Lord of the Rings FanFiction

Kaunein kohta on mielestäni ehdottomasti Theodenin kuolema. Se on koskettava mielestäni. Sen on pakko olla, sillä se tuli ensimmäisenä mieleenikin.
Toisena hyvänä on Harmaiden satamien hetket.
Kun olin lukeut kirjan ensimmäisen kerran kokonaan, nuo olivat ainoat kohdat, missä itkin kyyneleitä.

Kirja on kokonaan niin koskettava, että joutuisin pistämään tänne pätkän melkein jokaisesta luvusta. Laitan kuitenkin vaan ihan kaikista, kaikista koskettavimmat kohdat, jotka saavat minut itkemään.

Koskettavimmat kohdat - Taru Sormusten Herrasta:

Saattueen hajoaminen ja Boromirin kuolema
Itken aina siinä kohdassa. Saattueen hajoaminen koskettaa siksi, koska Frodon on lähdettävä ja hän tietää sen. Sam on niin suloinen kun seuraa isäntäänsä joka paikkaan. Boromirin kuolema on jotain niin koskettavaa kirjassa. Enimmäkseen Boromirin viimeisten sanojen takia. Itken siinä kohdassa joka lukukerta.

Elrondin ja Arwenin jäähyväiset, sekä parannuksen tarha
Surullista, Elrond rakastaa tytärtään paljon. Tämä koskettaa minua syvästi. Parannuksen tarha-luku on myös melko koskettava. Merri ja Pippin näkevät toisensä jälleen.

Konnun puhdistus ja Harmaat Satamat
Hobittimme ovat aina niin sankarillisia ja tässä huomaa että miten he ovat kasvaneet seikkailun aikana. Harmaat satamat, en voi olla itkemättä kun luen sitä. Samin surua ei voi sietää, kun Frodo lähtee. Se on jotain niin koskettavaa... Melkein rupeaa itkettämään kun ajattelee sitä.

Ja yksi luku joka pitää mainita on Mestari Samvaisin valinnat. Aww. <3

Voisin elää tuossa kirjassa, se on minun Aarteeni.

Harmaat satamat, tietenkin. Ja Sormuksen tuhoamisen jälkeiset hetket, ne on niin haikeita. Ja Boromirin kuolema.

Hmm.. No jos aloitetaan ihan tälleen kirja kohtaisesti (varautukaa pitkään saarnaan ^^)

FotR
Haudanhaamut. Se kun hobittiparat joutuvat haudanhaamujen saartamiksi ja sitten jo ehdin luulla että nyt joku kuolee, mutta sitten tuleekin Tom Bombadil ja seuraavaksi itken ilosta (ihan raivostuttavaa kun haudanhaamut eivät ole päässeet muuten elokuvaan!!)
Neuvonpito. Rivendellin neuvonpidossa kun Frodo ilmoittaa vievänsä sormuksen tuhottavaksi ja sitten minulle tulee sellainen "voi ei, en toivonut tätä sinulle pikkuinen" - olo. Se on vain jotenkin surullinen kohta.
Gandalf Harmaa. Gandalf kuolee (tai no ei, mutta tässä kohtaa vaan luulee niin). Surullista tottakai.
Boromir. Eiih, se kuolee. Miksi niin täytyi käydä ? Miksi?!
Saattueen hajoaminen. Frodo meinaa lähteä yksin. Se on niin ihana pikku sisupussi. Ja Sam on söpö kun lähtee seuraamaan Frodoa eikä halua päästää tätä yksin mihinkään.

TT
Merri ja Pippin. Aragorn ja kaverukset luulevat että Merri ja Pippin ovat kuolleet. Voih niitä parkoja.
Gandalf Valkoinen. Gandalf tulee takaisin. Tiedän että kohta on tarkoitettu onnelliseksi, mutta minusta se on koskettavakin. Gandalf puhuu kohdassa niin viisaasti ja voih.
Helmin syvänne. Todella surullinen kohta. Melkein Theoden & kumppanit hävisivät örkeille.
Rautapiha. Kohta jossa Rautapihan voimat ovat tuhottu ja Merri ja Pippin istuskelevat siellä katsellessaan tuhoa. Jotenkin vain koskettava kohta.

RotK
Theoden. Surullinen tuo Theodenin kuolema. Se kuoli niin arvokkaasti ja niinpoispäin.
Minas Tirith. Minas Tirithin taistelu kokonaisuudessaan on aika haikea ja koskettava tapahtuma. Siinä näyttäytyy viimeistään Aragornin kuninkuus ja hänen arvokkuutensa.
Faramir. Ääks, hullu Denethor melkein polttaa Faramirin elävältä. Tässä kohtaa tulee kyllä sellainen "pelasta se nyt äkkiä Pippin" - olo.
Sormuksen tuho. Aivan uskomattoman surullinen kohta, kun se Tuomiovuori purkaantuu.
Kruunajaiset. Vihdoinkin Aragorn saa kruununsa ja Arweninsa. Taas onnelliseksi tarkoitettu kohta, mutta tottakai minun täytyy siinäkin pillittää kuin pikkulapsi.
Harmaat Satamat. Tämä kohta on sitten syntisen surullinen. Ei Frodo saa jättää kavereitaan. Ei ei ei.. Mutta sinne se vain lähtee.

Saatan nyt kuulostaa mielipuolelta luetellessani puolet kirjasta mutta kun ne on vaan niin ihania ^^

Loppu, Harmaat Satamat, pisti kyllä itkemään. Pakko siis sanoa se Oli vaan niin söpöä ja tunteellista, ja minusta kun tuli Frodo/Sam ihminen ehdottomasti jo niiden kirjojen lukemisen aikana, niin sitten kun vähän sitä heittää joukkoon niin aww. Kertakaikkiaan oli pakko itkeä

Okei. Siis. Mun pitäis tehdä koulujuttuja, muttei justiinsa nyt huvita, joten taidan vastata tähän sen sijaan. Juu. Eivät ole missään suosikkijärjestyksessä, kunhan listaan sitä mukaa kun tapahtumia tupsahtelee mieleen. Paitsi että minun, ylitunteikkaan ihmisen, ongelma taitaa olla se, että pidän koko kirjaa koskettavana. Listaan siis vain äärimmäiset ykköset.

Ensimmäiseksi Harmaat Satamat. En vissiin ole ainoa, joka liikuttuu kyseisestä kohdasta. Kun luin kyseistä lukua viimeksi oikein ajattelin että joo, mähän tasan tiedän mitä tässä tapahtuu ja millä tavalla ja nyt en itke. Ja olin pitkän aikaa varsin hyvällä tolalla. Mutta aina siinä vaiheessa, kun Merri ja Pippin ratsastavat satamiin ja Pippin itkee ja nauraa samaan aikaan, pato murtuu ja minä vollotan. Reagoin samalla tavalla myös saattueen "ensimmäiseen hajoamiseen", ja "lopulliseen hajoamiseen", kun Legolas ja Gimli eroavat joukosta jatkaakseen matkaa Fangorniin. Kyyneleiden tuloa ei voi estää.

Ihana on myöskin Konnun puhdistus. Kun luin Tarun ensimmäisen kerran, pidin kyseistä pätkää aika turhana ja mitäänsanomattomana. Että eikö se taistelu ikinä lopu ja sitä rataa. Nyt muutaman vuotta vanhempana tajuan, kuinka suuresti matka on vaikuttanut hobittinelikkoon. Kun ajattelen, miten valtavasti hobitit ovat kasvaneet matkan aikana, ja miten kaikki uudet kokemukset ovat vaikuttaneet heihin ja heidän elämäänsä... Nyyhkis.

No sitten on tämä Éowynin taistelu Noitakuningasta vastaan, joka on yksi suosikkikohdistani koko kirjallisuuden historiassa. Mulla on just tällä hetkellä esillä oikeat sivut kirjasta, ja ne ovat jotain niin sanoinkuvaamattoman upeaa. Pidän kohtauksesta niin paljon, etten oikein edes osaa sanoa, mikä mua siinä viehättää. Kai se on se asetelma; voimakas ja upea nainen voittaa kuolemattomana pidetyn pahuuden. Joo.

Argh, tiesin jo aloittaessani, etten luultavasti saa tätä listaa ikinä valmiiksi, ja silti otin riskin... Yritän tiivistää listan mahdollisimman pieneksi, ja leikkaan suuren pätkän Mestari Samvaisin valinnat-intoilustani. Kuvitelkaa tähän pitkä ja kaunosanainen teksti, jonka voin myös lyhyesti ilmaista: Sam on mahtavin ikinä ja Frodon "kuolema" saa minut parkumaan ja kuitenkin Sam on sitkeä ja osoittaa sellaista luonteenlujuutta ettei ole tosikaan. Arvostan.

Tuosta tuli sitten mieleen eräs pikkuinen kohtaus, joka minun on ihan pakko mainita. Rakastan sitä yli kaiken. Meinaan luvussa Yrttejä ja jänispataa tämä kohta, jossa Sam tarkkailee nukkuvaa Frodoa ja tiivistää sitten havaintonsa sanomalla ääneen "minä rakastan häntä". Olin unohtanut koko kohtauksen, ja kun sitten törmäsin siihen jälleen, meinasin hukkua liikutuksen kyyneleisiin.

Just. Mä voisin jatkaa tätä loputtomiin. Koko ajan päähän pälkähtelee liikuttavia kohtauksia, joista haluaisin kirjoittaa kolmen sivun analyysin (tietysti jokaisesta erikseen), mutta ehkä säästän teidät siltä ja lopetan hyvän sään aikana.

Luen nyt uusintakierrosta Tarua läpi, joten en voi kertoa kuin Sormuksen ritareista jotain. Tähän asti kuitenkin eniten tunteita herättänyt kohta oli Konkarin ja hobittien lähtö Briistä:

"Huomenta Koipeliini" hän sanoi (Bil Imarre) "Aikainen lähtö, vai? Löysit näköjään ystäviäkin." Konkari nyökkäsi muttei vastannut.

Aragornin hahmo yksinäisenä ja varmaan pelottavanakin samoojana Briin asukkaiden mielestä kosketti, erityisesti nuo ennakkoluulot. Ja kuinka Voivalvattikin puhui hänestä hobiteille. Sinänsä uskoisin tuollaisen roolin olevan vaikeaa: yksin ja muiden väärinymmärtämä, ennakkoluulojen värittämä.

Voisin sanoa, että koko kirja on koskettava.Joskus kyyneleet kihosivat silmiin onnellisissa ja iloisissa kohdissa ja koskettavissa kohdissa sitten itkin.Ihan oikeesti niin ku itkin!

Mieleen painuvimmat kohdat olivat ehdottomasti ku Sam luulee Frodon kuolleen ja harmaissa satamissa kun Pippin itkee ja nauraa samaa aikaa ;33

Boromirin kuolema oli kamala,vaik en hahmosta paljoa pitänytkään. Myös lopussa Frodon lähtö oli koskettava

Kirjasta tosiaan löytyy monta koskettavaa kohtaa, ja monenmonituiset itkut on tullut väännettyä sitä lukiessa.
Tässä nyt muutama mainitakseni:

- Boromirin kuolema
- Aragornin kruunajaiset
- Faramirin melkein elävältä polttaminen
- Harmaat Satamat

Mulla on aina ollut joku ihme "sidos" Minas Tirithiin.. Mä vaan rakastan Boromiria, Faramiria, Aragornia kuninkaana ja itse sitä kaupunkia ja sitä taistelua (silleen kun taistelua nyt voi rakastaa) jajaja. Kaikki siihen liittyvä siis koskettaa. <3

Minusta koskettavin kohta oli Harmaat satamat.
Tokihan kauniita kohtia tarina on pullollaan.

Hautakummut! Siis kun se haudanhaamu laulaa siinä jotain, tulee kylmät väreet ja sitten siinä on ihana lause: "Yö solvasi aamua, joka siltä oli riistetty, ja kylmä kirosi lämmön joka siltä oli riistetty." Ja Briissä se kohta, kun Aragorn sanoo, että takaa-ajettu mies kaipaa joskus ystävää. Ihana mies. Rivendell ja Lórien pätkät on kauniita. Boromirin kuolema. Surullinen kohtaus. Théodenin kuolema, loistavaa kielenkäyttöä ja ah, Éomer on niin surullinen siinä. Se kohtaus, jossa Aragorn, Éomer ja Imrahil palaa Kaupunkiin, kun puhutaan jotain siitä, että ne pysy haavottumattomina (onko se noin?), mutta moni kuoli ja sitten joku pitkä laulu. Kaunista. Ja sitten se kohta, kun Saattue todellakin hajoo, koska ne oli niin hieno yhdessä. Toisaalta, koko kirja on kaunis. <3