Ficcikisa 7: Ficci B

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Avatar
Zirli
Örkki
Viestit: 130
Liittynyt: To Maalis 09, 2006 12:13 pm
Paikkakunta: Kriisikunta

Ficcikisa 7: Ficci B

Viesti Kirjoittaja Zirli »

Title: Marsalkan salaisuus
Rating: PG
Genre: romance/drama
Disclaimer: Hahmot ovat Tolkienin omaisuutta enkä tee niillä rahaa.
Summary: Elfhelm, tuo Rohanin kuulu marsalkka, tunnetaan parhaiten siitä, että hän kompastui kerran Merriin pimeässä Druadanin metsässä. Mutta miehessä on enemmän kuin päälle päin näyttää: jo vuosia hän on kätkenyt sydämeensä tunteita, joista harvat tietävät.

Marsalkan salaisuus

Kuu pilkisti eteläisten vuortenhuippujen takaa. Tienoo oli hiljainen, vain tasankoja peittävät pitkät ruohonkorret kahisivat kevyessä yötuulessa. Kaupungin liepeillä nökötti yksinäinen, kuunvalossa harmaalta näyttävä oluttupa, jonka ikkunasta pilkotti kutsuva valo. Ovi aukesi ja iloisesti rallattava miesjoukko astui ulos. Yö oli jo pitkällä, ja vaimot odottivat siippojaan palaaviksi, kuka kädet puuskassa oven pielessä vartoen, kuka vailla huolta makeasti nukkuen.

Elfhelmillä ei ollut kiire minnekään, joten hän kohotti uudelleen täytetyn tuopin huulilleen ja siemaisi siitä aimo kulauksen. Hän ähkäisi ja nojasi hetken päätään käsiinsä. Wídfara istui miehen vierellä, hyräillen jotakin laulunpätkää itsekseen, katse kaukaisuuteen suunnattuna. Elfhelm tyhjensi tuoppinsa ja huokaisi niin, että hänen toverinsa hätkähti aatoksistaan. Wídfara laski suuren kätensä Elfhelmin hartialle ja katsoi tätä kysyvänä. "No Elfhelm, veikkoseni, onko sydämesi raskas vai oletko muuten vain apea? Näytät melkein siltä kuin hevosesi olisi karannut keskellä erämaata ja jättänyt sinut rankkasateeseen ilman muonaa ja suojaa."
Elfhelm tuhahti ja kopautti kolpakkoaan pöydän pintaan merkiksi, että tarjoilijattaren sopisi tuoda lisää mallasjuomaa niin vikkelästi kuin vain suinkin jaloistaan pääsisi.

Wídfara katseli silmät suurina kuinka hänen toverinsa tyhjensi miltei koko tuopin yhdellä kulauksella.
"Viiksissäsi on vaahtoa", hän huomautti, kun Elfhelm oli lopettanut.
Elfhelm ärähti ja pyyhkäisi suunpielensä kämmenselkäänsä. Hän huokaisi jälleen. Wídfaraa ystävän vaitonaisuus alkoi jo kummastuttaa. Hän yritti viritellä keskustelua muistelemalla menneen päivän tapahtumia. Se oli näet ollut suuri päivä Markin maassa: kuninkaan sisar, Éowyn Kilpikäden neito oli astunut avioon Gondorin käskynhaltija Faramirin kanssa. Koko Edorasin väki oli liittynyt mukaan ilonpitoon Kultaisen Saliin, kuka kutsuttuna, kuka ihan vain hyväntahtoisesta uteliaisuudesta.
"Olivatpahan vaan melkoiset kestit. Ja opittiin vielä sekin, ettei morsiamen ryöstö ole häätapana tuttu naapurimaamme miehille", Wídfara totesi ja irvisti koskettaessaan sinertävää silmänurkkaansa. "No, kunnon tappelu häissä tietää onnea, niin sanotaan."
Elfhelm murahti eikä virkkanut mitään.
"Sinä totisesti olit mainio morsiamen ryöstäjä. Hyvin vakavissasi näytit olevan. Minäkin melkein menin lankaan!" Wídfara kehaisi.
"Jos ne pahuksen gondorilaissoltut eivät olisi tulleet väliin, ties vaikka olisin nyt jossakin Itämannun nummilla Éowyn-neito rinnallani", Elfhelm mutisi.
"Éowyn-rouva nykyään, kuomaseni. Niin luulisin", Wídfara huomautti asiaankuuluvasti.
Elfhelm ei vastannut, mutta puristi kolpakkoaan niin että hänen kätensä tärisi. "Hitto vieköön!" hän älähti silmin nähden tuskaisena. "Miksi? Miksi näin piti tapahtua?"
"Mitä oikein puhut? Olen pudonnut ajatuksenjuoksustasi kuin kurpitsa entisen kauppiaan kärrystä. Etkö kertoisi, mikä sinua tuolla tavoin kiihdyttää?" Wídfara pyyteli.
Elfhelm puhisi hetken itsekseen. Mutta lopulta hänen otteensa tuopista herpaantui ja katse hänen silmissään muuttui kaukaiseksi, lasittuneeksi. Pitkään hän oli hiljaa, aivan kuin olisi äkkiä unohtanut missä istui ja vaipunut täysin omiin mietteisiinsä. Viimein nurkasta kuulunut juopunut naurunremakka sai hänet havahtumaan ja hän kääntyi katsomaan toveriaan suoraan silmiin.
"Hyvä on. Minä kerron sitten", hän sanoi vakavana. "Mutta minä varoitan sinua. Tämä ei mikään mukava tarina."
"Ei se mitään. Kerro toki! Minä kuuntelen", Wídfara rohkaisi.

* * *

No niin. Kyllähän sinä minut tiedät, Wídfara, ystäväni. Tämmöinenhän minä aina olen ollut: toiminnan mies, enkä paljon puhu, ja silloin jos puhun, puhun enimmäkseen puuta heinää. Sellainen minä olin jo pienenä: seitsenlapsisen pesueen pahnanpohjimmainen, en kovin välkky mutta ripeä kintuistani. Isä oli rampa, missä lie telonut jalkansa - äiti sanoi että sodassa, eno että portaissa kännipäissä kompastellessaan. Minä sanoin, että lohikäärme oli siihen purrut, vaikka eihän siinä tietysti mitään järkeä ollut, mutta sanoinpahan nyt vaan, etteivät tienoon vekarat olisi niin pilkanneet ukkoparkaa.

En minä isästäni oikeastaan niin välittänyt, uuninpankollahan se aina makoili eikä se minua huomannut paitsi jos kuljin siitä ohi liian hitaasti. Silloin se tempaisi kiinni kauluksesta, tuijotti pitkään ja tokaisi että "äläs vaan poika luule, että sinusta joskus tulee jotain". Enkä minä tietysti mitään sellaista olisi luullut, vaikkei se sillä tavalla olisi sanonutkaan. Äiti puolestaan tapasi istuksia hiljaa kyökin nurkassa, sukkia ja lapasia kutoen, ja niitä se sitten möi torilla. Ei meillä paljon mitään hienoa koskaan ollut, mutta toimeen me tultiin, kun oli oma kasvimaa ja omenapuukin, vaikka pieniä ja kitkeriä sen hedelmät aina oli.

Minä en lapsena paljon jutustellut, vaan annoin nyrkin puhua puolestani jos tuli tarvetta. Ei minulla tovereita juuri ollut, lieneekö jotain tekemistä nopsan nyrkkini kanssa. Naapurintytön kanssa joskus käytiin omenavarkaissa. Se oli mukava tyttö, punaposkinen ja kesakkoja nenän päällä. Hän se vain tuntui ymmärtävän, etten minä ilkeyttäni ollut semmoinen kuin olin. Harvassa olivat ne päivät, jolloin en olisi joutunut jonkinmoiseen pinteeseen tai selkkaukseen. Kerrankin päästin erehdyksessä naapurin isännän lehmät ryytimaahan, kun en huomannut sulkea veräjää mennessäni. Isä ei siitä pitänyt, ei ollenkaan, ja olisi varmaan kurittanut minua oikein olan takaa, jos vain olisi saanut kiinni, mutta eihän se minun perässäni raajarikkona pysynyt.

Lopulta isäni kyllästyi perin pohjin minun touhuihini ja meni kuninkaan puheille. Hän sanoi, että meidän Elfhelm olisi halukas liittymään armeijaan, ja oikein hyvän sotilaan te hänestä saatte. Ei kysele turhia, ei väitä vastaan ja on kunnolla ärsytettynä kova tappelemaan. Vaikka eihän se tietysti minulta kysynyt, halusinko liittyä mihinkään armeijaan vai en. Mutta kun kutsu sitten kävi, niin olihan minun mentävä. Seitsentoistakesäisenä astuin kuninkaan palvelukseen. Sain paikan Edorasin varuskunnasta ja pääsin ratsastamaan ihan oikealla hevosella, enkä sellaisella kapisella kaakilla, joka meillä kotona oli ollut.

Oikeastaan minä viihdyin, ja viihdyn edelleen, sotaväessä paljon paremmin kuin kotona. Siellä minä sain ystäviä, sellaisia samanhenkisiä kuin minä, vähäpuheisia mutta hurjia. Grimbold oli heistä minulle rakkain. Nyt hän tietysti nukkuu ikuista untaan ruohokummussa Turvalinnan edustalla, kuinkas muuten. Mutta silloin kun hän vielä eli, minusta oli mukava istuskella ulkona leiritulen valossa hänen vieressään ja katsella tähtikirkkaalle taivaalle. Siitä tuli sellainen rauhallinen olo, vaikka samalla tiesin, että örkkejä liikuskeli lähimailla enkä kuka ties enää näkisi seuraavaa auringonnousua. Mutta oli vain mukava ajatella, että jos kuolisin, en kuolisi yksinäni enkä turhan päiten.

Minun maineeni kasvoi, sillä olin nopea ratsastaja ja näppärä käyttelemään keihästä. Ei kulunut montakaan vuotta, kun minusta jo tehtiin marsalkka, ja minun vastuulleni tuli Edorasin varuskunta, jonka ylin päällikkö oli itse kuningas. Asetuin asumaan aivan Meduseldin liepeille, sillä minua tarvittiin usein kuninkaan neuvonpidoissa. Sotaretkiä me lähinnä suunnittelimme. Kun ajat synkkenivät, niille alkoi ilmaantua tarvetta tuon tuostakin.

Yhtenä päivänä sitten kävi niin, että juuri kun olimme saaneet neuvonpitomme päätökseen ja olin lähdössä talleille yhdessä Théodredin ja hänen nuoren serkkunsa Éomerin kanssa, törmäsin eteishallissa ihmeen kauniiseen tyttölapseen, joka oli juuri tulossa ulkoa. Minä jämähdin siihen paikalleni keskelle käytävää ja tuijotin tyttöä, aivan kuin en ennen olisi moista nähnyt, ja enhän minä ollutkaan - en ainakaan toista yhtä kaunista kuin tämä. Hänen hiuksensa säkenöivät puhdasta kultaa, hänen hymynsä oli herttainen kuin päivänpaiste sadekuuron jälkeen ja askeleensa kepeä kuin mearasin varsalla. Tyttö niiasi minulle ja kiiruhti pois, ja Éomer ja Théodred nauroivat minun ilmeelleni. He sanoivat, että se oli Éowyn, Éomerin sisar, kuninkaan sisarentytär, ja että tämä piti paljon enemmän hevosista kuin nuorista miehistä ja että minä tekisin viisaasti, jos unohtaisin hänet saman tien. He olivat siinä asiassa tietysti aivan oikeassa, mutta kuinka minä olisin voinut unohtaa kaikkein kauneimman, mitä Markin maassa oli? Kun olin hänet kerran nähnyt, en enää saanut häntä pois mielestäni. Hän tuli unenmailleni öisin ja haavekuviini päivisin.

Minä tahdoin herättää tuo nuoren neidon huomion, keinolla millä hyvänsä. Mutta kyllähän sinä minut tiedät, Wídfara veikkoseni. Mitä minä olisin hänelle osannut sanoa? En minä ollut hyvä jutustelemaan, sepittämään runonpätkiä ja sen semmoisia, en ollut koskaan ollut. Teot puhuivat puolestani, mutta mitä minä olisin voinut tehdä - sellaista, että se olisi tehnyt vaikutuksen Éowyn-neitoon? En voinut edes pientä kirjelappusta hänelle lähettää, kun en koskaan saanut päähäni niitä penteleen aakkosia. Mutta jos totta puhutaan, en oikeastaan ehtinyt tätä asiaa juuri tuumailla, sillä minulla oli paljon tekemistä. Minut lähetettiin matkoille eri puolelle Markia, ja kerran kävin Mundburgissa asti viemässä kuulumisia maamme asioista. Mutta matkustin minä minne hyvänsä, neitoa en saanut mielestäni.

Kun viimein palasin taas Edorasiin, oli Meduseldiin palkattu uusi mies. Jonkinmoiseksi neuvonantajaksi sitä nimitettiin, sillä kuningas oli sairaana ja päätösten teossa tarvittiin apua. Kovin erikoinen oli se mies, se Gríma Galmodin poika. Nythän me hyvin tiedetään, miksi se oli erikoinen. Sehän pelasi koko ajan sen Saruman-velhon pussiin. Yritti usuttaa Théodredin ja Éomerin toisiaan vastaan ja saada heidät pois päiviltä. Niin, ja Éowyn-neitoa se kaavaili vaimokseen, se luikerteleva mato. Minä kyllä huomasin jo silloin, kuinka se katsoi tyttöpolon perään. Olisin lyönyt sitä päin naamaa, mutta enhän minä voinut sellaista tehdä. Minut olisi vain erotettu sotaväestä ja minun olisi pitänyt palata takaisin kotitorppaani isäni moitittavaksi. Enkä minä sieltä käsin olisi voinut tehdä yhtään mitään neidon hyväksi.

Éowyn auttoi kuningasta, josta oli tullut vanhuuden heikko. Hän seisoi melkein kaiken aikaa kuninkaan rinnalla, sillä hän rakasti tätä kovasti. Olihan tämä Éowynille kuin isä, koska hänen omansa oli kuollut jo hänen pikkutyttönä ollessaan. Ankeata se oli seurata, kuinka ennen niin iloisesta ja reippaasta tyttösestä tuli hiljainen ja vaisu nuori nainen - harvoin hovissa enää kuultiin hänen nauruaan tai nähtiin hänen hymyään. Yritin lähestyä häntä muutaman kerran, mutta Gríma piti jatkuvasti tekosiani silmällä ja raportoi niistä kuninkaalle. Kuningas määräsi, Gríman neuvosta tietenkin, etten saisi astua tyttöä kymmentä kyynärää lähemmäs, ja siihen päätökseen minun oli tyytyminen, jos aioin säilyttää paikkani armeijassa.

No, sinähän tiedät kyllä Wídfara, mitä sitten tapahtui. Kuinka Théodred sai surmansa Sarumanin juonittelun vuoksi, kuinka Gandalf Harmaahursti ratsasti pohjoisesta ja neuvoi meitä kutsumaan kaikki Markin kynnelle kykenevät miehet Hargin laaksoon. Nuoruutensa voimat takaisin saanut kuningas palasi voitokkaana Helmin syvänteen taistelusta, mutta ei jäänyt paistattelemaan kunniassaan, vaan sanoi, että vielä suurempi taistelu odottaisi meitä etelässä.

Kun lähdimme ratsastamaan kohti Gondoria, minun tehtäväkseni tuli johtaa Itä-Markin ensimmäistä éoredia. Me matkasimme vuorten laitaa pitkin, yrittäen tietysti herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista, mikäli vihollisen vakoojia, niitä hirviölintuja, olisi liikkeellä. Meillä oli kiire, sillä Idässä varjo synkkeni ja pelkäsimme tulevamme veljeskansamme avuksi liian myöhään.

Aika pian lähtömme jälkeen yksi miehistä ratsasti viereeni ja kysyi, kuka oli tuo sotilas, joka oli ottanut herra Holbytlan taakakseen ja että oliko tuolla hoikalla nuorella miehellä varmasti siihen kuninkaan suostumus. Herra Holbytla oli tietysti se pikkumies, jonka kuningas oli löytänyt Rautapihasta, kuten hyvin tiedät. Mutta minun ei tarvinnut vilkaista kuin kerran sitä nuorukaista kohti, kun tajusin, ettei se ollut mikään mies, vaan Éowyn-neito valepuvussa. Ei yhdenkään toisen Markin sotilaan vartalo olisi ollut niin sorja kuin tällä, eikä yksikään hevonen olisi astellut niin kevein jaloin, jos hänen taakkanaan olisi ollut raavas sotamies herra Holbytla mukanaan.

No, ensin minä ajattelin, että ratsastan kuninkaan luo ja ilmoitan, että Éowyn on jättänyt paikkansa Dunhargissa ilman lupaa ja ottanut herra Holbytlan mukaansa. Mutta jokin pidätteli minua. Olimme ehtineet ratsastaa jo aika pitkälle, ja ajattelin, että kuningas voisi suuttua minulle siitä, etten ollut huomannut neitoa jo aiemmin. Sitä paitsi yö lähestyi eikä Éowyn kuitenkaan olisi voinut lähteä takaisin ennen aamua.

Näin leiriytyessämme Éowynin pujahtavan syrjään erään kallion taakse enkä oikein keksinyt, kuinka olisin voinut astella hänen piilopaikkaansa paljastamatta sitä muille miehille. Mutta totta puhuen neidon luo meneminen myös hermostutti minua. Aloin ajatella, että ehkä hän sittenkin voisi tulla mukaan. Ehkä voisin suojella häntä vaaroilta ja ehkä minulle avautuisi tilaisuus tehdä taistelussa urotekoja hänen nähtensä. Saattaisin onnistua pelastamaan neidon hengen tiukassa paikassa, ja ehkä hän sellaisen teon tehtyäni suostuisi mielihyvin vaimokseni. Mutta unelmointiahan se vain oli, typerää ja lapsellista haaveilua. Voitko kuvitella minun, yksinkertaisen toiminnan miehen, haahuilevan sillä tavalla pää pilvissä? Mutta rakastuneen mieli on mikä on: se sanoo järjelle hyvästit ja lähtee aivan omille, mutkaisille poluilleen, välittämättä siitä minkälainen loppu niiden päässä häämöttää.

Hermostukseni kasvoi sitä mukaa mitä pidemmälle ratsastimme. Mietin minkälaiseen liemeen olin itseni taas mahtanut sotkea. Tiesin, että Éowyn-neito osasi käsitellä kalpaa ja kilpeä taidolla, mutta en minä silti olisi tohtinut hänen ottavan osaa taistoon, niin kuin hän nyt näytti tahtovan tehdä. En käsittänyt miksi hän oli tehnyt tällaisen päätöksen. Hänen katseensa oli niin hurja, että se melkein puistatti minua. Oli kuin neito olisi äkkiä menettänyt kaiken toivonsa ja lakannut välittämästä siitä, kuolisiko hän vain jäisikö eloon. Miksi? Mitä hänelle oli tapahtunut? Mieleni teki niin kovasti mennä sanomaan hänelle jotain lohduttavaa. Ajat olivat totisesti synkät, mutta niin kauan kun on elämää, on toivoakin eikä naisten olisi tarvinnut lähteä sotimaan. Mutta en minä tuntunut löytävän oikein koskaan hyvää hetkeä mennä puhumaan neidolle, ja tuskinpa minä olisin mitään oikeasti osannut sanoakaan. Olin eräässä leiripaikassamme niin ajatuksissani, että kompastuin herra Holbytlaan. Pikkumies sanoi tuntevansa itsensä matkatavaraksi, joten minä käskin herra laukkua pakkaamaan itsensä, sillä lähdön hetki viimeiselle taipaleelle oli pian koittamassa.

Taistelusta Pelennorin kentillä en paljon muista. Tapahtumat seurasivat toisiaan sellaisella vyöryllä, että minä vallan unohdin ajan kulun ja keskityin vain siihen, minkä parhaiten osasin: miekkailuun ja vihollisten surmaamiseen. Kaiken sen kiihkon ja melskeen keskellä kuitenkin tunsin, kuinka epätoivo yhtäkkiä vaihtui toivoksi ja pimeys kaikkosi, ja sitten kohta se kaikki oli ohi. Joku suuri sotapäällikkö oli purjehtinut virtaa pitkin armeijoineen ja saanut vihollisen palvelijat pakenemaan kauhun vallassa. Taisto päättyi, auringonlasku kultasi sodan runteleman maan ja minä olin väsynyt.

En tuntenut oikein mitään, en onnea enkä surua, tai ehkä se oli sekoitus niitä kumpaakin. Olimme voittaneet, mutta olin myös joutunut katselemaan, kuinka rakkain ystäväni Grimbold heitti henkensä vihollisen keihään lävistämänä. Mutta hän sentään kuoli kunnialla, antaen kaikkensa kansojemme vapauden puolesta, eli juuri sillä tavalla kuin hän oli aina toivonutkin päivänsä päättävän.

Kun saavuin kaupunkiin, minua odottivat vielä surkeammat uutiset. Kuninkaamme Theoden oli nimittäin saanut surmansa, ja se yksin olisi saanut minun pääni painumaan, mutta sen lisäksi sain kuulla hänen sisarentyttärensäkin kuolleen. Éowyn oli tehnyt suuren teon, kuten hyvin tiedät, Wídfara, surmannut Noitakuninkaan, vihollisten suurimman sotapäällikön, yhdessä herra laukun kanssa. Mutta minua se ei lohduttanut. Minä vetäydyin yksinäiseen nurkkaukseen siihen taloon, josta me rohirrimin miehet olimme saaneet majapaikan ja itkin kuin lapsi. Tiesin, että se kaikki oli minun syytäni. Minulla oli ollut valta estää neidon kuolema, olisin voinut lähettää hänet kotiin, mutta en ollut osannut valtaani käyttää ja nyt sain maksaa.

Myöhään illalla kuulin, kuinka kaduilla huudeltiin; puhuttiin kuninkaan paluusta ja kuninkaasta jonka kädet tuovat parannuksen, mutta en ymmärtänyt sellaisten sanojen merkitystä. Keskellä yötä Éomer, uusi kuningas, sitten ryntäsi luokseni. Luulin että hän oli tullut tappamaan minut, sillä hän oli kiihdyksissä ja hurja tuli paloi hänen silmissään. Mutta sitä hän ei ollut tullut tekemään. Sen sijaan hän hihkui, että hänen sisarensa oli sittenkin elossa Parannuksen tarhassa ja että Aragorn, se laivalla tullut sotapäällikkö, oli hänet parantanut. Minusta hänen kertomuksessaan ei ollut kamalasti järkeä, mutta minä yhdyin hänen iloonsa, kunnes aloin jälleen itkeä ja tunnustin, että olin tiennyt Éowynin ratsastavan mukanamme ja että minä olin syypää hänen haavoittumiseensa. Yllätyksekseni Éomer ei kironnutkaan minua Mordorin synkimpiin varjoihin, vaan totesi, että tuskin minä olisin saanut Éowyniä kääntymään takaisin kotiin, vaikka olisin ollut kuinka taitava puheissani. Sitten hän vaikeni eikä sanonut asiasta enempää.

Taistelu Mustaa Mahtia vastaan ei ollut ohi. Kuten hyvin tiedät, päällikkö Aragorn lähti haastamaan vihollista taistoon seitsemän tuhannen miehen voimin. Minä en sitä oikein silloin voinut ymmärtää, että mitä mahdollisuuksia hän kuvitteli meillä olevan, mutta eihän se ollut minun asiani alkaa kyseenalaistaa mahtavampien herrojen päätöksiä. Minun tehtäväkseni tuli johtaa Rohanin pääjoukko, kolme tuhatta hevosmiestä, Anórieniin tekemään selvää vihollisista, jotka väijyivät Länsitiellä ja olisivat muuten estäneet Aragornin joukkojen etenemisen Mustalle Portille. Me saavutimme siellä selvän voiton ja ajoimme jäljelle jääneet vihulaiset kohti Cair Androsia. Sitten palasimme kaupunkiin ja Lännen ruhtinaat pääsivät lähtemään matkalleen.

Ennen lähtöään Éomer kuitenkin tuli luokseni ja pyysi minua huolehtimaan, että Éowynillä oli varmasti kaikki hyvin Parannuksen Tarhassa. Sitten hän iski silmää, niin että hän varmaankin oli arvannut tunteeni hänen sisartaan kohtaan. Oli sanomattakin selvää, että otin tämän tehtävän kiitollisena vastaan.

Aluksi kävin joka päivä vierailemassa Éowyn-neidon luona. Tosin ensimmäisenä päivänä minut käännytettiin ovelta pois, sillä Tarhan Hoitaja sanoi neidon olevan liian heikko vierailijoita vastaanottaakseen. Toisen päivän iltana sain hetken katsella häntä, mutta neito oli unessa eikä tiennyt läsnäolostani. Minun kävi häntä sääli, sillä vaikka hän näytti hyvin kauniilta ja rauhalliselta, hän oli myös kalpea ja heikko: kuin hallan puraisema kukka tienposkessa, jonka yksi kova tuulenpuuska tai rankka sadekuuro olisi voinut katkaista. Kolmantena päivänä Éowyn oli hereillä, mutta hyvin hiljainen ja ajatuksissaan.

Neljäntenä päivänä minua odotti yllätys, kun saavuin Parannuksen Tarhaan. Éowyn ei ollutkaan huoneessaan. Tiedustelin asiaa Hoitajalta, ja tämä sanoi neidon olevan kävelemässä puutarhassa. Minun sydämeni iloitsi, sillä se oli selvästi merkki siitä, että Éowyn oli parantumaan päin. Kiiruhdin ulos voidakseni onnitella häntä toipumisen johdosta, mutta en ehtinyt pitkällekään, kun jähmetyin paikoilleni. Näin naisen seisovan muurilla, mutta hän ei ollutkaan yksin. Hänen vierellään oli pitkä, tumma mies, jonka tunnistin heti uudeksi käskynhaltijaksi, sillä olin tavannut tämän lyhyesti monta vuotta aiemmin Mundburgissa käydessäni. Minä ihmettelin, mitä asiaa Éowyn-neidolla mahtoi olla tälle miehelle, ja miksei hän mieluummin tullut kysymään minulta, jos tahtoi tietää sotaa koskevista asioista. Sillä varmastikin minä olin paremmin perillä uutisista, kuin tämä mies, joka ei haavoittumisensa vuoksi ollut edes ottanut osaa Pelennorin taisteluun saati sen jälkeisiin neuvonpitoihini. Mutta en tohtinut mennä häiritsemään näitä kahta, vaan käännyin ja palasin asunnolleni.

Päivät kuluivat eikä Idästä kuulunut uutisia. Kaikki vain odottivat, tietämättä tarkkaan mitä, jos eivät sitten Mustan Ruhtinaan joukkojen viimeistä ja lopullista iskua kaupunkia vastaan. Päivät olivat apeat, mutta minulle niihin toi iloa se, että saatoin nähdä Éowyn-neidon voimistuvan koko ajan ja värin palaavan tämän kalpeille kasvoille. Minä tapasin hänet pari kertaa hänen huoneessaan, mutta meillä ei oikeastaan ollut paljon puhuttavaa. Minä vain toistelin, kuinka mukavaa oli nähdä hänen paranevan. Ja neito sanoi, että hänestä oli mukavaa, että jaksoin kantaa huolta hänen voinnistaan.

No, kuten sinä hyvin tiedät, Wídfara, ihmeellisiä asioita tapahtui, Musta Mahti kukistettiin ja kotkat lensivät kaupunkiin ilmoittamaan Varjon väistymisestä. Se oli totisesti iloinen päivä: me lauloimme ja ilakoimme läpi yön. Seuraavina päivinä alkoi kaupungissa todellinen vilske ja hyörinä, kun sitä alettiin valmistella kuninkaan paluuta varten. Minä neuvottelin käskynhaltijan kanssa siitä, kuinka kruunaus tultaisiin järjestämään ja hän sanoi, että minä olisin Éowyn-neidon kanssa yksi tapauksen päätodistajista ja saisin seistä eturivissä. Se mies oli hyvin kohtelias minua kohtaan ja puhui kauniilla sanoilla kansastani. Minun päähäni pälkähti ajatus, että jospa minäkin osaisin puhua yhtä kauniisti kuin hän. Nimittäin jos minulla olisi sellainen taito, ei minulla olisi varmasti ollut mitään vaikeuksia mennä puhumaan ajatuksistani Éowyn-neidolle ja saada häntä sillä tavoin omakseni.

Yhtenä aurinkoisena päivänä, kun olin kävelemässä kuudennella piirillä kohti hevostalleja, satuin katsahtamaan ylöspäin ja näin heidät, Éowynin ja sen käskynhaltijan seisomassa muurilla. Kuulin heidän kummankin nauravan, ja äkkiä se mies otti neidon syliinsä ja suuteli tätä. Silloin minä sen käsitin. Sen, että ne seitsemän päivää, jotka käskynhaltija oli viettänyt Parannuksen Tarhassa meidän Éowynimme seurassa, olivat tietenkin olleet hänelle riittävästi. Riittävästi siinä, mihin minä en seitsemän vuodenkaan aikana ollut kyennyt. Hän oli onnistunut valloittamaan Éowyn-neidon, käännyttämään hänet omalle puolelleen, käyttäen sitä taitoaan, joka minulta puuttui. Minusta tuntui, kuin Varjo olisi äkkiä palannut, niin mustaksi kävi mieleni. Ontto, halju tunne nousi rintaani, aivan kuin sydämeni olisi todella revitty irti ja murjottu pieniksi palasiksi. Silloin minä juoksin pois, juoksin suin päin asunnolleni, jonne päästyäni aloin kyynelehtiä. Miksi? Miksi minulle oli pitänyt käydä sillä tavalla? Miksi elämän piti aina olla niin julmaa juuri minua kohtaan?

Minä seisoin Éowyn-neidon rinnalla, kun uusi kuningas sai kruununsa Mundburgin porttien edustalla, ja näin Éomerin hymyilevän hänen kohdatessaan katseeni. Tiesin, mitä hän kuvitteli. Hän kuvitteli tajuavansa, miksei Éowyn ollut tullut hänen luokseen Cormallenin kentälle voittoa juhlistamaan, ja olihan hän melkein oikeassa, vain tapauksen syynä ollut mies oli eri. Kun hän sai tietää asian todellisen laidan, hän tuli luokseni, taputti minua olalle ja esitti pahoittelunsa. Mutta Éowyn oli valintansa tehnyt eikä sille asialle voinut kukaan enää mitään, vaikka sitä olisi kuinka kironnut ja itkenyt.

* * *

Elfhelm huokaisi raskaasti. "Välillä käy mielessäni, että se kaikki olisi jäänyt tapahtumatta, jos olisin estänyt Éowynin ratsastamisen joukkojeni mukana Pelennorille. Katkeralta tuntuu ajatella, että minä itse saattelin rakkaani toisen miehen käsivarsille."
Wídfara nojasi pöytää vasten. Hänen poskillaan kimmelsi kyyneliä.
"No, veikkoseni? Taisin ikävystyttää sinut perinpohjaisesti. No, älä sure, en piinaa sinua huolillani tämän enempää", Elfhelm totesi.
"Voi, Elfhelm, ystäväni!" Wídfara parkaisi. "Minä en yhtään arvannut... en yhtään arvannut..."
"No, älä nyt ota sitä noin vakavasti", Elfhelm kehotti ja taputti toverinsa selkää. "Onhan sitä jouduttu kestämään yhtä ja toista tämän elämän aikana ja henki sen kun vaan pihisee."

Elfhelm vilkaisi tuoppiaan. Se oli tyhjä. Ja niin oli koko tupakin, lukuun ottamatta tarjoilijatarta, joka oli jäänyt siivoamaan pöytiä. Kun kaikki muut pöydät oli pyyhitty, nainen asteli Elfhelmin ja Wídfaran luo.
"Eiköhän herrojen olisi aika poistua. Auringonnousu on lähellä", hän totesi hymyillen.
Elfhelm jäi tuijottamaan tarjoilijatarta silmät pyöreinä. Hänhän tunsi tuon naisen! "Cynwen? Sinäkö se olet?" hän huudahti äimistyneenä.
"Minäpä hyvinkin. Olen seurannut jo pitkään, kuinka olet käynyt täällä ja huokaillut joka kerta pää painuksissa oluesi äärellä. Olen odottanut, koska oikein nostaisit katseesi ja tervehtisit minua. Vai väitätkö, ettet enää muista, kuinka kävimme yhdessä varastamassa omenoita vanhan Gramin takapihalta? Ja kuinka vimmatusti hänen muorinsa sohi luudallaan, kun näki meidät, ja vannoi kynivänsä meidät elävältä jos vain ikinä saisi kiinni?"
Elfhelm nauroi sydämensä pohjasta muistaessaan Cynwenin nuorena punaposkisena naapurintyttönä. "Kyllähän minä sen muistan. Ne olivat vasta aikoja, eivätkö olleetkin? Mutta sinä olet muuttunut. En minä olisi sinua tunnistanut ensinkään, ellen sitten noista kesakoista ja nauravista silmistäsi."
"Sinäkin olet muuttunut, Elfhelm. Kuulin suurimman osan tarinastasi tänä yönä, vaikka en toki tarkoituksella salakuunnellut. En vain voinut olla kiinnittämättä huomiota kuullessani sellaisia sanoja Markin miehen suusta. Enpä olisi arvannut, että osaat puhua itsestäsi noin kauniisti ja noin suurella tunteella, Elfhelm."
Mies punastui ja mutisi jotain epämääräistä liiasta oluesta. Samalla Wídfara nuokahti pöytää vasten, kaataen tuoppinsa, joka oli kaikeksi onneksi ollut tyhjä.
Cynwen pudisteli päätään. "Näyttää kovasti siltä, että toverisi kaipaa lepoa."
Elfhelm nyökkäsi. Hän nousi ylös ja auttoi perin pohjin uuvahtaneen ystävänsä jaloilleen. Cynwen otti Wídfarasta kiinni toiselta puolelta ja yhdessä he suoriutuivat ovelle taakkansa kera.
"No jaa, miksipä en saman tien auttaisi teitä kotiin asti", Cynwen ehdotti heidän astuttuaan ulos. "Yö on lämmin ja tupa ollut jo pitkään suljettuna."
"Kiitos, Cynwen. Se sopisi minulle hyvin", Elfhelm vastasi ja hymyili.
He astuivat pihalta pois johtavalle soratielle ja Elfhelm huomasi olonsa ihmeen keveäksi Wídfaran painosta huolimatta. Hän katsahti etelään ja näki vuorten huippujen punertavan nousevan auringon kajossa. Niinpä niin, hän mietti. Pitkään sitä on tullut vaellettua yön mailla, mutta ehkä nyt viimein olisi aika kääntää katse kohti sarastusta ja uuden aamun mukanaan tuomia mahdollisuuksia.

Loppu
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Ihan ensiksi onnittelen hyvästä ideasta! TSH:ssa on paljon paljon hahmoja, mutta yleensä vain tiettyjä niitä käytetään ja ainakin minä alan olemaan niihin aika kyllästynyt. Siksi tällainen tarinassa mukana oleva, mutta etäiseksi ja näkymättömäksi jäänyt hahmo oli oiva valinta. Kiitos tästä!

Aivan alku ja loppu olivat eniten mieleeni. Vaikka Elfhelmin mietteissä käytiin koko Sormuksen sota läpi, siitä jäi minulle jotenkin hieman rautalangan vääntäminen mieleen. En osaa perustella sitä paremmin, se ei varmaan toimisi ilman sitä, mutta jostain syystä jokin siinä hieman hämäsi.
"Sinä totisesti olit mainio morsiamen ryöstäjä. Hyvin vakavissasi näytit olevan. Minäkin melkein menin lankaan!" Wídfara kehaisi.
Tälle repesin kyllä aivan totaalisesti. Voihan nenä, varsinainen onneton rakkaus ja viimeinen epätoivoinen tekokin meni ihan puihin. :P Kieltämättä kävi herraa sääliksi, kun se oli niin toivottoman rakastunut. Minä pidän tuommoisista hiljaisista jörriköistä kovasti. (ja tätähän kukaan ei ole varmaan vielä huomannut lainkaan...*köh*) Tuo lopun naapurintytön löytyminen oli suunnattoman söpöä. Melkein siirappista, muttei liian. :D
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Piratesse kommentista. :) Arvasitko muuten, että tämä oli minun? Minä yritin johdattaa ihmisiä harhaan kirjoittamalla ovelasti Rohanista tutun ja turvallisen Gondorin sijaan, mutta olihan se Faramir tietysti pakko ujuttaa tuonne mukaan. Oli muuten tosi vapauttavaa kirjoittaa välillä tuollaisesti "rennoista ja reteistä" tyypeistä jäykkien ja kohteliaiden gondorilaisten sijaan...

Minäkin olin paljon tyytyväisempi tuohon alkuun ja loppuun kuin noihin Sormuksen sodan tapahtumien kertaamiseen. Niiden kirjoittaminen oli aika puuduttavaa, mutta jotenkin halusin siinä vain todistella että näin olisi oikeasti voinut tapahtua. Ja halusin ehdottomasti ottaa mukaan tuon kirjassa olleen maininnan siitä, että Elfhelmin ja Dernhelmin välillä olisi ollut jonkinlainen "yhteisymmärrys" (siitähän tämä koko ficci-idea kaiketi sai alkunsa) enkä sitten ilmeisesti päässyt tuohon kohtaukseen luontevasti selittelemättä noita kaikkia muitakin sota-ajan tapahtumia. (Puolustelua...)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Viesti Kirjoittaja Silidir »

*kommentoi aamukahvia juodessaan*

Jepsis. Eli min luin tämän jo aikaa päivää sitten enkä lue nyt uudelleen sillä tästä jäi semmoinen inho surullinen fiilis päälle enkä aio pilata päivääni, kiitos vaan. (Siis vaikka loppu ei ollutkaan ihan niin surullinen kuin oletin... tuo fiilis oli vain päälimmäinen asia joka jäi mieleen... *yrittää seliseliselittää*)

Ja tuo ei ole huono asia! Yleisesti fanfictionin perusääntö on "onnellinen loppu ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun". Mutta minä sulin ihan ehdottomasti tuo Elfin niin perisuomalaiselle junttiudelle ja "en-minä-mitään-sano"-asenteelle! Sooli niin mahtavasti kuvailtua. Ja sitten vaan säälitään itseään jossain kapakassa... Ah, miten isänmaallinen fiilis! :)

Ja sitten tuo loppu. Voi elämän kevät min silmät pomppasi pois päästä! Olin jo ihan satavarma et nyt se menee ainakin viiltämään kurkkunsa auki tai sitten vähintäänkin haastamaan Faran, mutta ... :shock: Ei voi muuta kuin taputtaa ja mykistyä. Tuo oli hieno ja .... *alistunut huokaisu* niin ihanan romanttinen lopetus.

Ja nyt töihin.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Silîdir: Unohdin kiittää kommentistasi, joten tässä se nyt viimein tulee: kiitos kommentista! :)

Heh, enpä arvannut, että tämä juttu herättäisi noin voimakkaita tuntemuksia. Minun alkuperäinen suunnitelmani oli jättää Elfhelm kitumaan yksinäisyyteensä mutta vetäisin sitten lopulta tuon Cynwenin mukaan, koska no, olisihan tämä varmaan muuten jäänyt aika masentavaksi... Tuohon kapakassa istumiseen sain varmaan inspiraation yhdestä Genesiksen kappaleesta (Twilight Alehouse). Se jotenkin tuntui sopivan Elfhelmin tyyppiselle miehelle ja sellaisesta oli muutenkin hauska kirjoittaa. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

"joten minä käskin herra laukkua pakkaamaan itsensä, sillä lähdön hetki viimeiselle taipaleelle oli pian koittamassa. "

aivan ihana^¨:D

Upea idea ja hieno toteutus..
*sanaton*
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos athelas. Mukava että löysit tämänkin ficcini. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin