Tyhjyys
Katumus, helpotus, suru, tyhjyys. Siinäkö kaikki?
Jälleen kerran vierailit täällä ystäväni, ja vain nuo tunteet toit mukanasi. Miksi sinä olet aina lahjan vastaanottaja? Mikset koskaan tuo mitään vastalahjaksi? Sinuun on joidenkin helppo rakastua, vaan helpompi sinua on vihata. Kenties oletkin vastaus? Sekö on lahjasi? Tuomio vai palkinto?
Astut ovesta ja kysyt ensimmäiseksi: ”Miksi? Miksi teit sen tai jätit tekemättä?”
Seuraavaksi vedät minut syliisi ja sanot: ”Älä huoli, se on ohi. Asiat ovat paremmin nyt.”
Hetki kuluu ja kuiskaat: ”Muistatko kaiken? Painoitko ne hetket aina mieleesi? Ei ikinä enää…”
Jo kului aika. Astut ovesta ja poistut luotani jättäen vain sen pahimman, tyhjyyden. Yritän juosta perääsi. Haluaisin kertoa, etten usko sinua…
Käännyt katsomaan taaksesi vielä viimeisen kerran ja sanot: ”Ensi kertaan! Vai joko silloin olisi sinun vuorosi?”
Minuutit vaihtuvat tunneiksi, tunnit päiviksi ja päivät viikoiksi. Pian huomaan, että käynnistäsi on kulunut jo vuosia. Sanasi kaikuvat yhä mielessäni…
Lumidan filosofoset ja vähän vähemmän filosofiset runot
Valvojat: Miaplacidus, Sansku
Henkisesti edesmennyt
Hän mursi kaiken, rikkoi lumouksen rakkautensa yltä.
Jokin sairastutti hänen sielunsa ja mielensä. Kuoli hyvyys ja rakkaus hänen sisältään.
Kasvoi hänen kirouksensa päivä päivältä, vaan eivät kuolleet tunteet. Yhä hän muisti, yhä hän välitti.
Kukaan ei tiennyt, kukaan ei ymmärtänyt. Kun kipu yltyi, se sairastutti hänen rakkaansakin, sitä hän ei olisi kestänyt. Vaan oli sydän jo kylmä, muuta se ei tuntenut kuin muistojen terävät neulat, jotka repivät haavoja hänen mieleensä. Se ei ollut loppu, hän vaeltaa yhä.
Hän mursi kaiken, rikkoi lumouksen rakkautensa yltä.
Jokin sairastutti hänen sielunsa ja mielensä. Kuoli hyvyys ja rakkaus hänen sisältään.
Kasvoi hänen kirouksensa päivä päivältä, vaan eivät kuolleet tunteet. Yhä hän muisti, yhä hän välitti.
Kukaan ei tiennyt, kukaan ei ymmärtänyt. Kun kipu yltyi, se sairastutti hänen rakkaansakin, sitä hän ei olisi kestänyt. Vaan oli sydän jo kylmä, muuta se ei tuntenut kuin muistojen terävät neulat, jotka repivät haavoja hänen mieleensä. Se ei ollut loppu, hän vaeltaa yhä.
Hiljaisuuden meri
Pakenen tuntoni tuskia syvemmälle suloisiin harhoihini. Vajoan syvemmälle hiljaisuuden veteen, jossa kaikuvat vain omat ajatukseni, ne ajatukset, jotka eivät satuta.
Syvyys puuduttaa, rikkoutumaton on sen verho ympärilläni. Kaukana ylhäällä soutaa omatuntoni, veneensä kyljessä lukee: ”Katumus”, toisella puolella ”pelastus”.
Vaan katson alas ja näen, että veden pohjassa makaa hylky, hämärä, hiljainen hylky suuresta laivasta. Sen kyljessä lukee: ”Kadotus & Tunnottomuus”.
”Kumman valitset?” kuiskaa hiljaisuus. ”Tahdotko tuntea tuskan ja kohdata katumuksesi? Sen jälkeen kaikki helpottaa, sielusi saa rauhan.” ”Vai tahdotko vaipua pimeyteen? Haluatko nukkua ikuisessa pimeydessä seuranasi hiljainen omatunnon ääni ja suloiset harhasi, joilla yrität peittää kipua, joka on väistämätön?”
Kuulen kuinka kaukaa veden pinnalta kantautuvat tuskan äänet, tuskan, jota He käyvät läpi menetyksensä takia. Kipu on kova ja pelko suurempi. Valitsen hiljaisuuden, vajoan syvemmälle...
Pakenen tuntoni tuskia syvemmälle suloisiin harhoihini. Vajoan syvemmälle hiljaisuuden veteen, jossa kaikuvat vain omat ajatukseni, ne ajatukset, jotka eivät satuta.
Syvyys puuduttaa, rikkoutumaton on sen verho ympärilläni. Kaukana ylhäällä soutaa omatuntoni, veneensä kyljessä lukee: ”Katumus”, toisella puolella ”pelastus”.
Vaan katson alas ja näen, että veden pohjassa makaa hylky, hämärä, hiljainen hylky suuresta laivasta. Sen kyljessä lukee: ”Kadotus & Tunnottomuus”.
”Kumman valitset?” kuiskaa hiljaisuus. ”Tahdotko tuntea tuskan ja kohdata katumuksesi? Sen jälkeen kaikki helpottaa, sielusi saa rauhan.” ”Vai tahdotko vaipua pimeyteen? Haluatko nukkua ikuisessa pimeydessä seuranasi hiljainen omatunnon ääni ja suloiset harhasi, joilla yrität peittää kipua, joka on väistämätön?”
Kuulen kuinka kaukaa veden pinnalta kantautuvat tuskan äänet, tuskan, jota He käyvät läpi menetyksensä takia. Kipu on kova ja pelko suurempi. Valitsen hiljaisuuden, vajoan syvemmälle...
Rakastuin Kuolemaani
Siitä ei ole niin kauaa, kun minut viimeksi elontieltä korjasit, silti haluaisin sinut taas nähdä uudelleen. Niin kylmä ja julma on kauneutesi, vaan niin viettelevä on suloinen pimeytesi, milloin palaat minut taas noutamaan?
Kun saavut, vaipuvat pinnalliset sielut epätoivoon, vaan ne jotka todella tuntevat sinut, iloitsevat jo paluustasi. Lähestyessäsi lakastuvat ketojen kukat, vaan sinun puutarhassasi, kasvavat ikuisuuden mustat ruusut. Sinne tahtoisin jäädä vaan on aina hetki seurassasi lyhyt, joko pimeyden mustille nummille minut saatat? Ehkä valoisat, auringon maat, minua jo kutsuvat? Ei, vielä kerran vaellan täällä, erilaisen pahuuden ja hetkellisen onnen maailmassa.
Minne tahansa sieluni joki virtaakin, sinua muistan aina. Hetki seurassasi on lyhyt.
Pimeä on tunneli jonne minut johdatat, pimeämpi on vain ikuisuus ilman sinua.
Tuomio olet vaan, turvaksi sinut koen. Ei loista päivä ilman yön pimeyttä.
Ei kuoleman seurassa voi kauaa kulkea, ainainen on kiireensä uutta sielua korjaamaan.
Vaan tovin jonka, kanssani jaat, on kalliimpi kuin valon rauha. Kun vuoroni on mennyt, on taas yksi elämä aikaa odottaa seuraavaa kertaa, kun tapaamme.
Siitä ei ole niin kauaa, kun minut viimeksi elontieltä korjasit, silti haluaisin sinut taas nähdä uudelleen. Niin kylmä ja julma on kauneutesi, vaan niin viettelevä on suloinen pimeytesi, milloin palaat minut taas noutamaan?
Kun saavut, vaipuvat pinnalliset sielut epätoivoon, vaan ne jotka todella tuntevat sinut, iloitsevat jo paluustasi. Lähestyessäsi lakastuvat ketojen kukat, vaan sinun puutarhassasi, kasvavat ikuisuuden mustat ruusut. Sinne tahtoisin jäädä vaan on aina hetki seurassasi lyhyt, joko pimeyden mustille nummille minut saatat? Ehkä valoisat, auringon maat, minua jo kutsuvat? Ei, vielä kerran vaellan täällä, erilaisen pahuuden ja hetkellisen onnen maailmassa.
Minne tahansa sieluni joki virtaakin, sinua muistan aina. Hetki seurassasi on lyhyt.
Pimeä on tunneli jonne minut johdatat, pimeämpi on vain ikuisuus ilman sinua.
Tuomio olet vaan, turvaksi sinut koen. Ei loista päivä ilman yön pimeyttä.
Ei kuoleman seurassa voi kauaa kulkea, ainainen on kiireensä uutta sielua korjaamaan.
Vaan tovin jonka, kanssani jaat, on kalliimpi kuin valon rauha. Kun vuoroni on mennyt, on taas yksi elämä aikaa odottaa seuraavaa kertaa, kun tapaamme.
Voisitko rakastua tuskaasi?
Voisitko rakastua tuskaasi?
Tahtoisitko viettää hetken tuskasi kanssa?
Tahtoisitko tuntea millainen se oikeasti on?
Onko sillä käärmeen suomut ja terävät hampaat?
Koskettavatko sen terävät kynnet sinua?
Hukuttaako se sinut jo kylmään syliinsä?
Ehkä tunnetkin jo liekkien korventavan sydämesi?
Jos et voikaan enää hengittää?
Jos tuskasi onkin vain tunne jonka voit unohtaa?
Vai voisiko se todella satuttaa sinua?
Entä jos kipu onkin vain sielussasi?
Pystytkö rakastumaan siihen?
>
Tämä on kaikkien aikojen huonoin tekemäni runo, minulla oli tähän parempikin idea...
Voisitko rakastua tuskaasi?
Tahtoisitko viettää hetken tuskasi kanssa?
Tahtoisitko tuntea millainen se oikeasti on?
Onko sillä käärmeen suomut ja terävät hampaat?
Koskettavatko sen terävät kynnet sinua?
Hukuttaako se sinut jo kylmään syliinsä?
Ehkä tunnetkin jo liekkien korventavan sydämesi?
Jos et voikaan enää hengittää?
Jos tuskasi onkin vain tunne jonka voit unohtaa?
Vai voisiko se todella satuttaa sinua?
Entä jos kipu onkin vain sielussasi?
Pystytkö rakastumaan siihen?
>
Tämä on kaikkien aikojen huonoin tekemäni runo, minulla oli tähän parempikin idea...
Kylmä suru
Niin paljon tunteita, niin paljon tyhjyyttä. Kipu ja kylmyys polttavat sielua ja
samanaikaisesti sydän huutaa tuomiotasi itsekkyydestä. Jossain syvällä kuiskaa allitajunnan toiveikas ääni, joka kertoo että tämä oli helpotus, ei tuomio. Epätoivo käskee rukoilla mahdollisuutta kertoa se, mitä et koskaan saanut sanoa. Jälleen puhuu omatunto: ”Omaa syytäsi se oli, miksi et kuunnellut silloin?”
Nuo kaikki äänet satuttavat sinua, vain tyhjyyden kylmä ja turruttava aalto peittää ne alleen ja jäljelle jää yksi lause: ”Älä ajattele nyt itseäsi!”
Niin paljon tunteita, niin paljon tyhjyyttä. Kipu ja kylmyys polttavat sielua ja
samanaikaisesti sydän huutaa tuomiotasi itsekkyydestä. Jossain syvällä kuiskaa allitajunnan toiveikas ääni, joka kertoo että tämä oli helpotus, ei tuomio. Epätoivo käskee rukoilla mahdollisuutta kertoa se, mitä et koskaan saanut sanoa. Jälleen puhuu omatunto: ”Omaa syytäsi se oli, miksi et kuunnellut silloin?”
Nuo kaikki äänet satuttavat sinua, vain tyhjyyden kylmä ja turruttava aalto peittää ne alleen ja jäljelle jää yksi lause: ”Älä ajattele nyt itseäsi!”
Grima
(ei liity millään tavalla siihen TSH:n kärmekieleen)
Vuosia hän odotti, päivien ajan haaveili, ei silti tullut rakkaus häntä noutamaan. Aika oli pitkä ja väsyi sielu, vaan yhä hän odotti. Rakastui kuuhun, rakastui tähtiin, rakastui tuuleen ja kertoi sen vain yksinäisyydelle. Tuli pimeys, tuli aamu ja se satutti häntä enemmän, silti yhä hän odotti.
”Eikö kukaan anna sinulle rakkauttaan? Eikö kukaan suo sinulle onnea?” kysyi yksinäisyys eräänä yönä.
”Se johtuu siitä että sinulla on jo rakkaus, sinulla on minut, sinulla on itsesi.” se kuiskasi ja kietoutui hänen ympärilleen pimeyden lailla.
Kerran tuli aika, jolloin jokin repäisi synkän varjon hänen sydämensä yltä. Tätä hän oli odottanut vuosien ajan ja nyt rakkaus viimein saapuisi. Vaan nyt kysyi tuo sielu toivottomana: ”Miksi satutat minua, miksi tapat varjoni? ”
Liian kauan oli kulunut aikaa, nyt viaton sydän oli turmeltunut. Enää hän ei kaivanut muiden rakkautta eikä sitä sydämeensä päästänyt. Vaan kaiken tuon alla, oli hän nyt onnellinen, rakastuneena epäonneensa, rakastuneena itseensä.
>
(ei liity millään tavalla siihen TSH:n kärmekieleen)
Vuosia hän odotti, päivien ajan haaveili, ei silti tullut rakkaus häntä noutamaan. Aika oli pitkä ja väsyi sielu, vaan yhä hän odotti. Rakastui kuuhun, rakastui tähtiin, rakastui tuuleen ja kertoi sen vain yksinäisyydelle. Tuli pimeys, tuli aamu ja se satutti häntä enemmän, silti yhä hän odotti.
”Eikö kukaan anna sinulle rakkauttaan? Eikö kukaan suo sinulle onnea?” kysyi yksinäisyys eräänä yönä.
”Se johtuu siitä että sinulla on jo rakkaus, sinulla on minut, sinulla on itsesi.” se kuiskasi ja kietoutui hänen ympärilleen pimeyden lailla.
Kerran tuli aika, jolloin jokin repäisi synkän varjon hänen sydämensä yltä. Tätä hän oli odottanut vuosien ajan ja nyt rakkaus viimein saapuisi. Vaan nyt kysyi tuo sielu toivottomana: ”Miksi satutat minua, miksi tapat varjoni? ”
Liian kauan oli kulunut aikaa, nyt viaton sydän oli turmeltunut. Enää hän ei kaivanut muiden rakkautta eikä sitä sydämeensä päästänyt. Vaan kaiken tuon alla, oli hän nyt onnellinen, rakastuneena epäonneensa, rakastuneena itseensä.
>
Riivattu
Tuntuu kuin se kiduttaisi häntä hiljalleen,
lisäämällä aina hiukan lisää painoa sydämellensä.
Kohta hän ei jaksa enää,
hän vajoaa, syvälle tummaan veteen.
Tukehduttamalla hänet kylmään syleilyynsä,
se vie hänen viimeisetkin elinvoimansa.
Riivattuna hän on kulkenut kauan,
kauan on myös elämä hänessä ollut vain pelkkä harhakuva,
kulissi joka kaatuu hetkenä minä hyvänsä.
Syvällä hänen sisimmässään, tekee tuo riivaaja tilaa myös surulle,
kivulle joka on alati hänen sielussaan.
On hetkiä jolloin hän saa mahdollisuuden keventää sydämensä taakkaa,
tuon pienen hetken ajan hän kuitenkin huutaa äänettömästi yrittäen saada ymmärrystä.
Kuitenkaan ei kukaan häntä kuule,
kukaan ei häntä edes halua kuulla,
hän on oman itsensä riivaama ja se tekee hänestä myös vihatun.
Tuntuu kuin se kiduttaisi häntä hiljalleen,
lisäämällä aina hiukan lisää painoa sydämellensä.
Kohta hän ei jaksa enää,
hän vajoaa, syvälle tummaan veteen.
Tukehduttamalla hänet kylmään syleilyynsä,
se vie hänen viimeisetkin elinvoimansa.
Riivattuna hän on kulkenut kauan,
kauan on myös elämä hänessä ollut vain pelkkä harhakuva,
kulissi joka kaatuu hetkenä minä hyvänsä.
Syvällä hänen sisimmässään, tekee tuo riivaaja tilaa myös surulle,
kivulle joka on alati hänen sielussaan.
On hetkiä jolloin hän saa mahdollisuuden keventää sydämensä taakkaa,
tuon pienen hetken ajan hän kuitenkin huutaa äänettömästi yrittäen saada ymmärrystä.
Kuitenkaan ei kukaan häntä kuule,
kukaan ei häntä edes halua kuulla,
hän on oman itsensä riivaama ja se tekee hänestä myös vihatun.
Kuolema hiipi hiljaa luokseni.
Enkelini palavat, siivet roihuten ne syöksyvät alas taivaalta.
Niin katoaa myös tuo valo, kaunis valkeus ympäriltäni.
Aurinkoni, valoni on mennyt, mennyt on myös elämän loisto, jonka se toi mukanaan.
Jo saapuvat kuoleman kylmät varjot luokseni.
Häilyvät elämäni päivät ohi, kuin perhoset viimelennollaan.
Kuihtuvat ruusut nuo elonpuutarhassa. Niin leijailevat maahan verenpunaiset lehdet ja, kuin sortuen, murtuvat viimein villit köynnökset.
Vieläkö hetken saan istua iltaa kanssa kuoleman?
Kylmässä syleilyssä viipyä, ennen kuin rauhaan vaivun ikuiseen?
Silloin kaikki on mennyt.
Silloin on onni luonani.
Enkelini palavat, siivet roihuten ne syöksyvät alas taivaalta.
Niin katoaa myös tuo valo, kaunis valkeus ympäriltäni.
Aurinkoni, valoni on mennyt, mennyt on myös elämän loisto, jonka se toi mukanaan.
Jo saapuvat kuoleman kylmät varjot luokseni.
Häilyvät elämäni päivät ohi, kuin perhoset viimelennollaan.
Kuihtuvat ruusut nuo elonpuutarhassa. Niin leijailevat maahan verenpunaiset lehdet ja, kuin sortuen, murtuvat viimein villit köynnökset.
Vieläkö hetken saan istua iltaa kanssa kuoleman?
Kylmässä syleilyssä viipyä, ennen kuin rauhaan vaivun ikuiseen?
Silloin kaikki on mennyt.
Silloin on onni luonani.
My dear pussycat.
Hän oli syntini, suloinen kevät aurinkoni, joka toi valon yksinäisyyteni pimeyteen sanoillaan, joita kukaan ei ollut minulle koskaan sanonut.
Kuin syyssateen ensi pisara, hän tuli ja huuhtoi kivun pois sielustani, lisäämällä sitä tuskaa, joka koitui hänen menetyksensä pelosta.
Hänet minä kielsin vaan, joka kiellolla rakastuin enemmän.
Varoitti sydän, varoitti mieli vaan ei antanut sielu periksi.
Kauniita sanoja, tuskaisia mietteitä niiden seurauksena.
”En koskaan voisi sydämestäni pois leikata, jotain niin ihanaa, kuin sinä…” sanoit.
Vaan tuli toinen, tuo palan pois väkisin mursi.
Koskaan se ei ollut rakkautta, se oli vain valoa.
Vaan valoisuus saapuu aina varjon kera.
Eivät kaiu enää hänen sanansa tuulessa, ei tunne enää sydän olevansa rakastettu.
Nyt kuiskii vain yksinäisyyden tyhjä ääni, kysyen: ”Missä hän on? Minne meni aurinkosi?”
Vastaan: ”Hän on mennyt, mutta nyt minulla on taas sinut…ja nyt on taas pimeää.”
Hän oli syntini, suloinen kevät aurinkoni, joka toi valon yksinäisyyteni pimeyteen sanoillaan, joita kukaan ei ollut minulle koskaan sanonut.
Kuin syyssateen ensi pisara, hän tuli ja huuhtoi kivun pois sielustani, lisäämällä sitä tuskaa, joka koitui hänen menetyksensä pelosta.
Hänet minä kielsin vaan, joka kiellolla rakastuin enemmän.
Varoitti sydän, varoitti mieli vaan ei antanut sielu periksi.
Kauniita sanoja, tuskaisia mietteitä niiden seurauksena.
”En koskaan voisi sydämestäni pois leikata, jotain niin ihanaa, kuin sinä…” sanoit.
Vaan tuli toinen, tuo palan pois väkisin mursi.
Koskaan se ei ollut rakkautta, se oli vain valoa.
Vaan valoisuus saapuu aina varjon kera.
Eivät kaiu enää hänen sanansa tuulessa, ei tunne enää sydän olevansa rakastettu.
Nyt kuiskii vain yksinäisyyden tyhjä ääni, kysyen: ”Missä hän on? Minne meni aurinkosi?”
Vastaan: ”Hän on mennyt, mutta nyt minulla on taas sinut…ja nyt on taas pimeää.”
