FICCI A

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Firithostwen
Puolituinen
Viestit: 303
Liittynyt: Pe Helmi 06, 2004 2:36 pm
Paikkakunta: Rhosgobel

FICCI A

Viesti Kirjoittaja Firithostwen »

Title: Ei tässä elämässä
Rating: PG-15
Pairing: Rogue/ Remy Lebeau (Gambiitti)
Genre: Romance/Drama
Warnings: het, oletettu kuolema, heitteillejättö
Disclaimer: Fandomina vähemmän käytetty sarjakuva Ryhmä-X. Hahmot kuuluvat Marvel comicsille, ja minä vaan leikin niiden kanssa. En saa tästä rahallista hyötyä. Chris Claremont on mies kummankin hahmon takana. Rogue on luotu 80-luvulla ja Gambiitti tuli kuvioihin 90-luvun alussa.
Summary: Rogue angstaa. Roguen POV.
Feedback: Kiitoksia, mielellään.

A/N: Mutantit poikkeavat ihmisistä geneettiseltä rakenteeltaan ja tämä yleensä ilmenee jonkinlaisina “supervoimina” ja/tai omituisena ulkonäkönä. Ihmiset pelkäävät ja syrjivät mutantteja ja ryhmä-X pyrkii rakentamaan rauhaa ihmisten ja mutanttien välille ja luomaan maailman, missä kaikki voisivat elää erilaisuudesta huolimatta rauhassa. Rogue on nainen, joka ei mutanttivoimiensa takia voi koskea muihin ihmisiin viemättä näiden muistoja, kykyjä ja psyykettä.

A/N: Sääli, ettei suomenkielellä voi ilmaista näiden hahmojen hurmaavia murteita ja aksentteja. Rogue puhuu paksua etelävaltioiden murretta ja Gambiitti on taas cajun (amerikanranskalainen) ja sotkee kumpaakin kieltä lahjakkaasti sekaisin New Orleansin tyyliin. Tosin sitten kukaan ei olisi saanut tästä enää mitään selvää ;P En sitten viitsinyt savontaakaan näitä...


EI TÄSSÄ ELÄMÄSSÄ

Tunnen itseni nyt liian väsyneeksi tähän. Olen yksin. Yksinäisempi ja eksyneempi kuin koskaan aiemmin. Vaikka auringonvalo paistaakin sisään ikkunoista, se ei yllä valaisemaan huoneen syrjäisimpiä kolkkia. Sen valo on yhtä aneeminen kuin oloni. En jaksaisi enää yhtään tätä ikuista maailmanpelastusta jotakin säälittävää mutanttia vastaan, jotta saisin paikan maailmassa, joka ei hyväksy ketään meistä. Haluaisin olla aivan tavallinen nainen. Tavallinen nainen ilman mitään voimia. Elämä ei ole reilua. Tässä maailmassa en saa koskaan tilaisuutta löytää onnea.

Hienoa. Elän Ryhmä-X:n jäsenenä. Sen minä kestän. Kaikki onkin hajoamassa elämäni henkilökohtaisella puolella. Tarvitsisin jonkun halaamaan minua. Vetämään sormensa hiusteni lomitse. Lupaamaan, että kaikki kääntyy parhain päin ja että kaikki haavat ja mustelmat ovat sen arvoisia. Kaikkein eniten haluan, että Gambiitti olisi se henkilö. Mutta niin ei koskaan enää käy. En uskalla enkä halua päästää – enää toista kertaa – ketään niin lähelle.

Mutanttivoimani on pelkkää kieltäytymistä. En voi koskettaa muita pelkäämättä, että nielaisen heidät kokonaan. Heidän ajatuksistaan, toiveistaan ja unelmistaan tulee osa minua. Kymmeniä toisten ihmisten ajatuksia, tunteita ja muistoja kaoottisena sekamelskana pääni sisällä. Päivä päivältä minun on vaikeampi pitää itseni koossa ja löytää itseni sieltä seasta. En hallitse kykyjäni ensinkään! Miksen voi oppia kontrolloimaan kykyjäni kuten muut? Mystikko ei osannut auttaa, edes professori Xavierista ei ole ollut mitään apua. Joudun aina verhoutumaan päästä varpaisiin, etten vain koskisi keneenkään vahingossa. Etten vahingoittaisi ketään. Etten satuttaisi itseäni.

Ensimmäinen poika, joka minua pussasi (ei kymmenvuotiaitten tuherrusta voi varmaan muuna pitääkään) vaipui koomaan, eikä koskaan herännyt siitä. En ole sen jälkeen enää uskaltanut päästää ketään lähelleni. Edes nykyinen perheeni, Ryhmä-X, ei tiedä oikeaa nimeäni, vaikka olen ollut heidän kanssa jo toistakymmentä vuotta. Ei ennen kuin Remy saapui. Oma kiusanhenkeni.

Gambiitti... Remy Lebeau. Se mies olisi voinut valita kenet tahansa. Kuka tahansa nainen olisi langennut sen miehen jalkoihin ja hän valitsi minut. En voinut käsittää miksi. Valitsi naisen, jonka kanssa ei voisi olla mitään tulevaisuutta. Naisen, johon ei voi koskea. Naisen, jota ei voisi koskaan suudella saati pitää edes kädestä kiinni. Olen vain huonotapainen ja kouluttamaton Missisipin jokirotta. Poikatyttö, joka uhmasi aikuisia, vanhempien kauhuksi kiipeili puissa ja tappeli vanhempien poikien kanssa. Karkasin kotoa, ennen kuin ehdin käydä koulun loppuun ja siitä asti olen juossut ja tapellut selvitäkseni eteenpäin. Gambiitti taas oli New Orleansin kujilla kasvanut katulapsi, joka myöhemmin adoptoitiin Varkaiden kiltaan. Olimme kummatkin syvän etelän lapsia.

Rakastuin siihen cajuniin sillä hetkellä, kun silmäni osuivat häneen. Hani, sanoin itselleni, tuo käärmeenlumoaja on lähinnä prinssi Rohkeaa, mitä koskaan tulet tapaamaan. Parempaa et tulisi koskaan saamaan. Ruskeat hiukset pörrössä, sänkinen leuka ja se flirtin täyttämä vihjaileva hymy...ja miten hän puhuikaan. Antaisin vaikka oikean käteni, jos saisin vielä kerran kuulla hänen karhean aksenttinsa. Hänellä oli maailman hypnoottisin katse. Punaiset iirikset muuten täysin mustissa silmissä. Miten punaiset silmät voivatkin olla niin kauniit?

Mutta minun elämäni mies on kuollut ja minä olen syyllinen. Olen niin ahdistunut, että se tuntuu suorastaan fyysisenä kipuna. Istun suihkun lattialla kuuman veden ryöpytessä päälleni ja silti palelen. Palelen sielua myöten. Aivan kuin kaulani ympärillä olisi hirttosilmukka valmiina kiristymään hetkenä minä hyvänsä. Jätin hänet yksin Antarktikselle. Nousin ilmaan ja lensin pois. En edes katsonut taakseni. Remyllä ei ole kykyä pysyä lämpimänä tai lentää. Se ikivanha trenssitakki ei suojelisi häntä kylmältä, eivätkä mitkään akrobaattiset temput pitäisi häntä hengissä niissä olosuhteissa. Minä hylkäsin hänet nääntymään yksin kylmyyteen.

**

Tummat pilvet pimensivät taivaan kun kävelimme pihatietä pitkin kotia kohti. Olin juuri tulossa lenkiltä ja Remy liimautui seuraani. Hän kiusasi minua taas. Piinasi, ärsytti, vihjaili. Ensimmäisten sadepisaroiden tipahdellessa laiskasti kädelleni astuin puun suojaan. Olisin halunnut olla vain yksin. Yritin pitää hänet kaukana, vaikka olisin halunnut olla lähempänä. En uskaltanut päästää häntä lähelle enkä kiintyä siihen retkuun. Remy ärsytti minua suunnattomasti. Kaikki oli hänelle yhtä suurta leikkiä.

“Elämä on peliä, petite.” Hän sanoi. “Pelaamme niillä korteilla, mitä meille on annettu. Jos annat minulle aikaa ja mahdollisuuden, näytän sinulle...vaikka romanttisella kynttiläillallisella?” Hän jatkoi sekoitellen korttipakkaansa. Se iänikuinen korttipakka. Olisin halunnut repiä kortit hänen kädestään ja heittää ne ilmaan pienenä silppuna.

“Osaat olla todella ärsyttävä.”

“Teen parhaani”, hän sanoi virnistäen ja ojensi kätensä kasvojani kohti.

Väistin täpärästi. “Älä viitsi, Gambiitti! Tiedät, että pieninkin kosketus saa minut absorboimaan mielesi ja voimasi!”

“Mieleen tulee pahempiakin kohtaloita, chere.” Hän hymyili niin leveästi, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi punaista viirua.

“Sitä minä vielä tarvitsenkin... sinun ajatuksesi päässäni ympäri vuorokauden”, sanoin ja kiersin puun toiselle puolelle. Remy kävi hermoilleni jo todella pahasti ja samalla teki minut epävarmaksi.

“Miten se eroaisi nykytilanteesta?” hän naurahti seuratessaan minua ja heitti sammuneen savukkeen kädestään.

“Kuulehan hani”, ärähdin ja tönäisin häntä kauemmas, “minä en pelaa pelejä. Jos et voi kohdella minua kunnolla, anna minun olla rauhassa!”

Sadekuuro iski täydellä voimalla päällemme ja kastuimme suojasta huolimatta. Remy veti takkinsa kaulukset pystyyn ja veti minut lähelleen, takin alle. “Rogue, anna minulle mahdollisuus”, hän pyysi ja veti sormensa likomärkien hiusteni läpi.

En jaksanut enää tapella vastaan ja jäimme seisomaan sateeseen toisiamme katsellen, pohtien tulevaa. Viikkoa myöhemmin annoin hänen viedä minut sille lupaamalleen kynttiläillalliselle. Eikä hän leikkinyt kanssani.

Kuinkahan monena aamuna sen jälkeen löysin orkidean kukan tyynyltäni kun heräsin. Lukoista ja kartanon turvajärjestelmistä huolimatta Remy löysi aina tiensä huoneeseeni ja katseli kun nukuin. En koskaan herännyt siihen kun hän tuli ja meni, mutta aamulla tyynylläni oli uusi kukka ja ilmassa väreili hentona hänen partavetensä tuoksu. Emme voineet koskea, mutta hengessä jaoimme kaiken, mitä oikeaan parisuhteeseen kuuluukin. En koskaan ole ollut niin onnellinen.

**

Typerää. Jäimme ansaan. Koko porukka. Gambiitin menneisyys vainosi häntä palkkionmetsästäjien muodossa ja meille viritettiin ansa. Miksi kukaan ei tajunnut sitä ajoissa? Edes kukaan minua fiksummista? En tiedä kuinka he tekivät sen, mutta he negatoivat kaikkien voimat. Tämän illan olisimme vain tavallisia ihmisiä. Vankeja ilman mahdollisuutta päästä pakoon. Meille sanottiin vain, että seuraavana päivänä pidettäisiin oikeudenkäynti Gambiitin ihmiskuntaa ja mutantteja kohtaan tekemien rikosten takia. Remyn olisi riisuttava naamionsa, kohdattava totuus ja menneisyytensä haamut.

Istuin sellin lattialla kun Remy tiirikoi kahleidensa lukkoja auki. Muut olivat jossain kauempana. En edes kuullut heidän ääniään. Hiljaisuus oli pelottavaa. Ei supinaa pääni sisällä, ei mitään muita ääniä. Palelin. Minua ei ole vuosiin paleltanut, voimani ovat pitäneet minut aina sopivan lämpöisenä. Ilman niitä olen vain hintelä ja avuton tyttölapsi.

“Remy... minua pelottaa. Tunnen oloni niin suojattomaksi.”

Hän varisti kahleet ranteistaan ja tuli viereeni istumaan. “Sinulla ei ole mitään pelättävää, chere. Minun pääni tässä on vaarassa, ei sinun. Enkä anna heidän satuttaa sinua.” Hän kumartui tiirikoimaan nilkkojeni kahleita.

“Miksi palkkionmetsästäjät ovat perässäsi?”

“Koska olen syyllinen”, hän tokaisi ja irrotti kahleet käsistäni. “Noin. Olet vapaa. ”

Huokaisin ja hetken mielijohteesta riisuin hansikkaani pois. Katselin paljaita käsiäni. Pelkkä ilmavirta tuntui niin oudolta ihoa vasten. Olen elänyt lähes koko ikäni hansikkaat kädessä voimatta koskettaa elävää olentoa paljain käsin. Remy katseli minua ja ojensi kättään omiani kohti.

“Älä, en uskalla.”

“Et voi mitenkään satuttaa itseäsi tai muita. Et nyt.”

Kammoten kosketusta painoin käteni hänen kättään vasten. Mitään ei tapahtunut ja päästin keuhkoihini pakkauteen ilman pitkänä huokauksena ulos.
“Tämä on uskomatonta”, sanoin naurahtaen.
Ihan oikea kosketus eikä kenellekään käynyt mitenkään. Remyn kädet olivat niin lämpimät. Otin hänen kätensä paremmin käsiini ja annoin sormieni tutkia hänen pitkiä notkeita sormiaan. Varkaan sormet. Sormet, jotka olivat tottuneet avaamaan oven kuin oven – oli se sitten tehty metallista tai suojattu huipputietokonejärjestelmillä. Puhumattakaan ovesta sydämeeni. “Voin ihan oikeasti koskea!”

Remy nauroi sitä matalaa syvältä tulevaa nauruaan, mikä aina sai sydämeni läikähtämään. “En tiedä mitä huomenna tapahtuu, mutta muista etten ole enää se mies, joka olin aiemmin. Yritä antaa minulle anteeksi, itse en siihen koskaan kykene. ” Hänen silmänsä välähtivät karmiininpunaisina kun hän katsoi minuun. “Vielä yksi juttu, chere. Nyt kun voimasi on negatoitu... tämä voisi olla meidän yömme.”

Katsoin häntä silmiin. Niin. Olimme olleet jo monta vuotta yhdessä. Olimme taistelleet rinnakkain vuosia, pitäneet huolta toisistamme, tukeneet toisiamme. Välillä olimme eronneet ja taas palanneet yhteen. Emme kai vain osanneet olla erillään kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Tiesimme molemmat, että huominen muuttaisi kaiken. Mitä hän ikinä olikaan tehnyt ja vaikka se toisi jotain kauheaa väliimme, en voinut antaa sen pilata mahdollisuutta pieneen onnen hetkeen. Voi kyllä, rakas. Tätä olen toivonut jo vuosia. Mahdollisuutta koskea sinuun. Mahdollisuutta maistaa huuliasi ilman pelkoa.

“Ensimmäinen yömme”, sanoin ja kiersin käteni hänen kaulaansa. “Viimeinen yömme.” Muuta ei tarvittu. Hän veti minut syliinsä istumaan ja suuteli minua.

Olen lukenut noin miljoona romanttista hömppäkirjaa, haaveillut kuumista romansseista nallekarhuani halaten lojuen sängylläni itkien näitä kirottuja voimiani, jotka estävät minulta normaalin elämän. Haaveilen kosketuksesta, oikeasta parisuhteesta ja kenties jopa äidiksi tulemisesta. Mutta se olisi täysin mahdotonta minulle, täyttä utopiaa. Sain elää yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin sain kokea oikean suudelman sellaisena, kuin sen pitäisikin olla. Ei sitä voinut verrata kaikkiin niihin kirjojen tarinoihin. Todellisuus oli jotain paljon suurempaa. Ensimmäinen oikea suudelmani. Olin niin onnellinen, että kuumat kyyneleet valuivat kasvoilleni.

Remy hymyili ja hänen hymynsä kirkasti hämärän sellin. “Anna kun vien kyyneleet silmistäsi, belle”, hän sanoi pehmeästi ja suuteli pisarat kasvoiltani pois.

“Olen vain niin onnellinen. En uskonut tämän olevan mahdollista. Minusta tuntuu, että tämä on unta.”

“Sitten se on hyvä uni”, Remy kuiskasi.

Miten aito kosketus voikaan ravistaa koko maailmaa. Vasta nyt aloin ymmärtää mitä tarkoitetaan rakkauden täydellisellä ilmaisemisella. En ole koskaan tajunnut miten oikealta, tärkeältä kosketus voi tuntua. Rakastelimme kolealla lattialla hänen takkinsa päällä. Remy oli niin hellä ja samalla niin palavan kiihkeä samaan aikaan, että muistokin siitä sytyttää minussa pienen liekin. Hänen sormensa paljasta selkääni vasten. Huulet vasten ihoani. En olisi edes haaveissani kuvitellut menettäväni – ei, antavani neitsyyteni kylmän vankisellin lattialla vailla toivoa huomisesta. Silti se oli ehkä kauneinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Täydellistä. Olimme niin lähellä toisiamme – yhtä hetken verran.

Aamu. Oikeudenkäynti. Ei sitä niin voinut kuvata. Se oli oikeudenkäynnin irvikuva. Sain voimani takaisin, mutta en voinut tehdä mitään. Pelissä oli liikaa ja olin myös utelias tietämään, millaista salaisuutta Remy oli varjellut niin monta vuotta. Minut pakotettiin suutelemaan häntä uudestaan ja repimään hänestä totuus esiin. En olisi halunnut, mutta minulle ei annettu vaihtoehtoja. Minun piti raiskata rakastamani mies henkisesti. Olisin voinut oksentaa. Pienen hetken tunsin hänen huulensa omiani vasten ja sitten hänen muistonsa ja ajatuksensa syöksyivät tajuntaani. Miten Remy - Gambiitti oli saattanut pettää meidät kaikki niin! Hänen takiaan kymmenet ihmiset olivat saaneet surmansa. Hänen takiaan morlokkien joukkomurha oli tapahtunut. Osa niistä ihmisistä oli minullekin tärkeitä ja he saivat surmansa uskomattoman julmalla tavalla. Gambiitti oli kerännyt Marauderit kasaan. Julmimman ja raaimman palkkatappajien joukon, mitä maa päällään kantoi.

Tiimin reaktio oli varmasti odotettu. Gambiitti erotettiin välittömästi Ryhmä-X:n riveistä. Palkkionmetsästäjät olisivat tappaneet hänet siihen paikkaan, mutta estin sen. En voinut antaa hänen kuolla niin. Muut lähtivät ja katselin heidän menoaan. Minä en voinut astua koneeseen muiden mukana ja jättää tätä kaikkea tähän. En vain kyennyt katsomaan muita silmiin, nähdä vihaa ja sääliä heidän katseissaan. Mieluummin lentäisin yksin ja nuolisin haavani kun muut eivät sitä näkisi.

“Rogue...minä...kiitos kun uskoit minuun”, Remy sanoi melkein huokaisten.

“Kuka sanoo, että uskon sinuun, Remy?” Tönäisin hänet luotani ja hän paiskautui vasten jäistä seinämää. Hienoa, nyt en osannut näköjään hallita tavallisia voimianikaan.

“Rogue?” hän sanoi yllättyneellä äänellä henkeään haukkoen.

“Sanoin, etten antaisi sinun kuolla palkkionmetsästäjien käsiin. Nyt on sinusta kiinni elätkö vai kuoletko. Minä en enää välitä! Nousin ilmaan leijumaan hänen yläpuolelleen.

“Rogue! En välitä vaikka jättäisitkin minut tänne, chere, mutta sinun pitää ymmärtää –”

“Luuletko, että voisin ymmärtää sinua? Luulit väärin, herraseni.”

Remy painoi päänsä ja hiukset valahtivat hänen silmilleen. “Hyvä on. Olen ansainnut vihasi, mutta anna minulle edes jonkinlainen mahdollisuus päästä kotiin täältä.” Hänen äänensä oli alistunut, vaikka hän ojensi kättään minua kohti.

“Kotiin? Sinulla ei ole kotia, hani. Ei minun kanssani eikä ryhmä-X:n kanssa. Selvitä itse omat sotkusi. Olet onnistunut siinä hyvin aikaisemminkin. Olet rehellinen vain niille, joita rakastat, muiden kohdalla kyse on vain pelistä.”

Noustessani korkeammalle kuulin vielä hänen huutavan perääni. “Mutta minä rakastan sinua!”

Minulta meni melkein viikko tajuta, että minut Antarktiksella vallannut vihanpuuska ei ollut omani. Remyn ajatukset sotkivat pääni suudellessani häntä niin, etten osannut erottaa hänen tunteita omistani. Epäilys valtasi mieleni ja kun sain pääni taas toimimaan, olemaan oma itseni, palasin takaisin. Etsin häntä päiväkausia löytämättä jälkeäkään. Tietenkin olin hänelle vihainen. Tunsin olevani petetty ja loukkaantunut, mutten koskaan voisi vihata häntä. Vihasiko hän tosiaan niin paljon itseään? Oliko se hänen oma itseinhonsa, joka pakotti minut jättämään hänet sinne yksin? Halusiko hän todella jäädä yksin ja kuolla?
Kuka minä olen häntä tuomitsemaan. Olin itsekin aluksi “väärällä” puolella, ennen kuin liityin ryhmä-X:n riveihin. Sovitan vieläkin silloin tekemiäni syntejä ja virheitäni – jos ei muille, niin itselleni. Joitain asioita ei saa tekemättömiksi, vaikka kuinka haluaisi. Remy -parka. Hän oli ollut silloin vielä nuori ja liian naiivi. Hän ei tiennyt mihin oli ryhtynyt ja mitä oli tapahtumassa, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän oli yrittänyt estää peruuttamatonta, mutta sai melkein surmansa yrittäessään. Nyt kun ymmärrän, osaisin antaa hänelle anteeksi, mutta nyt on jo liian myöhäistä. En saa häntä enää takaisin, vaikka yrittäisin hakea hänen muistojaan mieleni monista äänistä. Hän on poissa.
Kuva
Tagista kiitos Arskalle^^
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Minä olen lukenut tämän ficin tosi monta kertaa ja ihastunut nyt aivan tämän perusteella tähän fandomiin; ennen en ole x-meniin tutustunut ollenkaan (paitsi sen yhden Hugh Jackmanin elokuvan perusteella) ja tämä on herättänyt halun lukea siitä lisää. ^^ Minusta tämä oli vain niin ihana ficci, Rogue ja Remy ovat kumpikin niin persoonallisuuksia ja tämä maailma tuntuu aika jännältä. (Minä muuten kuvittelin lukiessani nuo murteet tuollaiseksi kuin olit A/N:een kirjoittanut, se vielä elävöitti tämän lukemista.)

Rogue tuntuu valtavan kiehtovalta ihmiseltä! Tuo, miten sillä on sellaisia kykyjä joita se ei pysty hallitsemaan tekee siitä jotenkin vieläkin kiinnostavamman hahmon - tuo kyky kuulostaa muuten aika hurjalta. ^^ Ja tuo miten se toivoo että se voisi olla aivan tavallinen nainen saa minulta ihan valtavasti myötätuntoa ja se miten se toivoisi Remyn rakkautta on surullista. Remyllä ja Roguella tuntuu olevan luonteidensa puolesta paljon yhteistä, minusta tuntuu ihan luontevalta että ne tuntevat niin paljon vetoa toisiaan kohtaan (ja se näkyy tässä valtavan hyvin). Pidin muuten noista ”lempinimistä” joita Remy ja Rogue käyttivät toisistaan ja itsestään; hani, petite, chere, belle… niistä tulee tietynlainen tunnelmansa, minulle tulee ainakin se syvä etelä mieleen. ^^

Tuo kohta jossa Remy ja Rogue olivat sellissä voimat negatoituina ja pystyivät koskettamaan toisiaan oli valtavan suloinen. Sitä voi vaan yrittää kuvitella miltä Roguesta tuntuu koskettaa rakastamaansa miestä kun se ei ole voinut tehdä sitä aikaisemmin - voi että, ihanaa. ^^ Tuo rakkaustarina tuntuu muuten niin traagiselta juuri tuon takia. -Ja sitten tuo ihanan yön jälkeen tuo loppu oli entistäkin traagisempi, kun kaikki mitä vielä hetkeä aikaisemmin on ollut on pyyhkäisty pois.. ja kun Rogue sitten ymmärtää Remyä, se tuntuu olevan liian myöhäistä.. voi että. Voi vaan kuvitella mitä Remy on miettinyt yksinään tuolla jäätiköllä. :(

Niin, ja nuo haasteen vaatimat lauseet ja sanat on minusta sujuvasti upotettu tuonne joukkoon; ellei tietäisi että ne ovat niitä lauseita niin ne eivät mitenkään erottuisi sieltä joukosta. Tuon auringonvalon olet hienosti yhdistänyt Rogueen ja siihen millaiseksi se olonsa ylipäätään tuntee tuolla hetkellä. :|

Pidin tästä valtavan paljon. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Kiitos Marnie! Ihanaa, että pidit tästä. X-men on minulle niin rakas juttu, mutta valitettavan vähän tunnettu, että olin ihan varma, että tämä ei aukea kenellekään ja tälle jäädän kylmäksi. Tämä kun on vielä ensimmäinen haaste/kisaficcini, niin se tuntuu tosi hyvältä, kun on onnistunut upottamaan nuo sanat ja lauseet sinne hyvin mukaan. Jesh.

Tämä olisi ihan oikeasti pitänyt kirjoittaa englanniksi. :) Suomi ei mitenkään taivu noin hauskoihin murteisiin. Ja minulla vielä vuosienkin sarjan seuraamisen jälkeen vaikeuksia lukea Remyn puhetta ja saada siitä selvää.

Unohdin ihan kokonaan mainita, että tuo viimeinen keskustelu Antarktiksella on melkein kokonaan lainaus suoraan sarjakuvasta - ihan itse käännetty, koska sitä ei julkaistu Suomessa.
Marnie kirjoitti: Pidin muuten noista ”lempinimistä” joita Remy ja Rogue käyttivät toisistaan ja itsestään; hani, petite, chere, belle… niistä tulee tietynlainen tunnelmansa, minulle tulee ainakin se syvä etelä mieleen. ^^
Rogue on aika repseä ja tosiaan kouluttamaton tyttö, joka käyttää tuota hania melkein kaikista. Sen oppimattomuus näkyy aika hyvin sen puheista. (Shugah ja mistuh - on melkein sen yleiset lisät lauseisiin miehille). Remy taas viljelee aika tehokkaasti sitä sekalaista ranskaa pitkin lauseita - ja varsinkin naisille. Tosin tuo chere on oikeastaan vain Roguelle varattu :)

Voi vaan kuvitella mitä Remy on miettinyt yksinään tuolla jäätiköllä. :(
Hmm, pitäisiköhän sittenkin... Lupasin itselleni, etten jatka tätä, kun se menee niin monimutkaiseksi ja vaikeaksi tästä lähtien, mutta mutta... No, Remy on vahvasti edelleen hengissä. Ei siinä, että elämä yhtään helpottuisi siitä, mutta kuitenkin. Miten se sieltä selvisi ja mitä noiden suhteelle sen jälkeen tapahtui, on ihan kokonaan uusi tarina... ;)
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

En minä usko että tälle kylmäksi jäätiin. ;D Ja nuo lauseet oli tosiaan hyvin upotettu, eivät hypänneet silmille ollenkaan. Minä vielä kiinnitin siihen huomiotakin lukiessani kun itsellä oli vaikeuksia saada niitä sinne. ^^

Minulle tuli Roguesta jotenkin sellainen kouluttamaton kuva, ehkä just sen takia kun se tuntui niin rempseältä ylipäätään. Tuli sitten ihan oikeanlainen kuva. ^^ (Minulla on mielessäni (korvissani) tuosta sen puheesta Ezran aksentti Magnificent Sevenista, sellainen kohtuuetelävaltiolainen... ^^)

Minusta olisi oikeasti ihanaa jos sinä jatkaisit tätä. ^^ *yllytystä* Vaikka tajuan kyllä jos et, jos sitä on tosi hankalaa kirjoittaa. ^^ Mutta kuitenkin hienoa kuulla että Remy on edelleen hengissä, minä rupesin miettimään sitä kun luin tuota ficciä ekaa kertaa. Kai minun täytyy lukea nämä sarjikset. Kiitos kun tutustutit näihin! ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Vastaa Viestiin