Sivu 1/1

Ficcikisa 8: ficci A

Lähetetty: Ke Kesä 06, 2007 9:15 am
Kirjoittaja Silidir
Title: Neidon kieli
Haaste
Paritus: Faramir/palvelustyttö
Genre: Romance
Rating: Vapaasti valittavissa (R)
Summary: Faramir on nuori ruhtinas, joka ihailee veljeään ja jota isä painostaa soturin uralle. Runollinen nuori mies hakee lohtua ison riidan jälkeen.
Pakollisia sanoja/lauseita:
Neiti kesäheinä
lääkekasvi
Parannuksen Tarha
hohkakivi
”teroita miekkasi!”
”puolustaudu!”
”Etkö aio puolustautua?” (eri yhteydessä)
kynttilä
karhu
”lausu minulle runo”

Ficci

Neidon kieli

Kun Faramir myöhemmin muisteli tuota päivää, tuli hänen mieleensä, että monelta ongelmalta olisi säästytty, jos hän kuullessaan aamuvirkun linnun liverryksen ikkunansa takaa, olisi vain kääntänyt kylkeään ja kiskonut huopaa paremmin ylleen. Ehkä lintu olisi lopettanut kimeän lurittelunsa ja pyyhältänyt muualle etsimään pesäaineksia tai poikastensa isää tai mitä ikinä sitten kaipailikin, ja Faramir olisi saanut haudata valveen ajatuksensa tyynynsä alle vielä hetkiseksi. Silloin hän ei olisi noussut niin aikaisin, eikä olisi saanut aikaan tuota tapahtumaketjua. Tai sitten linnulla ei ollut kerrassaan mitään merkitystä, vaan kaikki oli tarkoitettu tapahtuvan. Tällä ajatuksella Faramir mielellään lohduttautui myöhemmin. Ja toisaalta, itsekseen hän myönsi, ettei olisi halunnut käyvän toisinkaan.

Faramir ei siis yrittänyt pyydystää linnun ryöstämää unenpäätä, vaan haroi tukkaansa, joka rehotti yön jäljiltä pystyssä kuin katajapensas ja laski paljaat varpaansa linnan kivilattialle, josta vielä loppukesästäkin hohkaava kylmyys häivytti viimeisenkin unenrippeen hänen mielestään. Hän kurottautui katsomaan ulos ikkunasta ja näki auringon juuri nousevan taivaalle niin elinvoimaisen ja kuumuutta hehkuvan näköisenä, että sitä katsoessaan saattoi aivan uskoa kesän jatkuvan ikuisesti. Silti jokin kirpeässä ilmassa kertoi Faramirille, että syksy oli iskenyt kyntensä säähän. Nyt se vielä piileskeli, suunnitteli repiviä syysmyrskyä ja hakkaavaa sadetta. Mutta pian se näyttäisi voimansa ja lennättäisi vihlovan tuulen kylmentämään linnan käytävät niin, ettei saleissa hehkuvista takkavalkeista olisi kuin heiveröiseksi korvikkeeksi auringolle. Faramirin täytyisi kaivaa paksu talviviittansa esille ja salakuljettaa ylimääräinen huopa huoneeseensa.

Kun Faramir katseli päivän puhkeavan, kauniin päivän, joka silti heijasteli syksyn koleutta, pälkähti hänen päähänsä, että hän halusi kirjoittaa runon tuosta säiden murroksesta. Hän penkoi tavaroiden täyttämältä kirjoituspöydältään tyhjää pergamentin palasta, onnistuen siinä sivussa viskaamaan lattialle miekan teroitukseen käyttämänsä hohkakiven, linnunsulkakokoelmansa ja kasan vanhoja pergamenttikääröjä. Viimein hän löysi tyhjää tilaa pergamentista, jolle oli oppitunnillaan raapustanut Rohanin historiaa. Kaivaen sulkakynänsä esiin kaaoksen seasta hän uppoutui mahtipontisten säkeiden maailmaan.

Aurinko ei ollut ehtinyt matkaansa pitkälle jatkaa, kun Faramir oli saanut runon haluamaansa muotoon ja oli siitä niin iloinen, että tunsi vastustamatonta halua hypähdellä ympäriinsä. Hän tekikin niin löyhyttäessään samalla paperia kädessään, jotta muste kuivuisi, ennen kuin tunki paperin taskuunsa näyttääkseen aikaansaannostaan Boromirille sopivan tilaisuuden tullen. Veli nauroi aina Faramirin runoiluille, mutta se oli ystävällistä naurua, sydämellistä hekotusta, joka kimpoili linnan seinistä ja tuntui voimallaan täyttävän pitkät käytävät kokonaan.

Kun runo oli valmis, tavoittivat maallisemmat asiat Faramirin ja mahan kurina sai hänet suuntaamaan aamiaiselle. Hän asteli tyhjää käytävää eteenpäin, kun hänen korvansa tavoittivat yhtäkkiä hänen oman nimensä. Käytävän oikealla puolen oleva ovi oli raollaan ja kahden tytön hilpeät äänet kantautuivat kauas aamun hiljaisuudessa. Faramir hidasti askeliaan epäröiden. Hän ei hyväksynyt salakuuntelua, ei tietenkään, mutta hän ei voinut olla pysähtymättä, kun keskustelu saattoi koskea häntä itseään.

”Äh, ei Faramiria, ehdottomasti Boromir”, sanoi toinen tytöistä ja kikatti hersyvästi. ”Hän on komea kuin mikä ja voimakas kuin karhu. Mutta entä sinä, Elen, kumman sinä valitsisit?”
Puhe taukosi hetkiseksi. Kuului vain peitteiden kahinaa, kun joku ilmeisesti sijasi vuodetta. ”Minä ottaisin luultavasti Faramirin”, sanoi matalampi ääni.
”Miksi ihmeessä.” Kimeä-äänisempi tytöistä kuulosti selvästi hämmästyneeltä.
”Jaa, en tiedä. Tai tiedän. Hän osaa myös olla herkkä.”
”Herkkä”, toinen tyttö maisteli sanaa kuin se olisi ollut hänelle entuudestaan tuntematon. ”Ai, sinä pidät siitä, että hän istuu nenä kiinni vanhoissa kirjoissa ja kirjoittaa runoja. Minä luin kerran yhtä, jonka hän oli jättänyt pöydälleen samalla kun siivosin hänen huoneensa, eikä se minusta ollut edes kovin hyvä.” Faramir puristi kätensä nyrkkiin ja vannoi heti ensi töikseen piilottavansa kaikki tekeleensä lipaston alimmaiseen laatikkoon.
”Luitko oikeasti?” Epäuskoinen henkäisy.
”Totta kai, siinä puhuttiin jotakin henkiin heräävistä puista, minusta se oli varsinaista hölynpölyä. Mutta Elen pieni, Gondorissa tarvitaan sotureita. Eivät örkit pysähdy kuuntelemaan runoja, ne eivät oivalla muuta kuin sen, että tunkee miekan niiden vatsasta sisään.”
”Ja luuletko sinä, ettei Faramir ole tuota ymmärtänyt?”
”On varmasti, mutta Boromir on paremmin.”
Matalaääninen tyttö tuhahti. ”Ota sinä nuo petivaatteet, niin minä tuon luudan.”

Faramir tajusi kauhukseen, että tytöt aikoivat astua ulos huoneesta, eikä ehtinyt kuin muutaman askeleen päähän ovesta, kun se jo työnnettiin reippaasti auki. Kaksi täysin samanlaisiin työasuihin pukeutunutta tyttöä seisahtui suu auki kynnykselle. Toinen vinkaisi kimeästi, päästi sylissään kantamansa liinavaatteet valahtamaan lattialle ja pudottautui niin syvään niiaukseen, että oli tuiskahtaa nenälleen siitä noustessaan. Luomatta silmäystäkään kohtalotoveriinsa, hän pinkoi tiehensä, niin että palmikko heilui hänen selässään ja oli hetkessä kadonnut palvelijoiden portaisiin. Faramir tunsi punastuvansa. Hänen eteensä jäänyt tyttö niiasi rauhallisesti ja kohotti sitten rohkeasti katseensa Faramiriin sanoessaan. ”Olen pahoillani, herra. Tarkoituksemme ei ollut loukata teitä. Ja anteeksi myös ystäväni puolesta. Hän ei ole vielä oppinut, ettei karkuun juokseminen ratkaise asioita.”

Tyttö tuntui pitävän selvänä, että Faramir oli kuullut keskustelun ja Faramirista tuon tosiasian kiistäminen oli varsin turhaa, koska hänen hämmennyksensä paljasti asianlaidan selvästi. Hän ei tiennyt, kuinka olisi tilanteeseen suhtautunut. Boromirilla oli tapana vitsailla siitä, kuinka palvelusväki tiesi kaikki heidän asiansa, mutta Faramir ei ollut aikaisemmin ottanut tämän juttuja kovinkaan tosissaan. Olisi ehkä kannattanut. Palvelustyttö nojaili tyynesti kädessään pitelemäänsä luutaan, eikä vaikuttanut läheskään yhtä nolostuneelta kuin Faramir. Hän tuntui säteilevän hyvää tuulta ja itsevarmuutta, vaikka tilanne olikin kummallinen. Hänen silmänsä tutkailivat Faramiria kuin olisivat nähneet hänen sieluunsa ja hän ilmiselvästi odotti Faramirin sanovan jotakin.

”Mikä on nimenne?”
Jos tyttö hämmästyi kysymystä, hän ei sitä ainakaan näyttänyt. ”Minä olen Elen, herra. Tosin monet kutsuvat minua pilkallaan neiti Kesäheinäksi, koska käytän vapaa-aikani yrttien keräämiseen ja niiden käyttötarkoitusten tutkimiseen.” Hän piti pienen tauon. ”Mutta on tuskin minun asiani laverrella teille tällaisia.”
”Neiti Kesäheinä”, Faramir sanoi tahtomattaan ääneen ja sai Elenin posket hehkumaan punaisina. Niiden lämpö tuntui leviävän hänen sisimpäänsäkin.

***

Sinä päivänä miekkailuharjoituksiin keskittyminen oli toivotonta. Faramirin ajatukset harhailivat palvelustytössä, joka uskomatonta kyllä, piti hänestä enemmän kuin Boromirista.

”Puolustautukaa!”, miekkailumestari karjaisi ja Faramir kohotti miekkaansa, muttei onnistunut torjumaan opettajansa äkillistä iskua. Tämä puhahti ärsyyntyneenä, kumartui nostamaan Faramirin miekan jalkojensa juuresta, jonne se oli hänen käsistään livennyt ja heitti sen terävästi takaisin hänelle. Faramir tarttui miekkaansa, mutta opettaja ei hyökännyt uudestaan, vaan katseli häntä kova ilme säiden ahavoittamilla kasvoillaan. ”Te ette keskity tarpeeksi, se on ainoa vikanne. Ei teiltä kykyä puutu, mutta jos ette panosta tähän koko sydämestänne, niin teistä ei ikinä tule lähellekään veljenne kaltaista.”

Miksi minä haluaisin panostaa koko sydämestäni miekkailuun? Ajatus lipui Faramirin päähän, mutta hän piti sen tiukasti itsellään ja tyytyi vain nyökkäämään.
Miekkailumestari ei silti näyttänyt tyytyväiseltä. ”Minun on määrä antaa tänään selonteko isällenne harjoitustemme etenemisestä. Minä mainitsen tästä hänelle, ehkä hän saa ahdettua päähänne jotakin järkeä.”

Faramir sävähti. Isä tuskin ilahtuisi, kun kuulisi, ettei hänen sydämensä halannut taisteluun ja mittelemään miekoin vihollisen kanssa. Faramir ei pelännyt kovia sanoja tai terävää ääntä, mutta hän ei voinut sietää pettymystä isänsä kasvoilla. Hän ei tiennyt oliko tämä itse siitä tietoinen vai ei, mutta hän näki sen hohkaavan isän silmistä. Lähtiessään hän kuuli kuin jostakin etäältä miekkamestarin viimeiset ohjeet, ”Teroittakaa miekkanne, ette ikinä tee sitä, jollen minä erityisesti kehota.”

Faramir kuljeskeli ympäriinsä pihamaalla mieli ristiriidassa taivaalta hehkuvan auringon kanssa. Joskus tuntui kuin hänelle olisi varattu liian suuret saappaat. Se ei riittänyt, että hänen oli syöksyttävä omine miekkoineen taisteluun, vielä joskus hänen pitäisi johtaa siihen kurimukseen myös Gondorin urhoollisia miehiä. Eikä se, ettei hänen sydämensä halannut taisteluun niin kuin Boromirin, merkinnyt kenellekään mitään.

Hän ei oikeastaan yllättynyt, kun palvelija saapui ilmoittamaan hänelle, että kaupungin valtias halusi nähdä hänet. Vielä vähemmän hän yllättyi siitä, että pettymys oli laskenut verhonsa isän kirpeisiin silmiin. Hän piti päänsä painettuna, kun isä selvitti hänelle, kuinka tärkeää Faramirin oli oppia käsittelemään miekkaansa taitavammin kuin moni muu. Eikä hän kohottanut sitä, kun isä kertoi mitä mieltä oli hänen asenteestaan. Ja silti hänestä tuntui, että sekin oli väärin. Kun hän vilkaisi varovasti isää, oli aivan kuin tämän leimuavat silmät olisivat kysyneet: ”Etkö aio puolustautua?” Mutta sitten hetki oli ohi ja isän silmät verhoutuivat taas, eikä Faramir ollut sanonut juuri mitään. Ei tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa vai olisiko pitänyt olla vaiti.

Hän katseli, kun isä harppoi ulos huoneesta askelin, jotka kolahtelivat lattiaa vasten terävästi. Sitten hänen silmänsä sattuivat salin perällä ahertavaan palvelustyttöön.
”Kuulitteko te koko keskustelun?” Faramirin ei tarvinnut oikeastaan odottaa vastausta. Hän oli täysin tietoinen siitä, että heidän äänensä, varsinkin isän, olivat kaikuneet suuren salin autiudessa ja varmasti kantautuneet sen joka sopukkaan.
”Nyt taisi olla minun vuoroni.” Elen katsoi häntä rohkeasti.
”Kuinka te oikein satutte aina minun tielleni?” Faramir ihmetteli.
”Häiritseekö se teitä, herra?”

”Ei, ei se oikeastaan häiritse”, Faramir sanoi ja ihmetteli miten oli tullut sanoneeksi sen ääneen. Ei sillä, etteikö se olisi ollut totta, mutta se oli varsin outo asia sanottavaksi vieraalle tytölle, palvelijalle vieläpä. Mutta tytön itsevarmuudessa, tavassa jolla tämä kohtasi Faramirin silmät kuin he olisivat samanarvoisia, oli jotakin tavattoman kiehtovaa. Tytön tarkka katse tuntui lävistävän hänet, näkevän oikean Faramirin hienojen vaatteiden ja aseman takaa. Faramir unohti tytön yksinkertaisen valkoisen esiliinan ja oman kirjaillun takkinsa. Yhtäkkiä he olivat vain kaksi ihmistä, jotka seisoivat toisiaan katsellen ja joiden sydän sykki samaan kiihkeään tahtiin.

Faramir astui askeleen lähemmäs Eleniä. Se ei ollut vaikea askel, se oli luonnollinen siirto. Elen teki oman siirtonsa yhtä varmasti. Ja niin he seisoivat niin lähellä toisiaan, että Faramir haistoi usean kukkasen yhteisen tuoksun, joka leijaili tytöstä ja kuuli tämän hengityksen hivenen kiihtyvän.

Äkillinen kolke ovelta herätti Faramirin. Hän astui hätkähtäen taaksepäin. Elenkin sävähti, mutta sitten hymy palasi kieppumaan tämän suupieliin, niin että myös Faramirin oli pakko hymyillä. ”Ehkä me vielä näemme”, hän sanoi hiljaa tytölle ennen kuin kääntyi ja harppoi ovelle kiinnittämättä huomiota kamaripalvelijaan, joka oli juuri saanut ovet auki ja pysähtyi kumartamaan hänelle.

***

Kammio oli pieni ja hylätty. Vanhoja, arvokkaita huonekaluja peittävät paksut pölykerrokset paljastivat, ettei kukaan ollut käynyt siellä aikapäiviin. Faramir laski kädessään kantamansa kynttilän pöydälle, josta se loi levottomasti tanssiessaan varjoja huoneen nurkkiin ja valaisi ilmassa leijuvat pölyhituset, jotka Elen oli lähettänyt liikkeelle istahtaessaan jäykälle synkänsävyiselle sohvalle.

Faramir sulki oven ja jätti epäilevät ajatukset ulkopuolelle. Hän istui sohvalle Elenin viereen ja antoi itsensä upota suloiseen tuoksuun, joka leijaili tytön ympärillä.
”Teitä ympäröivä tuoksu… Minusta tuntuu kuin kävelisin kukkaniityllä.”
Elen naurahti. ”Neidonkieltä ja miekkaliljaa. Oma sekoitukseni. Minä rakastan kukkia. Lääkeyrtit, joita kasvatan, ovat hyödyllisiä, mutta heleänväriset kukkaset pitävät mielen terveenä jo pelkällä olemassaolollaan.”
”Neidonkieli ja miekkalilja, niistäkö te olette sekoitus? Minä olisin sanonut, että te muistutatte ruusua.”
”Tunnetteko te sitten muita kukkia?” Elenin lämpimät kädet tarttuivat hänen käsiinsä.
”En”, Faramir myönsi kumartuessaan lähemmäs tyttöä. ”Enpä juuri.” Eikä hän niistä sillä hetkellä välittänytkään. Ainut mistä hän välitti, oli se, että rakkaista kukista puhuminen sai innostuksen punan kohoamaan Elenin kasvoille, niin että tämä toi hänen mieleensä ruusun. Hän ei silti sanonut sitä ääneen, sillä eihän Elen ollut ruusu, vaan neidonkieliä ja liljoja ja miekkakukkia. Ja vaikka mitä kesäheinää. Faramir painoi kätensä Elenin silkkisiin hiuksiin ja antoi niiden valua sormiensa läpi. Heidän huulensa löysivät toisensa ja se tuntui täydellisen oikealta eikä ollenkaan väärältä. Ei vähääkään.

”Tiedättekö, mikä kukka te olette?” Elen kysyi puolta kynttilää myöhemmin.
”En, en taida tietää”, Faramir sanoi uteliaisuus heränneenä.
”Te olette ritarinkannus. Syvänsininen, muita korkeammaksi kasvava kasvi, joka tarvitsee usein tukea saavuttaakseen täyden pituutensa.” Se kuulosti vakavalta, melkein liian vakavalta. Todellisuudelta. Faramir ei jäänyt miettimään asiaa, jottei hämmentynyt olo leviäisi hänen sisäänsä. Elen sulki hetken lumouksen. ”Lausukaa minulle runo”, hän pyysi. Faramir säpsähti.

”Minun runoni ovat pelkkää hölynpölyä”, hän sanoi välttelevästi muistaen kiusaantuneena keskustelun, jonka Elen ja tämän ystävä olivat käyneet.
”Minä en sanonut noin. Silloin, kun kuulitte meidän puhuvan, minä en sanonut noin.”
”Minä tiedän”, Faramir kiirehti sanomaan. ”Mutta ystävänne oli oikeassa. Runoista ei juuri ole hyötyä kenellekään.”
”En olisi niinkään varma”, Elenin otsa painui mietteliäästi ryppyyn. ”Jos useammat meistä kirjoittaisivat runoja, sen sijaan, että tarttuisivat miekkaan, maailma olisi parempi paikka.”

Se, jos mikä oli hölynpölyä, kävi Faramirin mielessä ja hän aikoi jo sanoakin sen, mutta antoi sitten sanojen valua suustaan takaisin sisäänsä. Tällä hetkellä hän halusi uskoa kaikkeen hyvään ja hellään, unohtaa sen, että karu todellisuus väijyi nurkan takana. Hän syleili Eleniä ja kuiskaili tämän korvaan riimejä, joita ei vielä ollut raapustettu pergamentille, vaan ne tulivat suoraan hänen mielestään. Eikä Eleniä tuntunut haittaavan, että ne kertoivat suurimmaksi osaksi ruususta.

***

Ne muutamat viikot olivat täynnään salaperäisiä hymyjä, suudelmia tyhjissä nurkissa ja harhailevia ajatuksia. Mutta sitten isäni lähetti minut puolustamaan Anduinin rantaa ja vaikka yöllä vartiossa seisoessani ajatus Elenistä nosti hymyn suupieliini ja sytytti lämpimän liekin sisimpääni, en etsinyt häntä käsiini, kun palasin kotiin. Se kaikki mikä oli nuoruuden ja iltahämärän verhotessa tuntunut täysin oikealta, oli kauempaa katsottuna vähemmän oikein. Ja minä kasvoin. Kun mies viereltäni kaatui örkin nuoleen, mies joka oli hetkeä aikaisemmin kertonut minulle vain kolmen kuunkierron ikäisestä tyttärestään, se oli kuin nuoli olisi iskeytynyt omaan sydämeeni. Minä ymmärsin, ettei minun tarvinnut panostaa koko sydämestäni miekkailuun vaan kansani puolustamiseen. Se, että noista kahdesta muotoutui huomattavan sama asia, oli vain sattumaa.

Me kohtasimme toisemme tietysti, minä ja Elen. Linna oli suuri, mutta niin valtava se ei ollut, jotta kaksi ihmistä olisi pystynyt piilottelemaan toisiltaan liikkuessaan siellä päivittäin. Mutta me emme enää katsoneet toisiamme silmiin, emme etsineet syrjäisiä nurkkauksia. Silti, kun silmämme joskus vahingossa kohtasivat, tiesin samojen muistojen kieppuvan molempien mielissä.

Elen, joka oli taitava lääkekasvien kerääjä ja kasvattaja, lähti pian työskentelemään Parannuksen Tarhaan. En tiedä kadottiko hän hymyä silmistään kohdatessaan siellä niin paljon kuolemaa, mutta luulen, että hänen sisällään kirkkaasti palava elämänilo auttoi häntä kestämään. Joskus, kun hän kulki minua vastaan Parannuksen Tarhan käytävillä, olisin halunnut hymyillä ja kutsua häntä neiti Kesäheinäksi, nähdäkseni muuttuisiko hän edelleen kasvoiltaan terälehtensä avanneen tuoreen ruusun näköiseksi. Sillä ruusua hän minusta edelleen muistutti, sanoi hän itse sitten mitä hyvänsä. En koskaan tehnyt sitä. Parannuksen Tarhassa vieraillessani hymy oli aina kaukana mielestäni ja kasvoiltani, sillä liian usein saavuin sinne vain todetakseni, että joku vierelläni taistellut urhoollinen oli sulkenut silmänsä niitä koskaan enää avaamatta.

Elenistä minun herkkyyteni oli ollut viisautta. En tiedä ajatteliko hän enää niin, tai ajatteliko hän kenties minun hukanneen herkkyyteni. En tohtinut kysyä, sillä Elenillä oli tapana olla suorapuheinen omalla kohteliaalla tavallaan ja pelkäsin saavani totuudenmukaisen vastauksen. Runoja en ainakaan enää kirjoittanut, ja sen jossa ylistin ruusun ympärilleen säteilemää hehkua, poltin, sillä sen lumous oli haihtunut.

Lähetetty: Su Kesä 10, 2007 8:37 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Tykkäsin. Vaikka minua periaatteessa hiukan häiritsee kaikki Faramir/joku-muu-kuin-Éowyn -paritukset, niin tämän saattoi sulattaa, kun ficistä kävi ilmi, ettei Faramirkaan myöhemmin pitänyt tuota oikeana. Ficci oli kyllä läpikotaisin suloinen ja romanttinen, vaaleanpunaisten ruusujen tuoksu melkein leijaili tänne asti. Ja siinä mielessä tuntui vähän ikävältä, ettei tämä voinut kertoa Faramirista ja Éowynistä (mutta eihän kirjoittaja tietenkään voinut tuolle haasteelle mitään). Oikeastaan tuntui aika hassulta lukea tätä, koska itse kirjoittelin jokin aika sitten ficin Faramirin "ensirakkaudesta", joka muistutti monella tapaa tätä ficciä, noita miekkailuharjoituksia ja kiperiä isän kanssa käytäviä keskusteluja myöten. Mutta en ole varma tulenko sitä julkaisemaan, koska siitä tuli melko hölmö...

Minä pidin tuosta ajatuksesta, että Faramirin "huonommuus" miekkailussa veljeensä verrattuna olisi johtunut nimenomaan siitä, ettei tämä panostanut harjoitteluun täydestä sydämestään. Se tuntui luonnolliselta, ja vielä hienommalta sitten, kun Faramir lopussa oivaltaa, ettei hänen tarvitsekaan rakastaa miekkailua itsessään vaan kansan puolustamista. Noin yleisesti ottaen pidin siitä, miten Faramir oli kuvattu tässä. Herkkä ja sivistynyt mutta ei mikään nyhverö.

Kuvailut olivat kekseliäitä ja toimivia. En tosin menisi kuvailemaa silmiä kirpeiksi, ainakaan tässä yhteydessä - minusta kirpeä on jotain sellaista, jonka voi maistaa, ei nähdä. Pidin noista vertauksista kukkasiin. Minulle neidonkieli, miekkalilja tai ritarinkannus eivät sano mitään, mutta hienolta kuulostivat.

Mitä ratingiin tulee, tämä oli kyllä minusta enemmän PG kuin R. Mutta se sopii paremmin kuin hyvin, koska viimeksi minä olisin halunnut jonkun seksikohtauksen Faramirin ja tuon Elenin välille. Parempi että pysyi tällaisena viattomana. Hieno ficci kaikin puolin.

Lähetetty: Ti Elo 07, 2007 6:19 pm
Kirjoittaja Leida
Kiitos kommentista, Mithrellas! Minun on pitänyt monta kertaa vastata siihen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ja se taas johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että en oikein edes siedä tätä ficciä silmissäni. Minä en oikein saanut mitään irti tuosta haasteesta, vaikkei se periaatteessa ollut edes vaikea, mutta tuntui tosiaan oudolta kirjoittaa Faramir palvelustytölle. Sitten minä rupesin ihan ajatuksenvirtana runoilemaan jotakin livertävistä lintusista ja kaikenlaisista kukkasista ja siitä tämä sitten lähti. Minulla oli kyllä ajatuksena kirjoittaa vielä se "oikea" kilpailuficci ja haudata tämä hölmöily jonnekin, mutta enhän minä sitten muuta saanut aikaiseksi. Tämä on varmasti taisteluharjoituksineen ja ongelmine isän kanssa aika perusjuttu, minä menin sieltä missä aita on matalin.

Nuo Faramirin ajatukset taistelusta ja se, minkä vuoksi se oli veljeään huonompi miekkailussa, oli niitä harvoja kohtia, joihin olin tyytyväinen, kiva kuulla, että se tuntui luonnolliselta. Perusmerkityksessään kirpeä on tietysti jotain, jonka voi maistaa, mutta kyllä kirpeä katse/silmät tuo minulle selvän mielikuvan, se on varmaan aika mielipidekysymys. Tämän piti alunperin olla PG-13, mutta sitten kun tämä ei minusta ollut edes sitä, niin ajattelin vaihtaa juuri ennen lähettämistäni tämän PG:ksi mutta kiireissäni sitten muutin erehdyksessä R:n. Eli ei tämä todellakaan ole oikeasti R, joka johtuu juuri siitä, että minun oli työlästä saada Faramir tuohonkin vaiheeseen Elenin kanssa. Kiitoksia.