FICCI B

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Firithostwen
Puolituinen
Viestit: 303
Liittynyt: Pe Helmi 06, 2004 2:36 pm
Paikkakunta: Rhosgobel

FICCI B

Viesti Kirjoittaja Firithostwen »

Kuoleman tuuli

Disclaimer: Hahmot kuuluvat Zane Greylle, joka on käsitellyt heitä kirjoissaan Betty Zane, Erämaan Henki ja Viimeinen ajo.
Title: Kuoleman tuuli
Genre: Romance/drama
Rating: PG
Pairing: Betty Zane/Lewis Wetzel
Summary: Lewis Wetzel on palannut Fort Henryyn.
A/N: Sekä Betty Zane että Lewis Wetzel ovat todellisia 1700-luvulla, nykyisessä Virginiassa, eläneitä henkilöitä, mutta tämä ficci perustuu Zane Greyn kirjojen heistä antamaan kuvaan.

***

“Lew?”

Ovelta kuuluva koputus katosi sateen kohinaan ja ropinaan, joka syntyi pisaroiden putoillessa tasaisesti Lewis Wetzelin harmaaseinäisen hirsimökin pärekatolle. Katto vuoti, muutamia vesinoroja valui mökin kuluneelle lattialle, muodostaen sille lammikoita ennen tipahtelemistaan lankkujen raoista mökin alle. Wetzel ei vaivautunut korjaamaan kattoaan. Harvoin hän täällä oli, yhä useammin ja useammin hän vietti aikaansa erämaissa, taivas kattonaan, ruohikkoinen maa lattianaan ja huojuvat tammet ja lehmukset suojanaan. Vuotakoon katto, lahotkoon lattia. Metsästäjän todellinen koti, rajaseudun jylhä erämaa, pysyisi kuitenkin aina.

Kolkutus ja huhuilu toistuivat, ja tumma mies tarttui seinällä riippuvaan pitkäpiippuiseen luodikkoonsa ja asteli ovelle. Avattuaan sen ja nähtyään kynnyksellä seisovan hahmon hänen jäyhät piirteensä pehmenivät ja hän astui nopeasti sivuun päästääkseen edessään seisovan naisen astumaan sisään. Nuoren naisen mustat hiukset olivat liimaantuneina hänen teräväpiirteisille kasvoilleen, ja vettä valui hänen vartaloaan pitkin, putoillen kiviselle kynnykselle. Aikaisemmin syvänpunainen päivänvarjo oli muuttunut kosteaksi, epämääräisen väriseksi mytyksi, ja sade kasteli naisen sen tarjoamasta pienestä suojasta huolimatta.

“Betty.” Wetzelin ääni oli tasainen, vain hänet hyvin tunteva olisi erottanut hienoista hämmästystä sen sävyssä. “Mitä täällä teet? Kastut.”

Betty Zane pudotti huolimattomasti päivänvarjonsa jäänteet pölyn peittämälle pöydänkulmalle ja keräsi palmikkonsa käsiinsä vääntääkseen sen kuivaksi. “Kun lähdin varustukselta, ei satanut. Enkä ole koskaan kuullut kenestäkään, jonka lämmin kesäinen sade olisi saattanut hautaan”, hän sanoi huolettomasti. “Lew, kylällä kerrottiin että olet palannut, minun oli tultava tervehtimään.”

Tumma mies, intiaanien metsästäjä, hymähti. “Olin tulossa veljesi luokse illemmalla”, hän lausui rauhalliseen tapaansa. “Olisit tavoittanut minut silloin. Ebenezeria kiinnostaa luullakseni kuulla, millaista vahinkoa ranskalaiset ovat yhdessä shawneiden kanssa saaneet aikaan Big Wheeling Creekin luoteispuolella.” Savuavia raunioita ja poltettuja ruumiita, alastomia ja irvokkaasti runneltuja oli hän tavannut kulkiessaan luoteispuolen mailla.

Betty näki kuoleman miehen katseessa ja mietti jälleen kerran, millainen ihminen eli Wetzelin elämää, näki sen mitä tämä näki, teki sen mitä tämä teki ja jatkoi silti elämäänsä päivästä toiseen, vuodesta vuoteen. Näki kuolemaa ja kuolevia, jätti jälkeensä kuolemaa ja kuolevia. Wetzel oli kolmikymmenvuotisen elämänsä aikana kulkenut läpi helvetin, ja sen aiheuttamia muistoja hän pesi pois punaisen miehen verellä.

Nainen miehen edessä sävähti, ja Wetzel hymyili kuivaa hymyään, sisäisesti, sillä vain harvoin kirkasti hymy hänen kasvonsa toisten nähdä. Metsästäjä tiesi, mitä hänestä kylällä puhuttiin. Että yksinäisyys, hänen perheensä surma ja hänen pitkät yksinäiset retkensä puiden lehtien putoillessa hänen polulleen aukean taivaan alla, hänen polttava vihansa intiaaneja kohtaan ja hänen sammumaton kiihkonsa vuodattaa heidän vertaan olivat saaneet hänen mielensä valon himmenemään. Ajatelkoot mitä mielivät. Wetzelille riitti, että hän tiesi mielensä olevan kirkas, kirkas ja tappavan vaarallinen.

Kylän naisia ei Bettyä lukuun ottamatta useinkaan käynyt hänen mökillään, ei sitten sen kaukaisen päivän, jolloin hän ja hänen veljensä olivat haudanneet vanhempansa, pienet sisarensa ja nuorimman veljensä, joka oli vielä kellinyt kehdossaan shawneiden hyökätessä. Viimeisen lapiollisen multaista maata pudottua hautojen peitoksi kohonneille kummuille ja pastorin suljettua raamattunsa oli hän kääntänyt selkänsä saattoväen surunvalitteluille, heittänyt luodikkonsa selkäänsä ja astellut kohti metsää, lausuen tunnen itseni nyt liian väsyneeksi tähän, jättäen sivistyneen maailman taakseen astuessaan metsän synkkään varjoon. Hän oli ollut poissa kuukausia, ja palannut viimein takaisin erämaan rauhan tyynnytettyä hänen mielensä. Fort Henryn väki katsoi Wetzeliä, intiaanien tappajaa ja tarkk´ampujaa, kunnioituksella ja ihailua silmissään, mutta oli myös niitä, joiden silmissä näkyi hienoista pelkoa ja epäilystä värjymässä kunnioituksen rinnalla. Kylällä kerrottiin, että hänen mökissään asui kuolema ja hänen intiaaneilta riistämänsä skalpit riippuivat rivissä hänen tupansa katto-orsissa.

Wetzel hymähti ajatukselle. Tuvassa muka. Vajassa ne olivat.

Betty kosketti kevyesti Wetzelin käsivartta, palauttaen tämän takaisin ajatuksistaan. “Onneksi sinä olet täällä”, Betty lausui. Kun Wetzel oli Fort Henryssä, eivät vihollistensa verta janoavat intiaanit päässeet huomaamatta hyökkäämään varustukselle. Monesti oli Wetzelin nopeus yhdessä tämän tarkkojen silmien, korvien ja tähtäyksen kanssa pelastanut pahaa-aavistamattoman uudisasukkaan peltonsa reunalla taikka kokonaisen linnakkeen tuhoutumisen.

“Eikö sinun ollut matkallasi minua hitustakaan ikävä?” Betty jatkoi puhettaan, kiusoitteli toista hymyillen.

Wetzel vastasi hymyyn. Hän oli lähempänä tytön vanhimman veljen ikää kuin tämän omaa, ja siksipä Betty kaiketi olikin aina suhtautunut häneen kuin vanhempaan veljeen. “Tottahan sinä mielessäni olit”, mies totesi, eikä hän niin sanoessaan valhetta lausunut. Bettyn vartuttua täysikasvuiseksi hän oli nähnyt tämän kasvot taivaan sinessä, kuullut tämän äänen tuulen suhinassa ja naurun virran solinassa, ahomansikat olivat tämän punaiset posket ja taivaalla lentävän korpin mustat siipisulat Bettyn tummat silmät.

Mutta sitä ei Betty Zane koskaan saisi tietää. Betty tarvitsi vierelleen miehen häntä rakastamaan, Wetzelistä ei sellaiseen ollut. Hän oli intiaanien metsästäjä, hänen verensä paloi halusta päästä samoamaan erämaihin, kulkemaan korkeilla kallioilla, tarkkailemaan punaisen miehen polkua, tuntemaan sitä nautintoa, joka syntyi hänen nähdessään luodin osuvan polulla astelevan miehen rintaan ja tämän kaatuvan maahan, kasvot kuoleman naamiona, verilammikon hitaasti syntyessä kuparinhohtoisen vartalon alle. Sitä tunnetta, joka hänet valtasi hänen nostaessaan pitkän puukkonsa kaatuneen vastustajansa hiusrajaan ja riuhtaistessa nopealla, terävällä liikkeellä verisen päänahan irti kallosta ei mikään toinen tunne voittanut.

Hän rakasti Bettyä, niin kuin mies rakasti kaunista haavekuvaa. Mutta jos hänen olisi pitänyt valita… Fort Henryn tumma kaunotar taikka avarat erämaat mahdollisuuksineen, olisi valinta, mikä ikinä se olisi sitten ollutkaan, ollut vaikea. Mutta sellaista valintaa ei koskaan hänen tehtäväkseen tulisi.

“Odotin sinua takaisin aiemmin”, Betty totesi. “Miten matkasi sujui?”

Wetzel oli ollut viimeiset viisi kuunkiertoa poissa Fort Henrystä, jäljittänyt delawareja ja shawneita ja kylvänyt kauhua heidän keskuuteensa. Kerran oli itse Wingenund, delawarein päällikkö, ollut hänen tähtäimessään, mutta huono onni oli osunut hänen kohdalleen juuri silloin ja hänen laukaustansa oli häirinnyt käsivarteen tunkeutunut nuoli. Kahdeksan kuivuneen veren peittämää skalppia oli hän kuitenkin tuonut matkoiltaan, kantanut niitä vyöllään kuin kalleimpia kunniamerkkejä.

Kuoleman tuuleksi intiaanit häntä kutsuivat, kuoleman tuuleksi joka puhalsi heinää kasvavilla niityillä ja metsän varjoisassa siimeksessä. Kuoleman tuulen puhaltaessa jätti punaisen miehen henki tämän ruumiin ja matkasi hengen lailla varjon maille.

“Kahdeksan”, Wetzel sanoi lyhyesti, ja Betty nyökkäsi, kalveten hitusen rusketuksensa alla. Ei hän intiaaneja kohtaan sääliä tuntenut, ei tietäessään mitä he tekivät valkoisille vangeilleen. Ranskalaissotien aikaan oli kenraali Crawford poltettu elävältä hiljaisella tulella, ennen kuin kahdeksan tunnin jälkeen oli Wetzelin aseesta lähtenyt luoti lopettanut tämän kärsimykset. Hän muisti selvääkin selvemmin, miten oli itse kuukausia sitten juossut paaluvarustuksesta, intiaanien ja ranskalaisten joukkojen piirittäessä Fort Henryä hakemaan lisää ruutia veljensä Ebenezerin linnoituksen lailla rakennetusta talosta. Luotien viuhuna hänen ympärillään oli saanut hänen verensä kylmenemään, mutta hänen oli ollut tehtävä se. Asekuntoisten miesten ja poikien henkiä ei ollut ollut haaskattavaksi asti, heistä jokaista oli tarvittu ampuma-aukoilla.

“Tulin kertomaan sinulle jotakin”, Betty sanoi, synkkää tunnelmaa keventääkseen, hymyn noustessa hänen huulilleen. “Alfred on pyytänyt minua vaimokseen. Häät pidetään kesällä.”

Wetzel nyökkäsi. “Onnitteluni sinulle ja Clarkelle. Hän on hyvä mies.” Sitä Alfred Clarke oli. Nuori sotilas, puhdas mieleltään ja ruumiiltaan, valmis taistelemaan rakkaidensa puolesta niin kauan, kuin hänen käsissään olisi voimaa luodikkoa tai kirvestä pitelemään. Intiaanien metsästäjä oli jo uutista odottanut, aina siitä hetkestä saakka jolloin hän oli lyönyt aseensa perän nuoremman miehen takaraivoon estääkseen tätä syöksymästä luotisateeseen Fort Henryn piirityksessä Bettyn jäljestä. Jokaista miestä oli tarvittu linnaketta puolustamaan.

“Olethan paikalla, Lew, olethan.” Betty katsoi häneen pyyntö silmissään, tarttuen pienellä kädellään metsästäjän vankkaan käsivarteen. “Minä rakastan Alfredia, mutta sinä annat minulle rohkeutta. Aina siitä asti, kun olin pieni ja sinä heittelit minua ilmaan ja sieppasit aina kiinni ennen kuin putosin maahan. Minä en koskaan pelännyt. Minä tiesin, että sinä ottaisit minut kiinni.”

“Kesällä, sanoit.” Kesällä shawneet kalastaisivat virtojen varsilla, huronit siirtyisivät kesäleirilleen. Ansoja kokevan soturin tai kaurista vaanivan metsästäjän oli helppoa muuttua kuoleman tuulen puhaltaessa saaliiksi. Mutta Wetzel tiesi, että Bettyn ja Alfred Clarken tanssiessa häitään seisoisi metsästäjän vankka, nahkaan pukeutunut hahmo ovensuulla katselemassa toisten ilonpitoa, tuntien sydämessään omituista haikeutta tietäessään, että mikään hänen edessään näkemästään ei koskaan olisi häntä varten. Mutta Wetzel olisi paikalla, sillä hän ei ollut milloinkaan voinut kieltää mitään Bettyltä.

“Minä tulen”, hän lupasi, ja Betty hymyili, iloisesti ja luottavaisesti.

“Ja tanssit kanssani tanssin”, hän kiusoitteli, hämmästyen nähdessään metsästäjän nyökkäävän. Perheensä haudattuaan ei Lewis Wetzel ollut tansseja tanssinut.

“Kenties ainoan koskaan tanssimani.” Ei enää Bettyn kanssa, ja muita ei tulisi, ei naisia, jotka saisivat hänet tuntemaan heitä kohtaan Fort Henryn tulisen kaunottaren lailla. Yksi tanssi, ei sen enempää, ei sen vähempää. Se oli kaikki mitä hän Bettyltä saisi, ja enempää ei hänellä ollut oikeutta vaatiakaan. Hän oli metsämies, intiaanien tappaja jonka kädet kylpivät veressä, eikä häntä ollut tehty rakastamaan. Sen sijaan Clarke oli tehty siihen.

“Sade laantuu”, Wetzel sitten sanoi, ja tosiaankin keväisen iltapäivän sadekuuro oli laantumassa, ja auringon ensimmäiset säteet pilkistivät tummien pilvien välistä, hälventäen pilvisen päivän koleutta.

“Minun on parasta lähteä Ebenezerin luo”, Betty sanoi, kietoen kätensä nopeasti metsästäjän kookkaan vartalon ympärille ja painautuen tämän hirvennahkaisen asun peittämää rintaa vasten. “Olen niin iloinen, että olet jälleen täällä. Kerronko Ebille sinun tulevan illalla?”

“Kerro”, Wetzel sanoi Bettyn vetäytyessä hänen luotaan, yhä hymyillen. Betty hymyili yhä astuessaan ulos ovesta ja noustessaan sateessa kärsivällisesti värjötelleen poninsa selkään. Rajaseudun mies antoi huokauksen purkautua huuliltaan. Nyt se oli ohitse. Hän oli nähnyt lapsen kasvavan naiseksi, ja hänen tunteensa olivat vain voimistuneet ajan myötä. Hänen rakkautensa Bettyyn ei haalistuisi kevään kääntyessä kesäksi ja syksyn talveksi, mutta enää ei hän voisi edes elätellä mielessään pientä toivoa, haavekuvaa kodista ja onnesta, johon kuului tulisieluinen tyttö, hän itse sekä auringonpaisteessa kylpevä tupa.

Se ei ollut häntä varten. Häntä varten olivat varattuina niityt ja metsämaat, aukeat joiden reunoilla puut pudottivat lehtiään syksyn saapuessa ja joilla viileävetinen lähde pulppusi. Häntä varten olivat varattuina pitkäpiippuinen luodikko, ruutinassakka ja kuivettuvan veren peittämät päänahat vyöllä. Kuu ja tähdet, korpin karhea huuto ja satakielen laulu hämärtyvässä illassa. Hauta yksinäisellä metsäaukealla, hänen mustat hiuksensa riippumassa voitonmerkkinä punaisen miehen majan seinällä.

Vaikka auringonvalo paistoikin sisään ikkunasta, se ei yltänyt valaisemaan huoneen syrjäisimpiä kolkkia. Kaukaisimmassa nurkassa seisoi Wetzel, pois ratsastavan Bettyn jälkeen katsellen, eivätkä auringon säteet langenneet hänen ylleen.

Hän kulki varjoissa, vartoi hetkeään luolien kätköissä, liikkui varoen puunrunkojen tarjoamasta suojasta toiseen, vaani saalistaan kallionkielekkeen kupeessa. Hän oli Lewis Wetzel, intiaanien metsästäjä, eikä hänestä ollut rakkauteen.

*Fin.*
Kuva
Tagista kiitos Arskalle^^
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Vihdoin ja viimein saan kommentoida tätä!! En halunnut ennen kisan ratkeamista sanoa mitään, mutta nyt on pakko avata sanainen arkkuni. ...ja nyt sieltä varmaan tuleekin jotain järkevää... :wink:

Innostuin sitten joulun lukemaan Betty Zanen tämän ficin perusteella ja huokaus. Lewis Wetzel on ihana!! Olen vieläkin sitä mieltä, että sen olisi pitänyt saada Betty ja Alfred Clarkella olisi voinut luututa lattioita. yhyy. Minä vihaan prinssi rohkea- tyyppejä. Se on niin hurmaava tyyppi, että olisi ansainnut kyllä jonkun hyvän naisen rinnalleen. *haaveilee*

Tämä siis näin perusasenteeni. Siksi kävi nyppimään, kun Betty kiusaa Wetzeliä. Kyllähän sen pitäisi jo tuossa vaiheessa tajuta miehen tunteet edes jollain lailla. öh, taidan olla nyt niin ihastunut tuohon mieheen, että tekisi mieli käydä läpsimässä sitä tyttöä vähän korville. :wink:
Kylällä kerrottiin, että hänen mökissään asui kuolema ja hänen intiaaneilta riistämänsä skalpit riippuivat rivissä hänen tupansa katto-orsissa.

Wetzel hymähti ajatukselle. Tuvassa muka. Vajassa ne olivat.
Tämä kohta huvitti minua erityisen paljon. Muuten niin surumieliseen tunnelmaan tuli vähän valoa. :)

ja ne oli muuten englantilaisia, jotka hyökkäsivät Fort Henryyn intiaanien kanssa. :wink: Hähä, oli pakko sanoa.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Isot kiitokset kommentistasi! ^^

Minustakin Wetzel olisi ehdottomasti saanut saada Betyn. Wetzelissä on särmää paljon enemmän kuin Clarkessa. ^^ Ja jos sinä luet Viimeisen ajon, niin sen jälkeen sinä olet vieläkin enemmän sitä mieltä. ;) -Minusta Betty ansaitsisi oikeasti ympäri korvia, se oli niin sokea kaikelle! Minulle on jäänyt Betty Zanesta mieleen se kohta jossa Myeraah sanoo Bettylle että sekä Clarke että Wetzel rakastavat sitä, ja Betty ignooraa sen maininnan Wetzelistä täysin - argh. ^^

Ai ne oli englantilaisia. Ups ja kiitos. :D Minä en tosiaan tarkastanut kirjasta muuta kuin että miten Betty Wetzeliä puhutteli ja sekoitin näköjään viidentoista vuoden takaisella muistillani englantilaiset ja ranskalaiset... noloa. :p
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Marnie kirjoitti: Minulle on jäänyt Betty Zanesta mieleen se kohta jossa Myeraah sanoo Bettylle että sekä Clarke että Wetzel rakastavat sitä, ja Betty ignooraa sen maininnan Wetzelistä täysin - argh. ^^
Pakko vielä sanoa, että tuo nyppi minuakin ihan suunnattomasti. Kuinka kukaan voi olla niin kuuro tai sokea? Tai sitten välinpitämätön tai yksinkertaisesti tyhmä. :? Ärsy ärsy.

Se muuten unohtui myös sanoa, että se Bettyn naivius tulee tässä ficissä kyllä tosi hyvin esiin. :)
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Vastaa Viestiin