Ja uutta taas, nyt mummulleni omistettuna. Kuulin tuossa viime aikoina mielenkiintoisia, ei ehkä kovin mukavia kohtia hänen elämästään, ja ajattelin, että yksi kirjoittamani runo jotenkin sopii häneen. Eli omistus tuli jälkikäteen.
---
Isoäidilleni
Elämän marmorisakkilauta
Kylmästi mustaa ja valkoista
Varjojen välistä
Meren syvyyksistä
Se vain heijastuu peilipinnasta
Kuule siis lapsikulta
Sinun on pitämän elää ja kuolla
Rakasta varjot
Rakasta meri
Ja piirrä kasvoilleni aurinko
---
Jep, eli siinä oli se, ja nyt vielä hiukan jälkikäteen lisään tähän toisen, joka, (surprise surprise) on hiukka angstinen
---
Lumienkeli
Kuiske kantoi jostain kaukaa
Kyllä sinusta välitetään
Liian kaukaa kuitenkin
Tai et vain tahtonut kuulla
Jos olisit kuunnellut
Olisit voinut myös ymmärtää
Ei tytär hylkää äitiään
Ei äiti tytärtään
Mitä sinulle tapahtui
Sielu lensi niin kauas pois
Jättäen vain vihan sokean
Kylmän katkeruuden minulle
Niin sitten minut hylkäsit
Vai tunsitko minua ollenkaan
Olin kai joku lapsi vain
En sinun milloinkaan
Niin korkeat kuin portaat ne
Niin pitkä kuin oli matka se
Niin korkealta sinä putosit
Tammikuun pehmeään hankeen
Nyt en ole äidin tytär
En tainnut koskaan ollakaan
Kun niin minut jätit maailmalle
Halki elämän taivaltamaan
Sinua minä syytän
Joka mutkassa kiroan
Jos olisit jaksanut yrittää
En tänäänkään olisi yksin
---
Jep, eli siinä oli tämänkertainen lisäys. En yleensä harrasta loppusointuja, joten runo on omaan korvaani melko kömpelö, mutta sen kirjoittaminen lievitti loistavasti sen hetkistä maailma-on-paska-paikka- fiilistäni... Kaikki, jotka ette ole vielä löytäneet keinoa purkaa stressiänne, koettakaa kirjoittaa siitä runo!
Ja kommentteja tietysti toivotaan.
