Novelli vol. 3 :: The one I love, Angst/Horror, R/NC-17

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Yashiza
Puolituinen
Viestit: 356
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 8:40 am

Novelli vol. 3 :: The one I love, Angst/Horror, R/NC-17

Viesti Kirjoittaja Yashiza »

Tarinassa on käytetty The Rasmuksen The one I love-biisin sanoja

TÄHÄN TOPIKIIN EI ANNETA KOMMENTEJA TAI MITÄÄN MUUTA OFFTOPIKIA




Rakkaimpani, olet muuttunut. Et ole enää se, johon hullaannuin, johon rakastuin. Vielä minä sinua rakastan, ehkä jopa enemmän kuin ennen, sitä ei voi muuttaa. Mutta sinä olet muuttunut enkä voi sanoa, että parempaan suuntaan.

Muistatko, kuinka vielä hetki sitten kävelimme kesäisessä auringonpaisteessa onnemme kukkuloilla vailla muuta ajatusta kuin toisemme ja rakkautemme? Muistatko, kuinka illan hämärtyessä käperryimme syleilyyn lämmittäen toinen toistamme sydämiemme palolla? Ehkä olet unohtanut, mutta minä en unohda, en koskaan.

Rakkautemme syys on koittanut, mutta nyt jos koskaan minä tarvitsen sinua.

Istun huoneessani kynttilän valossa, kuuntelen sateen ropinaa kattoa vasten. Ei ole edes myöhä, mutta hämärä on laskeutunut. Ehkä se on ajatustenlukija. Olen istunut tässä jo pitkään, miettien meitä. Milloin aloitit muuttumisen, milloin sinusta tuli joku toinen? Silloinko, kun kerroin sinulle? Olin sekaisin onnesta saatuani itse tietää, halusin jakaa iloni kanssasi. Olihan se sinunkin. Mutta sinä, sinä järkytyit, et ilahtunut.

Havahdun mietteistäni puhelimen terävään ääneen. Ikävänpuoleinen herätys. Vastaan. Sinä siellä, rakkaimpani, mitä asiaa? Olet vähäpuheinen, omituinen, niin kuin muutenkin olet ollut viime aikoina, mikä sinulle on tullut? Tahdot tavata minut, mutta et kuulosta innokkaalta, et samalta kuin ennen. Mielialani laskee, mutta lähden silti. Ensin vain laittaudun vuoksesi: puen kauneimman kesämekkoni päälleni ja harjaan hiukseni. Sitten lähden, mutta en onnellisena.




Halusit tavata minut juuri täällä. Miksi, en ymmärrä. Ei kovin kaunis paikka tapaamiselle, eihän? Mutta eihän tästä taida kovin kaunis tapaaminen tullakaan.

Kuolleet puut eivät valita. Tuuli riepottelee niitä miten lystää, mutta eivät ne edes hengähdä. Ne ovat kuolleita. Harmailta oksilta tipahtelee juuri tauonneen sateen pisaroita. Minusta näyttää, että puut itkisivät. Mutta eivät kuolleet itke.

Et tule luokseni, rakkaimpani, kavahdat kosketustani.

”Olen väsynyt olemaan se, mitä tahdot minun olevan”, sanot heti.

En ymmärrä. Minä haluan vain, että olet se, jota rakastan, että olet oma itsesi. Minä rakastan sinua, etkö tiedä? Minä tarvitsen sinua, etkö huomaa?

Et huomaa tai et halua huomata.

”Jokainen yhteinen askel on virhe”, sanot tunteettomasti tuskin katsoen minuun.

Henkäisen kauhusta tajutessani sanojesi merkityksen ja tartun takkisi helmaan. Mitä sinä oikein sanot? En halua ymmärtää puheitasi. Puristan uutta, hienoa nahkatakkiasi kuin viimeistä päivää.
Sinustahan en päästä irti, rakkaani!

Kasvoillasi on ilme, kuin eteesi tuotaisiin jotakin niljaista. Sanot, ettet halua minua enää, että inhotan sinua takertumalla sinuun. Otat kiinni hiuksistani ja riuhtaiset minut pois itsestäsi. Huudahdan, mutta et välitä. Minä olen jotakin inhottavaa sinulle, jotakin, joka pitää tuhota ja hävittää ikuisiksi ajoiksi. Sinä ojennat kätesi ja lyöt minua kasvoihin. Parahdan kivusta, mutta ethän sinä tuhottavan kuolinhuudoista välitä. Lyöt minua uudestaan, tällä kertaa niin voimakkaasti, että kaadun polvilleni harmaaseen ja aikaa sitten kuolleeseen maahan. Kyynel tipahtaa silmäkulmastani ja sekoittuu valuvaan vereen. Milloin sinusta tuli hirviö, rakkaimpani?


Riuhtaiset minut pystyyn, ei, ei vielä ole aika levätä. Kuumat kyyneleet valuvat jo poskillani, mutta tähän mennessä sinun sanasi ovat satuttaneet enemmän kuin nyrkit. Tahdon herätä tästä painajaisesta. Sinä osoitat uudella lyönnillä ja kivun aallolla, etten ole unessa. Tahdot, että kärsin enemmän.

Otat taskustasi linkkuveitsen. Avaat sen ja katsot minuun ilmeettömänä, tyhjänä. En tahdo nähdä kasvojasi, vaikka tahdonkin. Suljen silmäni. Sinä tartut kaulaani, etten vain pääse pakoon. Katkaiset veitselläsi olkaimeni poikki, kesämekkoni valahtaa jalkoihini heikosti kahahtaen. Yritän sanoa jotakin, mutta otteesi kiristyy kurkullani. Viillät veitselläsi, kirjoitat verisin kirjaimin, paljaisiin rintoihini, niihin, joita ennen hyväilit kuiskien rakkauden sanoja korvaani. Kipu sumentaa näköni ja peittää minut itseensä, se saa pyörryttämään. Yritän riuhtoa itseäni irti. Turhaahan se on, olet vahvempi, olet mies.

Kuuma veri valuu kärsiville rinnoilleni ja vatsalleni, itken. Rintaani on kirjoitettu ikuisiksi ajoiksi huora. Sinä naurahdat ja päästät minusta irti, kaadun heikkona ja kärsivänä maahan. Mutta et sinä vielä minua pois päästä, et näin helpolla. Potkaiset kylkeeni kaikin voimin teräväkärkisellä saappaallasi, tunnen kylkiluun murtuvan. Huudan tuskasta, sinä naurat. Katso nyt, silmäsi sanovat, katso nyt, näin käy kaikille, jotka inhottavat minua, minä vihaan kaltaistasi saastaa.

Ennen niin kauniit siniset silmäsi leimahtavat punaisina ja potkaiset uudestaan, tällä kertaa vatsaan. Ei, ei vatsaan! Ei, minä suojelen sitä, sitä et tuhoa! Kierähdän maassa ja kiedon käteni vatsani päälle. Mutta se on jo liian myöhäistä, tiedän sen. Ei minulla ole enää mitään suojeltavaa.

Vihaan sinua, rakkaani.


Sitten kävelet pois vilkaisemattakaan minuun, minuun, jonka keho, sydän ja mieli ovat juuri särkyneet tuhansiksi ja taas tuhansiksi pirstaleiksi takiasi.


So take my life, I don’t need it anymore.

The one I love
is striking me down on my knees.
The one I love
Is drowning me in my dreams.
The one I love
Over and over again
dragging me under.