Ficcikisa 7: Ficci A

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Avatar
Zirli
Örkki
Viestit: 130
Liittynyt: To Maalis 09, 2006 12:13 pm
Paikkakunta: Kriisikunta

Ficcikisa 7: Ficci A

Viesti Kirjoittaja Zirli »

Title: Kohtaloonsa alistunut
Pairing: Elrond, Aragorn/Arwen
Genre: Angst, (Romance)
Rating: R
Warnings: Tässä ei oo mitään kivaa!
Summary: Elrondin sydämeen hiipii nuori ihminen, joka rakastuu hänen rakkaaseen tyttäreensä. Elrondin POV
Disclaimer: En omista näitä hahmoja, angstaan vain niillä…
Feedback: No, jos joku kehtaa niin antakaa tulla…

Tarjosin vanhemmillesi turvapaikkaa Imladrisin kauniissa laaksossani. He hylkäsivät tarjoukseni ja lähtivät matkaan. He olivat vaeltavia samoojia, metsien ihmisiä, joiden taito liikkua puiden lomassa oli lähes haltioiden vertainen. Vuosia myöhemmin poikani toivat eteeni likaisen ja rääsyihin pukeutuneen naisen, sylissään vajaan vuoden ikäinen vauva. Arathornin poika. Nainen laskeutui polvilleen eteeni ja painoi päänsä edessäni häpeillen. Nousin tuoliltani ja astuin naisen eteen. Autoin hänet ylös, hän nosti katseensa minuun ja anoi turvapaikkaa, jonka he olivat kerran niin ylpeästi hylänneet. Nyökkäsin ja hymyilin.
”Mikä on lapsesi nimi?” Kysyin uteliaana.
”Hän on Aragorn, korkea herra, Arathornin poika, viimeinen kuninkaiden suvussa”, vastasi nainen hiljaa. Aragorn Arathornin poika, minun vertani veljeni kautta.
”Vaarallisia ovat ajat ja kuninkaan paluu on vielä vain kaukainen haave ihmisten maailmassa. Kutsutaan häntä sen vuoksi nimellä Estel, toivo”, sanoin ja kutsuin paikalle palvelijan. ”Olette turvassa täällä, levätkää rauhassa.” Palvelija opasti teidät huoneeseen, josta tulisi kotisi moniksi vuosiksi.

Kasvoit nopeasti ja yhä enemmän muistutit minua kauan sitten kuolleesta kaksoisveljestäni. Sinun hymyilevät silmäsi, elämäniloinen luonteesi ja oppivainen asenteesi olivat ilo silmälle. Jopa pääneuvonantajani Erestor joutui myöntämään sinun olleen hänen parhaimpia oppilaitaan, ja Glorfindel, uudelleen syntynyt uljas Gondolin soturi, hänkin kehui sinun taitojasi. Poikani sen sijaan opettivat sinut liikkumaan ääneti käytävillä, hakemaan huomaamatta hedelmän minun pöydältäni ja löytämään parhaimmat piilopaikat kun etsimme teitä.

Rakastuin sinuun sinä päivänä kun täytit 18 vuotta. Olimme pihamaalla. Lahjoitin sinulle upean ruskean hevosen, joka olisi sinun arvoisesi näyttämättä liian mahtavalta. Tuulen tuiskuttaessa aina sotkuisia hiuksiasi, pieni puna kasvoillasi. Silmät, jotka tuikkivat elämää. Ne vetivät minua, ikivanhaa puolihaltiaa puoleensa kuin kynttilä, joka seisoi työpöydälläni, kärpäsiä. Hämmentyneenä vetäydyin mietiskelemään tunteitani. Tiesin, että se oli väärin jo senkin takia että sinä oli sukuani. Mutta minäkään en voinut suuremmille voimille mitään ja hyväksyin rakkauteni veljeni sukulaiseen alistuneesti. Siitä lähtien seurasin uudenlaisella kiinnostuksella menojasi ja tekemisiäsi. Sait minut hymyilemään hymyä, joka tavoitti siniharmaan silmäni. Nauroit tarinoilleni, katsoimme tähtiä yhdessä kunnes eräänä iltana et enää saapunut luokseni.

Sinä kohtalokkaana päivänä kohtasit tyttäreni Arwenin. Kansamme iltatähti sai sinut lumoihinsa ja kömpelösti yritit häntä lähestyä. Kuinka olinkaan surullinen kun näin ensi hämmennyksen jälkeen Arwenin silmien syttyvän sinun saapuessa huoneeseen ja sinun olemuksesi miehistyvän hänen läsnäollessaan. Näin myös ne salaiset kohtaamiset, salaiset hetket, jotka jaoitte luullen minun olevan tietämätön. Näin tyttäreni kääntyvän pois valosta ja katsovan sinua uudella hohteella. Näin haaveideni romahtavan. Kun viimein keräsit rohkeutesi ja astuit eteeni pyytääkseni tyttäreni kättä, olisin voinut lyödä sinua poskelle ja huutaa päin naamaasi sen raivon, jota sinä hetkenä tunsin. Mutta minä vain hymyilin. Arwen Undómiel oli kansamme kallisarvoisin tähti, viimeisin Keskimaassa syntynyt haltia ja kaunein koskaan syntynyt haltia. Näin sanottiin yleisesti. Ei tavallinen samooja ollut hänen arvoisensa. Näin minä sanoin ja sydämeni murtui nähdessäni sinun sulkevan silmäsi ja painavan pääsi pettymyksestä. Mutta en voinut peruuttaa peruttamatonta. Ja seuraavana päivänä pyysit lupaa lähteä Imladrisin laaksosta etsiäksesi kansaasi karuilta mailta.

Kun seuraavan kerran näin sinut toivat poikani sinut jälleen eteeni. Olit miehistynyt, laiha ja ruokkoamaton, mutta kannoit itseäsi kuninkaallisella ryhdillä. Vastustin halua painaa pääni edessäsi ja toivotin sinut jälleen tervetulleeksi Imladrisiin. Siitä eteenpäin kävit säännöllisesti kansasi luona vaeltaen ympäri maata etsien ja tutkien. Aina palasit kuitenkin Imladrisiin. Koska hän, joka hallitsi sydäntäsi asui täällä. Tyttäreni oli aina onnellinen nähdessään sinut ja se raastoi minun sydäntäni.

Viimein vaistosin, että aika oli tullut. Sinun olisi kohdattava itsesi ja joko noustava yhtä suureksi kuninkaaksi kuin veljeni oli tuhansia vuosia sitten tai haihduttava unohduksiin. Sinä vastasit haasteeseen ja lähdit sormuksen saattueen mukaan. Synkät ajat koettelivat meitä haltioita. Yhä useampi vastasi meren kutsuun ja jätti taakseen tämän maan. Poikani olivat ilmoittaneet lähtevänsä yhdessä minun kanssani ja viimein sain myös Arwenin hyväksymään lähdön. Hän, Iltatähteni, rakkain lapseni, katosi haltiajoukon mukana kohti Harmaita satamia. Mieleni oli tyhjä, mutta sydämeni riemuitsi ja sallin pienen hymyn nousta huulilleni. Imladrisin tyhjät käytävät kaikuivat kulkiessani eteenpäin ja eläessäni läpi muistojani tästä paikasta. Pysähdyin patsaan luokse. Sen sylissä lepäsi Narsilin kappaleet, Isildurin jäljiltä. Sinä et koskaan tätä miekkaa kantaisi. Haaveilin sinun palaavan luokseni, katsovan tähtiä jälleen kanssani, kun kuulin kavioiden kopseen pihamaalla.

Tyttäreni. Rakas iltatähteni. Kirottu olkoon sukuni ennaltanäkemisen lahja! Ei. En kertonut että näin pienen pojan tulevaisuudessasi. Että jonain päivänä rakkautenne saisi suurimman täyttymyksen, lapsen. Että kuolemanne jälkeen elämä jatkuisi. Istuuduin ja tuijotin tyhjyyteen. Sydämeni pirstoutui kappaleiksi, joiden päällä ikuista rakkautta Esteliin vannova tyttäreni seisoi. Et nähnyt todellista tuskaani. Kun vaivuit epätoivoon minä nousin. Kävelin särkyneen miekan luokse ja vein kappaleet seppien pajaan. Kyyneleet kirvelivät silmissäni, kun katson miten haltiasepät takovat kuninkaan miekan ehjäksi muokaten samalla koko Keskimaan tulevaisuuden. Kun miekka viimein lepäsi käsissäni käskin laittaa hevoseni valmiiksi. Ratsastin yönselkään kannustaen harmaata ratsuani eteenpäin raivokkaalla vimmalla. Saavutin Rohanin miesten leirin viikon kiivaan ratsastuksen jälkeen ja näin jälleen sinut. Ei ollut vetoomukseni Keskimaan ihmisten puolesta se, joka sai sinut liikkeelle vaan viimeisin lauseeni, Arwen on kuolemaisillaan. Päättäväisyytesi sai minut sulkemaan silmäni ja painamaan pääni. Tieni olisi vielä raskas kulkea.

Aika kului ja viimein saapui lähetti tuomaan kutsua kuninkaan kruunajaisiin. Arwen ilostui ja kietoi minut syliinsä itkien onnesta ja hetken aikaa, vain hetken aikaa, minä kykenin iloitsemaan tyttäreni puolesta. Me saavuimme Valkeaan kaupunkiin kauniilla hevosilla, hienoissa puvuissa ja astuimme ihmisten joukkoon. Ja minä vain näin sinut. Kruunu kiharoilla hiuksillasi, vakava ilme kasvoillasi. Me kävelimme sinua kohti ja minä näin vain sinut. Viimein painoin pääni edessäsi, Aragorn Arathornin poika. Toivotit meidät tervetulleeksi kunnioittavasti, mutta lauseesi jäi kesken, sanasi sanomatta, kun haltioiden Iltatähti astui esiin viirien takaa. Ja sinä näit vain hänet. Nielaisin ja suljin silmäni hetkeksi, joku saattoi sanoa sen olevan vain isän liikutusta. Kaappasit tyttäreni syliisi ja suutelit häntä kansan hurratessa ympärillä. Ja minä näin vain sinut.

Harmaat satamat olivat säilyneet koskemattomina läpi vuosien. Minä olin käynyt täällä viimeksi suurkuningas Gil-Galadin kanssa. Ja jo silloin tunsin kaupungin itkevän. Saavuimme tänne aamu-usvan aikaan. Kallioon hakattu kaupunki paljastui silmiemme eteen vähitellen, kuvaten omaa mielialaani. Jopa kaupungin yläpuoliset kalliot näyttivät itkevän aamuauringon valossa. Círdan oli meitä vastassa. Päivän istuin huoneeni parvekkeella, katselle ikiaikaista kaupunkia. Viimeistä, joka haltioiden jälkeen jäisi vielä olemaan. Tiesin Imladrisin, minun rakennetun unelmani, tuhoutuvan nopeasti. Lórien oli jo muuttumassa tavalliseksi metsäksi Galadrielin ja Celebornin lähdettyä. Synkmetsä oli autioitunut. Aragorn ja Arwen olivat luvanneet huolehtia Imladrisista, mutta näin tulevaisuuteen ja tiesin, että rakas valtakuntani tuhoutuisi sitä vuosituhansia suojelleiden vesien tulviessa yli ja raastaen rakennukset maahan.

Viimeinen laiva. Odotimme puolituisia mukaamme. Sydämeni oli raskas. Kun laiva viimein lipui Harmaista Satamista merelle kohotin katseeni suuntaan, jossa tiesin Valkoisen kaupungin olevan. Ja itkin. Kyyneleet valuvat poskilleni ja katseeni sumenee, mutta en pysty laskemaan irti. Poikani saapuvat luokseni ja halaavat minua. He sanovat myös surevansa Arwenia, sisartaan. Arwenia? En sure Arwenia, hän teki päätöksen rakkauden tähden ja eläisi aina katkeransuloiseen loppuun asti. Vasta kun hän menettäisi rakkautensa, olisi hänen aikansa kohdata ihmisten kohtalo. Suren itseäni ja kuolematonta rakkauttani, jonka veisin yli meren ja kantaisin syvällä sisimmässäni loppuelämäni.

Haltioiden kuolematon elämä odotti minua.
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Kohtaloonsa alistunut oli oikein hyvä valinta otsikoksi. Kuvaa napakasti ja hyvin mistä on kyse. Pidin erityisesti siitä, miten kuvailit Aragornin vanhempien kohtaloa ja kuinka ylpeät ihmiset ensin hylkäävät avun ja sitten joutuvat nöyrtymään sen edessä myöhemmin. Tuo miten kuvaat herran kasvamista Elrondin silmin, oli tosi hieno.

Jonkun verran tuli toistoa siinä, että Aragorn oli kaikki mitä Elrond näki ja loppupuolella se hieman tökki, muttei pahasti.

Minä en oikein pitänyt tätä angstina, enemmän tulkitsisin sen draamaksi. Vaikka jollain on paha mieli ja elämä vähän potkii, niin ei se aina ole angstia IMO.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Oikeastaan aikamoinen sattuma, että päädyimme molemmat kirjoittamaan tällaisesta vastakaiuttomasta rakkaudesta. :) Ja myös niin, että se sopii yhteen kirjan tapahtumien kanssa (vaikka tässä taisi olla jonkin verran myös leffavaikutteita mukana).

Mutta tämä oli kyllä hieno ficci. Jokin tuollaisessa epätoivoisessa rakkaudessa vaan on niin mieltä kiehtovaa... Ja tavallaan myös pidän tuosta kohtaloonsa alistumisesta, vaikka en oikein tiedä miksi. Siinä on jotain sellaista ylimaallista uhrautuvaisuutta, että saa pidettyä tunteensa kurissa eikä mene pilaamaan toisten onnea.

Ihmettelen, ettei ihmisiä näytä tämän enempää kiinnostavan tällainen perinteinen fan fiction, jossa katsotaan kirjan (tai leffan) tapahtumia uudesta näkökulmasta, täydennetään ja tuodaan mukaan omia tulkintoja. Itseäni ainakin juuri tämä kiehtoo TSH-ficeissä kaikkein eniten. (Tietysti jos ei lukija muista mitään kirjasta ja leffasta, voi olla vaikea pysyä kärryillä...)

Onkohan R-rating tässä muuten vähän yläkanttiin? (Tai sitten minä olen vain jotenkin turtunut... :P)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Viesti Kirjoittaja Silidir »

Kiitoksia.

Suurin ongelmani lienee oli pitää teksti lipsumasta minulle tyypillisesti pois käsistä ja tuonne nc17 suuntaan. Ja olen erittäin ylpeä et se onnistui! :D Ja kyllä minustakin tuo rating on yläkanttiin, mutta... oli pakko pitää narut tiukasti käsissä.

Joop, tälläinen vastakaiuton rakkaus on jollain lailla puoleensavetävää. Mutta huomasin itse et sen kirjoittaminen alkoi turhauttamaan pidemmän päälle, eipähän ne mihinkään onnelliseen loppuun pääse kuitenkaan. :roll: Leffavaikutteita on näkyvissä, koskapa en ole lukenut TSH:ta pitkiin aikoihin, enkä ehtinyt kahlata sitä läpi varmistaakseni kaikki yksityiskohdat.
Ja koska olen sulketanut Silmarillionin syöverehin en nyt edes tahtoisi lukea TSH:ta...

Ja mikä tulee tuohon kiinnostavuuteen. Veikkaan et jokaisessa meissä asuu pieni romantikko ja haaveilija, joka toivoo et kaikissa on onnellinen loppu, pari saa toisensa jne. Ja tämmöisii vastakaiuttomiin rakkaustarinoihin sitä on vaikea tehdä. Tämmöiset ficit jättää ikäänkuin paskanmaun suuhun. :wink:
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.
Vastaa Viestiin