Fic II: Suljetut ovet

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Yashiza
Puolituinen
Viestit: 356
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 8:40 am

Fic II: Suljetut ovet

Viesti Kirjoittaja Yashiza » Ti Huhti 19, 2005 4:44 pm

Jaoin tämän ficin eri osiin. *hymy* - Yashiza

---

Disclaimer: Hahmot ja maailma ovat J.K.R. Rowlingin. En ansaitse tarinallani rahallista tuottoa.
Title: Suljetut ovet
Genre: slash
Pairing: Remus/Severus
Rating: PG-13
Summary: Remus Lupin ja Severus Kalkaros kohtaavat sattumalta neljän vuoden kuluttua välirikostaan majatalossa, jossa Remus asuu ja Severus poikkeaa työtehtävissään Feeniksin killalle. Ajoittuu ennen Azkabanin vankia. Remus POV.

---

Yashiza
Puolituinen
Viestit: 356
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 8:40 am

Viesti Kirjoittaja Yashiza » Ti Huhti 19, 2005 4:45 pm

Nykyisyys

Remus Lupin katseli kiinni vedettyä ovea edessään, tummat kulmansa lähes yhteen rypistyneinä. Hänen silmänsä seurasivat tammipuisten lankkujen pinnassa kulkevia syitä, katselivat niiden kulkevan ylöspäin, pyörteilevän, katkeavan, katoavan syvemmälle puun sisään. Ne eivät kulkeneet suoraan, mutkittelematta, helposti seurattavina. Ne muistuttivat häntä takanaan seisovasta miehestä.

Severus Kalkaros. Hän ei ollut nähnyt miestä neljään vuoteen. Neljä pitkää vuotta sitten Severus oli kävellyt ulos hänen elämästään ja paiskannut lähtiessään oven kiinni takanaan. Liikkeen aikaansaamat kaiut olivat kiertäneet ympäri huonetta, kaikuneet hänen korvissaan yhdessä hänen sydämensä raivokkaan tykytyksen kanssa pitkään, ennen kuin olivat viimein vaienneet.

Ovia. Sulkeutuvia ovia, suljettuja ovia, ovia joita oli mahdoton avata. Niitä heidän välillään oli aina ollut, aina siitä hetkestä alkaen, jolloin he olivat aloittaneet ensimmäisen kouluvuotensa Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ja nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ovia ja kiinni heilahtaneita salpoja oli kenties enemmän kuin koskaan.

Remus ymmärsi välttelevänsä sitä hetkeä, jolloin hänen olisi käännyttävä ja kohdattava Severus silmästä silmään. Aikaa oli kulunut niin kauan. Ja samalla aikaa oli kulunut niin vähän. Neljä vuotta. Tarpeeksi kauan siihen, että hänen kerran syvänruskeat hiuksensa olivat harmaantuneet entisestään, siihen, että hän oli joutunut ompelemaan muutaman uuden paikan hiutuneisiin kaapuihinsa. Siihen, että hän oli joutunut jättämään työnsä kolmasti, myymään viimeisetkin äidiltään perinnöksi saamistaan koruista, jotta oli saanut ruokaa suuhunsa.

Tarpeeksi kauan siihen, että hän oli juossut ihmissutena neljänäkymmenenäkahdeksana kuutamoisena yönä Severuksen lähdön jälkeen. Tarpeeksi saadakseen lukemattomia uusia arpia ihoonsa ja sieluunsa. Ihon pinnalla olevat arvet olivat kaikkien nähtävillä. Ne hän oli aiheuttanut itse. Koska hän oli mikä oli. Syvemmällä olevat arvet olivat vain hänen itsensä nähtävänä, ja niistä kaikki eivät olleet hänen itsensä aikaansaamia. Mutta kuten kaikki muutkin hänen arpensa, ne olivat saaneet alkunsa, koska hän oli mikä oli.

Hän painoi hampaansa lujasti yhteen ja kovetti kasvonsa. Sitten hän kääntyi ympäri kohdatakseen Severus Kalkaroksen katseen.

”Mitä tahdot minulta? Kynttiläillallisia kuutamolla?” Severuksen kiusoitteleva ääni.
”Miten olisi ensi täysikuu, ilman liemiäsi. Muista tuoda viini.” Remuksen hymyn paljastamat hampaat.


Remus ravisti päätään saadakseen välähdykset menneisyydestä katoamaan mielestään. Niiden aika ei ollut nyt.

”Remus Lupin”, Severus sanoi hitaasti ja huolellisesti, kuin harkiten jokaista sanaa. ”En olisi kuvitellut tapaavani sinua täällä.”

”Severus. En minäkään pitänyt tätä sellaisena paikkana, jossa voisin avata oveni ja nähdä sinut kulkemassa huoneeni ohi.” Majatalo oli niin rähjäinen, että sillä ei ollut edes nimeä, puhumattakaan siitä, että se olisi yhdistetty hormiverkostoon. Kukaan itseään kunnioittava velho tai noita tuskin tiesi sen olemassaolosta tai olisi ainakaan astunut sinne sisään. Sieltä vuokrasivat huoneita ne, joilla ei ollut muuta mahdollisuutta. Ne, jotka pakenivat jotain, etsivät jotain tai olivat jo menettäneet toivonsa löytää sen mitä etsivät, paeta siltä jota pakenivat. Severus Kalkaros ei sopinut siihen kuvaan. Remus Lupin sen sijaan sopi. Vain harvat ovet aukenivat hänelle näinä päivinä, siksi hän tarttui niihin ovenkahvoihin, jotka vielä olivat hänen ulottuvillaan.

”Sinä… asut täällä pysyvästi?” Severus puraisi huultaan ikään kuin olisi tahtonut perua kysymyksensä. Remus ei moittinut häntä. Ei heidän viimeisen tapaamisensa jälkeen. Remus kuvitteli nähneensä hetken ajan huolen toisen kivisissä mustissa silmissä, kuulleensa tunteen tämän äänessä. Kerran mies oli antanut tunteidensa näkyä avoimesti.

”Sinä olet järjiltäsi”, Severus oli naurahtanut heittäen päätään taaksepäin niin, että tämän mustat hiukset heilahtivat pois kasvojen edestä.
”Olen tosissani, tämän kaavun alla ei ole mitään”, Remus oli virnistänyt silmää iskien. Hetken kuluttua miehet olivat kävelleet ulos kartanosta rinnakkain, jättäen lakeijan katsomaan peräänsä. Raskas, tammipuinen portti oli kolahtanut kiinni heidän jälkeensä, sen äänen kaikuessa kuuttomassa yössä.


”Asun”, harmaantuva nuorukainen vastasi. ”Ei mitenkään huono paikka. Minunlaiselleni.” Remuksen äänessä oli hiven katkeruutta, joka ei kuitenkaan ollut tarkoitettu pidemmälle miehelle. Ei, hänen katkeruutensa koski vain ja ainoastaan häntä itseään. ”Minunlaiselleni. Puoliksi miehelle”, Remus toisti. Täydenkuun jälkeen Remus ei ollut täällä ainoa, joka livahti huoneeseensa riutuneena, peitellen verestäviä haavojaan.

Remus hämmästyi nähdessään Severuksen suun kiristyvän, tuskan vilahtavan tämän silmissä. Tunteita?

Yashiza
Puolituinen
Viestit: 356
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 8:40 am

Viesti Kirjoittaja Yashiza » Ti Huhti 19, 2005 4:45 pm

Menneisyys

Severus oli tietenkin aina tiennyt hänen olevan ihmissusi. Miten muuten olisi voinut ollakaan, kun hän oli ollut lähellä raadella tämän Siriuksen kirotun typerän tempun takia. Raadella, tai mikä ehkä vielä pahempaa, vain purra toista niin, että tämäkin olisi päässyt osaksi siitä yksityisestä helvetistä, jossa hän itse eli elämänsä jokaisena päivänä.

Mutta uskomatonta kyllä, he olivat päässeet sen ylitse. Sellaista Remus ei olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi. Ensialkuun hän ei ollut ymmärtänyt, miten Severus koskaan oli voinut hyväksyä hänen anteeksipyyntönsä. Sen vuoksi, että hän oli ollut vähällä surmata tämän. Hän oli pyytänyt anteeksi itsensä puolesta, sitä, että hän oli mikä oli. Hän ei ollut pyytänyt anteeksi Siriuksen, Jamesin tai Peterin puolesta. He olivat olleet hänen ystäviään, ja heidän menettämisensä oli murtanut hänen maailmansa pieniksi sirpaleiksi. Mutta heidän tekonsa kuuluivat ainoastaan heille itselleen. Yhtä hyvin hän olisi saattanut syyttää itseään siitä, että Sirius Musta virui Azkabanissa tapettuaan kylmäverisesti niin Jamesin vaimoineen kuin Peter Piskuilaninkin.

Hänellä ja Severuksella oli ollut pitkä tie kuljettavanaan. Seitsemän vuotta sitten he olivat hitaasti ystävystyneet, kulkeneet vihan ja epäilyn kautta luottamukseen ja ymmärtämykseen. Sillä Severus Kalkaros ja Remus Lupin olivat kummatkin hyvin yksinäisiä miehiä. Yksinäisessä maailmassa löytyi joskus toivoa sieltä, josta sitä kaikkein vähiten olisi osannut etsiä. Toisissaan he olivat tunnistaneet jotakin sellaista, joka oli ollut piilossa omilta ja toisten silmiltä jo pitkään. Se kaikki oli alkanut Remuksen ojentaessa kätensä Severukselle, tämän tartuttua siihen. Kaikkea ei suinkaan ollut unohdettu tuon anteeksipyynnön ja kädenpuristuksen myötä, mutta se oli ollut alku.

”Älä hetkeäkään erehdy kuvittelemaan, että olisimme nyt ylimpiä ystäviä”, Severus oli sihahtanut.
”Älä kuvittele, että olisin valmis siihen”, Remus oli vastannut.


Mutta vähitellen he olivat rakentaneet luottamuksen välilleen. Sellaiset tunteet olivat vaikeita heille molemmille, sillä heistä kumpikin oli rakentanut vuosien varrella ympärilleen lujan, maailman iskuilta suojaavan muurin. Toisen suojana toimi järkkymätön kylmyys ja kovuus, toinen suojasi itseään ystävällisyydellä ja ymmärtämyksellä. Miten vain, niiden lävitse ei ollut helppo päästä. Eikä niistä ollut helppoa luopua.

Mutta vahvimmatkin muurit voivat sortua, tarkimmin rakennetut suojukset voitiin laskea.

”Pystytkö kuvittelemaan, miltä tuntui olla päivästä päivään heidän pilkkansa kohteena?” Remus pani merkille, että Severus ei enää välittömästi sisällyttänyt häntä tuohon nelikkoon kuuluvaksi. Toisaalta se ilahdutti häntä. Severus pystyi näkemään hänet omana itsenään, yhtenä, kokonaisena ihmisenä. Ja toisaalta se sai aikaan suunnattoman surun ailahduksen hänen sisällään. Niin paljon oli tapahtunut, niin paljon oli menetetty. Tuosta kouluaikojen erottamattomasta ystävyydestä oli jäljellä enää vain muistoja, ja mitään muuta siitä ei enää tulisi koskaan olemaan. Sen, mitä olisi voinut olla, oli Sirius Musta tuhonnut.

”Pystyn”, hän oli vastannut. ”Minun entiset ystäväni kotikulmilla heittelivät perääni kiviä siitä saakka, kun saivat kuulla puremastani. Ja muistan yhä, miten sinä lennätit minut lampeen seitsemäntenä vuotenamme, kun en huomannut sinun lähestyvän selkäni takaa. Ystävistäsi se oli ratkiriemukasta. Ja miten taioit ne luudanvarret käymään kimppuuni niin, että sain olla komerossa puolen yötä ennen kuin rouva Calder huomasi minut. Ja -”

Severus oli keskeyttänyt hänet. ”Muistan kaiken tuon. Silloin en tehnyt eroa sinun ja muiden välillä. Minun oli purettava tunteitani johonkin.” Remus oli koskettanut toisen kättä empien. Merkitsi paljon, että Severus oli myöntänyt sen. Joskus hän olisi ollut valmis lyömään vetoa siitä, että toinen olisi ennemmin pureskellut pieniä kiviä hiekaksi kuin käynyt tällaista keskustelua hänen kanssaan.

Remus oli kohauttanut harteitaan. ”Siitä on jo aikaa. Seitsemän vuotta. Ihmiset muuttuvat.”


Vaikka todellisuudessahan kukaan ei todella muuttunut, Remus ajatteli. Sisimmässään kaikki olivat samanlaisia kuin aina ennenkin. Ihmiset voivat oppia uusia asioita, oppia ajattelemaan uudella tavalla, mutta kuitenkin he yhä olivat samoja ihmisiä kuin aina ennenkin. Omine ongelmineen, epäluuloineen, salaisuuksineen, moraaleineen.

”Miten olet jaksanut?” Severus kysyi, silmäillen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa ei ollut mitään ylimääräistä. Sänky rähjäisine peitteineen nurkassa, kirjoituspöytä, jonka yhtä jalkaa oli tuettu tiiliskiven avulla niin, että huojuva pöytä pysyi pystyssä. Pöydällä oli pala pergamenttia ja päästään rispaantunut sulka mustepullon vieressä. Paljaaseen puiseen lattiaan oli kuivunut tahroja, joiden alkuperää Remus ei halunnut edes ajatella.

Hetkeen Remus ei ollut varma, nälväilikö toinen hänen kustannuksellaan. Severuksesta ei voinut koskaan tietää, ei todella. Tämän kasvot eivät paljastaneet mitään muuta, kuin mitä tämä halusi päällepäin näkyvän. Vain pienet väreet äänen sävyssä kertoivat tämän olevan tosissaan.

”Hyvin”, hän vastasi. Joskus toiste Severus oli katsonut häneen enemmän huolta äänessään, tunnetta silmissään. Joskus toiste hän olisi saattanut kertoakin, miten hän oli jaksellut.

”En ole koskaan tuntenut ihmissutta”, Severus oli sanonut. ”Tuntenut ystävänä, tarkoitan. Onko se hyvin kivuliasta?”

Remus oli tuijottanut toista miestä hetken. Täysikuu olisi pian, vain muutaman päivän päästä. Jo nyt hän tunsi väsymyksen itsessään, suden ulvovan sisällään, pyrkivän vapaaksi. Huutavan haluaan upottaa terävät hampaansa ihmisen lihaan, raadella, repiä, maistaa verta. ”Muuttuminen?” Severus oli nyökännyt, ja hän oli jatkanut. ”On, mutta siihen tottuu. Sitä pahempaa on pelko siitä, mitä voin tehdä muututtuani ihmissudeksi.”


Severus oli nyökännyt, tämä oli ymmärtänyt. Mitä Remus olisi voinut tehdä vaikkapa hänelle heidän seitsemäntenä vuotenaan Tylypahkassa. Seuraavalla viikolla, iltana ennen täysikuuta, Severus oli tullut hänen luokseen mukanaan noidankattilansa, joka oli peitetty kannella. Mies oli nostanut kannen ja kauhaissut hänelle juomaa pikariin hymyillen itsetyytyväistä hymyä, johon oli sekoittunut aavistus epävarmuutta. Oli ollut outoa nähdä moinen yhdistelmä aina niin varman Severuksen kasvoilla.

”Minua ei turhaan sanottu Tylypahkan parhaaksi liemien valmistajaksi viimeisen kahdensadan vuoden aikana”, Severus oli sanonut. ”En voi estää sinua muuttumasta ihmissudeksi, mutta voin lieventää sitä. Tämän juoman avulla muutut sudeksi, pysyt sutena, mutta itsesi ja toisten vahingoittamisen sijaan sinä nukut. Ja minä olen sinun luonasi.”

Remus oli tuntenut palan kurkussaan. ”Kiitos”, hän oli sanonut, tarttuen juomapikariin toisen kädessä. Se oli tuntunut riittämättömältä, mutta tuohon yhteen sanaan oli mahtunut kaikki se, mikä oli ollut tarpeen sanoa. Severus oli tiennyt.


Severus oli tosiaankin istunut hänen vierellään, pitänyt tulta yllä takassa, huoneen lämpimänä. Hän oli tuntenut tämän läsnäolon samalla tavoin, kuin susi vaistoaa toisen suden vierellään tai metsäkaistaleen toisella puolen. Se oli ollut… rauhoittavaa. Se oli ollut ystävyyttä. Kerran aiemminkin hänellä oli ollut samanlaista ystävyyttä. James, Peter ja Sirius olivat tukeneet häntä, kouluttaneet itsensä animaageiksi juostakseen hänen rinnallaan kuutamoöinä täysikuun alla. Severus ei juossut hänen rinnallaan kuunvalossa. Sen sijaan tämä oli istunut hänen vierellään, huolehtinut siitä, että hänen ei enää ollut tarpeen pelätä noita yksinäisiä, pitkiä öitä.

Jo yksin siitä syystä Remus olisi voinut rakastaa Severusta. Oli kuitenkin niin paljon muitakin syitä. Niistä vähäisin ei ollut se, että Severus uskoi häneen. Eikä liioin se, että Severus hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli. Tärkein syistä oli kuitenkin se, millaisen vaikutuksen Severus teki häneen. Miehen hymy, hitaasti syttyvä tai nopeasti huulilla vilahtava, sai lämpimät väreet kulkemaan hänen lävitseen. Hän tunsi lämpöä, puhdasta lämpöä, joka kulki läpi hänen koko kehonsa ollessaan toisen lähellä. Toisen miehen vierellä hän tunsi olonsa hyväksi ja onnelliseksi.

Ja hän tiesi, että Severus oli tuntenut samaa. Oli ollut vaikeaa murtaa ne suojat, jotka Severus oli rakentanut ympärilleen. Mutta kun se onnistui, mustasilmäinen liemimestari oli mies, joka seisoisi toisen rinnalla loppuelämänsä.

Hän oli rakastanut Severusta. Luoja nähköön, hän oli rakastanut sitä miestä.

Vuodevaatteet olivat olleet rypyssä heidän ympärillään, hetken huoneen oli täyttänyt vain kahden miehen nopea hengitys. Remus oli siirtynyt pois rakastettunsa päältä ja kierähtänyt tämän vierelle, hengähtäen tavalla joka aina sai hymynhäiveen nousemaan Severuksen silmiin. Severus katseli häntä nytkin, leväten rennosti vuoteella toisen kyynärpäänsä varassa.

”Alastomana sängyssä olet kauniimpi kuin historiallinen esikuvasi jästien historiankirjoissa”, Severus oli sanonut katsellen arvioivasti hänen jäähtyvän hien peittämää vartaloaan. Remus oli naurahtanut.

”Tarkoitatko sutta joka imettää ottopentujaan, vai toista veljeksistä, joka imee suden nisiä?” Remuksen ääni oli ollut ilkikurinen. He olivat jo päässeet siihen pisteeseen, jossa kummatkin voivat vitsailla asioista, joissa useimpien ihmisten näkökulmasta ei ollut mitään huvittavaa.

”Sinä se et osaa ottaa vastaan kohteliaisuutta”, Severus oli sanonut, piirrellen sormillaan kuvioita hänen rintansa ihoon. Remus oli kohottautunut ylemmäs ja painanut nopean suudelman tumman miehen kaulalle, paikkaan jonka koskettaminen sai Severuksen aina vetämään syvään henkeä.

”Ehkä myöhemmin”, hän oli vastannut ja vetänyt toisen sitten alemmas, suudelmaan.


Severus Kalkaros oli ollut hänen, vaikkakin vain hetken. Tietenkään se ei ollut kestänyt. Mikään hyvä hänen elämässään ei kestänyt kauaa. Se oli eräs niistä harvoista asioista, jotka Remus Lupin tiesi järkähtämättömän varmasti.

”Miten itse voit?” Remus kysyi. ”Kuulin, että Dumbledore on antanut sinulle töitä Tylypahkassa. Liemimestarina.”

Severus nyökkäsi. ”Kaikkien aikojen paras liemimestari, kuulemma”, hän sanoi, katsellen hetken ajan noilla polttavilla silmillään Remuksen kasvoja. Muisto edellisestä kerrasta, jolloin Severus oli lausunut hänelle nuo sanat, palasi jälleen hänen mieleensä. Silloin kaikki oli vielä hyvin, silloin hän ei ollut tiennyt sitä, mitä nyt tiesi.

”Sinä olet kuolonsyöjä”, Remus sanoi kauhistuneena. Hän näki mielessään Allison O´Nultyn kasvot naisen löydyttyä kujalta vartalo kaarelle vääntyneenä, kuoleman tuotua vapahduksen lukuisten kidutuskirousten vaihduttua viimein Avada Kedavraan. Naisella oli ollut kauniit, silkkiset hunajanvaaleat hiukset. Hän näki edessään Jamesin ilkikurisen hymyn, Lilyn lämpimät silmät. Sellaisina, jotka ne olivat olleet elämän vielä virratessa heidän suonissaan.

”Minä olin kuolonsyöjä”, Severus oli vastannut. ”En enää. En pitkään aikaan. Mutta minä olin kuolonsyöjä. En kiellä sitä sinulta.” Severus oli katsellut häntä, samanlainen arvioiva katse tummissa silmissään kuin niin monesti aiemminkin, odottaen hänen tekevän seuraavan siirtonsa. Ehkä Severus oli vielä toivonut, mutta jokin tämän silmissä oli saanut Remuksen arvaamaan, että Severus tiesi hänen jo tehneen valintansa.

”Minä en voi”, Remus oli sanonut hiljaa, taistellen itsensä kanssa. Yli kaiken muun, hän vihasi kärsimystä. Tuskaa, kärsimystä, kuolemaa. Koska hän tiesi niin hyvin, miltä se tuntui. Rakastaa miestä, joka oli aiheuttanut – kenties aiheutti vieläkin – niitä toisille. Juuri hänen tapaistaan antaa sydämensä sellaisen miehen käsiin. ”Dumbledore… tietääkö hän?”

Severus oli nyökännyt. ”Tietää. Ja on antanut minulle uuden tilaisuuden.”

”Mistä voin tietää, että et ole enää siinä mukana? Pimeyden Lordin joukoista ei noin vain kävellä pois. Ei vaikka hänen valtansa on vähennyt.” Remuksen ääni oli ollut epäilevä. Kuvat vanhasta, kuoleman jäykistämästä Milt MacBridesta Päivän Profeetan keskiaukeamalla kummittelivat hänen silmissään, miehen suu auenneena ikuiseen, äänettömään huutoon.

”Koska minä sanon niin”, Severus oli vastannut kasvot jäykkinä, nähtyään tahattoman inhon hänen kasvoillaan. ”Mutta se ei enää riitä sinulle.”

Remuksen hiljaisuus oli kertonut kaiken kummallekin. Severus oli nyökännyt uudelleen, hänen kasvojensa muuttuessa kiviseksi naamioksi. ”Minä pidän sinun salaisuutesi”, toinen oli sanonut. ”Että olet vain puoliksi mies.”

Remus oli estänyt itseään värähtämästä. ”Minä en kerro”, hän oli sanonut. ”Ellen saa tietää sinun vahingoittaneen jotakuta.”


Muuta hän ei ollut sanonutkaan Severuksen kääntyessä kannoillaan ja astellessa pois hänen luotaan. Vasta oven kolahtaessa kiinni tämän jälkeen hän oli käpertynyt kokoon ja ulvonut tuskaansa aamuöisellä taivaalla loistavalle hopeiselle kuunsirpille.

Sinä yönä, toisena, kolmantena. Kunnes jälleen oli tullut aika antaa periksi verensä vaatimukselle, vaihtaa vaalea ihonsa tuuheaan turkkiin, juosta sutena kuutamolla. Omien kynsiensä ja hampaidensa raadellessa ihoaan hän oli tuntenut tuskaa, joka melkein oli peittänyt alleen sen kivun, jonka Severus oli saanut hänet tuntemaan. Melkein, mutta ei aivan.

Yashiza
Puolituinen
Viestit: 356
Liittynyt: Ke Tammi 14, 2004 8:40 am

Viesti Kirjoittaja Yashiza » Ti Huhti 19, 2005 4:46 pm

Tulevaisuus

”Hyvä. Sinä voit hyvin. Minä voin hyvin.” Severuksen ääni oli kylmä, kasvot ilmeettömät. ”Me voimme kumpikin hyvin.” Se pieni vilahdus niistä tunteista, joita miehen kasvoilla oli aiemmin näkynyt, oli nyt kadonnut täydellisesti.

Severus asteli hänen ohitseen ovelle, nykäisi sen auki ja sulki perässään, jättäen Remuksen tuijottamaan tammipuisen oven tahraista, kulunutta pintaa. Yksi ovi oli jälleen kerran suljettu heidän välillään.

Ja kenties se oli niin tiukasti lukossa, että sitä ei enää koskaan voitaisi avata. Luottamus oli vaihtunut epäilykseksi, lämpö kylmyydeksi, rakkaus katkeruudeksi, joka peitti alleen kaikki muut tunteet. Kaksi toisilleen täysin vierasta ihmistä olisi sattumalta tavatessaan voinut käydä saman keskustelun, jonka he olivat käyneet. Ei, mikä oli mennyttä, oli mennyttä.

Remus Lupin nojasi väsyneesti otsaansa oven karheaan pintaan. Pian olisi täysikuu. Suden tunteiden täyttäessä hänet, ulvoessaan taivaalla kumottavalle kuulle, hän voisi hetkeksi unohtaa ihmisenä tuntemansa tuskan.

*Fin*

El
Puolituinen
Viestit: 270
Liittynyt: Pe Kesä 11, 2004 1:55 am
Paikkakunta: Helskinky

Viesti Kirjoittaja El » Ke Huhti 20, 2005 12:15 pm

:shock: *palvoo*

Sait minut juuri jumaloimaan Remus/Severus-angstia.

Todella kaunis ficci. Remuksen ihmissusimaisuuden (örm, en osaa sanoa sitä) kuvailu on upeaa.

Tuo nykyisyyteen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen jaottelu toimii loistavasti jaksottajana. Selventää lukemista. *hymy*

Olen vallan sanaton, en osaa muuta sanoa. Olet erinomainen kirjoittaja.
'Don't talk of worlds that never were
The end is all that's ever true
There's nothing you can ever say
Nothing you can ever do...'

The Crow - Burn

Safiron
Samooja
Viestit: 514
Liittynyt: La Tammi 29, 2005 4:29 pm
Paikkakunta: Omatekemä satumaa

Viesti Kirjoittaja Safiron » Pe Huhti 22, 2005 8:25 pm

Vallan mainio, tää tarina suorastaan naulasi tuoliin kiinni.
Ainoastaan yks kohta tökkäs *kaivelee*
Paljaaseen puiseen lattiaan oli kuivunut tahroja, joiden alkuperää Remus ei halunnut edes ajatella.
Siis niinkuin kuka tässä ajattelee lattiaa, Severus ei halua tietää mistä ne jäljet on tullut, vai ovatko ne olleet siellä jo ennen Remuksen paikalle muuttoa?
Tässä ei varmaan loppujen lopuks ollu mitään, mutta se alko kuitenkin häiritsemään mun pielessä sekavuustilassa olevaa mieltäni. Ja se häiritsi sen verran että mun oli rohkaistuttava kysymään.
Mutta muuten tämä oli, hyvä. Ei sitä oikein osaa muuten sanoa. *palvoo kovasti näyttöruutua*
"...And I demand
You put my heart back in my hand
And wipe it clean
From the mess you made of me"
-Emilie Autumn: I want my innocence back

Vuaren beta 08 *kumartaa ja jatkaa nillitystä*

Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel » To Huhti 28, 2005 11:53 pm

Minä olen nyt vasta tulossa kommetoimaan.

Aivan upeata. Tuo "Ovia. Sulkeutuvia ovia, suljettuja ovia" -kohta oli minusta ehkä paras. Kaunista kuvausta. Remuksen "Minunlaiselleni" Tuoteamus- nosti minun niskakarvat pystyyn.

Remus/Kuka tahansa on minusta ihana, mutta tämä oli vielä haastava, joten en voi sanoa kuin LÄHES TÄYDELLINEN.
Let me forget all of the hate, all of the sadness.

Pervoin -05
HP- ficcaaja -06
Aragorn 2009

Firithostwen
Puolituinen
Viestit: 303
Liittynyt: Pe Helmi 06, 2004 2:36 pm
Paikkakunta: Rhosgobel

Viesti Kirjoittaja Firithostwen » To Touko 05, 2005 5:14 pm

Upea! :shock: Todella upea rakkaustarina, ovien ja salpojen käyttö vertauskuvana, kaikki. Hienoa :D Pidin myös siitä, että Severus ja Remus rakensivat aluksi ystävyyden välilleen. Se tekee heisän tunteistaan vahvempia^^ Pidin oikeastaan myös jokaisesta kohdasta, jossa kerrottiin menneisyydestä. Näiden kahden välinen luottamus ja rakkaus on ihanasti kerrottu^__^ *purr*
Tärkein syistä oli kuitenkin se, millaisen vaikutuksen Severus teki häneen. Miehen hymy, hitaasti syttyvä tai nopeasti huulilla vilahtava, sai lämpimät väreet kulkemaan hänen lävitseen.
Tämä oli erityisen lämmin kohta^__^
Kuva
Tagista kiitos Arskalle^^

Sinipiika
Örkki
Viestit: 29
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:52 pm

Viesti Kirjoittaja Sinipiika » Su Touko 08, 2005 8:38 pm

Tunnelma. Sitä tästä ficistä löytyi. Monta erilaista tunnelmaa, jotka leikattiin toistensa vastakohdiksi, korostettiin kontrastia tai sitten annettiin niiden liukua toistensa lomaan. Upeaa.

Toimiva kieli, ei erityisen silmiinpistävä, mutta se ei kai ollut tarkoituskaan. Sellainen neutraali, jonka en usko saavan ketään järjiltään -ihastuksesta eikä ärsyyntymisestä. Sopi tähän hyvin, koska tarina oli pääasia.

Todella, todella hieno. Pidin.
"Smiling is easy. The hard part is meaning it.”

Vastaa Viestiin