1: Ikaros (FK2014)

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Avatar
Celeb
Velho
Viestit: 816
Liittynyt: To Kesä 05, 2008 12:41 pm
Paikkakunta: Rivendell
Viesti:

1: Ikaros (FK2014)

Viesti Kirjoittaja Celeb » Su Kesä 08, 2014 8:35 pm

Numero: 1
Title: Ikaros
Raiting: PG-13
Warnings: angst, slash, veljesrakkaus




Ikaros

Duilin nojasi puunrunkoon ja sulki silmänsä. Aurinko ei paistanut. Hän tiesi, että aurinko oli siellä jossain, piilossa kaiken harmauden ja mustuuden takana. Jossain epätoivon tuolla puolen, jossain, missä he eivät olleet. He olivat vuorien varjossa, veden äärellä, harmauden alla. Koko kansa oli orjantappuraseppeleiden kruunaama; kuninkaita kuninkaiden varjossa, pelon viitan sisällä, orjuuden uhan alla.

Derufin oli siellä jossain, varjon rajamailla. Duilin ei ollut nähnyt veljeään muutamaan päivään. Normaalisti se ei olisi huolestuttanut häntä, sillä Derufin oli taitava jousiampuja ja veitsen käyttäjä. Nyt hän oli huolissaan. Varjo liikkui, ja huhut kulkivat sen mukana. Jokunen oli jo julistanut maailmanloppua Keski-Maalle, huutanut epätoivoissaan ja pahuuden sokaisemana.

Morthrondin miehet olivat lujia ja uskollisia. Duilin ei uskonut, että he taipuisivat Varjon alle. Mutta missä kulkee epäilys, seuraa myös lopulta petturuus, eikä sitä asiaa voitu muuttaa. Duilin itse oli todistanut petturuutta, katsonut valon haipuvan miehen sielusta ja epätoivon syövän tämän sydämen. Hän oli nähnyt sen, eikä hän ollut pystynyt estämään sitä.

Tuulenvire heilutteli Duilinin hiuksia. Hän siirsi hiukset korvansa taakse ja avasi silmänsä. Derufin seisoi siinä, synkkänä kuin tuomiopäivä. Derufin seisoi siinä, tuijottaen Duilinia sekaiset hiukset kasvojaan reunustaen. Derufinin kasvot olivat kalpeat, hänen tummien silmiensä alla oli tummat varjot ja hänen poskensa olivat hieman lommolla.

Duilin hypähti alas ja jäi katsomaan Derufinia. Tämä ei tuntunut samalta kuin ennen, jokin oli pielessä. Ennen Derufin olisi hymyillyt ja kysynyt, mitä Duilin ajatteli. Ennen Derufin olisi kuljettanut kätensä läpi Duilinin hiuksien ja painanut suudelman tämän otsalle, poskelle, huulille. Nyt Derufin tuijotti hiljaisuudessa, astui lähemmäs ja otti kiinni Duilinin paidan kauluksesta.

”Hei, Derufin”, Duilin sanoi hiljaa, hymy huulilleen eksyen. Derufin kiristi otettaan vetäen Duilinin lähemmäs. Eikä Duilin enää pidätellyt itseään: hän kietaisi kätensä Derufinin vyötärön ympärille ja veti tämän lähelleen, painoi huulensa vasten Derufinin huulia ja suuteli tätä. Se ei ollut hellä suudelma. Duilin suuteli intohimoisesti, veti Derufinin alahuulta hampaillaan, painoi Derufinia itseään vasten eikä päästänyt irti.
Derufin sysäsi Duilinin pois ja jäi seisomaan siihen, huohottaen. Hänen huulensa kiilsivät syljestä ja hänen pupillinsa olivat laajenneet. Duilin tunnisti veljensä, sen, mitä tämä ennen oli ollut. Silmissä oli iloisuuden haamu, huulilla vaelsivat sanojen eksyneet sielut. Derufin oli eksyksissä. Eksyksissä, kuten poika, joka ei tottele isäänsä tai veli, joka ei kuuntele veljensä sanoja tai palvelija, joka torjuu isäntänsä käskyt.

”Mitä asiaa sinulla on?” Duilin kysyi. Derufin tuijotti häntä edelleen, eikä sanonut mitään.
”Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, voit lähteä. Isä ei hyväksy pettureita. Jos et lähde, löydät itsesi köyden jatkona kukkulalta. Kuten muutkin”, Duilin jatkoi. Derufin epäröi.
”Kun aurinko laskee, miehet tulevat partioimaan. He löytävät sinut, he vievät sinut isän luo ja he teloittavat sinut”, Duilin kertoi. Derufin värähti, kun Duilin laski kätensä hänen olkapäälleen.

”Anna minun tehdä se heidän sijastaan. Anna minun löytää sinut”, hän sanoi hiljaa.

Derufin tarttui Duilinin käteen, mutta ei työntänyt tätä pois vaan veti tämän lähemmäs ja painoi päänsä vasten Duilinin olkapäätä. Duilin hymyili hieman ja kietoi kätensä veljensä ympärille. Auringon laskiessa miehet tulivat partioimaan, mutta he eivät löytäneet veljeksiä. Duilin oli jo löytänyt Derufinin.

Duilin nojasi puunrunkoon ja sulki silmänsä. Aurinko ei paistanut. Hän tiesi, että aurinko oli siellä jossain, piilossa kaiken harmauden ja mustuuden takana. Jossain epätoivon tuolla puolen, jossain, missä he eivät olleet. He olivat vuorien varjossa, veden äärellä, harmauden alla. Koko kansa oli orjantappuraseppeleiden kruunaama; kuninkaita kuninkaiden varjossa, pelon viitan sisällä, orjuuden uhan alla. Ja Derufin oli hänen vierellään, poissa varjon rajamailta, poissa pettureiden keskuudesta. Hän oli löytänyt oikean tien.
-THE END-
Kurkkaa ficcilistaustani tai runonurkkaustani.

Vuoden tulokas 2009, Kälätäti 2010 ja Ilopilleri 2014!
Kiitos, ihanaa! <3


Coolin Eksentrinen ja Lievästi Epäröimätön Bandiitti.

NUORI JA VIRIILI 2K17