Novelli vol. 1 :: Tuonen joutsen, Angst, R

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Yashiza
Puolituinen
Viestit: 356
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 8:40 am

Novelli vol. 1 :: Tuonen joutsen, Angst, R

Viesti Kirjoittaja Yashiza »

Tarinassa on käytetty Kotiteollisuuden Tuonen joutsen lyriikoita

TÄHÄN TOPIKIIN EI SAA PISTÄÄ KOMMENTTIA TARINASTA!




Katson hänen levollisena makaavaa ruumistaan. Kuinka suloiselta ja viattomalta hän näyttääkään. Verestä punaiset hiukset laskeutuvat nätisti hänen olkapäilleen. Suu on jäänyt raolleen, auennut äänettömään huutoon. Vihreät silmät ovat auki ja niiden lasittunut katse harhailee jossain ajan ja tilan toisella puolella. Maidonvalkea iho on värjäytynyt verestä punalaikukkaaksi ja sininen juhlamekko on pilalla. Veri ei lähde pois.

Nostan katseeni takaisin hänen kasvoihinsa ja annan kyynelten valua. Kuinka rakastinkaan häntä joskus. Lasken käteni hänen silmillensä ja suljen ne, asettaen kaksi kolikkoa hänen sulkeutuneiden silmiensä - yhden molempien - päälle. Ne ovat Manalan lautturia varten. Otan hänen kätensä omaani ja puristan sitä hellästi, se on kylmä ja veltto, elämä on paennut siitä jo aikaa sitten. Kaulassaan hänellä näkyy kaksi pientä verestävää reikää. Kosketan niitä varovasti sormellani. Veri tuntuu vielä lämpimältä, joten kumarrun hänen ylleen ja sovitan terävät hampaani niihin reikiin. Puren hampaani yhteen veren pulputessa suuhuni ja kasvoilleni. Kuinka nautinkaan tästä, nautin tästä jo tappaessani hänet, vastoin tahtoani tietenkin. Tunnen kuinka hänen elämänsä virtaa suonissani. Kuulen hänen äänensä, huutonsa ja naurunsa.

Samalla tunnen myös kaikkien muiden uhrieni huudot. Näen heidän kivusta vääristyneet kasvonsa ja veriset, veltot ruumiinsa. Tunnen tuoreen veren sykkeen heidän ohimoillaan. Kuulen anovat pyyntönsä. Pystyn maistamaan ensimmäisen verenpisaran, jonka olen koskaan juonut. Pystyn muistamaan sen pikkutytön, joka kompastui kiveen ja tuli pyytämään laastaria minulta. Kuinka pieni haava voikaan tehdä pahaa jälkeä väärissä käsissä. Hänen verensä oli kirpeää ja tuoretta. Mutta se ei anna elämää. Ei niin suurta elämää, kuin monta vuotta nähneen aikuisen ihmisen veri.

Käännähdän nopeasti ympäri, kuullessani askelia takaani. Tulija on mestarini ja kasvattajani, Gwardemus. Pyyhkäisen veren huuliltani mustan nahkatakkini hihaan ja hymyilen hieman kylmää ilotonta hymyä. Gwardemus nyökkää hymyilemättä ja astuu askeleen lähemmäs tyttöä, kannatellen kädessään pitkää, mustaa kynttilää, jonka liekki hohtaa sinisenä. Vaistomaisesti suojaan tyttöä, nousten seisomaan, kohdistaen katseeni toisen kylmiin harmaisiin silmiin. Hän viittaa mustan kaavun verhoamalla kädellään minut siirtymään pois, mutta pysyn paikallani. Hän astuu vielä askeleen lähemmäs, mustat ohuet hiukset heilahtaen. Katson häneen varoittavasti, tietäen sen olevan virhe. Hän katsoo minuun sanomattomin silmin. Tiedän, että teen väärin - minun pitäisi vain siirtyä ja katsoa, kuinka hän repii palasiksi taas yhden elämän - mutta en pysty.

”Olen väsynyt olemaan se minkä tahdot minun olevan.”, huokaisen vihdoin, siirtämättä katsettani vieläkään pois noista kylmistä ja elottomista silmistä. Gwardemus alkaa nauraa, kimakkaa, ilotonta naurua, joka tuntuu täyttävän koko pääni. Sininen tuli heijastuu hänen ivallisista silmistään.
”Kheras, Kheras. Etkö huomaa? Etkö huomaa kuinka vaarallista rakkaus on? Voisin tappaa sinut tuosta hyvästä, mutta sinulle on vielä käyttöä.”, hän puhui kylmällä rauhallisella äänellään. Minusta tuntuu, kuin koko sieluni olisi jäätynyt, hänen sanansa saavat ihoni väreilemään. Nyökkään hiljaa ja käännän vihdoin katseeni takaisin tytön ruumiiseen, Gabrinaan.

Gwardemus kiertää ohitseni ja kyykistyy Gabrinan pään vierelle. Hän sivelee pitkällä valkoisella sormellaan tytön poskea, pysäyttäen sormensa silmän alapuolelle. Hän katsoo kolikko arvioiden. En uskalla sanoa mitään. Olen aina pelännyt tuota vanhaa miestä, vampyyria, monen tuhannen vuoden ikäistä olentoa. Hän oli oppi-isäni, tappoi minut ja synnytti tähän uuteen maailmaan, Varjojen maailmaan. Metsään, jota kaikki pelkäävät. Metsään, josta puhutaan Elävien Kuolleiden Metsänä.

Gwardemus oli ensimmäinen täällä. Nuori kreivi, joka tapasi Saatanan ja alkoi hieroa kauppoja tämän kanssa. Vastapalvelukseksi ikuisesta elämästä, Gwardemus toimittaisi tälle ihmisiä. Ihmisiä, jotka joutuisivat ikuiseen kadotukseen. Minä olen yksi niistä. Tappaessani ihmisiä syödäkseni olen varannut paikan Helvetin ikuisesta tulesta. Ja nyt olen tappanut Gabrinan, oman rakkaan Gabrinani.

”Teit aivan oikein. Tytön tappaminen helpotti monia asioita. Jos et olisi tappanut häntä, hän olisi tappanut sinut, jolloin ikuinen elämäsi olisi ollut haave vain. Sinun ei tarvitse pelätä kanssani. Askel kerrallaan pääset kauemmas Helvetin syövereistä.”, Gwardemus alkaa puhua, lukien ajatukseni. Olin unohtanut hänen taitonsa murtautua ihmisten mieliin.
”Jokainen askel on yksi virhe.”, sanon hiljaa katsomatta häneen. ”Jokainen askel vie minut lähemmäs kadotusta, ei poispäin sieltä.”

Gwardemus huokaisee hiljaa ja nousee tytön viereltä. Katson Gabrinan viattomia kasvoja kyynelten, jotka muuttuvat jääpaloiksi poskillani, tippuessa syliini. Mestarini laskee käden mustien hiusteni verhoamalle olkapäälleni ja alkaa ulvoa. Hän kutsuu susia, sudet ovat olleet jo liian kauan ilman ruokaa. Hätkähdän, mutta yritän pitää tunteeni kurissa. Kohta kuuluu vastauksia. Monta kiiluvaa silmäparia ilmestyy puiden takaa. Ne murisevat onnessaan. Katson syrjäsilmällä Gwardemusta. En ymmärrä, kuinka kukaan voi olla niin tunteeton, että antaa nuoren tytön ruumiin saastaisille susille revittäväksi. Tiedän, etten voi tehdä mitään, joten painan vain viimeisen suudelman toisen verisille huulille ja nousen, tehden tietä susille.

Huomaan Gwardemusin katseen perääntyessäni. Tiedän, että hän on taas lukenut minun ajatukseni, mutta en välitä. Gabrina oli ainoa valoni tässä maailmassa. Hento valkoinen kyyhkyni, joka on nyt mennyt. Käännän katseeni kauhuissani pois hänen elottomasta ruumiistaan, jonka ympärillä parveilee valkoisia ja harmaita susia repimässä hänen kasvonsa rikki. Minua oksettaa ja otan tukea lähimmästä puunrungosta. Mestarini tarkkailee minua yhä, pitäen mustaa kynttilää kapeiden kasvojensa edessä. Yritän olla kuulematta susien murinaa ja lihan repeämistä.

Tahdon kostaa. En tiedä mitä haluan kostaa, mutta haluan vain satuttaa Gwardemusia niin vakavasti, kuin suinkin pystyn. Katson varovasti häneen ja leveä kylmä virne hänen pääkallomaisilla kasvoillaan paljastaa hänen tietävän ajatukseni. Kohtaan rauhallisesti hänen harmaiden silmiensä tuijotuksen. Jos katse voisi tappaa, makaisin kai jo kuolleena maassa, mutta sitä taitoa oppi-isänikään ei hallitse.

”Vai kyyhky?”, hän ilkkuu jäätävästi, ja katsoo minuun silmiään räpäyttämättä. ”Tuonen joutsen on ainut, jota sinun tulee kunnioittaa. Mitä sinulle on tapahtunut? Valitsin sinut seuraajakseni, koska tiesin sinun olevan yksinäinen ja sydämetön. Tavattuasi tuon tytön”, hän katsahtaa halveksivasti Gabrinan ruumiiseen, ”olet saanut omantunnon ja se ei ole hyväksi vampyyreille, ei ollenkaan.”, hän huokaisee kylmällä ja unettavalla äänellään. En voi tehdä muuta, kuin seistä hiljaa paikallani ja kohdata tuon jäätävän katseen, sekä äänen, joka lumoaa kuulijansa.

”Aiot tappaa minut, etkö aiokin?”, kysyn yhtäkkiä. Gwardemus ei ole kuulevinaankaan minua. Hän katsoo susia, jotka repivät tytön ruumiin kappaleiksi. Susia, joita hän kutsuu lapsikseen, joiden ulvonta on hänelle kaunista laulua. Vaikka en saa vastausta, tiedän hänen aikovan tappaa minut. Huokaisen hiljaa ja nostan katseeni kohti taivasta. Näen tähtien tuikkivan jossain oksien yläpuolella. Ja silloin, aivan huomaamattani ristin käteni ja rukoilen ensimmäisen kerran moneen kymmeneen vuoteen. Rukoilen pelastusta minulle itselleni. Tunnen enemmänkin, kuin kuulen, kuinka mestarini saapuu vierelleni, valmiina tappamaan. Odotan iskua, mutta sitä ei tule. Sen sijaan kuulen ilottoman kimakan naurun. Yritän sulkea äänen pois mielestäni, mutta se täyttää pääni kokonaan. Puristan silmäni tiukasti kiinni. Nauru lakkaa ja tilalle tulee kyllästyneen huvittunut ääni.
”Kheras, vampyyrit eivät voi saada pelastusta. Me olemme valinneet polkumme ja sitä polkua kuljemme. Ei, minä en aijo sinua tappaa, mutta olet valmis lähtemään pois luotani, jos haluat.”

Räväytän silmäni auki. En pysty uskomaan korviani. Käännän katseeni taas noihin mustien hiusten verhoamiin valkoisiin kasvoihin. Tiedän, ettei hän voi päästää minua noin vain, tiedän, että tässä on jotain hämärää.
”Olet vapaa menemään, tiedätpähän ainakin, millainen tuska viiltää rintaasi, kun hopeavaarna isketään sydämeesi.”, hän sanoo melkein nauttien. Katsahdan pelokkaana häneen, ennen kuin lähden juoksemaan pakoon. Kylmä nauru säestää juoksuani ja kuulen hänen kuiskuttelunsa pääni sisällä.

Pysähdyn hetken matkan päähän ja istuudun kivelle. Tiedän hänen seuraavan minua, mutta minulla on hetki aikaa. Ristin käteni uudelleen. Rukoilen apua ja pelastusta. Keskityn kuuntelemaan ja kuulen matalan hiljaisen äänen. Se ei ole Gwardemusin ääni. Tämä ääni, jonka kuulen, on hellä ja ystävällinen, mutta samaan aikaan voimakastahtoinen ja luja. En ymmärrä mitä ääni sanoo, kieli on täysin käsittämätöntä, mutta pelkän äänen kuuleminen helpottaa ja tunnen painavan taakan tippuvan harteiltani. Suljen silmäni ja huomaan äkkiä ymmärtäväni kaiken sen puheen. Minun tarvitsee vain kuunnella. Ääni neuvoo minua. Viisaita sanoja, joita minun pitäisi noudattaa, mutta olen liian heikko siihen.

Ääni katkeaa ja metsään lankeaa hiljaisuus. Tiedän, mitä minun pitäisi tehdä. Olen tiennyt aina. En vain ole halunnut tehdä sitä, enkä halua nytkään. Huokaisen ja pakotan itseni seisaalle. Kuulostelen, kuuluuko Gwardemusin askelia. Ei, mutta sen sijaan kuuluu iloinen nauru ja pienten jalkojen töminä. Astun nopeasti läheisen puunrungon taakse, valmistautuen hyökkäämään. Huokaisen hiljaa. Tähän minä synnyin. Tämä on minun tieni. Kiroan hiljaa Jumalan ja anon anteeksiantoa Helvetin herralta. Näen mestarini kylmää hymyä hymyilevät kasvot hieman kauempana. Hän on komea ja viisas. Silmäilen hetken hänen ylpeitä, ajan kalvamia kasvojaan, jotka ovat kai kerran olleet komeat ja nauravaiset. Silloin ymmärrän hänen sanansa, hän on Tuonen joutsen.

Ei silmiä näy pimeästä,
eikä kulkijasta tästä, varjoa lankea.
Ei hengityksen huurua näy,
ei jälkeä jää, kun se käy, valkoista hankea.
Päivänsäteen ottaa syliin,
matka Tuonen kylmiin kyliin, alkaa ankea.