2: Laske ensin kymmeneen ja ala sitten etsimään (FK2014)

Kisafiilis korkealle ja kirjoittamaan!

Valvoja: Andune

Avatar
Celeb
Velho
Viestit: 816
Liittynyt: To Kesä 05, 2008 12:41 pm
Paikkakunta: Rivendell
Viesti:

2: Laske ensin kymmeneen ja ala sitten etsimään (FK2014)

Viesti Kirjoittaja Celeb » Su Kesä 08, 2014 8:36 pm

Numero: 2
Title: Laske ensin kymmeneen ja ala sitten etsimään
Raiting: G
Warnings: angst




Laske ensin kymmeneen ja ala sitten etsimään

”Laske ensin kymmeneen ja ala sitten etsimään!”

”Mm.. . En osaa laskea niin moneen… ”

”No laske sitten hitaasti niin moneen kuin osaat.”

”Kuinka hitaasti?”

”No, niin hitaasti, että minä pääsen piiloutumaan.”

”Mistä minä tiedän, että olet päässyt piiloutumaan? Huudatko sitten merkiksi?”

”En pöhkö, silloinhan tietäisit minne olen piiloutunut!”

”No kuinka minä sitten löydän sinut?”

Tummahiuksinen poika tuli kärsimättömän näköisenä pensaikkojen suojista. Piilosta ei näemmä voinut leikkiä vielä pikkuveljen kanssa. Hän käveli pienen pojan luokse, joka katseli hiukan avuttomana ympärilleen. Hieman sivummalla, puutarhan valkealla penkillä, istui nainen, joka seurasi poikien leikkiä puolittainen hymy huulilla. Nainen nousi ja tuli lastensa luokse. Ilo oli suuri, kun tämä lupasi auttaa nuorimmaista selviytymään laskuista ja auttamaan etsimisessä.

Molemmat pojat hymyilivät ja leikki sai jatkua.



***


Puutarhaa ei enää ollut.

Sen tilalle oli rakennettu kivinen piha-alue. Puut oli kaadettu ja vehreästä maisemasta oli muistona enää pienet kukkaistutukset. Keskellä kivetystä oli koristeellinen suihkulähde. Vaikka näky olikin hieno, puuttui siitä se jokin, mikä oli saanut paikan elämään.
Poika seisoi hetken paikallaan ja katseli ympärilleen. Täällä hän oli leikkinyt monesti, paininut veljensä opastamana ja selättämänä, juossut milloin pakoon ja milloin tämän kintereillä, opetellut laskemaan kymmeneen, piiloutumaan ja etsimään.

Pojan katse laskeutui taas kerran maahan. Hautajaisista oli kulunut jo kolme vuotta ja silti muisto, joka edelleen eli hänen lapsen mielessään, ei päästänyt irti. Toisinaan tuntui kuin tuo aika olisi ollut vain hetki sitten. Pienen pieni hetki, jolloin äiti oli tullut ja ottanut tähtiviittansa harteiltaan ja asettanut sen poikansa suojaksi. Katselleessaan nyt kivistä pihaa, joka illan hämärässä näytti harmaalta ja kylmältä, tuntui tuo aika enää vain kaukaiselta kaipuulta.

Mitä hän oli oikein etsimässä? Ketä hän oikein haki? Mistä hän voisi kadottamansa löytää?

Joskus hän edelleen asettui seinää vasten koettaen laskea kymmeneen. Mutta tälläkään kertaa hän ei päässyt loppuun saakka.


***


Rauhoitu. Rauhoitu. Rauhoitu! No niin hengitä syvään ja aloita laskeminen alusta.

Mutta ennen kuin hän pääsi tasalukuun, vetivät käskynhaltijan julmat sanat kaiken mustaksi, mustaksi vihasta, mustaksi katkeruudesta, mustaksi siitä pohjattomasta surusta, joka velloi hänen sydämessään. Miten nuo yksinkertaiset sanat saattoivatkaan kuulostaa niin kohtuuttomilta. Katsellessaan edessään istuvaa hallitsijaa hän etsi jonkinlaista arvonantoa ja hyväksyntää. Kuitenkin harmaista silmistä kuvastui vain kylmyys, kalsea kylmyys, joka kertoi sen, ettei hän koskaan kykenisi vastaamaan toisen odotuksiin, ei sanoin eikä teoin.

Nuorukainen kumarsi ja katsoi vielä kerran isäänsä, kunnes kääntyi etsiäkseen veljensä. Ovi sulkeutui perässä jättäen valtiaan omaan rauhaansa.


***


Taistelu repi maata. Se riehui ympärillä ja haavoitti sotilaita.

Kaupungin puolustuksen pitäminen oli vaikeaa. Miehiä oli kuollut ja heitä tulisi kuolemaan vielä enemmän. Tieto piirityksestä ja loukkuun jäämisestä oli musertava. Tällaisissa tilanteissa sitä toivoisi, että eläisi toisessa ajassa ja paikassa. Mutta mistä sellaisen paikan tästä maailmassa voisi löytää?

Raunioiden seassa miehet lepäsivät ja keräsivät voimiaan hetken. Syrjässä istui sotilas, joka katseli taivaalle. Hän koetti etsiä sitä, mitä kaikki muutkin sillä hetkellä koettivat, rohkeutta. Rohkeutta niin itselleen, kansalleen kuin maalleen. Silti hänen kätensä tärisi sydämen lyöntien saattelemana. Miehen huomaamatta vierelle oli tullut toinen sotilas. Tämän tarkat harmaat silmät katselivat, kuinka pikkuveli taisteli itsensä kanssa. Isoveli istuutui, tuli veljensä luo, ojensi tälle vesileilin ja sanoi hiljaa.

”Rohkeutta veljeni! Seuraava hyökkäys tulee pian. ”

Mies joi vettä ja nyökkäsi vastaukseksi. Väsynyt katse siirtyi taas ylöspäin. Sitten hän huomasi kuinka korkealla tornin rauniossa riippui edelleen vanha lippu, jossa kuvastui isien valkea puu. Sitä katsellessaan miehen sydämeen syntyi liekki. Mutta rohkeuden sijaan sisällä paloi toivo.

Niin hän alkoi mielessään laskea hitaasti ajan kulua.


***


Hän oli kävellyt kauan. Silti edessäpäin ei näkynyt mitään. Askeleet tuntuivat raskailta, mutta ne eivät jättäneet ääntä pimeyteen. Polttava kuume ja vihlova särky olivat ensimmäinen lohtu, mutta tuo lohtu tuntui vievän hengen mukanaan.

Enää ei ollut äitiä, isää tai veljeä. Kysymys, joka oli ollut kaikki nämä vuodet hänen huulillaan, poltti nyt suuta.

Missä kaikki olivat?

Lopulta hänestä tuntui kuin hän olisi pysähtynyt paikoilleen. Tuntui kuin väsymys olisi voittanut jopa kuumeen ja hän laskeutui maahan jääden siihen. Joskus hän oli laskenut lukuja ja alkanut etsimään kadottamaansa. Mutta tämä ei ollut sama asia kuin piiloleikki. Eikä hän ollut todellisuudessa koskaan päässyt numeroiden loppuun. Silti hän koetti vielä kerran alusta.

Yksi

”Tule takaisin.”

Kaksi

”Tule takaisin”

Kolme

”Tule takaisin!”

Neljä

Laskujen seassa hän alkoi tuntea kutsun. Kuka häntä kutsui? Ääni oli vahva. Siinä kaikui voima, joka veti hänet jaloilleen, pois kivusta ja kuumeesta, pois synkästä pimeydestä. Sydän väristen hän jatkoi laskemista.

Viisi.

Olet Gondorin sotilas, kaupungin käskynhalijan poika.

Kuusi

Älä jää pimeyteen.

Seitsemän

Sinua tarvitaan täällä!

Kahdeksan

Kansasi tarvitsee sinua!

Yhdeksän

Pienen ikuisuuden verran hän epäröi, miettien, mitä mahtoi seuraavaksi tapahtua. Jos hän jatkaisi, mitä hän mahtaisi saavuttaa, tai menettää? Sitten hän näki edessään pitkän miehen, jonka otsalla loisti valkea kruunu. Tuota miestä katsellessa hänestä tuntui kuin toivo olisi jälleen saavuttanut hänen sydämensä ja sen myötä viimein rohkeus. Sama vahva ääni vastasi hänen ajatukseensa.

”Olen etsinyt sinua. Tule pois pimeydestä.”

Kymmenen

Hän avasi silmänsä, hymyili ja kumarsi kuninkaalle.


***


Kepeät askeleet kumisivat, kun Faramir läpi kivisen holvikaaren. Se johti tunneliin, mikä puolestaan vei kulkijan yksityiselle alueelle, valkean talon suureen puutarhaan. Mies kuuli tunnelin toisessa päässä tuttua naurua. Tuo ääni sai hänen sydämensä liikuttumaan. Huomaamattaan mies alkoi kiihdyttää askeliaan.

”Yksi, kaksi, kolme.. ne..ääh ... KYMMENEN!”

”Eipäs huijata!”

Kullanruskeahiuksinen poika huusi puun takaa. Hänen harmaat silmänsä katsoivat isovelimäisesti sisartaan ja pojan äänessä kaikui tuttu mahtipontisuus, jonka vain isoveljet voivat saada aikaan.

”Aloita alusta!”

”Miksen voi jatkaa siitä mihin jäin?”

Ennen kuin poika ehti vastata, pieni tyttö huomasi isänsä ja naurahti iloisesti. Faramir hymyili vastaukseksi ja nosti tytön kevyesti ilmaan. Hänen vahvat kätensä halasivat hellästi nuorimmaistaan ja laskivat tämän lopulta maahan. Poikakin juoksi isänsä luokse ja sai osansa hänen hellyydestään. Hymyillen lapset asettuivat taas paikoilleen jatkamaan leikkiään, kun Faramir puolestaan siirtyi vaimonsa luokse. Kultahiuksinen nainen istui suuren puun varjossa. Onnellisena mies asetti kätensä vatsankumpareen kohdalle ja vastasi naisen onneen suudelmalla. Lopulta he kääntyivät katselemaan jälkikasvuaan. Tytön vielä miettiessä mistä kohtaa alkaa, Faramir sanoi lempeästi.

”Laske ensin kymmeneen ja ala sitten etsimään.”
Kurkkaa ficcilistaustani tai runonurkkaustani.

Vuoden tulokas 2009, Kälätäti 2010 ja Ilopilleri 2014!
Kiitos, ihanaa! <3


Coolin Eksentrinen ja Lievästi Epäröimätön Bandiitti.

NUORI JA VIRIILI 2K17