Lord of the Rings FanFiction

Okei eli tässä olisi mun runoja. Niitä on kuitenkin niin paljon,että laitan aina vähän kerralla niitä tänne.

***

Aulassa on erilaisia ihmisiä.

Tuolla nurkassa istuu
tuo synkistelevä tyyppi,
joka vihaa elämäänsä
kuin Klonkku.

Vastapäätä minua
istuvat Anna ja Diana,
maailman parhaimmat ystävät,
joiden ystävyys ei kuole koskaan.

Peikonlehden vieressä
olevan pöydän ääressä
tekee läksyjään hikipinko,
Hermione Granger.
Se saa varmaan kympin
seuraavasta kokeestaan.

Ja minä olen Emily Byrd Starr,
pieni runotyttö,
joka kirjoittaa elämää
suurempia runoja
pieneen kierrevihkoon.

***

Se tarttui syöttiin.
Puraisi omenaa kuin
Lumikki
ja avasi lippaan
kuin Pandora.
Mutta se ei saanut
onnellista loppua.
Se sai vaan
kuolinilmoituksen
ja ruman hautakiven.

***

Meri huokaa mun kanssa.

Se ei enää muistanut mua.
Jätti mut tänne
auringonlaskua katsomaan.
Jätti mut hiekkaan,
joka tarttuu mun ihoon.
Jätti mut aaltoihin,
jotka kuljetti mun hiuksiin simpukoita.
Jätti mut katsomaan,
kuinka rantakäärme luikertelee kalliolle.

Eikä se ollut Dona Labismina.

***

Istuin varjoissa
ja itkin hiljaa.
Mielessäni siis.
Itken,
koska en uskalla tulla valoon.

Sytytän tulitikun
ja katson liekkiä,
kunnes se pitää puhaltaa.
Pelkään,
että tuli polttaa minut pois.

Katson palaneita tulitikkuja
ja tulitikkurasioita.
Rasioiden alla on kirja.
Luen,
koska selvitän tulitikkutytön ja minun yhteyden.

***

Näin. Kommenttia,please. ^^

Hahaa... Minä nyt koitan antaa jonkinlaista kommenttia. Saa nähdä, mitä tulee..

Ensimmäinen runo:

Siinä oli semmoinen kiva tunnelma, sellainen "kerron asiasta pienellä tavalla"-tyyli, joka jaksaa viehättää minua. Emily Byrd Starr on kiva nimi, siinä on sellaista samanlaista tunnelmaa. Tykkäsin.

Toinen runo:

Lyhyestä virsi kaunis; kiehtova pieni runo. Kertoo paljon ja jättää paljon kertomatta. Sellainen makea karamellitunnelma niin kuin ensimmäisessä runossa, tosin muuttuu hienosti lopussa pitäen sen tunnelman mukana.

Kolmas runo:

Täytyy myöntää, etten ehkä ymmärrä tästä sitä (jos tässä jokin hieno sisämerkitys on...), mitä tässä yritetään oikeastaan kertoa. Mutta se ei tarkoita sitä, että runo olisi väkisin huono, vaan on enemmänkin viittaus tyhmyyteeni. Alkua saatan sen verran ehkä ymmärtää, että uskaltanen sanoa pitäväni sen puhekielisyydestä, jota en yleensä siedä liiemmin runoissa. Hienoa.

Neljäs runo:

Viimeinen säe oli ehkä hieman oudohkon muotoinen, mutta se ei mielestäni ole mikään kauhea juttu. Ainakaan näin hyvässä runossa. Kaunis ja ajateltava runo.
-------------
Runoistasi päätellen sinua kiinnostaa erilaiset tarut ja tarinat? Oletko lukenut Louisa May Alcottia?

Persialainen marssi: kiitos,että luit runoni ja kommentoit niitä. Ja voin sanoa,että Emily Byrd Starr ei ole mun keksimä nimi. Itse asiassa se on L.M. Montgomeryn hahmo Runotyttö-nimisistä kirjoista.

Intertekstuaalisuus! Anteeksi, olen vähän innoissani, koska tuo kyseinen asia on kirjallisen ilmaisun kurssini teema, ja olen ihan onnessani kun löysin sitä näin runsaasti sattumalta.

Aulassa on erilaisia ihmisiä. - pidin tästä säkeestä. Se avaa hyvin runon maailman. Kaunis säe. Sen tähden petyin vähän seuraaviin neljään riviin, sillä ne eivät vastanneet mielikuvaani tulevasta. Sana 'tyyppi' hyppää vähän silmille. Vastapainoksi taas pidin kovasti Anna ja Diana -säkeestä, se oli kovin herttainen. Peikonlehti on upea sana! Tosin Hermione-säkeistössä jotkut sanavalinnat eivät oikein soveltuneet kuvaan - hikipinko. Ja kaksi viimeistä riviä (Hermione-säkeistön siis) eivät sopineet enää siihen herttaiseen kuvaan, jonka sain Annasta ja Dianasta. Viimeinen säkeistö on taas loistava! Ihana rivitys lopussa. Pidän sanojen vastakohdista, (elämää) suuremmat runot, pieni kierrevihko. Ja lisäksi Emilia on hurmaava hahmo.

Toinen runo oli loistava. Rytmi on napakka ja Lumikki ja Pandora sanovat niin paljon enemmän kuin pelkät nimiensä sisältämät kirjaimet. Todella hieno, suosikkini näistä.

Kolmannessa saat minut tekemään poikkeuksen ja pitämään puhekielisyydestä. Okei, auringonlaskun katsominen on vähän klisee, mutta simpukat, jotka aallot kuljettivat hiuksiin luovat upeita kuvia. Pakko kysyä - kuka on Dona Labismina?

Neljäs jäi vähän etäiseksi. En saanut oikein otetta siitä. Samat sanat toistuivat ehkä hiukan liian tiheään.

Sanomattakin lienee selvää, että olisi kiva lukea enemmän ^__^

Newra: jee,sinäkin tiedät,mitä on intertekstuaalisuus. Yksi harrastukseni on sanataide,jossa me kirjoitetaan kaikenlaisia tekstejä ja nyt vähän aika sitten oli lyriikkajakso. Siinä meille siis opetettiin näitä eri termejä,niin siksi se on minullekin tuttu.

Niin,tämä Dona Labismina on sellaisesta sadusta kuin "Miksi meri huokaa" (joka on mun yksi lempisatu). Oli kuningatar,joka sai tyttären,jonka kaulassa oli käärme,joka nimettiin Dona Labisminaksi. Tarinan lopussa prinsessa meni naimisiin prinssin kanssa ja hänen olisi pitänyt mennä meren rannalle ja kutsua kolmasti Dona Labisminaa,jotta se olisi päässyt kirouksesta ja muuttunut myös prinsessaksi. Mutta prinsessa unohti tämän ja siksi meri huokaa.

Mutta kiva,että pidit näistä ja kommentoit. Kiitos. *kumarrus*

Rakastuin toiseen runoon. Se oli..hm. En keksi oikeata sanaa kuvailemaan sitä. En itse asiassa usko, että sitä sanaa on edes keksitty.

Tyylisi kirjoittaa runoja on selvästi aivan omasi. Se ei minusta ole todellakaan se perinteinen, kliseinen tyyli, vaan omituinen ja omaperäinen. Enkä mene myöskään sanomaan onko se hyvällä vai huonolla tavalla omituinen sekä omaperäinen, sillä tästäkin on kaikilla oma mielipiteensä.

Ensimmäisessä runossa pidin siitä, kuinka siihen oli laitettu eri kirjailijoiden keksimiä henkilöitä ja henkilöttäriä. Se oli jotenkin todella nerokasta: yksi säkeistö aina kutakin kohden. :)

Piper: kiitos sinullekin kommenteista ja kiva,että sinäkin pidit näistä runoistani.

Mun ei ole tosiaan tarkoitus kirjoittaa jollakin tietyllä tyylillä,mä kirjoitan siten,miten huvittaa. Saattaa mullakin olla niitä "kliseisiä" runoja,mutta minäkään en niistä erityisemmin pidä.

Okei,tässä olisi lisää runojani. Kommentit ovat edelleen tervetulleita!

***

Ystävä on kuin pitkä kirje.
Ystävä tervehtii sinua,
niin kirjekin.
Ystävä kysyy sinulta,
mitä kuuluu,
niin tekee kirjekin.
Ystävä kertoo elämästään
ja kysyy sinulta jotain,
niin kirjekin.
Lopulta ystävä päättää lopettaa
ja hyvästelette,
niin myös tehdään kirjeessä.

***

Nainen kuiskaa korvaasi,
kuin tuuli.
Yhtä pehmeästi
ja hiukan kutittaen.
Nainen on tuuli,
kuiskaava tuuli.

***

Rakkaus avautuu hänelle.
Se näyttää hänelle elämää.
Joskus se saattaa sulkeutua.

***

Puhesorina tuoksuu mauttomalle,
mutta neonvihreälle.
Musta korkokengän kopina
kipittää vaatekauppaan.
Tupakan hajuinen ihra
lyllertää hampurilaisbaariin.
Syljen makuiset katuvalot
lakaisevat nämä kulkijat,
muutkin.
Punainen vihellys ajoi ohitseni.

***

PS: Voisin vielä sanoa,että nämä runot on kirjoitettu sellaisten harjoitusten pohjalta,esim. vikassa runossa piti kirjoittaa synestesiaa (eli esim. jokin tuntoaistimus tuoksuu).

Taas saamme sinua. :>
Runosi ovat taas noita, jotka tunnistaa aivan omaksesi. Mutta silti minusta edelliset olivat parempia. Ovat toki nämäkin hyviä, mutta näissä ei ole niin paljon tunnetta, eivätkä nämä ole niin..huolella tehtyjä, sanoisinko, niinkuin edelliset runosi. Mutta hei, aivan hyviä nämäkin silti olvat! :>

Piper: kiitos taas kommentistasi. Se on kyllä totta,että noissa runoissa ei ole niin paljon tunnetta,nehän ovat harjoitustehtävien avulla syntyneitä. Mutta kiva,että silti pidät niistä. *kumarrus*

Laitan nyt yhden pidemmän runon. Aion ehkä joskus kirjoittaa PotC-ficin ja tää runo perustuu siihen. Olkaa hyvät ja kommentoikaa.

***

Tip,
top,
tip.
Sadepisarat
valuvat taivaalta.
Kastavat
minut ja maan.

Kun synnyin,
isä ja äiti
valitsivat vapauden
taas.
Eivät kestäneet
niitä normeja joita
kuivalla viljeltiin,
he halusivat
vapauden
mereltä.

Kiersin talosta taloon
korissa kuin eräs
Raamatun lapsi.
Minä en vain
koskaan löytänyt
sitä kuningatarta
vaan kadun,
josta tuli äitini.

Äiti opetti,
että maailma on julma.
Äiti opetti,
että pitää olla rohkea,
ehkä ahkerakin.
Äiti opetti,
että pitää katsoa
säälittävästi.

Mutta äiti ei kertonut,
miksi maailma on julma.
Äiti ei kertonut,
miten pitää olla rohkea,
ehkä ahkerakin
eikä äiti kertonut,
että miksei kukaan
katso säälien.

Tip,
top,
tip.
Sadepisarat
valuvat taivaalta.
Kastavat
minut ja maan.

AH! Tuo runo oli ihana. Laittaisin sen taustakuvaksi, jos saisin, os se olisi reunustettu Billy Boydin kuvilla..Pliis? :>
No siis. Tuo oli oikeasti valloittava, rakastuin siihen ja se on paras koskaan kuulemistani. Ole kiltti ja anna minun kopioida se, tehdä siitä paintissa itselleni taustakuvan, anna minun reunustaa se Billy Boydeilla sekä Terukilla! Ole kiltti.

Mutta äiti ei kertonut,
miksi maailma on julma.
Äiti ei kertonut,
miten pitää olla rohkea,
ehkä ahkerakin
eikä äiti kertonut,
että miksei kukaan
katso säälien.

Tip,
top,
tip.
Sadepisarat
valuvat taivaalta.
Kastavat
minut ja maan.

Ja tuo kohta..se oli niin taivaallinen.

Piper: kiva,että tykkäsit. Ja saat mun puolesta kopsata tuon runon siihen taustakuvaan. Saanhan mä sitten nähdä sen,jos se on mahdollista?

Uusi runo ja varsin tuorekin.

***

Pörröpääkeiju,
jolla oli rokkarisilmät,
istui kastepisaralla
ja itki,
vaikka oikeasti sen piti nauraa.

Pörröpääkeiju,
joka oli sotkenut tukkansa
ja jolla oli rokkarisilmät,
istui kastepisaralla
ja itki,
koska se oli sotkenut tukkansa,
vaikka oikeasti sen piti nauraa,
sillä sitä ei haitannut takut.

Pörröpääkeiju,
jolla oli rokkarisilmät,
mustalla tussilla rajatut,
istui kastepisaralla
ja itki,
koska se oli matkinut
ikäänsä parkuvan teinitytön
rakasta rock-rokkaria,
vaikka oikeasti sen piti nauraa,
sillä mustiksi rajatut silmät olivat kauniit.

Pörröpääkeiju,
jolla oli rokkarisilmät,
istui kastepisaralla,
joka valuisi kohta alas maahan rikkoutuen,
ja itki,
koska kohta sillä ei olisi mukavaa istumapaikkaa,
vaikka oikeasti sen piti nauraa,
koska sillä oli vielä aikaa istua.

Pörröpääkeiju,
jolla oli rokkarisilmät,
istui kastepisaralla
ja nauroi,
vaikka kyyneleet valuivat jo sen leukaa pitkin.

***

Ja kommenttia,pliis.

Jouduin lukemaan tuon runon kaksi kertaa, että sain siitä otteen. Se oli jotenkin todella..miten sanoisin. Tuli aivan mieleen pessimismi. Heh.
Tämä runo oli oikein hieno. En oikein tiedä, pitääkö siitä vai ei. Minun pitäisi hetki miettiä, enkä sittenkään taitaisi osata päättää.

Piper: Kiitoksia jälleen kommenteistasi! Eikä siitä runosta tarvitse pitää,itse asiassa mäkään en ole varma,pidänkö mä siitä vai en.

No niin,koska tämä LotR-aiheinen foorumi,niin pakkohan tänne on laittaa LotR-aiheinen runoni. Itse asiassa tämä on kuin ficci runon muodossa. Glariól on mun keksimä henkilö,mutta Tolkien omistaa paikat sun muut tuollaiset. Ja mä en tiedä,onko Lórienilla koskaan ollut prinssiä.

***

Maassa kaukaisen
kauniin Lothlórienin
saloissa näin
neidon Glariólin.

Hiukset olivat kuin silkkiä,
valkeat kuin Sumuvuorten huiput
ja silmät niin kirkkaat,
kuin lemmikkien nuput.

Rakastui tuo neito Glariól
prinssiin Lothlórienin.
Sotaan suureen oli hän lähdössä,
joka oli hänen viimeisin.

Odotti neito Glariól prinssiään
katsoen suuresta lasi-ikkunasta.
Mutta saapui Lórieniin uutinen surullinen:
prinssi on surman saanut pahan miekasta.

Suru hiipi sydämeen Glariólin,
elämä eldarin hänestä hiipui.
Ja viimeisenä päivänä kesän
neito mallornin portaita laskeutui.

Kulki neito suruissaan
niityille Celebrantin.
Itki siellä tuskaansa
neito monin vuosin.

Kun katson niitylle usvaiselle,
siellä kuulen Glariólin itkevän,
vaan koskaan ei
prinsessa ollut hän.

***

Minä haluan kommenttia. *kumarrus*

Vau. Tuo oli hieno. Lotr-aiheelle nostaisin hattua jos olisi semmoinen, itse en varmaan koskaan saisi runoa siitä aiheesta. Todellakin. Varsinkin kolme viimeisintä kappaletta olivat hyvin koskettavia ja hyvin lotr-maisia myös. Muut aikaisemmat kappaleet olivat vain ikäänkuin esimakua tulevasta, ja nuo kolme viimeistä olivat kaiken huippu. Täytyypä sanoa että olet tehnyt hienoa työtä kun tuommoisen olet saanut aikaan. Hyvähyvä.