Crysta El Roofin runoja (uusia 7.5.)

Rustaatko runoja? Aihe vapaa :)

Valvojat: Miaplacidus, Sansku

Crysta El Roof

Viesti Kirjoittaja Crysta El Roof »

Mara_Jade: Kiitos kommentistasi. Mä kyllä ihmettelen,miten mä pystyin kirjoittamaan tuon runon,sillä mä oon huono keksimään runoja,joissa on riimejä.

Ja nyt paljon,paljon runoja. Ja mulle sitten kommenttia myös,ehkä ei näin paljon,mutta kuitenkin. :wink:

***

Kaiken tarvittavan
kirjoitin tuoksuvalle
kirjepaperille.

Liimasin paperin
leikekirjaan ja
muste levisi
sotkien koko sivun.

Erotin vain yhden sanan.
Odota.

***

Yksin,
niin yksin kävelin pimeässä
ja odotin,
että joku tulisi vastaan.

Kääntelen päätäni
ja yritän kuulla hiljaisimmatkin äänet,
joita ei ole.
On liian hiljaista.

***

Valo välkähti taivaalla.
Mutta en jaksanut katsoa pidempään.
Minä en pystynyt.

Yritin mennä piiloon,
mutta ei ollut mitään piiloa.
Oli vain käteni,
pitkät hiukset
ja sulkeutuvat silmät.

***

Rene,
se nimi,
kauniskin.
Se oli kirjoitettu
muistojen kirjaan.

Muistin vain
elämää rakastavat silmät
ja hampaat paljastavan hymyn
enkä mitään muuta.
Ehkä näin pitää ollakin.

***

On lintu,
joka peittää siivillään
melkein koko taivaan.
Auringon säteet pilkahtavat
sen höyhenten lomista.
Sen ääni on tuuli
ja se liikkuu sen äänellä.
Jokainen voi nähdä tämän linnun,
mutta Saharaa se karttaa.

***

Muistan sen unen,
kun kävelin rantapolulla,
kivilaiturin raunioilla
ja ruohoisella maalla
sinisten ruusujen seassa.
Hyppäsin järven syleilyyn lämpimään,
ja katsoin hiekkaa
ja hiuksiani,
jotka kelluivat pinnalla.

Olisin halunnut hukkua tuohon uneen.
Olisin halunnut heittäytyä kaakaopulveriin
ja tukehtua sokerihumalaan.
Olisin halunnut vaikka viiltää
sydämeeni sydämen
ja kirjoittaa verelläni
kuolinpäiväni,
ehkä myös kellonajan.

Mutta kuolemani ei ollut tätä.
Minut kyllä viillettiin,
mutta ei kuvioille
eikä kukaan saanut tietää
kuolinpäivääni.
Minä kyllä tukehduin,
mutta en sokerihumalaan
vaan kaupungin
tuoksuttomaan hajuun.
Ja minä kyllä hukuin,
mutta en kauneimpaan uneeni
vaan lampeen,
joka ommeltiin kiinni jälkeeni.

Ja en enää nähnyt kauniita unia
vaan asvaltoituja teitä,
raunioiden raunioita
ja lisää asvalttia
ja ruusuja,
jotka eivät enää kuki.

***

Kutita,
kutita minua!
Haluan päästää
iloisen kiljaisun irti
riehumaan tänne
meidän hetkeemme.

***

Minä olen aivan vääränlainen.
Minä en ihastu nappisilmäpoikiin.
Minä ihastun intohimosilmiin
ja ulvovan yksinäisyyden silmiin.
Minä en ihastu poikiin
vaan jotenkin poikamaisiin olentoihin.
Mutta kai nekin on poikia,
tavallaan.
Mutta minä olen aivan vääränlainen.
Minä en sovi siihen sydän-piparkakkumuottiin.

***

Se makaa luistinten vieressä
valkoisilla laatoilla.
Sen päälle on ripoteltu
526 grammaa sokeria.
Minä en tunnistanut sitä,
vaikka se olikin
hempeä ja hölmö rakkaus.

***

Ja niin me päädyimme tähän paikkaan
ajoissa soittamaan sormillamme
cembaloa näkymätöntä virnistellen
kerjäten muiden huomiota.

***

Radiossa laulettiin tyhjyydestä,
autuudesta, siitä mitä
kaikki tavoittelevat silmillään
kauniisti katsoen taivaisiin,
astuen askeleen eteenpäin,
uskoen siihen tiettyyn hetkeen
siksi että on toivo.

***

Silloin kun kuulit tuon äänen
laineilta kaukaisilta,
etelän kaipaavilta meriltä,
eksyneiltä laineilta kaukaisilta jotka
pakenivat juuri sinun korviisi
itkien tarinaansa korvillesi
niin että ymmärsit että ne saapuivat
Grönlannin kautta tänne.

Sitten tartuit käsilläsi laineisiin,
uskalsit poistaa niistä sen tuskan,
niin jäätävän ja kaipaavan.

***

Me olimme molemmat menninkäisiä,
toinen oli jo sokaistunut,
toinen yritti löytää toisesta sitä
päivänsädettä.
Sinä luulit että rakkaus on kuin
videopeli,
jossa on monta tasoa,
jotka pitää voittaa ja sitten
voi ostaa uuden pelin.
Minä luulin että rakkaus on kuin
konditorian hääkakku,
jota ei pysty syömään kokonaan
ja se on ikuista.
Ja silloin huoltoaseman ja tien,
joen, pensaiden välissä
luulin jo sinun piilottelevan
rubiinitimanttivalkokultasormusta,
mutta kätesi olivat tyhjät
niin kuin pääsi ja suusi,
joka lauloi sitä yhtä
euroviisua hyvästeistä.
Ja minä en jaksanut enää
esittää draamakuningatarta,
joten tein vain Amélie-suudelmat
ja häivyin kuralammikkojen maahan
etsimään sitä oikeaa
päivänsädemenninkäistä.

***

Lapsi, lapsi,
joka löydettiin kesäkuun tuulisilla viikoilla,
oli joutunut pimeyteen.
Tai joutunut ja joutunut,
hän meni sinne vapaasta tahdosta,
uteliaisuudestaan.
Pimeydessä lapsi, lapsi
pelkäsi maailmanloppua,
kutoi hämähäkinseitistä pannulapun,
teki pölyvillakoirille aitauksen,
jossa päätön barbi sai olla paimentyttö,
etsi rikkinäiselle soittorasialle piilon
ikivanhan korituolin alta
tajuten samalla,
mitä on x +2=10.
Mutta lapsi, lapsi löydettiin
kesäkuun tuulisilla viikoilla,
pölyhuiska hänet löysi.
Lapselle, lapselle laitettiin
laastareita kalpealle iholle,
kuumemittari suuhun ja
esitettiin kysymyksiä olotilasta.
Mutta lapsi, lapsi kysyi:
”Saanko minä mennä etsimään ruuvimeisseliä?
Sillä voisin korjata rikkinäisen soittorasian.”

***

Näin taivaan kirkkaimman tähden
kahdessa unessani
peräkkäisessä.

Ensimmäisessä unessa
kirkkain tähti poseerasi
hassun märehtijäeläimen
rinnalla ja kirkkain tähti
hymyili silmilleni,
vähän korvanjuurilleni
ja ihan pikkuisen nenälleni
sitä tarttuvan sädehtivää hymyä.

Toisessa unessa
kirkkain tähti oli paha
pahojen joukossa
ja hymyili ilkeästi
ja vain silmilleni,
mutta silti niin
tarttuvan sädehtivästi.

Ja kolmantena yönä
ei ollut kirkkainta tähteä,
ei ollut yhtään tähteä.

***

Leikkaaja leikkelee paperisilppuja,
tylsiä valkoisia paperisilppuja.
Leikkaajaa hymyilyttää,
liikaakin,
ja hän rypistää kaikki
tylsät valkoiset paperisilput
ja tiputtaa ne maahan
hymyillen.

Leikkaaja piti tauon,
etsi lukemista,
oli ottaa nipun akkareita,
mutta päätyi kuitenkin
siihen paperikasaan,
mistä hymyily oli peräisin.
Ja kaikki oli jogurtin makuista
ja hymyilyttävää,
leikkaajan sisäinen radio soi
ja pää heilui.

Ja lopulta taas leikkaamaan
hymysuulla ja pikkusaksilla
paperisilppuja,
jotka ovat aina tylsiä ja valkoisia.
Ne joutuvat varmasti nekin
lattialle hymyn saattamina.

***
He kohtasivat toisensa.
Niin,
tämä on hyvä ja onnellinen alku,
tiedän ja sellaisena se pysyy.

He kohtasivat toisensa
KukkaLó-metsässä,
satumetsässä,
ihanassa satumetsässä,
jossa oli kuusilehtipuita,
ylihohtavia muttei radioaktiivisia
vesiputouksia,
sellaisia hienoja satumaisia,
ja kristallikatto,
jossa oli rakkaus
pilkottavana.

Toinen heistä, Pikimusta,
avasi kämmenensä ja katso!
se oli kristallirakkautta,
hohtavaa muttei radioaktiivista.
Pikimusta kysyi:
”Saanko antaa sinulle rakkauden
ja rakastaa sinua?”

Ja sitten toinen, Ojanlupiini,
hymyili hymykuoppahymyä
ja avasi myös kämmenensä
ja sielläkin oli kristallirakkautta,
aivan samanlaista.
”Entä sinä minua?”
kysyi hän Pikimustalta
ja he hymyilivät
ja nauroivat
ja yhdistivät kristallirakkaudet
ja heistä tuli yhtä
ihanassa KukkaLó-metsässä.

Ja he elivät elämänsä
onnellisina loppuun saakka.
Viimeksi muokannut Crysta El Roof, Ti Helmi 13, 2007 4:57 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Katoblepas
Örkki
Viestit: 121
Liittynyt: Ke Elo 16, 2006 4:26 pm

Viesti Kirjoittaja Katoblepas »

Aivan, aivan ja aivan älyttömän ihania. Ensimmäinen oli jotain... *tukehtuu ihastuksesta* Se oli hyvin kaunis.
Tietääkö Paholainen olevansa paholainen?
Crysta El Roof

Viesti Kirjoittaja Crysta El Roof »

Katoblepas: Oi kiitos,että jaksoit lukea tuon pitkän litanjan. Ja vielä tykkäsitkin. *herttainen hymy* Minäkin meinaan tukehtua,tosin tuohon sinun palautteeseen. Minä rakastan kehuja (no tulipa tämäkin sanottua... :roll: ).
Piper
Örkki
Viestit: 152
Liittynyt: Ke Marras 15, 2006 7:40 pm
Paikkakunta: Tampere

Viesti Kirjoittaja Piper »

Uskomaton olet! Olisi pitänyt tallettaa kasvoni johonkin kuvaan; se olisi näkemisen arvoista. Aivan, kuten runosikin olivat lukemisen arvoista tavaraa.

En tajua. Olet varmasti yksi parhaista runoilijoista, joita tiedän. Olen aivan sanaton.

Oikeasti. Et voi tietää, kuinka paljon tykästyin tämänkertaisiin runoihisi. Olen tosissani. Kerrankin.

Ne olivat upeita.
Tukintolvana.
Crysta El Roof

Viesti Kirjoittaja Crysta El Roof »

Ja kiitos sinullekin Piper kommentista. Se sai hyvälle tuulelle,hali siitä. *halaus*
Crysta El Roof

Viesti Kirjoittaja Crysta El Roof »

Uusia. ^^

***

Ovi,
joka sulkeutuu,
kätkee sisäänsä
illan omaa hysteriaa.
Leveää ja ennen kaikkea
aitoa hymyä,
ällistyksen lumottuja
silmiä,
kurkun,
johon viehkeä
uloshengitys tarttui,
ja jalat,
jotka taittuivat kasaan
ja painoivat alas tuon
onnekkaan pienen
onnellisuuden kokijan.

***

Kaakeleiden ympäröimä
verisormet piittaamattomuus
ratsastajien ruumiinosa
saippuasormet pyyhe
peilillä peili
täydelliset nukkesilmät
huono luomiväriripsari
muka cheerleader-look,
sivuponnari jakauksella.

***

Rakkaus on julma.
Sinä et voinut ymmärtää sitä.
Rakkaus ei kestä aina.
Sinä et voinut ymmärtää sitä.
Rakkaus on joskus limonadipullo,
jonka sisältö juodaan liian ahnaasti.
Sinä et voinut uskoa sitäkään.

Sinä uskoit,
että olette uni,
josta ei herää koskaan.
Se on ikuinen
niin kuin se lapsena
tehty savikippo.
Mutta sekin voi särkyä
ja avaat silmäsi,
heräät.

Sinä näit tähden ja Kuun,
Kuun ja tähden,
vain ne kaksi kaikkien katolla.
Sinä halusit matkustaa
niiden luokse
sadoin eri siivin,
katsella avaruuden sinistä helmeä
ja nukahtaa tähtipölyyn
hänen kanssa.

Mutta kaikki pimeni,
savikipot särkyivät,
limonadi loppui,
heräsit unesta.

Ja alhaalta puolirikkinäisen
lampun alta
yritit löytää katolta
tähden ja Kuun.
Tähteä ei ollut,
tähti oli poissa.
Oli vain Kuu yksinään
ja liian kaukana.

***

Minä inhoan sitä ääntä.
Sitä joka sanoo
valittavan narisevasti
että älä sitten turhaan.
Sitä joka pystyy
upottamaan flunssakurkkuuni
kovan palan
ja joka saa minut
katselemaan kaunista,
mutta sillä hetkellä
typerää savua.

***

Tuttu polku,
joka erkani kahdeksi.
Molemmissa kyltti,
joissa luki teistä.
Valitsin kaarnapolun
kuusimetsään.
Sinne siis kävelin,
sinä olit kannoillani.

Kaarnapolku päättyi
ja siinä oli tuttu laituri
kivirannalla.
Sinne menin ja näin
norpan jolla oli jalat.
Ja sinä tulit myös laiturille
ja näimme kärpän.

”Se on kärppä”,
minä sanoin.
Sinä hymyilit,
nyökkäsit,
sanoit:
”Niin on.”
Ja kärppä sinihopea
sukelsi harmaisiin
aaltoihin,
kuten norppa,
jolla oli jalat.

Emme olleet laiturilla,
kivirannalla kauan,
sillä muut tulivat paikalle.
Ja me pakenimme
puuportaille piiloon.

Minä olin jo jatkamassa
matkaa kohti Espanjaa,
mutta sinä löysit piilon
kummallisten lehtipuiden alta,
kivenpäältä.
Minä tulin viereesi kivelle,
hyvin lähelle,
silitin hiuksiasi ja korviasi
ja suutelin sinua nopeasti.

Ja syleillessämme puhuimme,
en muista mistä,
mutta sanoin:
”Sitä minäkin ajattelin.”

***

Maalari oli maalannut taivaan
tipun keltaiseksi.
Aurinko nousi ja haukotteli
pilvet edestään,
kun ryystin minttuteetä
flunssakurkkuuni
ja istuin puutuolilla
paahtoleipämurupöydän ääressä
hänen kanssaan,
hänet joka tunnetaan maalarina.

***

Poikatyttö huppari
nappikuulokkeet rustokorvis
puheet päässä
tyly nenä ja suu
myöhemmin itkuun.

***

Voi sinua.
Etkö ymmärrä,
ettei marenkikakkua
ole enää jäljellä?
Etkö tajua,
että täällä
ei ole huvituksia?
Etkö huomaa,
että yritän saattaa sinua
eteiseen ja sanoa
lähde!
Mutta tietäähän sen
näkemättä,
ettet sinä
ymmärrä
tajua
huomaa,
että juhlat ovat ohi.

***

Kaivinkoneiden kadulta
haluan päästä pois.
Haluan päästä kaatosateeseen,
heinäkuun hellään kaatosateeseen
ja vaatteet on liimattu Erikeeperillä
kiinni vartaloihin.
Ja sitten,
unelma,
anna tokasuudelma,
pure alahuuleni reunaa,
silitä poskia nenää,
leiki sadekiehkuroillani,
pure kaulani sopivan rikki,
verivanoja kauluspaidalle,
niin minä annan
tämän leikkimonsuunisateen
sairastuttaa meidät rakkauteen.

***

Comments,please!
Avatar
Lumisusi
Satutäti
Viestit: 1115
Liittynyt: Su Huhti 09, 2006 8:27 pm
Paikkakunta: Mustalaishaltioiden matkassa

Viesti Kirjoittaja Lumisusi »

Näitähän oli aikamoinen kasa. ^^ Siis paljon.

Lukaisin nämä kerralla läpi, ja voin sanoa, että näissä on ideaa. Kauniita kuvia, erikoisia kuvia, arkisia kuvia. Kuvia rakkaudesta, kuvia surusta. Ihan kaikki eivät näin ensilukaisulla auenneet, mutta ehkäpä tässä ajanmittaan... ^^

En ala quottaamaan, tai täällä olisi kohta puolet näistä. Pidin erityisesti siitä rokkarin-silmäisestä pörröpääkeijusta joka istui kastepisaralla ja siitä Lotr-runosta. Se keiju toi erittäin elävästi mieleeni erään lapsuuteni satukirjan, jossa oli perhossiipisiä pikkulapsen näköisiä keijuja. ^^ Mutta samalla eräänlaisen teinikeijun...

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Me likes.
O Elbereth! Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas.


Vuoden Beta 2007, Vuoden Tolkienisti 2008 & 2009, Vuoden Valvoja 2010 & 2014
Crysta El Roof

Viesti Kirjoittaja Crysta El Roof »

Kivaa,uusia palautteen antajia! :D

Kivaa,että pidit näistä tekeleistäni. En mä osaa oikein muuta sanoa kuin kiitos. :wink:
Crysta El Roof

Viesti Kirjoittaja Crysta El Roof »

No niin,taas yliannostus minun käteni kirjoittamia ajatuksia runojen muodossa.

***

Tuolla kadulla seisoo poika.
Se seisoo parkkipaikan edessä
koivujen välissä.
Se poika teki parkkipaikan seinään
tylsän graffitin
enkä minä edes tiedä
mitä se esittää.

Tuolla kadulla seisoo poika.
Se on käynyt kaupungilla
pelaamassa hedelmäpeliä.
Se yritti pelata pajatsoa,
mutta se olikin alaikäinen.
Se poika vittuili
mielestäni niin typerästi.

Tuolla kadulla seisoo poika.
Se potki pikkukivet autotielle
noilla muodista poismenneillä
skeittikengillä
jotka ovat kuluneen valkoiset.
Se poika katsoo ikkunaan
ehkä minua.


***

Kurkistan varovasti
sälekaihtimien välistä,
nouseeko aurinko jo.
Pienet säteet kurkottavat idästä,
loskasta kärsineet tiet
huutavat kiitosta.
Minä hymyilen
niin lapsellisesti
ja menen keittämään
sinulle kaakaota.

***

Illalla suklaan jälkeen
tartuit käteeni pianistisormillasi
Victorin sormilla
ja pyysit minua mukaasi
Kuuta etsimään.
Ja minä suostuin
ja hymyilimme minttusuillamme
ja me lähdimme perhoshaavien
kanssa iltaan.

Me metsästimme Kuuta
ja pompimme kikatellen,
sillä Kuuhan on
aivan liian kaukana.
Eihän sinne pääse,
vaikka nousisi
viiden tuolin päälle
seisomaan varpaillaan.
Ja ehdotuksesi,
kaikki ehdotuksesi
tuntuivat sillä hetkellä
niin hulluilta
ja kuitenkin
mukavan mahtipontisilta.

Ja yhtäkkiä korvissamme
alkoi soida miljoonien
siipien helinä
ja ohitsemme lensi
maailman ihanin
ja sopivan suuri
perhosparvi
kohti Kuuta.

”Pääsevätköhän ne sinne?”
sinä kysyit.
”Jos ne jaksavat”,
minä vastaan ja mietin,
pussaisinko sinua
minttusuullani.

***

Yhdeksän
aamusta päivä.

Muut leikkivät homoja
hibiskus-kukka
kasvaa päässäni
hitaasti.

Kaksitoista
päivästä iltapäivä.

Vesilammikot
valloittavat tiet
melkein kokonaan
muut pussailevat toisiaan.

Kolme
iltapäivästä ilta.

Pölyisinä linssit
muut tahraavat ne
kuva on liian sumuinen
mitään ei näy.

Kuusi
illasta yö.

Suklaata poskilla
sateenvarjoleikki
muut unohtavat sateen
valkoisesta mustaa.

***

Laiva saapui satamaan.

Sieltä saapui ihmisiä,
jotka olivat kaivanneet
kotiin
ja ruokkimaan
lemmikkikilpikonnia.

Sieltä saapui ihmisiä,
jotka olivat kokeneet
seikkailun
ja halusivat
kertoa siitä muille.

Sieltä saapui ihmisiä,
jotka eivät tunteneet
mitään,
eivät kaipausta
tai elämän iloa.

Laiva saapui satamaan.

***

Sinä luit tiiliskiveä
auringonkukkalampun
alla.
Silmäsi olivat melkein
kierossa
ja nenääsi kutitti.

Minä tulin luoksesi
olin ollut uittamassa
päätäni akvaariossa
tarkistanut että kalat
trooppiset kalat
ovat vielä hengissä
sillä ne eivät ole
makean veden kaloja.

Kirjanmerkkinä
sinulla oli kortti
Brasiliasta
sieltä mistä
kalatkin olivat
kotoisin.

Minun hiukseni
märät hiukseni
putosivat hartioilleni
ja niistä valui
pieniä jokia lattialle.

Taivas,
älä tule tänne!
Mene takaisin
Brasiliaan
tai minne vaan,
sinä huusit.

Pettymys silmilläni
ja huulillani
lähdin tekemään
pikkujokia
pizzerian eteen
mutten Brasiliaan.

***

Niin ohut iho.
Niin ohut iho
että violetit verisuonet
näkyvät selvästi.
Tyttö alkaa sahata
kirjastokortilla
niin ohutta ihoa
rannetta.
Viivakoodiosa veressä
toimiiko se enää
en tiedä
mutta tyttö ei
ainakaan toimi.

***

Me heräsimme jo kuudelta,
söimme aamiaiseksi babyporkkanoita,
heitimme rypistetyn sanomalehden
uuniin,
sillä emme uskoneet uutisiin.

Me istuimme vuodesohvalla
vieretysten ja kuuntelimme
humisevaa pohjoistuulta
ja katsoimme televisiosta
muurahaisten jalkapalloa.

Jotain ihan muuta,
sitä oli tämä
sininen muisto.

***

Ja palaute olisi edelleen HYVIN tervetullutta.
Crysta El Roof

Viesti Kirjoittaja Crysta El Roof »

Ja koska täällä on niin hiljaista, laitan kostoksi toisen ison kasan runojani :twisted: Edelleenkin kommentit olisivat mieluisia.

***

Kuuma ja kuiva kesä
uimarannalla
punaiset kaljamahat
riemuisat lapset
nakupellet
kylmästä vedestä valittajat
hiekkaan hautautuneet
kesäkissoja vain kolme

missä ovat rantaleijonat

***

Valkoinen seinä
ei ole valkoinen.
Ei pohjimmiltaan
eikä oikeastaan
pinnaltaan.
Me vain uskottelemme,
että se on valkoinen,
vaikka se oli harmaa
ja se maalattiin valkoiseksi
ja vaikka sen yhteen nurkkaan
on tehty sprayllä kirkkovene
ja toisesta nurkasta maali
on halkeillut.
Se on meille valkoinen seinä,
sillä emme keksi,
minkä muun värinen
se voisi olla.

***

Elämällä on vain yksi
polku
jota pitkin kulkea
ja se on itse elämä
tarkoitus

joku kulkee vain
kolme askelta
toinen juoksee
kolme maratonia
kolmas jää puoliväliin
ihailemaan maisemia

mutta polulla ei ole
päätyä
ei lue
tähän se nyt päättyy
se ei pääty mihinkään
me päätämme
tai olemme päättämättä
mihin pysähtyä
ja lopettaa liikkuminen

***

Autotie näyttää paikatulta
isä tyttärensä kanssa
menossa pyöräilemään
isällä ei kypärää
tyttärellä se on
vaaleanpunainen

vielä viimeiset vuodet
apupyörillä
ensi vuonna
tytär on iso tyttö
ja pyöräilee
ilman niitä

vielä viimeiset vuodet
hiljaista köpöttelyä
kun pienempi ei
jaksa
isä aja hiljempaa
en pysy perässä

autotie näyttää paikatulta
ja pienet kevätpurot
valuvat viemäriin
ja vielä tämän vuoden
isä ja tytär
pyöräilevät hiljaa

***

Meripihkaheijastus silmissä
Aatamin ja Eevan vaatteet
verhona
kuun nousu ja odotus
minä en ole peto

***

Vaniljakaakaon jälkeinen hetki
pehmeillä huovilla
inhottavat samettikannet
joita on pakko silittää
korkeampi kuin toivo
nukkuva aurinko
tietämättömyyden kuolema
kyyneleet hyppivät
paidalleni
sumukuvat
mikä suurenmoinen hetki

***

Suurennettua hattaraa taivaalla
ja kahvinkeittimen kehräämistä
ympärillä
aniliini- ja Marilyn Monroe-huulet
pitsityynyt ja -verhot
pastellipastilleja
täytekakkuröyhelömekot

romantiikka kukkii puutarhassa

***

Sälekaihtimien harmaasta
hunajamelonin keltaiseen
ja ihanaan huulipunan punaiseen
juustokakkua kirsikkahilloa
sen päällä
nakerretaan niitä keksejä
jotka voidellaan appelsiinimarmeladilla
juodaan villimarjalimonadia
ja eletään ilossa
ja vapaudessa

***

Helmiäinen aamuyö
yö on ohi
aamu ei vielä kukoistanut

Keijut hakevat pyykkinsä
pihlajan oksilta
ja sitten aloittavat
aamiaisen teon
alla valkovuokkojen

He saavat satakieleltä
tuoreita viinimarjoja
pähkinähiiret tuovat
tuvasta herkkuja
pullan murusia
ja kuivia juustopaloja
keijulapset punaposket
ovat löytäneet
kesän ensimmäiset mansikat

Ja keijut yhdessä eläinten
kulkevat ruohomättäälle
kastehelmien tekijä
on käynyt siellä

He syövät aamiaisensa
juovat kastehelmiä
pikkumaljoista
ja keijulapset
nauravat ja leikkivät
hippaa

Ja kun aurinko viimein
on noussut
lähtevät keijut ja eläimet
tiskaamaan
alle sinivuokkojen.

***

Kun kuulin ensimmäisen kerran
lokkien naurun
sinä aamuna jolloin
satoi lunta
minä tiesin
että vapaus on lähettyvillä.

Kun kuulin lokkien naurun
torin ja ihmisten vilskeessä
ne söivät lihapiirakkaa käsistä
ja niitä sanottiin röyhkeiksi
minä pelkäsin
että ne syövät kohta minutkin.

Kun kuulin lokkien naurun
päivänä jolloin alkoi syksy
ja oli pilvisen pilvistä
ja puut liekehtivät
minä jäin kaipaamaan
tuota vapauden naurua.

***

Tuolla pihalla ovat
räkättirastaat

ne räkättävät
ja repivät matoja
kasteisesta maasta

ne lentävät lähimpään
pihlajaan
ja räkättävät

ne katsovat minua
vihaisesti
sillä vielä ei ole
syksy

***

Minä pidän tuulesta.
Minä pidän siitä,
kuinka se riepottelee
tukkani aivan sekaisin.
Minä pidän siitä,
kuinka se puhaltaa lujaa
saaden silmäni kyynelille.

Minä pidän sateesta.
Minä pidän siitä,
kuinka se kastaa
vaatteeni dalmatialaiskuvioille.
Minä pidän siitä,
kuinka pienet suuret
pisarat valuvat pitkin poskiani.

Minä pidän väreistä.
Minä pidän siitä,
kuinka ne piristävät
tätä harmautta.
Minä pidän siitä,
kuinka ne saavat
kaiken hehkumaan.

Sillä minä olen neiti Syksy.
Vastaa Viestiin