tosiaan suuri Fitz/Kettrickenin kannattaja ja kun olen vielä lukenut noita Hobbin kirjoja tätä kirjoittaessani, niin ei olisi mikään ihme vaikka olisin saanut idean noista kirjoista. :lol: En kyllä muista yhtään, että mistä tuo Marillë/Estelmo silloin aikanaan pälkähti päähäni, mutta niin, kyllä minusta kuningattarella pitää nuori komea rakastaja olla, jos mies ei ole enää kuvioissa.

Tästä ficistä tuli kyllä varmaan muutenkin vähän sellaista Tolkien kohtaa Hobbin osastoa... Lueskelen juuri Fool's Errandia ja tajusin että Kettricken ja Dutiful ovat kyllä ihan kuin Marillë ja Valandil. Ja ilmeisesti olen tehnyt Valandilista jonkinlaisen Dutiful-kopion, lemmikkikissakin näköjään löytyy molemmilta. Oma mielikuvitus ilmeisesti puuttuu kun kaikki pitää kopsata toisilta. ;)

Niin, minusta on sääli, että TSH-kiinnostus on hiipunut varmaan vähän joka puolella. Hobitti-leffat eivät saaneet palautettua sitä intoa, minkä TSH-leffat herättivät. Vaikka syytän kyllä vähän tätä aikaakin, kun kenelläkään ei ole enää kärsivällisyyttä lukea tai kirjoittaa, kun pitää seurata some-virtaa 24/7. Mutta omalla kohdallani nuo Hobitti-leffat kyllä saivat palautettua TSH-fanituksen. Seuraava projekti minulla onkin lukea Silmarillion englanniksi ja ehkä osittain KTK ja kirjoittaa sitten jotain englanniksi. Saa nähdä mitä siitä tulee tai tuleeko ylipäänsä mitään, mutta en ole hylkäämässä Tolkienin maailmaa ihan lähiaikoina. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa