~joulukalenteri 2017 LOPPIAIS-EPILOGI 6.1.2018~

Täällä kaikki legendaariset ja vielä legendaarisemmat topicit, joita ei haluta tappaa.
Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 842
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Silidir » Ti Joulu 19, 2017 12:34 am

Luku 19: Fingon

”Isä käski tulla tänne”, Elrohir sanoi Erestorille päättäväisesti. Poika seisoi kirjahyllyn vieressä ja katsoi Erestoria kulmiensa alta.
”Hän ei halua puhua Gil-Galadista?” Eretor huoahti ja katsoi poikaa. ”Hyvä on. Fingon, niinkö?”
”Jooo!” Elrohir kiljaisi ja halasi haltiaa tiukasti. ”Elladan! Tule!” Erestor laittoi käsissään olevan kirjan takaisin hyllyyn ja kääntyi lasten suuntaan. Hän näki näiden innon ja lähti kirjaston oleskelutilaa kohden poikien seuratessa perässä. Myös oleskelutilan seinällä oli muotokuvia ja Erestor pysähtyi yhden sellaisen eteen, ja etsi katseellaan sopivan sohvan jolle istua. Fingonin muotokuva oli näyttävä ja kauniisti maalattu teos.
”Kas niin…” haltia odotti, että pojat olivat päässeet sohvalle istumaan.
”Kuule…” Elrohir kysyi hetken kuluttua. ”Me ollaan mietitty, että kuinka voit tietää niin paljon kaikesta ihan hirveen vanhoista jutuista?”
”Niin?”
”Ja kun kaikki on hiljaa tai kuolleita…” Elladan jatkoi.
”Niin ovat”, Erestor vastasi hiljaisella äänellä.
”Tuota… oletko sinä Erestor ollenkaan?”, Elrohir kysyi. Neuvonantaja hymyili pehmeästi. Pojat olivat älykkäitä ja hän oli oikeastaan odottanut tätä päivää. Historiasta oli puhuttu niin paljon viime aikoina ja pieniä tiedonmurusia oli lipsunut itse kunkin huulilta.
”Kuka minä olisin?”
”Me ollaan mietitty…” Elrohir vilkaisi veljeään.
”Että kaikista niistä isän kohtaamista haltioista…” Elladan jatkoi.
”Siis niistä, joista isä välittää kovasti?” Elrohir painoi katseensa jalkoihinsa.
”Vain yhden historia jää”, Elladan vilkaisi veljeään ja kaksoset nostivat yhdessä katseensa mustahiuksiseen haltiaan. ”Kesken?”
”Maglor?” Elrohir kysyi varovaisesti. Erestor katsoi poikia ja huokaisi syvään.
”Olette älykkäitä lapsia, se on sanottava”, haltia sanoi viimein ja nosti katseensa muotokuvaa kohden. ”Kyllä. Olen Maglor, ja on puhtaasti isänne laupeuden ansiosta, että olen saanut elää täällä.”
”Tietävätkö kaikki?” Elladan kysyi.
”Ne, joille sillä on merkitystä. Isänne, äitinne, Glorfindel, Galadriel ja Celeborn sekä Thranduil”, Erestor vastasi. ”Jokunen muukin, olettaisin, mutta olen saanut olla rauhassa…”
”Olet Lindirin isä?” Elrohir kallisti päätään, ja nyt Erestor hymyili lempeästi.
”Kyllä. Lindir on minun poikani. Daeron oli minun sielunkumppanini.”
”Ei mekään kerrota kenellekään”, Elladan sanoi päätään kallistaen. ”Me tykätään sinusta. Kovasti.”
”Minäkin rakastan teitä”, Erestor vastasi.

He katselivat hetken taulua.
”Kuka Fingon oli?”
”Suurkuningas”, Erestor vastasi vaivattomasti. ”Hän eli jo Valinorissa Maedhrosin hyvänä ystävänä ja melkeinpä asui Fëanorin linnassa.”
”Tykkäsikö hän veljestäsi?” Elrohir oli utelias. Erestor naurahti.
”Voisi kai niin sanoa. He olivat erottamattomia, veljeni ja Fingon. Fingonia ajoi palava halu nähdä Aman ja Aqualondën jälkeen Fingon kulki isänsä Fingolfinin kanssa jääreittiä pitkin ja asettui asumaan Keski-maahan. Kun Morgoth vangitsi veljeni, hän lähti etsimään…”
”Ja pelasti hänet!”
”Ja pelasti hänet”, Erestor hymyili. Hän oli helpottunut nyt kun totuus oli julki ja pojat olivat yhä siinä. Ja hyväksyivät hänet.
”Ja kuten muistatte, hänen pelastettuaan veljeni, tämä antoi Suurkuninkuuden Fingolfinille ja hänen suvulleen. Dagor Bragollachin taistelussa Fingolfin kaatui ja kruunu siirtyi siis Fingonille.”
”Mutta”, Elladan kurtisti kulmiaan. ”Missä sinä olit?”
”Veljeni kanssa”, Erestor vastasi. ”Fingon aavisteli pahaa ja lähetti poikansa Círdanin luokse sen sijaan, että olisi antanut tämän kasvaa luonaan. Ajat olivat pahat. Fingon oli pitkä ja tumma ja kantoi itseään kuninkaalle sopivalla ryhdillä. Hän oli myös miellyttävää seuraa, osasi olla kohtelias, mutta tulistui siinä missä me muutkin.”
”Oliko hänellä vaimoa?” Elrohir kysyi. Erestor kallisti päätään.
”Fingon vaikeni poikansa alkuperästä, mutta Maedhros kertoi joskus, että poika oli saanut alkunsa jonkun kevätjuhlinnan aikana. Mene ja tiedä? Ei sielunkumppanuus merkitse avioliittoa? Vain sitä, että on mahdollista luoda uutta elämää.”
”Eli onko Fingonin ollut silleen jonkun tytön kanssa?” Elladan yökkäsi.
”Todennäköisesti”, Erestor sanoi varsin huvittuneena.
”Ihan hirveän ällöä”, Elrohir sanoi. ”Ei ihme, ettei haltioilla ole paljoa lapsia!”
”Minulla oli kuusi veljeä”, Erestor muistutti.
”Ai niin”, Elladan hölmistyi, nyrpisti nenänsä ja hymyili sitten leveästi. ”Unohdin sen. Olet vähän kuin kaksi eri haltiaa?”
”Laula meille?” Elrohir nojautui Erestoria vasten ja haltia hymähti. Hän katsoi Fingonin kuvaa ja alkoi laulaa lempeällä äänellä hyvin rauhoittavaa, melkein unettavaa laulua. Se kantautui kirjaston hiljaisuudessa pidemmälle kuin haltia oli ehkä ajatellut ja houkutti kirjastoon Elrondin ja Celebríanin sekä muutamia muitakin, joiden katseessa ei näkynyt yhtään tuomitsevuutta. Erestorin salaisuus oli koko Imladrisin salaisuus ja nyt he kokivat olevansa etuoikeutettuja kuullessaan tämän laulavan.
Se myös kantautui Valarin korviin ja sai heidät kääntämään katseensa meren yli Imladrisiin.
”Hän siis on elossa”, Yavanna huomautti.
”Totta kai”, Mandos kallisti päätään. ”Hän ei ole kulkenut porttieni lävitse. En vain arvannut, missä hän oli.”
”Imladris”, Manwë, hän joka hallitsi kaikkea, sanoi. ”Asia on hoidettava loppuun. Mandos?”
”Niin, Herrani?”
”Jätän tämän sinun vastuullesi”, Manwë katsoi kuoleman valaa, joka nosti hienopiirteistä kulmakarvaansa. ”Seitsemän on jo palannut ja nyt löysimme viimeisen. Tiedät, mitä tehdä.”
”Hyvä on, Herrani”, Mandos painoi päänsä ja katosi jättäen valarin kuuntelemaan ikivanhaa kehtolaulua.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 842
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Silidir » Ke Joulu 20, 2017 2:05 am

Luku 20: Gil-Galad

Kaksoset olivat hetkeksi jättäneet historian rauhaan, pitkältikin Elrondin onneksi. Hän oli syvissä ajatuksissaan työpöytänsä äärellä ja pyöritteli sulkakynäänsä. Edessä oli jo aloitettu kirjoitelma, joka oli jäänyt kesken. Hän nosti katseensa vasta kun kuuli kevyen yskäisyn ja kohtasi Erestorin tumman ja kysyvän katseen.
”Onko jokin hätänä?” Elrond valpastui heti ja nousi paremmin istumaan.
”Olet istunut siinä kohta tunnin tekemättä yhtään mitään”, Erestor huomautti ja käänsi paperia nähdäkseen, mitä Elrond oli kirjoittanut. ”Kaksoset ovat olleet rauhassa jo viikkoja.”
”Tiedän. Eivätkä he ole olleet rauhassa, mutta en ole vain…”
”Muistot ovat vaikeita, mutta heidän rikkautensa on se, että heillä on paljon kertojia. He eivät ole tyhmiä Elrond”, Erestor käänsi paperin jälleen puolhaltian puoleen ja hymyili. ”Te olitte aivan mahdottomia heidän iässään.”
”Ah”, Elrond naurahti ja laski kynän kädestään. ”Celebríanin rauhoittava vaikutus näkyy.”
”Todellakin. Elrond. Neuvon sinua ystävänä…” Erestor vaikeni.
”Anna kun arvaan? Mene ja kerro?”
”Luet minua kuin avointa kirjaa”, Erestor kumarsi. Elrond huokaisi syvään.
”Hyvä on. Voisitko hakea heidät?”
”Totta kai.”

Elladan ja Elrohir jättivät leikkinsä saman tien kesken, kun Erestor tuli kertomaan asiasta. Kaksoset juoksivat kilpaa isänsä työhuoneeseen ja kipusivat odottavina nojatuoliin. Elrond hymyili pienesti kävellen poikien luokse ja asettuen istumaan toiselle tuolille. Elladan pudottautui samantein alas ja kiiruhti isänsä syliin.
”Kerro?”
”Ereinion Gil-Galad”, Elrond huokaisi. ”Haltioiden viimeinen suurkuningas, tummahiuksinen, pitkä ja katseessa kaikki tähtien valo. Hänen elämänhalunsa oli suuri ja voimakas ja kuten isänsä, hän kantoi itsensä kuninkaallisella ryhdillä.”
”Se maalaus oli tosi hieno”, Elladan muisteli perheen olotilassa ollutta suurta maalausta, joka esitti Gil-Galadia.
”Gil-Galadin, haltiakuninkaan, runoniekat muistavat lauluissaan, oli maansa viimeinen vapaa maa, meren rannasta aina vuorten taa”, Elrond lausui ja katsahti Elladania. ”Näin hänet ensimmäisen kerran kun saavuin hänen perustamaansa valtakuntaan, jota kutsuttiin Lindoniksi. Ratsastimme Maedhrosin ja Maglorin antamilla ratsuilla sisälle valtavista porteista ja nousimme aina linnaan asti.”
”Eivätkö he tulleet mukana?” Elrohir kysyi ja Elrond ravisti päätään.
”Eivät tulleet. Vain minä ja veljeni. Katsokaas, kun Fingon lähetti poikansa Círdanin luokse, hän aavisteli kenties tulevaa. Gil-Galad kasvoi aikuiseksi toisenlaisessa ilmapiirissa ja omasi hyvin avoimen näkökannan. Katsokaas… Ereinion ja minä”, Elrond vaikeni hetkeksi, katsoi ikkunaan ja hymyili surullisesti. ”Me rakastuimme. Olin elänyt sotilasleireissä, oppinut taistelemaan miekalla, jousella ja paljain käsin. Olin oppinut historiaa, kieliä ja muita käytännöllisiä asioita – kiitos Maedhrosin ja Maglorin. Mutta vasta Gil-Galad opetti minut elämään.”
”Mutta…” Elrohir liukui alas nojatuoliltaan ja tuli isänsä luokse kivuten tämän syliin. ”Rakastat äitiä?”
”Me olemme haltioita, elämämme on pitkä ja tähän maahan sidottu. Matkallamme kohtaamme monenlaisia kumppaneita. Toiset ystäviä, toiset rakastajia, toiset sielunkumppaneita ja monia muita”, Elrond selitti. ”Ei ole hyvä olla yksin. Rakastuin Ereinioniin, ja elimme aikamme onnellisena Lindonissa.”
”Miten miehet voi rakastaa toisiaan?” Elladan aprikoi.
”Samalla lailla kuin miehet ja naisetkin? Vie kukkia” Elrohir nosti yhden sormen. ”Antaa suklaata”, toinen sormi nousi. ”Koruja”, kolmas sormi. ”Ja vie syömään?”

Elrond pyöräytti silmiään ja antoi asian olla. Hänen ja Ereinionin suhde oli ollut kaikkea muuta kuin mitä kaksosten tuntema ja näkemä suhde hänen ja heidän äitinsä välillä oli. Varsinkin Gildorin erehdyksen jälkeen he olivat löytäneet vahvan, intohimoisen ja voimakkaan suhteen, joka perustui enemmänkin tarpeeseen olla lähellä ja tuntea kuuluvansa jonnekin – tai jollekin.
”Mitä tapahtui”, Elrohir kysyi ja herätti isänsä ajatuksistaan.
”Sota. Se alkoi jo oikeastaan Celebrimborin kuolemasta ja Eregionin tuhosta. Me näimme Sauronin valehahmon läpi emmekä laskeneet häntä Lindoniin. Me ajauduimme erillemme, koska hän komensi minut Eregioniin avuksi. En päässyt, mutta turvasin Imladrisin laaksoa useampia vuosia, sillä se oli turvapaikka monille.”
”Siksikö tulit tänne takaisin?” Elladan kysyi.
”Siksi. Niiden vuosien aikana rakastuin tähän laaksoon.”
”Entä Gil-Galad?”
”Hän sai pidettyä Lindonin Sauronin tavoittamattomissa ja sai viimein Númenorilaisten avustuksella ajettua Sauronin ahtaalle ja lopulta Sauron pakeni niukin naukin takaisin Mordoriin.”
”Okei. Palasitteko sitten yhteen?”
”Olitteko naimisissa?”
Celebríanin heleä nauru oli jatkumo poikien kysymyksille ja Elrond huokaisi syvään.
”Palasimme ja ei. Emme olleet naimisissa”, Elrond selvensi. ”Asia ei ollut aivan niin yksinkertainen? Ereinion oli suurkuningas, hänen odotettiin menevän naimisiin, saavan lapsia…”
”Rakkaus kaikessa muodossaan on lahja”, Celebrían käveli lähemmäksi ja painoi suukon miehensä poskelle. ”Ereinion Gil-Galad ja isänne olivat vain niin yhteensopivat, ettei siihen edes halunnut mennä väliin…”
”No mutta miten te sitten…” Elrohir kurtisti kulmiaan.
”Elrohir. Ereinion kuoli viimeisen liiton sodassa ja jäin yksin”, Elrond nosti katseensa vaimoonsa ja hymyili. ”Olin tavannut äitinne jo kauan sitten, mutta…”
”Yksi hetki ja katse”, Celebrían jatkoi ja istui alas laskien kätensä vatsansa päälle.
”Oli aika siirtyä eteenpäin”, Elrond hymyili ja pojat aprikoivat vieläkin.
”Tuntuu vaan hassulta? Miten voi rakastaa montaa?” Elrohir puki kaksosten ajatuksen sanoiksi.
”En rakasta montaa. Yhtä kerrallaan ja täydellä sielullani”, Elrond painoi suukon pojan päälaelle. ”Siksi menetykset ovat sattuneet syvälle. Ereinionin kuolema muutti koko haltiayhteiskunnan, ei yksin minun elämäni.”
”Kuinka niin?” Elladan kysyi.
”Ereinionilla ei ollut jälkeläisiä. Ei ollut ketään ottamassa suurkuninkaan kruunua eikä vastuuta. Synkmetsän ja Lórienin haltiat palasivat omille alueilleen mutta se jätti Noldor-sukuiset vaille johtajaa”, Elrond kertoi. ”Gil-Galad antoi oman sormuksensa…”
”Vilya!” Elladan hihkaisi.
”Kyllä. Vilya päätyi minulle”, puolhaltia nosti kättään, jossa kirkas sormus välkehti. ”Haltiat katsoivat silloin minuun, toivoen vastauksia, joita en voinut heille antaa. En halunnut palata Gil-Galadin valtakuntaan enkä ottaa Suurkuninkaan kunnianimeä. Sen sijaan palasin Imladrisin laaksoon ja ilmoitin jääväni tänne.”
”Mutta olet kuitenkin ruhtinas?” Elladan kallisti päätään.
”Minusta tuli”, Elrond naurahti. ”Tänne saapui enemmän haltioita ja he jäivät asumaan tänne ja yhä useammin he kääntyivät puoleeni.”
”Entä äiti?” Elrohir kysyi. Elrond nosti katseensa vaimoonsa ja hymyili.
”Hän saapui vanhempiensa kanssa eräänä keväisenä päivänä Imladrisiin ja vaelsi kirsikkapuiden lomassa. Siellä näen hänet ja kun hän kääntyi ja katsoi minuun…”
”Olet pöljä”, Celebrían kikatti ja sipaisi hiuksiaan. ”En ensin edes tunnistanut sinua, muistatko?”
”Muistan”, Elrond virnisti ilkikurisesti.
”Kuljit aina niin Gil-Galadin varjossa, etten kyennyt yhdistämään sinua ja kuninkaan airutta yhteen”, Celebrían jatkoi ja pojat hymyilivät painautuen isäänsä vasten. ”Silloin näin suuren haltiaruhtinaan tulevan kohti ja tunsin olevani alamainen.”
”Kävelin kohti ja kysyin…” Elrond katsoi vaimoaan.
”Olinko eksynyt”, Celebrían kuiskasi. ”Valar kuinka hämmästynyt olin, kun ymmärsin, kuka olit. Isänne oli todellinen ruhtinas ja kasvanut asemaansa.” Viimeiset sanat nainen osoitti lapsilleen. ”Loppu onkin historiaa.”

Elladan ja Elrohir katsoivat vuoroon isäänsä ja äitiään. He pysyivät vaiti, sillä kahden aikuisen haltian välillä oli hetki, jota ei tohtinut rikkoa. Oli monia asioita, joita he eivät vielä ymmärtäneet, mutta olivat alkaneet vähitellen tajuamaan monimutkaisia suhteita, jotka yhdistivät eri haltioita. He olivat lapsia, mutta heidän ajatusten muokkaantuminen oli jo alkanut. Heitä ympäröi lämmin, rakastava ilmapiiri ja se tuntui turvalliselta.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 842
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Silidir » To Joulu 21, 2017 12:04 am

Luku 21: Luthien ja Beren
”Elladan! Elrohir!” Celebrian huusi poikiaan saadakseen heidän huomionsa puoleensa. Kaksoset pysähtyivät ja kääntyivät äitinsä puoleen, joka viittoi heidät luokseen. ”Unohditte syödä.” Haltianainen sanoi hieman moittivasti, mutta lempeä hymy kertoi pojille, ettei hän ollut suutuksissa. He lähtivät talleilta, ja Celebrían suuntasi askeleensa kohti perheen omia tiloja. Hän oli pyytänyt tuomaan aterian sinne. Kaksoset kävivät vaihtamassa vaatteita ja palasivat äitinsä luokse nousten pöydän ääreen.
”Hirveä nälkä!” Elladan henkäisi ojentaessa lautastaan. Celebrían naurahti ja antoi lapselleen ruokaa.
”Äiti?” Elrohir antoi oman lautasensa. ”Olen vieläkin hämmästynyt tästä rakkausjutusta?”
”Kuinka niin, Elrohir?”
”No kun isä…” Elrohir vaikutti hieman epäröivältä.
”Isänne rakastaa minua nyt ja tällä hetkellä”, Celebrían nauroi ääneen. ”Aivan kuten hän rakasti kuningastaan vuosisatoja sitten? Rakkaus ylittää rajoja, jopa kuolevaisuudenkin.”
”Mutta jos…” Elrohir vaikutti nyt todella hätääntyneeltä.
”Mitä pelkäät, Elrohir?” Celebrían kurtisti kulmiaan.
”No kun jos kaikki joskus palaavat, niin kuinka isä voi…”
”Aaaa”, haltianainen istui poikien vierelle ja hymyili. ”Mietitte, miten hän voisi valita, jos hänen rakastamansa ovat kaikki paikalla?” Kaksoset nyökkäsivät. ”Ei hänen tarvitse. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Osa meistä elää saman kumppanin kanssa koko elämänsä, mutta suurin osa mukautuu ajan muutoksiin. Kenties kumppani kuolee, kenties tulee jotain muuta. Kenties on kyse vain siitä pienestä hetkestä?” Celebrían sanoi viisaasti ja kallisti päätään. ”Rakkaus on asia, joka saa meidät elämään, kuten Luthienin.”
”Kuka se on?”
”Luthien oli kuningas Thingolin ja tämän vaimon maia Melian tytär. Hän rakasti kulkea paljasjaloin puiden alla ja laulaa ja tanssia. Ja siellä hänet näki ihmismies nimeltä Beren, joka rakastui syvästi ihastuttavaan haltiaan. Thingol ei ollut kovin otettu ajatuksesta ja vaati Bereniltä mahdottomia, kun tämä pyysi Luthienin kättä.”
”Mahdottomia”, Elladan mussutti ruokaansa. ”Mitä hän sitten pyysi?”
”Silmarilin Morgothin kruunusta”, Celebrían vastasi ja kaksoset jäivät tuijottamaan häntä. ”Ja niin rakastunut Beren oli, että lähti toteuttamaan tehtäväänsä. Luthien seurasi häntä salassa, isänsä kieltoa uhmaten. Beren kohtasi Finrodin ja tämä seurasi miestä ja he päätyivät Morgothin vankilaan, jossa seurueen jäsenet kuolivat yksi kerrallaan. Kerrotaan, että ihmissusi, joka oli tullut tappamaan Berenin, koki kohtalonsa Finrodin kourissa ja että saman taistelun vammoihin kuoli myös Finrod.”
”Mitä Luthienille tapahtui?” Elrohir kysyi.
”Hän seurasi Berenia, mutta hänet kaappasivat Celegormin ja Curufinin palvelijat ja veivät herrojensa eteen. Huan, Celegormin koira, auttoi Luthienin pakoon ja johti tämän sen vankitornin luokse, jossa Beren oli. Celegorm ja Curufin hyökkäsivät heidän kimppuunsa, ja Beren haavoittui. Luthien paransi hänet ja sillä taialla he muunsivat itsensä muotoon, jolla pääsivät Morgothin maahan. Siellä Luthien lauloi Morgothin ja hänen palvelijansa uneen, jotta Beren sai irrotettua Silmarilin Morgothin kruunusta.” Celebrían katseli poikiaan. ”Heidän onnistui paeta, vaikka jättimäinen ihmissusi onnistui puremaan Berenin Silmarilia pitävän käden irti ja jalokivi poltti sen mahassa ajaen elukkaparan hulluksi.”
”Mutta Thingol? Ja Berenin avioliitto…” Elladan aloitti.
”Kuultuaan heidän teoistaan Thingol antoi periksi ja salli tyttärensä mennä naimisiin ihmisen kanssa”, Celebrían sipaisi hieman haaveilevana vatsaansa. ”Beren ja Huan lähtivät kuitenkin hulluksi tulleen ihmissuden perään ja he molemmat kuolivat. Ennen kuolemaansa Beren antoi Silmarilin kuningas Thingolille…”
”Ja se typerä kivi aiheutti Doriathin tuhon”, Elrohir huokaisi ja Celebrían nauroi ääneen.
”Totta, mutta suureksi suruksi Luthien kuoli sydänsuruun, sillä heidän rakkautensa oli suurimman tarinan arvoinen. Jopa niin suuri, että itse kuoleman vala Mandosin kävi heitä sääliksi hänen kuunnellessaan Luthienin kaipaavia lauluja saliensa hiljaisuudessa. Hän palautti heidät molemmat elävien keskelle ja antoi haltialle kuolevaisuuden lahjan. Luthien ja Beren lähtivät Doriathista ja menivät Ossiriandiin eläen siellä rauhassa ja rakkaudessa elämänsä loppuun asti.”
”Miksi he lähtivät?” Elrohir kysyi.
”Luthienin äiti Melian koki tuskalliseksi katsoa kuolevaista tytärtään”, Celebrían kertoi. ”Hänen kerrottiin olevan liian surullinen siitä, ettei tiennyt enää Luthienin tulevaisuutta. Vaikea sanoa, miksi Luthien lähti, mutta hän lähti palaamatta enää kotiinsa.”
”Mutta…”
”Hys, rakas lapseni. Luthienilla ja Berenillä oli poika, Dior nimeltään. Ja Diorin tytär Elwing on teille tutumpi. Luthienin valinnan tähden, koko sukulinja sai valita, kumman kohtalon valitsee, kuolevaisuuden vai kuolemattomuuden.”
”Nii, sitä meinasinkin”, Elrohir sanoi. ”Jos meillä on valinnan mahdollisuus…”
”Niin meille ei ole merkitystä kumman valitsette”, Celebrían sanoi vakavana. ”Vain se, että olette ja elätte onnellisina.” Kaksoset katsoivat toisiaan.
”Mutta isä ja setä valitsivat eri kohtalot?” Elladan sanoi kysyvänä. ”En vain ymmärrä?”
”Sitä minä en voi selittää eikä se tarina ole minun”, Celebrían sipaisi poikiensa hiuksia. ”Isänne on sen valinnan kuitenkin hyväksynyt, eli uskoisin sen tapahtuneen Valarin tahdosta näin.”
”Tuntuu vaan tyhmältä”, Elladan poimi marjoja suuhunsa.
”Miksi Valar pakottaisi tekemään typeriä ratkaisuja?” Elrohir tuumasi.

Huoneen hämärässä nurkassa varjoissa piilotteleva vala hymyili itsekseen. Ehkä olisi syytä piipahtaa myös Elrondin luona, kunhan olisi saanut suoritettua Manwën tehtävän.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 842
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Silidir » Pe Joulu 22, 2017 12:09 am

Luku 22: Dior, Eluréd ja Elurín

”Siitä on kauan, Maglor.”
Erestor kiepsahti ympäri. Hän oli omassa huoneistossaan ja katseli tyhjää ilmaa etsien puhujaa. Lopulta hänen kasvoilleen ilmestyi tympääntynyt ilme ja hän kääntyi uudelleen kirjahyllynsä puoleen.
”Vie terveiset mennessäsi”, hän vastasi.
”Tiedät itsekin, ettei se ollut meidän vikamme”, Mandos muuntui näkyväksi ja asteli huoneen kirjahyllyn luokse. ”Se oli osa suunnitelmaa…” Erestor kääntyi katsomaan kuoleman valaa.
”Osa suunnitelmaa?”
”Tiedän, että kannat kaunaa”, Mandos astui lähemmäksi, mutta Erestor ei väistänyt vaan katsoi pelottomasti tummaa valaa. ”Vein teidät kaikki, yksi kerrallaan ja vain sinä onnistuit pakenemaan”
”Yksi kerrallaan?” Erestor keskeytti tylysti. ”Laskutaitosi kaipaa kohennusta, herrani. Amrod ja Amras kuolivat yhdessä, samoin kuolivat Celegorm, Curufin ja Caranthir. Vain isäni ja Maedhros kuolivat yksin”, Erestor risti kätensä ja muistutti äkkiä kovasti kuvien kovapintaista, katkeroitunutta haltiaa. Mandos kohotti toista kulmakarvaansa ja ojensi kättään.
”EI!”
Sekä haltia että vala käänsivät katseensa ovelle, jossa seisoi Elrond puolhaltia, Glorfindel sekä heidän jaloissaan kaksi nuorta haltiaa. Elladan ja Elrohir juoksivat pelottomasti Erestorin jalkoihin ja loivat yhtälaisen tuiman katseen valaa kohti.
”Laakso on minun ja tiedän, mitä täällä tapahtuu. Tunsin voimasi, valtias Mandos”, Elrond sanoi painaen vain hieman päätään. ”Ja ymmärsin samantein, kenen luokse tulit.” Mandos kallisti päätään ja katsoi tummin silmin kaksosia. Viimein vala vetäytyi askeleen.
”Ja te olette valmiita taistelemaan hänen vuokseen? Hänen puolestaan?” Mandos kysyi. Glorfindel astui eteenpäin ja nyökkäsi.
”Valtias Mandos. Annoit minun tehtäväkseni suojella Elrond puolhaltiaa matkallaan kohti suuruutta”, Glorfindel käänsi katseensa Erestorin suuntaan. ”Minä en kuitenkaan tehnyt hänestä suurta tai hyvää hallitsijaa. Sen teki Erestor.” Tumma haltia säpsähti hieman ja loi pienen, kiitollisen hymyn pitkäaikaiselle ystävälleen. Elrond astui pidemmälle huoneeseen.
”Ja mistä häntä syytetään?”
”Diorin kaksosten, Elurédin ja Elurìdin kohtalosta…” Mandos aloitti.
”Sitten sinulla on haltiat sekaisin. Se oli Celegorm, joka heidät johdatti tuomioonsa”, Elrond vastasi.

”Kuka on Dior?” Elrohir kuiskasi hiljaa ja Erestor katsoi pojan uteliaisiin silmiin. Kaksoset eivät osanneet pelätä Mandosia, ja siksi Erestor kyykistyi.
”Dior oli Berenin ja Luthienin poika”, hän kuiskasi vastaan. ”Myös oikeutettu valintaan. Hän avioitui Nimloth nimisen neidon kanssa ja heille syntyi kolme lasta, Elwing, Eluréd ja Elurín. Thingolin kaaduttua Dior palasi Doriathiin ja nousi kuninkaaksi.”
”Anna kun arvaan, Silmarilit liittyvät tähän?” Elladan kuiskasi.
”Totta kai. Katsokaas, Thingol oli teetättänyt upean kaulakorin nimeltään Nauglamír, ja sen keskiössä oli se Silmaril, jonka Beren oli antanut Thingolille. Kun Dior puki sen päälleen, hänen sanotaan olleen uljain ja kaunein kaikkien kolmen edustamansa rodun keskellä; ihmisten, haltioiden ja maiojen…” Erestor hiljeni tajuten äkkiä huoneen hiljaisuuden. Mandos seisoi yhä hänen edessään, Elrond keskellä huonetta ja Glorfindel aivan puolhaltian takana.
”No? Kerro toki loppuun”, Mandos sanoi.
”Tieto Silmarilista saavutti veljeni ja isämme antama vala nousi jälleen vahvana. Celegorm, Curufin ja Caranthir hyökkäsivät lopulta Doriathiin”, Erestor nousi seisomaan ja sipaisi poikien hiuksia. ”He tappoivat Diorin sekä tämän vaimon, mutta Elwing pakeni Silmarilin kanssa. Se oli toinen suvunsurma, ei toki vähäisempi kuin aiemmin.”
”Mutta… Eivätkö hekin kuolleet? Meinaan Celegorm ja Curufin sekä Caranthir?” Elrohir kysyi.
”Löysimme heidät kaikki kuolleina. Celegormin palvelijat polvistuivat eteemme ja kertoivat vieneensä Diorin kaksoset metsään kuolemaan”, Erestor kertoi ja äkkiä hänen kasvoilleen nousi huvittunut ilme. ”Vaan kuinka kävi, valtias Mandos? Saavuttivatko kaksoset sinun synkät salisi?” Tumma vala siristi varoittavasti silmiään.
”Erestor?” Elrond epäröi.
”Eluréd ja Elurín olivat puolhaltioita”, Erestor jatkoi. ”He valitsivat ihmisen osan katkeruudesta ja vihasta. Maedhros salasi heidän elämänsä, koska kukaan ei kuitenkaan kuuntelisi meitä, eikä sillä ollut enää muutenkaan merkitystä. Vein pojat Ossiriandiin, sinne, missä Luthien ja Beren olivat eläneet ja kuolleet. He lepäävät heidän rinnallaan ja heidän kohtalonsa on sinulta salattu, valtias Mandos, koska he menivät sinne, minne ihmiset menevät kuoleman jälkeen.”
”Aaa, ihmettelimmekin pitkään. Olitte julmia, mutta emme uskoneet teidän kykenevän lapsenmurhaan”, vala kallisti päätään. ”Luulitteko, ettemme kuuntelisi teitä?” Mandos kohotti kulmiaan yllättyneenä.
”Kukaan ei kuunnellut ja me lakkasimme välittämästä. Se oli vaarallista aikaa ja sait monia uusia sieluja meidän kauttamme”, Erestor sanoi varsin kylmästi, mutta katse pehmeni hieman. ”Fëanorin vala oli vaikea kantaa. Vasta Amrodin ja Amrosin kuoltua tajusimme, mitä piti tehdä ja miten pääsisimme valastamme eroon.”
”Erestor…” Elrond astui lähemmäksi ja laski kätensä haltian olkapäälle.
”Elrondin ja Elrosin lähdettyä me palasimme etsimään Silmarileja, niitä kahta, jotka yhä olivat jossain. Varastin ne, tietoisena siitä, etteivät ne hyväksyisi enää meitä”, Erestor katsoi valaa. ”Toinen ajoi veljeni viemään henkensä ja kolmas…” Haltia vaikeni hetkeksi. ”Sillä niitä oli kolme, kuten haltioiden sormuksiakin. Ymmärsin viimein sen, kun Maehdros heittäytyi tulivuoren syvyyksiin. Se, joka oli isoäidillänne, edusti ilmaa tai taivasta…”
”Niin kuin isän sormus Vilya edustaa”, Elrohir katsoi isäänsä.
”Se, joka vei veljeni syvyyksiin, oli se, joka edusti maata”, Erestor jatkoi.
”Mithrandir”, Elrond tajusi äkkiä. ”Hänellä on tulen sormus, Narya.”
”Ja viimeinen, joka poltti käsissäni… Oli se, jonka elementti oli vesi”, Erestor nosti katseensa Mandosiin. ”Heitin sen mereen.”
”Galadrielin sormus on se, jonka voima on vedessä”, Glorfindel tuumasi yhdistäen asioita.
”Silmarilit ovat palanneet elementteihinsä, kukin omalla tavallaan ja jättivät sormukset…” Äkkiä Erestor vaikeni ja ymmärtämisen ilme nousi hänen silmiinsä.

”Olit aina teistä älykkäin”, Mandos huomautti Erestorille ja katsoi haltioita edessään.
”Sauron istutti ajatukset sormuksista Celebrimborin päähän tarkoituksenaan saada Silmarilit uudelleen luotuina, palvelemaan häntä”, tumma vala jatkoi, käveli hitaasti Erestoria lähemmäksi. ”Se epäonnistui, sillä kuten Silmarilit, myös sormukset ovat luotu vailla pahuutta…” Erestor painoi päänsä hyväksyen sen, mikä oli hänen kohtalonsa. Mikä olisi kuulunut olla hänen kohtalonsa. Kului hetki, kului toinen ja lopulta neuvonantaja nosti katseensa. ”Minun on mentävä.”
”Mitä?” Elrond äännähti. ”Et voi? Ei nyt…”
”Minun on pakko”, Erestor keskeytti napakasti ja laskeutui poikien tasolle. ”Olen jäänne ajalta, joka oli kauan sitten, ja joka johti pahoihin asioihin. Se vala, joka minua sitoo ei laske minua koskaan vapaaksi. Niin kauan, kun on olemassa kolme suurta voimaa, kuten Silmarilit aiemmin ja valtasormukset nykyään, niin kauan olen heikoin osa haltioita suojaavassa ketjussa. Sillä niiden sielut ovat kuin Silmarilit ja …”
”Ymmärrämme”, Elladan sanoi takertuen tiukasti Erestorin kaulaan. ”En silti haluaisi, että menet pois!” Poika nyyhkäisi tummiin kaapuihin pukeutuneen haltian vaatteita vasten.
”Me lupaamme tulla Valinoriin”, Elrohir mumisi omalta puoleltaan halaten tiukasti haltiaa.
”Olethan sinä siellä?” Elladan varmisti.
”Erestor…” Elrond kuiskasi.
”Pärjäät hyvin ilman minua. Olet pärjännyt jo vuosituhansia,” Erestor vastasi ja nousi ylös jättäen vastaamatta poikien kysymykseen. ”Glorfindel.” Erestor ei osannut sanoa mitään kapteenille. He olivat aseveljet, ystävät, toverit. He olivat suojelleet toisiaan milloin miltäkin eikä aina tarvittu sanoa ymmärryksen saavuttamiseen.

Imladrisin kapteeni painoi kunnioittavasti päänsä. Erestor katsoi ympärilleen, omaa huonettaan, sen kirjoja, tavaroita ja muistoja. Elrond otti poikiaan kädestä ja veti pojat lähelleen. Hän katsoi Erestoria silmiin ja hetken aikaa he vain katsoivat toisiaan. Vuosien kumppanuuden jälkeen ei tarvittu sanoja hyvästeiksi. Kumpikin tiesi sydämessään sen, mitä toinen ajatteli ja sen vuoksi Erestorin huulilla väreili lempeä, lämmin hymy kun Mandos astui hänen rinnalleen ja kosketti posken kalpeaa ihoa.

Ja niin astui Maglor, viimeinen Fëanorin poika, Mandosin saleihin.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Avatar
Celeb
Velho
Viestit: 812
Liittynyt: To Kesä 05, 2008 12:41 pm
Paikkakunta: Rivendell
Viesti:

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Celeb » Pe Joulu 22, 2017 11:53 pm

Eiii ei Magloria! ;;;,,

Voi näitä hanipalleroita, tavallaan oli hirveen huojentavaa lukee miten kaikki on tosi samaa mieltä asioista ja konfliktit on enempi tasoa tahdon viimeisen keksin kun tasoa sun pitäs btw ehkä kuolla sun tekojen takia. Mutta hei mitä on tarina ilman jännitystä? Aattoa odotellessa, tällähän on vielä mahiksia karata käsistä vaikka minne.
Kurkkaa ficcilistaustani tai runonurkkaustani.

Vuoden tulokas 2009, Kälätäti 2010 ja Ilopilleri 2014!
Kiitos, ihanaa! <3


Coolin Eksentrinen ja Lievästi Epäröimätön Bandiitti.

NUORI JA VIRIILI 2K17

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 842
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Silidir » La Joulu 23, 2017 12:05 am

Luku 23: Elros

Erestor haudattiin kauniina pakkaspäivänä. Elrond ilmoitti asiasta lyhyesti muihin valtakuntiin selittämättä asiaa sen tarkemmin ja sinä päivänä, kun rovio oli tehty, hän oli yllättynyt, kuinka paljon väkeä oli saapunut hautajaisiin suremaan. Kukaan ei tullut riemuiten eikä iloiten. Paikalla olivat niin kuningas Thranduil, valtiatar Galadriel ja valtias Celeborn, Círdan, Mithrandir ja monia muita. Kaksoset seisoivat mustissa kaavuissaan äitinsä vierellä ja peittivät kasvonsa tämän kaavun helmoihin, kun Elrond, Galadriel ja Mithrandir asettuivat rovion sivuille ja laskivat soihdut kuivien puiden sekaan. Lindir nielaisi ja nousi esiin alkaen laulaa ikivanhaa laulua, jonka juuret olivat jossain Valinorin hyvissä ajoissa.
Myöhään yöllä Elrond seisoi hiljaa hiipuvan rovion äärellä ja tunsi, kuinka lumihiutaleet alkoivat hiljalleen leijua alaspäin. Hän tiesi ja ymmärsi mitä Erestor oli tehnyt, mutta se ei saanut hänen oloaan paremmaksi. Hän myös tiesi, että hän oli kaksosille velkaa ainakin yhden tarinan.
”Valtias Elrond?” Glorfindel sanoi ja laski paksun viitan puolhaltian olkapäille.
”Minun on valittava joku hänen tilalleen”, Elrond ähkäisi äkkiä.
”Kukaan ei ota paikkaa vastaan”, Glorfindel vastasi ja käänsi kämmentään ihastellen lumihiutaleita.
”Sinun on pidettävä vain neuvosto”, Mithrandir sanoi astuen esiin varjoista. Elrond nyökkäsi ja huokaisi syvään.
”Sitä ennen… olen yhden tarinan velkaa”, puolhaltia sanoi ja loi vielä yhden katseen hehkuviin hiiliin. Hän kääntyi ja lähti palaamaan päärakennuksille.

Aukion viimein tyhjentyessä astui esiin kaksi tummaa hahmoa. Manwë katseli aluetta hämmästyneenä, ja Mandos seisoi hänen takanaan sanomatta mitään.
”Heitä oli paljon”, vala sanoi.
”Niin oli. Erestor oli kovin rakastettu ja pidetty täällä”, Mandos sanoi kävellen hiilloksen reunalle ja tökkäisten yhtä puuta keskemmälle.
”Miten voi olla mahdollista?” Manwë puuskahti. ”He ovat suvunsurmia!”
”Siitä on tuhansia vuosia, herrani Manwë. Haltiat ovat kehittyneet, oppineet paljon ja ennen kaikkea he ovat antaneet anteeksi”, Mandos vastasi.
”Emmekö me ole?”
”Käskit minut viemään hänen sielunsa”, Mandos kääntyi Manwën puoleen. ”Sen sijaan, että olisit vapauttanut hänet valastaan.”

Manwë katsoi Mandosia tyrmistyneenä, sen jälkeen viha kuohahti ja suurin vala kiepsahti ympäri niin että lumi pöllähti ja muodosti läpäisemättömän seinän. Hän oli tullut uteliaisuuttaan katsomaan Imladrisia ja seisonut koko hautajaisten ajan paikoillaan, yhä pahemmin hämmentyen haltioiden käytöksestä.
”Enkö minä ole antanut anteeksi?” hän puuskahti.
”Asia on käsitelty haluamallasi tavalla”, Mandos sanoi. ”Miksi se vaivaa sinua? He ovat kaikki saleissani, yhdessä ja siellä he pysyvät, kunnes vain he ovat jäljellä.”
”Se vaivaa minua, koska he”, Manwë viittasi hautajaisiin osallistuneiden haltioiden paljouteen. ”surivat aidosti, muistelivat hänen tekojaan, niin hyviä kuin pahojakin. Ja he olivat toden totta antaneet anteeksi. Miksi tunnen itseni pahaksi?”
”Koska olisit voinut toimia toisin?” Mandos huomautti ja nosti käteensä kytevien puiden seasta sormuksen, joka kuului aikanaan Fëanorille. Hän ei tuntenut kylmää eikä kuumaa, eikä punahehkuinen sormus tuntunut hänen käsissään miltään. ”Emme ole erehtymättömiä, valtias Manwë.”
”Olisi helpompaa, jos olisimme”, Manwë vastasi ja nosti katseensa Imladrisin rakennuksiin. Sen huikeisiin kaarirakennelmiin, sadoin kynttilöin valaistuihin kulkuväyliin ja kutsuvaan lämpöön. Hän tiesi nyt, että Erestor oli rakentanut tämän valtakunnan Elrondin kanssa ja myönsi sen olevan onnistunein kaikista. Haltioiden laulu kantautui yhä edelleenkin hänen korviinsa, jokainen tuntui vuoron perään osallistuvan siihen ja se kantautui kivirakennelmien lomassa pitkälle. Hetken Manwë vielä epäröi ja kääntyi sitten Mandosin puoleen. ”Olen tehnyt virheen ja sen voi korjata.”
”Mitä haluat minun tekevän, valtias Manwë?” Mandos kysyi hienoinen hymy huulillaan.

Ylhäällä valtiasperheen tiloissa Elrond istui poikiensa sängyllä sivellen näiden tummia hiuksia ja hymyillen. Eivät kaksoset nukkuneet, Celebrían oli sen sijaan nukahtanut nojatuoliin ja hänet Elrond oli kantanut sänkyyn ennen kuin oli palannut poikiensa luokse.
”Tiedän, ettei nyt ole ehkä paras hetki”, Elrond aloitti hiljaisella äänellä. ”Mutta haluaisin kertoa teille Elrosista, veljestäni.” Elladan ja Elrohir katsoivat toisiaan ja tulivat isänsä vierelle, takertuen tähän tiukasti. Elrond huokaisi syvään. ”Me synnyimme rakastavaan perheeseen, ja se tunne on oikeastaan ainoa, jonka muistan. Elros oli meistä vilkkaampi ja energisempi ja johdatti meidät aina ongelmiin.”
”Vähän niin kuin Elladan meidät”, Elrohir kuiskasi.
”Ehkä vähän”, Elrond myönsi ja sulki silmänsä. ”Muistan sen kaaoksen, kun verilöyly alkoi. Meidät työnnettiin pieneen huoneeseen ja käskettiin olla hiljaa. Seuraavana muistan, kun ovi aukeni ja Maglor katsoi meihin. Pelkäsimme enemmän kuin koskaan, hän oli verinen, likainen ja hänen kädessään oli hurjannäköinen miekka, josta tippui verta. Hänen taakseen astui hyvin pian toinen haltia, ja me suljimme silmämme ja käperryimme toisiamme vasten. Odotimme kuolemaa, mutta sen sijaan he nostivat meidät syliinsä ja veivät pois.”
Elrond vaikeni hetkeksi ja katsoi poikiaan.
”Me sopeuduimme. Elros helpommin ja nopeammin kuin minä. He opastivat meitä, kertoivat tarinoita…”
”Vähän niin kuin Erestor teki meillekin?” Elrohir niiskautti.
”Vähän samalla tavalla”, Elrond myönsi ja hymyili muistoilleen. ”He laskivat meidän menemään ja menimme Lindoniin, kuningas Gil-Galadin hoviin. Elros alkoi jo silloin olla erilainen, innokkaampi näkemään maailmaa, kulkea, kokea ja nähdä kaiken. Minä sen sijaan viihdyin parantajien luona, tutkin kirjoja ja opiskelin.”
”Sinähän pidit Gil-Galadista”, Elladan muisteli vaimealla äänellä. ”Entä Elros?”
”Hän tapasi haltian nimeltä Gildor…”
”Se vaeltava haltia?” Elrohir muisti.
”Jo vain. Ja Gildorin mukana Elros kulki kokoajan piteneviä aikoja. Saattoi kulua kuukausia, etten nähnyt veljeäni ja kun sitten eräänä vuonna hän palasi Lindoniin, ymmärsin, että hänen valintansa oli jo tehty.”
”Mutta…”
”Hys. Näin, että hän oli muuttunut. Valinta itsessään tapahtui vasta vuosia myöhemmin. Elros kertoi minulle käyneensä ihmisten valtakunnassa, nähneensä paljon asioita, joihin halusi puuttua ja löytäneensä tytön, joka sai hänen sielunsa värähtämään”, Elrond muisteli. ”Olin järkyttynyt ja kateellinenkin, sillä minulla ei ollut hajuakaan siitä, mikä halusin olla.”
”Miksi Elros kertoi sinulle?” Elladan kysyi.
”Me olemme kaksosia. Me olemme kuin saman kolikon kaksi eri puolta, ja siksi me keskustelimme asiasta. Olin todella pitkään tyytynyt veljeni valintaan, ja hyväksynyt oman kuolevaisuuteni, kyllä. Olin varma valinnastani.”
”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?” Elrohir kysyi ja samassa Elrond tunsi kurkkuaan kuristavan.
”Maglor.”
”Ai…”
”Elros palasi kerran reissultaan ja pyysi minua tulemaan mukaansa. Olin ihmeissäni ja suostuin. Olin hieman ihmeissäni, kun Gildor ei ollut mukanamme, mutta samalla nautin ratsastuksesta veljeni kanssa. Hän johdatti matkamme kauas, vuoriston suojiin ja siellä, eräässä luolassa istui Maglor.”
”Hän oli varmaan onnellinen nähdessään sinut”, Elrohir huokaisi.
”Enemmänkin sain sapiskaa”, Elrond naurahti muistolleen. ”Jopa siinä määrin, että Elros oli tukehtua nauruunsa.”
”Mutta eikö Erestor hyväksynyt valintaasi?” Elladan kysyi.
”Ei se sitä ollut, vaan se, mihin valintaani perustin”, Elrond muistutti. ”Jokaisen valinta tuli perustua siihen, mitä tunsi omassa sisimmässään, ei siihen, mitä toinen valitsi.”
”Kuinka kykenit luopumaan…” Elrohir aloitti
”Veljestäsi?” Elladan päätti lauseen.
”Ei se helppoa ollut. Palasin Elrosin kanssa Lindoniin ja menimme kuninkaan puheille. Gil-Galad, noh, hän oli hyvin pitkälti samaa mieltä Maglorin kanssa ja sitten Elros teki jotain, jota en olisi ikinä uskonut.”
”Noh?” Elladan tuntui innostuvan.
”Hänellä oli vielä tuolloin kyky nähdä tulevaisuuteen, ja hän tarttui käteeni ja näytti mitä oli nähnyt.”
”Kerro?”
”Näin hänen kuolevan onnellisena vanhuuteen perheensä ympäröimänä ja itseni laskemassa kättä hänen rinnalleen. Näin elämän jatkuvan sukupolvien ajan, ja ymmärsin, että Elrosin perintö jatkui sukupolvien ajan, polveillen hyvien ja huonojen aikojen halki”, Elrond huokaisi syvään. ”Näin itseni kuninkaan rinnalla, taistelemassa, suunnittelemassa ja oppimassa. Näin paljon ja tajusin sillä hetkellä sen, minkä Elros oli tiennyt jo aiemmin. Minä tulisin valitsemaan haltianelämän.”
”Ei se hetki ollut silti helppo”, Elrond puristi lapsiaan itseään vasten. ”Ja anelin Magloria tulemaan tuekseni, sillä hän oli minulle kaikkein läheisin.”
”Tuliko hän?” Elrohir kysyi.
”Tuli eikä kuningas arvostanut asiaa”, Elrond naurahti. ”Hän suorastaan kiehui raivosta, koska olin aiemmin pyytänyt lupaa tukihenkilön läsnäoloon. Nimeämättä kenet halusin.”
”Oho, aika ketkusti tehty”, Elladan hihitti.
”Ei veljeni ollut aina se pahin keppostelija”, Elrond myönsi. ”Mutta hän seisoi rinnallani, kun ilmoitimme valintamme, minä ensin ja Elros seuraavana. Hän myös seisoi rinnallani, kun …” Elrond vaikeni ja yksinäinen kyynel vierähti poskelle. Elrohir kurottautui ja pyyhkäisi sen pois. ”Elros kuoli.” Elrond kuiskasi. ”Elros valitsi ihmisen osan, mutta hän eli huomattavan paljon pidempään. Hän oli Númenorin ensimmäinen kuningas ja ihmisten kirjoissa hänen nimensä oli Elros Tar-Minyatur. Olin murtunut ja kykenemätön järkevään ajatteluun tuolloin. Erestor piti minut pystyssä ja hoiti asiani kun en itse kyennyt.”
”Tulee ikävä”, Elrohir mutisi. ”Erestoria meinaan.”
”Niin tulee”, Elladan vahvisti.
”Niin tulee”, Elrond kuiskasi ilmaan ja katseli kirkasta tähtitaivasta, joka loisti ikkunasta.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Avatar
Lumisusi
Satutäti
Viestit: 1112
Liittynyt: Su Huhti 09, 2006 8:27 pm
Paikkakunta: Mustalaishaltioiden matkassa

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Lumisusi » La Joulu 23, 2017 7:44 pm

Iso kiitos Silille siitä että tämä on jaksanut väsätä tänä vuonna joulukalenterin. <3 Toivon että olisin voinut auttaa enemmän, mutta elämä tuli väliin. Ihan valtavan hieno kalenteri enkä ole kehunut tätä tarpeeksi. Olen tykännyt. <3
O Elbereth! Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas.


Vuoden Beta 2007, Vuoden Tolkienisti 2008 & 2009, Vuoden Valvoja 2010 & 2014

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 842
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Silidir » Su Joulu 24, 2017 12:06 am

A/N: Ja viimeinen osa. Hyvää ja rauhallista joulua kaikille! Ensi vuonna nähdään!


Luku 24: Eärendil ja Elwing

Mandosin salit olivat rauhallinen, usvainen paikka. Kaiken keskiössä oli pyöreä tila, jonka keskellä suihkusi näyttävä suihkulähde ja jonka sivustojen portailla istui yleensä paljon haltioita. Yläreunaa kiersi pylväsrivistö ja niiden takaa aukeni käytäviä, saleja, huoneita niin paljon, ettei niitä yksi mieli kyennyt käsittämään. Moni haltia oli saanut oman kuvajaisensa sielunsa kuvaksi ja siksi salit muistuttivat enemmänkin haltioiden kokoontumista kuin sielujen viimeistä sijaa.
Erestor astui hämmentyneen oloisena esiin pylväiden lomasta ja jäi hetkeksi katsomaan suurta tilaa. Hän oli jo perääntymässä tajuten muiden katsovan häneen, mutta vahvat käsivarret kietoivat hänet syliinsä ja tumma tukka kantoi mukanaan tutun ahjomaisen tuoksun.
”Isä?” Erestor kietoi kätensä haltian ympärille ja hetken he vain seisoivat.
”Tule, veljesi odottavat”, Fëanor sanoi viimein. ”Olemme odottaneet sinua jo kauan.”
”Anteeksi”, Erestor onnistui sanomaan. Hän seurasi isäänsä pylväiden lomassa ja näki monia haltioita, joiden nimetkin muisti. Heille annettiin tietä, ja Erestor saattoi tuntea katseet selässään.
”Älä välitä”, Fëanor sanoi. ”He eivät ole uhka, eivätkä vihollisia. Herramme Mandos on kieltänyt kaiken väkivallan saleissaan ja siihen sortuvat pääsevät tekemään katumustyötään syvällä salien alaosissa.”
”Mutta, mutta luulin, että…”
”Minä olen omani tehnyt”, Fëanor sanoi hymyillen. ”Kuten ovat veljesikin. Kaikki eivät kuitenkaan ole …” haltia pysähtyi ja katsoi pohjattoman surullisesti poikaansa. ”Selviytyneet hyvin.”
”Mitä tarkoitat? Eivätkö he kaikki ole täällä?” Erestor tarttui isänsä olkavarteen.
”Ovat”, Fëanor osoitti nurkkaa, jota valaisi ja lämmitti takka. Oliko se illuusio vai ei, sitä ei Erestor tiennyt, mutta sen edessä oleskelevat haltiat hän tunnisti. Punapäiset, toisiinsa kietoutuneet kaksoset, rotevatekoinen punapäinen pelaamassa jotain korttipeliä kolmen tummahiuksisen haltian kanssa.
”Maglor?” Celegorm sanoi ja osoitti tulijaa. Muut nostivat katseensa ja heidän kasvoilleen levisi melkein helpottunut hymy. Maglor vilkaisi isäänsä ja harppoi veljiensä keskelle ymmärtäen kaivanneensa näitä enemmän kuin oli osannut aavistaa. Myöhemmin hän istui lattiatyynyllä nojaten Maehdrosin rintakehää vasten, kun taas kaksosten päät lepäsivät hänen sylissään. Curufin makasi mahallaan hänen edessään, pää hänen polviensa kohdilla ja Celegorm ja Caranthir hänen molemmilla puolillaan. Oli kerrottu tarinoita siitä, mitä oli tapahtunut ja kenelle.
”Elrondista siis tuli suuri haltia”, Maedhros huokaisi. ”Olisi pitänyt arvata.”
”Ja sinusta neuvonantaja”, Celegorm tuumasi. ”En olisi osannut arvata sitä?”
”Lasten kasvatus oli kyllä arvattavissa”, Curufin virnisti. ”Kokemusta on vaikka kuinka paljon.”
”En kyllä tiedä kuulutko sinä tänne”, Fëanor sanoi miettiväisenä sivummalta. Hänen rinnalleen oli tullut uljas, vaaleahiuksinen haltia ja joukko muita kuuntelemaan tarinoita elävästä maailmasta. ”Vai mitä Fingolfin?”
”Ymmärrän kolmen voiman”, haltia vastasi.
”Mutta miksi Manwë vaati hengen”, Gil-Galad sanoi omalta suunnaltaan ja ravisti päätään. ”Elrond on hyvä hallitsija, mutta hän tarvitsee jonkun pitämään järjestyksen yllä. Paperitöiden puolella.”
”Olisi ollut järkevämpää vapauttaa hänet valasta”, Fingolfin käänsi katseensa veljeensä. ”Kuten tekin vapauduitte?”
”Niin”, Fëanor aprikoi vielä. ”Niin olisi…”
”Olisi todellakin”, Mandos materialisoitui haltioiden vierelle ja sielut painoivat päänsä. ”Siksi päätimme tehdä muutoksen.”
Maglor veljineen nousi ylös ja Mandos hymyili lempeästi nähdessään veljessarjan yhdessä.
”Muutoksen, valtiaani?” Fëanor risti kätensä rinnalleen, valmiina puolustamaan perhettään.
”Maglorin työ on vielä kesken”, Mandos katsoi haltiaan. ”Saat palata.”

Maglor katsoi veljiään, isäänsä ja muuta sukuaan hämmästyneenä.
”Mene takaisin, pöljä”, Maedhros sanoi. ”Me odotamme täällä.”
”Niin”, Celegorm nyökkäsi. ”Ja olemme saaneet rauhan.”
”Sinun ei tarvitse huolehtia meistä”, Fëanor astui poikansa eteen. ”Mene ja elä, poikani.” Maglor halasi isäänsä tiukasti, ja kääntyi veljiensä puoleen. Mandos seisoi paikoillaan ja katseli hyvästejä. Hän oli kuoleman vala, mutta sisimmältään lämmin ja lempeä eikä koskaan halunnut tuottaa sieluille ylimääräistä tuskaa. Hän oli tuntenut perheen riemun, heidän nähdessään puuttuva jäsenensä ja samaan aikaan surun ymmärtäessä tämän olevan kuollut. Nyt hän tunsi vain puhdasta iloa ja riemua siitä, että yksi oli palaamassa takaisin. Lopulta Maglor astui Mandosin rinnalle ja tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, kun näkymä perheestä hiipui ja ympäristö muuttui vähitellen.

Ne harvat, jotka olivat palanneet, olivat kukin palanneet eri tavalla. Maglor ei siis tiennyt mitä odottaa. Hän hämmentyi pahemman kerran, kun ympäristö palasi ja hän tajusi seisovansa Imladrisin tulisalissa, hämärässä nurkassa Mandosin vierellä.
”He eivät näe meitä”, vala sanoi. ”Myönnän olevani teatraalinen, joten odotamme.” Maglor kohotti kulmiaan ja tunsi äkkiä kurkkuaan kuristavan hänen nähdessään Celebríanin istuvan kaksosten kanssa suuren, koristellut kuusen luona. Haltianainen oli väsyneen oloinen ja kaksoset vaisuja. ”Ei ole kulunut montaakaan viikkoa siitä, kun vein sinut. Aika kuluu eri tavalla Saleissani”, Mandos huomautti.
Elrond saapui paikalle ja vähitellen Sali täyttyi haltioista. Kaikesta huolimatta Elrond oli vaatinut tämän tavan ylläpitoa ja surustaan huolimatta Imladris oli puettu jouluisin koristein ja kuusen alle oli tuotu pakettejakin.
”Isä”, Elrohir huokaisi katsellen joulukuusta.
”Tiedän”, Elrond vastasi ja nosti kättään. Hän oli Imladrisin valtias ja hallitsi laaksoa ja sen ilmanaloja. Suuret, pehmoiset lumihiutaleen alkoivat laskeutua alas. ”On jouluaika, ja silloin kokoonnumme perheen kesken ja muistelemme heitä, jotka eivät pääse paikalle.”
”Ei tunnu jouluiselta”, Elladan mumisi vaikka katselikin kiinnostuneen oloisena paketteja.
”Tämä on erilainen joulu”, Elrond poimi lapsen syliinsä. ”Mutta se on silti joulu. Yksi niistä tavoista, jotka omin lapsuuden perheeltäni ja Elrosilta.”
”Kuinka niin”, Elrohir kysyi.
”Haltiat eivät tunteneet joulua, se on ihmisten juhla. Äitini Elwing viehättyi suuresti nähdessään Idrilin ja Tuorin tavan laittaa joulua ja kenties se oli yksi syy siihen, miksi hän lopulta rakastui isääni”, Elrond käveli esiintymislavalle ja kääntyi salin puoleen. ”Ja nyt minä kerron tarinan vanhemmistani ja Fëanorin viimeisistä pojista.”
”Gondolin oli menetetty, Idril ja Tuor paenneet pienen poikansa kanssa ja saapuneet Sirioniin. Siellä heidät otti vastaan Elwing, Diorin ja Nimlothin tytär, Luthienin ja Berenin pojantytär, Thingolin ja Melianin tyttären pojan tytär. Ja sinne he jäivät asumaan Gondolinin pakolaisten kanssa. Oli synkkää, mustaa ja kaikkien mieliala vaisu”, Elrond hymyili pienesti. ”Silloin Tuor, joka oli ihmisten sukua, toi perheen pieneen kotiin kuusen, koristeli sen ja lähti pyytämään apua Elwingiltä. Elwing ei kyseenalaistanut ihmisen pyyntöä ja niin haltiat toivat Tuorin ja Elwingin pihamaalle ruokaa ja paljon paperiin käärittyjä lahjoja.”
Elrondin ääni kantoi salissa kauaksi ja jokainen oli jäänyt kuuntelemaan tarinaa, jota ei ollut kerrottu aiemmin.
”Eärendil lähestyi lahjapinoa ja Tuor ojensi hänelle ensimmäisen paketin. Sieltä paljastui kauniisti kaiverrettu pieni puuhevonen ja Eärendil hymyili. Sen jälkeen poika vei lahjan toisensa jälkeen pakolaisena tulleille haltioille ja ne sisälsivät kaikki pieniä, tärkeitä asioita. Vaatteita, harjoja ja sellaisia, mitä meillä kaikilla on, mutta mitä he eivät olleet ehtineet ottaa mukaan paetessaan. Ja niin kävi, että Tuor sai teollaan toivon syttymään haltioiden sieluun.”
Elladan kuunteli tarinaa silmät selällään. Elrohir istui äitinsä sylissä yhtäläisen hämmentyneenä.
”Aika kului. Tuorin tapa säilyi, ja vähitellen se laajeni kattamaan koko Sirionin. Eärendil kasvoi ja aikanaan tapasi Elwingin ja he avioituivat. Minä ja veljeni ehdimme syntyä ennen kuin ihmisen lahja lähestyi Tuoria ja he lähtivät meren yli Idrilin kanssa.” Elrond vaikeni hetkeksi ja Maglor irvisti nurkassaan. Mandos laski kätensä hänen olkapäälleen. ”Elwingin Silmaril houkutti viimeisiä Fëanorin seuraajia Sirionia kohti. Ja niin saapuivat Maehdros, Maglor, Amrod ja Amras Sirioniin ja mikä heidän aikeensa olivat, sitä ei tiedä kukaan. Heidän joukkonsa olivat toivonsa menettäneitä ja vuosien taistelujen ja vihan ja katkeruuden vääristämiä, ja siitä seurasi verilöyly. Isäni oli tuolloin merillä vaan äitini piilotti meidät ja pakeni Silmarilin kanssa rannalle.”
Maglor painoi päänsä, hän muisti elävästi sen rannan ja …
”Siellä rannalla Silmaril auttoi Elwingin pakoon”, Elrond jatkoi kertomustaan. ”Ja hän lensi linnun hahmossa aviomiehensä luokse. He käänsivät selkänsä tälle maalle ja lähtivät pyytämään apua valarilta.” Elrond hymyili vaisusti ja katseli salin haltioita. ”Siellä rannalla kuolivat Amrod ja Amras omien joukkojensa pettämänä. Maehdros ja Maglor löysivät ruumiit ja lopulta saivat itselleen uskollisten sotureiden kanssa taistelut laantumaan ja viimein loppumaan. Historia tulisi iäksi tuomitsemaan heidät ja he päättivät paeta. He löysivät meidät ja ottivat mukaansa. He opettivat meille historiaa, taistelutaitoja ja selviytymistä. He rakastivat meitä kuin olivat rakastaneet veljiään ja laskivat meidät menemään, kun Maglor oli viimein löytänyt keinon tavoittaa kaksi viimeistä Silmarilia.”
”Pidän tästä osasta eniten”, Mandos kuiskasi.
”Kuinka niin”, Maglor katsoi valaa. ”Me kuolemme?”
”Olen kuoleman vala, mitä sinä odotit?”
”Sympatiaa?”
”Elwing ja Eärendil saavuttivat Valinorin. Minä ja veljeni saavutimme Lindonin. Maglor varasti Silmarilit ja veljekset saavuttivat tavoitteensa ja veivät Silmarilit sinne minne ne kuuluivatkin. Se vaati kuitenkin vielä yhden hengen, sillä Maehdros luopui omastaan jaksamatta enää”, Elrond jatkoi tarinaansa ja veti nyt syvään henkeä. ”Maglor jäi vaeltamaan näille rannoille ja Elros löysi hänet matkoillaan. Ja minä”, Elrondin kasvoille levisi hymy ja hän katsoi vaimoaan. ”Huijasin kuningasta saadakseni hänet takaisin haltioiden pariin, pois yksinäisyydestä.” Salin haltiat kohottivat kulmiaan ja muutama naurahtikin. Haltiat nostivat lasinsa ja heidän keskellään virisi toivo tulevaisuudessa.
”Nyt on jouluaatto”, Elrond jatkoi. ”Ja … ” puolhaltia vaikeni äkisti ja Elladan katsoi isäänsä hämillään. Tämä katsoi salin nurkkaan ja suoraan kohti Mandosia.
”Taitava poika”, vala myönsi. ”Ja loistava sisääntulohetki.” Hän astui esiin haltioiden keskelle Maglor yhä näkymättömissä vierellään. Elrond katsoi valaa tummin silmin ja painoi kevyesti päätään. Mandos hymyili ja katsoi, kuinka Glorfindel astui Elrondin vierelle ja huokaisi mielessään. ”Älkää huolestuko, en ole täällä hakemassa ketään” vala sanoi ääneen. ”Vaan pikemminkin tuomassa… joululahjan?” Elrond kohotti toista kulmaansa ja oli jo sanomassa jotain, kun toinen hahmo Mandosin vierellä muuttui vähitellen näkyväksi.
”Erestor?!” Elrond tunnisti hahmon, ennen kuin se saavutti täyden näkyvyyden. Maglor seisoi päällään tunika ja housut sekä yksinkertaiset saapikkaat. Hänen hiuksensa valuivat vapaina, mustana silkkisenä massana kasvojen molemmin puolin ja tumma katse oli lämmin ja hieman epävarmakin.
”Isä! Se ON Erestor!” Elladan tiputtautui lattialle ja juoksi haltian luokse, joka kyykistyi ja nappasi pojan tiukkaan syleilyynsä. Elrohir oli paikalla vain hetkeä myöhemmin. Elrond käveli lähemmäksi ja kun kaksoset laskivat viimein otteensa, ja Erestor pääsi nousemaan ylös, hän yllättyi Elrondin ottaessa hänet tiukkaan syleilyynsä. Hetkeä myöhemmin hän haistoi kukkaismaisen tuoksun ja tunsi Celebríanin kietovan kätensä ympärilleen.

Mandos hymyili huvittuneena ja lipui hiljalleen pois näkyvistä. Nyt voisi alkaa joulun aika.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Avatar
Tindis
Puolituinen
Viestit: 272
Liittynyt: Su Joulu 02, 2012 11:02 am
Paikkakunta: Imladris

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Tindis » Su Joulu 24, 2017 11:03 am

Ihanan monipuolinen kalenteri! Kaksoset on ihan älyttömän söpöjä <3 Kiitos että jaksoitte väsätä tämän! Ja hyvää joulua! :D
~Stupid book. I need to sleep, but I can't stop reading you.
Vuoden Legolas 2014
ja virallinen Saunatonttu:3

Avatar
Celeb
Velho
Viestit: 812
Liittynyt: To Kesä 05, 2008 12:41 pm
Paikkakunta: Rivendell
Viesti:

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Celeb » Ti Joulu 26, 2017 12:35 am

Ahh, onnellinen loppu. Mitä muuta sitä tosin odottettiinkaan? :D

Tää viimenen luukku jää kyl mun suosikiks, ihan vaan jo sen takia et MAGLOR ON HALIKASAN KESKELLÄ! (Ja koska umm mitä näenkään mahdollisuuksia vaikka mihin kirjoittamattomiin sivujuoniin PLUS Maedhrosin mun baby boy ;;;;)

Kiitos tosi paljon kalenterista munki osalta, toivottavasti meidän lukijoiden ilo ja fiilis on välittyny. <3
Kurkkaa ficcilistaustani tai runonurkkaustani.

Vuoden tulokas 2009, Kälätäti 2010 ja Ilopilleri 2014!
Kiitos, ihanaa! <3


Coolin Eksentrinen ja Lievästi Epäröimätön Bandiitti.

NUORI JA VIRIILI 2K17

Avatar
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 588
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja sagitta » Ti Joulu 26, 2017 11:13 pm

Nyt se sitten päättyi, onnellisesti onneksi. :D Kerrankin Feanorilla + pojilla oli hyvät oltavat.
Maglor/Erestor oli kyllä aikamoinen plotwist, mutta tykkäsin!
Kiitos teille ihanasta kalenterista! ^^
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Avatar
Darial Kuznetsova
Samooja
Viestit: 431
Liittynyt: Pe Marras 09, 2007 5:25 pm
Paikkakunta: Kemi
Viesti:

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Darial Kuznetsova » Ke Joulu 27, 2017 6:14 am

Tjaa, mulla oli jotain järkevää sanottavaa, mutta oon valvonu kokokoko yön, joten... Ööh. Nyt on noloa... Mä tykkään sun tarinoista, kattelin et hepskukkuu, oon ollu äly kauan täälä ja siinä missä Ian Howe on mun ekoja enkuksi kirjottaneita suosikkeja, suomeksi se oot ollu sä. Eka ja suosikki, edelleen =) Het jos oon nähny et kirjottajana Silidir, se on sitten hyvä pätkä, enkä jätä lukematta. <3 Toivottavasti kaikilla ollu hyvä joulu *tonttulakki päässä tammikuun loppuun asti.*
Jos oli nimi niin kuka sitä muistaa, jos oli kasvot niin ne helppo oli unohtaa.
Jos oli sydän niin se helppo oli poistaa ja pyörät pyörii, päivät itseään toistaa...

Sydänpuu - Mustaan Uneen (Jani Liimatainen)

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 842
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: ~joulukalenteri 2017~

Viesti Kirjoittaja Silidir » La Tammi 06, 2018 9:37 pm

A/N: Ihana että ootte lukeneet ja pitäneet. Bonuksena esitän ylpeänä (ehhehhehe) Epilogin koko setille. Feel free to enjoy!

Epilogi

Valinorin rannat piirtyivät haltioiden silmien eteen. Elrond seisoi laivan keulassa ja oli helpottunut, kun pitkä merimatka oli viimein ohitse. Hän oli ollut lievästi merisairas suurimman osan matkasta ja vasta kun laivan kulku oli rauhoittunut, oli hän noussut kannelle. Erestor asteli hänen taakseen ja katseli Valinorin rantaa ristiriitaisissa tunnelmissa. Glorfindel, Lindir ja kaksoset kuuluivat tulevan myös katsomaan.
”Valinor”, Elladan virnisti. ”Erestor? Vai pitäisikö meidän jo kutsua sinua Magloriksi?”
”Eiköhän se ole teidän asianne”, Erestor naurahti.
”Ihan mahtavaa nähdä ne kaikki, joista olet puhunut!” Elrohir nojautui kaiteeseen ja vilkaisi aikuisia haltioita. ”isäsi, veljesi…”
”Älkää odottako liikoja”, Erestor varoitti ja käveli Elrohirin rinnalle. ”Pelkäänpä, ettei perheeni ole saanut lupaa palata.” Kaksoset kallistivat päätään ja Elladan laski lohduttavasti kätensä Erestorin olkapäälle.
”Sinulla on aina meidät?” puolhaltia vinkkasi silmää. Erestor hymähti, mutta laski kätensä Elladanin käden päälle kiitollisena tämän selkeästä kiintymyksenosoituksesta. Yhdessä he katselivat, kuinka ranta lähestyi, esiin piirtyivät rakennukset ja pitkät laiturit. Elrohir ja Elladan olivat kasvaneet ja aikuistuneet, mutta he olivat ikinuoria mieleltään ja voittamattomia sotureita. Laiva lipui hitaasti eteenpäin ja lopulta alkoi erottua rannalla seisovia hahmoja.

”Onkohan äiti täällä”, Lindir kysyi hiljaisella äänellä. Erestor katsoi rannalla olevia haltioita ja kohautti olkiaan.
”En tiedä. Emme olleet sitoutuneita”, Erestor vastasi. Lindir nyökkäsi ja jäi katsomaan rannalle.
Viimein laiva lipui laituriin ja se kiinnitettiin tiukasti. Galadriel ja Celeborn astuivat laiturille ensimmäisinä ja saivat syliinsä Celebríanin, joka vuoroin nauroi ja itki. Kaksoset hyppäsivät tervehtimään äitiään laivan reunan yli ja se sai Elrondin ravistamaan päätään tympääntyneenä. Kaksoset eivät aikuistuneet ikinä, tai siltä ainakin tuntui. Hän astui laiturille perässään Erestor ja Glorfindel virallisissa kaavuissaan.

Heitä oli vastaanottamassa haltia, jonka edessä jokainen painoi päänsä. Finwë, yksi ensimmäisistä hymyili.
”Ruhtinas Elrond, olemme odottaneet teitä saapuvaksi”, Finwë sanoi silmäten muita. ”Valtias Glorfindel.” Hän hymyili ja katsoi viimein Erestoria. ”Ja millä nimellä tunnemme sinut täällä?”
”Omallani, ruhtinas”, Erestor vastasi painaen päänsä.
”Olkoon niin, Maglor”, Finwë vastasi ystävällisesti. ”Isäsi asumus on tyhjillään ja odottaa sinua.” Maglor kohotti kulmaansa, mutta nyökkäsi. ”Sinulla on lupa tulla Valinoriin, mutta kaikki eivät ehkä sitä aivan hyväksy.” Finwë sanoi hiljaisella äänellä. ”Anna heille aikaa anteeksiantoon.” Erestor puri poskeaan ollakseen sanomatta mitään. Fëanorin asumus oli pikemminkin rantahuvila, jossa perhe oli viettänyt paljon hyviä aikoja. Maglor ymmärsi, ettei ollut kovinkaan tervetullut ja vetäytyi joukosta mahdollisimman pian. Moni halusi tervehtiä Elrondia ja vielä useampi Glorfindeliä, joten oli helppoa lipua varjoihin. Hän riisui virallisen kaavun varjoissa ja heitti sen olalleen kävellen rantaa pitkin. Muutama hevonen laidunsi niityllä ja hetken mielijohteesta Maglor lähestyi niitä, pyytäen yhtä kantamaan itsensä perille. Yksi lempeä tamma hörähti ja kuunteli, mihin haltia halusi mennä.

Maglor lähestyi hitaasti perheensä huvilaa. Hevosen hän oli jättänyt vapaaksi ja antoi sen palata omiensa luokse. Tamma oli ollut sitä levottomampi, mitä lähemmäksi se oli ratsastajansa kantanut. Asumus oli ränsistynyt, osa katosta romahtanut ja pihamaa villiintynyt. Maglor ei uhrannut aikaansa avaimille, ovet repsottivat muutenkin hajalla. Haltia livahti sisälle ja hetken aikaa näki eteisaulan entisessä loistossaan, veljiensä kävelevän edessään. Valkoiset pylväät kannattelivat holvikaarta ja huikeat tekstiilit kertoivat haltioiden tarinoita luoden moniulotteisen illuusion kattoon. Ja kaikesta oli jäljellä mustuneet seinät ja repsottavat kangassuikaleet sekä muutama rikkinäinen marmorilohkare lattialla. Haltia huokaisi syvään ja alkoi epäillä olisiko kuitenkin pitänyt jäädä Keski-Maahan.

Pieni ääni sai Maglorin varuilleen. Pimeästä portaikosta hohti pari silmiä, ja äänettömästi olento astui lähemmäksi, kunnes haltia näki kiiltävänmustan, puolipitkän turkin, solakan vartalon ja hännän, joka heilui laiskasti kissan perässä. Eläin oli keskimaan kotikissoja reilusti kookkaampi, mutta pienempi kuin suuret kissapedot, joita hän oli nähnyt jopa Imladrisin metsissä. Maglor kohotti kulmiaan ja ravisti päätään, arvioiden kissan noin ilveksen kokoiseksi. Ei hänellä eläimiä ollut mitään eläimiä vastaan. Musta eläin tuli lähemmäksi, nuuhkaisi varovaisesti haltian saapikkaita ja puski sen jälkeen Maglorin jalkoja selkä kaarella.
”Ei minulla ole syötävää, ala mennä siitä”, haltia murahti ja käveli portaikon ohi kohti oleskelutilaa. Hän näki kaksi muuta kissaa makoilemassa ryysykasassa, joka oli aiemmin ollut suurten ikkunoiden verhoja. Nämä kaksi muistuttivat toisiaan, omasivat hehkuvan punaisen turkin ja vihreät silmät. Toinen nousi ja venytteli antaumuksellisesti ja naukaisi ääneen. Maglor hymähti ja laskeutui kyykkyyn, jolloin häntä seurannut musta eläin nousi pystyyn ja laski etukäpälänsä hänen reidelleen ja nuolaisi haltian naamaa.
Maglor silitti mustaa turkkia hämmästyneenä ja katsoi, kuinka punainen kaksikko asteli kehräten hänen luokseen. Pimeästä nurkasta loikki esiin toinen musta, hyvin sulavalinjainen kissa ja sen perässä asteli kolmas, jonka rakenne muistutti enemmänkin isoa kissapetoa, ja turkki oli lyhyt ja vartalonmyötäinen.
”Mitä ihmettä…?” Maglor aloitti, mutta hiljeni kun näki vielä yhden saapuvan. Tämä kissa oli pitkäkarvainen, upea eläin, jonka silmät hohtivat puhtaan vihreinä ja turkki loisti kuparin sävyissä. Kissa loikkasi sulavasti alas kaatuneiden huonekalujen päältä ja lähestyi kehräten. Haltia istui epäuskoisena kissojen keskellä. Hän oli hetken paikoillaan ja tajusi vapisevansa ja alkoi kasata sopivaa materiaalia nuotioon. Tai itseasiassa hän käytti vanhaa tulisijaa ja asetteli huonekalujen jäänteitä paikoilleen ennen kuin sytytti sen.

Kissat katselivat toimitusta pelkäämättöminä ja Maglor nielaisi. Hän silmäsi viimeiseksi tullutta kuparinhohtoista kissaa ja kosketti sen silkkistä turkkia melkein vapisten. Kissa käänsi katseensa ja hetken aikaa Maglor näki toivon sen silmissä.
”Maedhros?” haltia sanoi epäuskoisesti ja kissa nousi ja puski häntä. ”Mitä…” Maglor kääntyi katsomaan muita. Punaiset kissat olivat asettuneet loikoilemaan hänen ja nuotion väliin. ”Amrod ja Amras”, Maglor kuiskasi tuskaisesti ja kissat nostivat katseensa häneen. Maglor nousi polvilleen ja sipaisi niiden turkkeja. Hän käänsi katseensa kolmeen mustaan eläimeen ja naurahti kyynelten läpi nähdessään kahden kahinoivan keskenään. ”Curufin ja Caranthir… Celegorm.” Lyhytturkkinen kissa keskeytti kasvojensa pesun ja naukaisi. ”Missä isä on?”

Maehdros asteli äänettömästi huoneen toiselle sivulle, ja Maglor seurasi kissaa. Lopulta se hyppäsi ikkunalaudalle ja hetken aikaa haltia oli varma, että Maedhros tippuisi, mutta kissa asettui istumaan. Vihreä katse tuntui halkovan pimeyttä.
”Hän metsästää”, Maglor tajusi äkisti. ”Hän ei laske teitä ulos, ettei teille tapahdu mitään. Hän suojelee omiaan.”
”Mou”, kissa vastasi.
”Aivan varmasti voisitte lähteä”, Maglor vastasi kissalle, joka melko lailla tuhahti hänen lauseelleen. ”Onko kukaan käynyt täällä? Tietääkö kukaan, että te olette… täällä?” haltia alkoi epäillä mielenterveyttäänkin. Kissa pysyi vaiti ja katseli pimeyteen. ”Eli ei.”
”Mou”, Maedhros vastasi.
”Valar”, Maglor äännähti. Niin oudolta kuin tilanne vaikuttikin, Maglor alkoi hitaasti ymmärtää. Halleissa hyökkäykset olivat mahdottomia, mutta Valinorissa valarin mahdollisuus hallita tilaa oli pienempi. Hän ojensi kättään ja sipaisi kissan päätä. ”Minä huolehdin teistä.” Hän lupasi ja hymyili. ”Tosin lupasin esitellä teidät parille …” Valar. Maglor ähkäisi, Elladan ja Elrohir pitäisivät häntä mielipuolena. Ja niin moni muukin.

Maehdrosin korvat nappasivat äänen ja kissa kääntyi katsomaan käytävään. Maglor seurasi katsetta ja näki ison mustan kissapedon raahaavan peuranraatoa jalkojensa välissä. Haltia otti pari juoksuaskelta isoa kissapetoa kohti, mutta leimuava katse ja murahdus sai Maglorin pysähtymään niille sijoilleen. Äkkiä kissa pudotti saaliinsa lattialle ja sen korvat nousivat pystyyn. Kieli lipoi verisiä huulia ja äkkiä peto ponnisti liikkeelle nousten Magloria vasten. Sen suuri pää puski seisovan haltian poskea vasten ja Maglor kietoi kätensä pedon ympärille ja painoi kasvonsa vasten sen turkkia. Hän itki pitkän tovin äänettömästi kissapetoa vasten ennen kuin ähkäisi.
”Autan saaliin kanssa”, hän mutisi ja tarttui peuraa sarvesta mustan pedon tarttuessa etukoivesta. Yhdessä he saivat raadon tulisijan luokse ja Maglor sipaisi nopeasti itselleen sopivan palan ennen kuin hänen veljensä iskivät kiinni. Hän näki kissojen olevan laihoja ja ilmeisesti tämänlainen ateria ei ollut kovin yleistä. Maglor paistoi oman lihansa miettien samalla kuumeisesti, miten pystyisi huolehtimaan riittävästä ruuasta. Kissat palailivat nuotion lämpöön syötyään kyllikseen ja asettuivat luottavaisesti veljensä ympärille.

Se sai hymyn nousemaan Maglorin huulille. Varsinkin kun iso kissapeto asettui hänen taakseen ja haltia nojautui vasten sen lämmintä, pehmeää vartaloa. Oli kuin mikään ei olisi koskaan muuttunut eikä ympäröivä maailma koskettanut tätä perhettä.

***

Tutkittuaan asunnon ympäristöä seuraavina päivinä, Maglor ymmärsi ongelman olevan suurempi kuin hän uskoikaan. Saaliseläimet olivat kaikonneet lähettyviltä ja Fëanorin oli täytynyt olla todella kaukana saadessaan peuran. Haltia ähkäisi ja katseli hiljaista metsää. Hän oli palaamassa asunnolle, kun kuuli hevosten kavioiden kopinaa ja näki joukon haltioita ratsastamassa kohti kesähuvilaa.
”Helvetti”, Maglor ähkäisi ja kiiruhti takaisinpäin. Kissat hyväksyisivät hänet, mutta ne saattoivat olla vaarallisia tuntemattomille. Hän liukui rinnettä alas ja väisteli sulavasti oksia ehtien juuri ja juuri näkemään, kuinka Fëanor oli asettunut huvilan oven eteen korvat luimussa ja hampaat irvessä. Maglor syöksyi pedon eteen ja levitti kätensä. Hän ei halunnut uutta suvunsurmaa. ”Ei. Isä, anna minun hoitaa tämä?” Pedon korvat nousivat pystyyn ja se siirtyi sivummalle yhä jännittyneenä. Maglor ähkäisi ja kääntyi katsomaan tulijoita tunnistaen puolhaltiat välittömästi.
”Mikä tuo on?” Elladan puuskahti laskeutuessaan ratsailta.
”Onko sinun turvallista olla täällä?” Elrohir kysyi omalta suunnaltaan. Elrond katsoi mustaa kissapetoa ja hymyili lempeästi.
”Se suojelee omiaan. Maglor on täysin turvassa täällä”, hän sanoi ja laskeutui ratsailta. ”Anteeksi, emme tajunneet, ettet ollut enää mukana. Oli vaikea saada aikaa itselleen, niin paljon tervehtijöitä ja läheisiä. Celebrían lähetti terveisiä.”
”Ei anteeksiannettavaa Elrond. Finwë osoitti minulle paikkani ja sen löysin”, Maglor halasi kaksosia. ”Pärjään kyllä.”
”Me emme pärjää ilman sinua”, Elrond hymyili. ”Kerro minulle?” Maglor katsoi pitkäaikaista ystäväänsä ja sitten mustaa kissapetoa. Lopulta hän viittoi puolhaltioita sekä heidän mukanaan saapunutta Glorfindelia seuraamaan itseään ja johdatti heidät oleskelutilaan, jonne oli tehnyt itselleen vuoteenkin. Siellä loikoili osa kissoista, osa oli todennäköisesti etsimässä pieniä jyrsijöitä talon kellarikerroksissa. Elrond katsoi tuhoutunutta tilaa ja lopulta loi kysyvän katseen ystäväänsä.
”Tuolla ovat Amrod ja Amras”, Maglor sanoi ja osoitti auringonpaisteessa loikoilevia punaisia kissoja. ”Tuo on Celegorm.” Sormi osoitti mustaa, tyylikästä eläintä joka makasi ikkunalaudalla katsellen heitä kuin halpaa makkaraa. Kuparinvärinen eläin hyppäsi juuri esiin ja Elrond veti henkeä.
”Maedhros?”
”Kyllä vain. Hän puree ja raapii. Tällä kertaa todenteolla…” Maglor hymyili kissan nyrpeälle naamalle.
”He ovat laihoja”, Elladan huomautti.
”Näillä main ei ole hirveämmin saalistettavaa. Enää. Isäni käy varsin kaukana saalistamassa, mutta vaikka häntä onnistaa usein, on saaliin takaisin tuominen vaarallisempaa kuin uskoisi. En tiedä montako hän menettää”, Maglor huokaisi.
”Täällä näkyi tallit? Hankitaan karjaa?” Elrohir ehdotti.
”Hankitaan? En minä saa hankittua mitään ja …”
”Maglor. Me tulimme yhdessä Valinoriin. Me olemme ystäviäsi ja haluamme auttaa. Ja…” Elrond naurahti.
”Mitä?”
”Meillä ei ole paikkaa mihin asettua asumaan”, puolhaltia hymyili. ”Ja sinulla on.”
”Rauniot”, Maglor sanoi suoraan. ”Se on huono ajatus.” Fëanor oli seurannut heitä sisälle ja käveli heidän perässään istuutuen viimein. Peto urahti ja Maglor kääntyi Elrondin kanssa katsomaan. He tuijottivat kissaa hetken ja lopulta Maglor heilautti käsiään ilmaan ja Elrond painoi päänsä kiitokseksi. ”Jostain ihmeen syystä isäni pitää sinusta, Elrond”, Maglor hymähti.
”Koska minä rakastan sinua ystävänä”, Elrond vastasi. ”Ja hän ymmärtää sen.”

Ja niin todella oli. Maglor oli tyrmistynyt siitä määrästä Imladrisin asukkaita, jotka seurasivat Elrondia tähän syrjäiseen paikkaan ja jotka tulivat halaamaan häntä, kertoen tekemisistään. Ja äkkiä rakennus heräsi henkiin, se alkoi kuhista elämää ja laulua. Maglor esitteli epäröiden perheensä siinä muodossaan kuin heidän oli sallittua palata, mutta ainoa muutos asenteissa oli vain huoli ruuan riittävyydestä ja sen saamisesta. Kissat pysyivät aluksi paljoltikin piilossa, joten Maglor oli pyytänyt pitämään yhden siiven rauhoitettuna, asettuen itse asumaan sinne. Hän oli ollut yllättynyt haltioiden järjestettyä lihaa kissoille, joiden ilmeet olivat olleet hulvattomat, kun ne olivat tajunneet, että ruoka oli jokapäiväinen asia. Curufin ja Caranthir olivat sen jälkeen olleet ensimmäisinä keittiön ovella tutkailemassa varovaisesti, ja kokki oli silmää vinkaten heittänyt ruuanlaitosta ylimääräiseksi jääneet lihanriekaleet kissoille.

Sen jälkeen kaksikko oli vakituisia vieraita keittiössä. Celegorm piti etäisyytensä, samoin kaksoset, mutta Maedhros selvästi kaipasi elämää ja seurasi Maglorin rinnalla moniin paikkoihin. Fëanor itse liikkui yksinään lähimetsissä villinä ja vapaana, kunnes tuli päivä, jolloin huppupäinen hahmo ratsasti pihamaalle. Maglor oli juuri korjaamassa Elladanin ja Elrohirin avustuksella aitausta Maedhrosin loikoillessa heinäpaalien päällä.
”Hei”, lempeä, epäröivä ääni sanoi haltian takana ja Maglor kääntyi ympäri.
”Äiti?”
”Nerdanel?” Elladan katsoi veljeään hämmästyneenä. Elrohir nyökkäsi.
”Kuulin… että sinä palasit”, haltianainen tuli lähemmäksi, katseli poikaansa kaipaavasti. Maehdros oli valpastunut, mutta tuntui enemmänkin haluavan paeta ja livahti piiloon. ”Maglor, rakas lapseni, olen odottanut ja odottanut, että saisitte viimein palata. En uskaltanut enää toivoa, mutta viimein Finwë kertoi sinusta. Sen jälkeen keräsin rohkeutta tulla tänne”, Nerdanel laski katseensa käsiinsä. Maglor katsoi naista ja sen jälkeen hän syöksyin tämän syliin, kietoi kätensä kaulan ympärille ja hautasi kasvonsa laineikkaisiin hiuksiin. Elladan ja Elrohir hymyilivät hakien tukea toisistaan. Elrond ja Celebrían ilmestyivät ovelle ja moni muukin hymyili pysähtyen katsomaan jälleennäkemistä. ”Sain edes sinut takaisin, edes jonkun…”
”Äiti”, Maglor veti syvään henkeä ja katsoi haltianaista silmiin. Tuhansien vuosien suru, kaipuu ja tuska olivat jättäneet jälkensä, mutta Nerdanel oli yhä se, jollaisena Maglor äitinsä muisti. ”Maedhros”, Maglor sanoi tiukalla äänellä. ”Esiin?”
”Rakas…”, Nerdanel aloitti sipaisten poikansa kasvoja. ”He eivät ole…” ääni vaimeni, kun auringonvalo osui kupariseen, pitkään turkkiin ja sai sen liekehtimään. Vihreä katse kävi haltianaisessa ja sen jälkeen siirtyi hieman häpeilevästi sivummalle. Nerdanel nosti kätensä suunsa eteen, kun kissan vierelle nousi toinenkin, luimistellen ja epäröiden. Kolmas hyppäsi esiin hieman kauempana. Neljäs laskeutui alas sulavasti piilostaan tallin ylisiltä. Kaksi punaista kissaa astuivat näkyviin etuovella seisovien haltioiden lomasta ja istuivat alas. ”Valar” Nerdanel henkäisi ja kyynel vierähti hänen kasvoilleen. Nainen vaipui maahan ja levitti kätensä, jolloin kissat lähestyivät epäröiden. ”En tiennyt. Miksi en tiennyt?” Nerdanel tavoitti ensimmäinen ja veti tämän tiukasti syliinsä. ”Curufin, kultaseni ja Maehdros? Miksi ette tulleet etsimään? Amrod ja Amras tulkaa syliini!” Nainen nauroi ja itki kissojen keskellä.

Elrond veti Celebrianin syliinsä ja hymyili. Hän vilkaisi tielle ja näki suuren kissapedon seisovan keskellä tietä.
”Lady Nerdanel”, Puolhaltia sanoi lempeästi. Nainen nosti kiitollisuutta hehkuvan katseensa ja seurasi puolhaltian katsetta pidemmälle, kunnes henkäisi syvään. Fëanor oli hänen elämänsä suurin rakkaus ja siitä rakkaudesta oli saanut alkunsa seitsemän poikaa. He olivat olleet tuli ja liekki ja molempia polttanut luomisen voima oli tuonut heidät yhteen. Nainen nousi hitaasti ja käveli kissapetoa kohti. Hän ei koskaan pelännyt tuliluontoista puolisoaan, he olivat yhtä ja heidän eronsa suvunsurmien kynnyksellä oli särkenyt Nerdanelin sydämen. Satoja vuosia hän ylläpiti vihaansa, säilöi sitä sisällään, kunnes ymmärsi, ettei voisi elää niin. Vähitellen hän antoi anteeksi puolisolleen, lapsilleen ja lopulta myös itselleen. Ja sen jälkeen oli iskenyt ikävä ja kaipuu ja vain pieni toivo oli jäänyt elämään aina viimeisen laivan saapumiseen saakka. Nerdanel polvistui kissapedon edessä ja siveli käsillään sen poskia, kaulaa ja otsaa. Kissa sulki silmänsä ja painoi päänsä alistuneesti ja silti nöyrtymättä lainkaan. Ja hetken aikaa tuntui kuin huulet olisivat hipaisseet naisen otsaa.

Nerdanel kietoi kätensä pedon kaulan ympärille ja painautui tätä vasten.

”Annan anteeksi.”
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Vastaa Viestiin