Kaunotar ja kulkuri, kaunotar ja hirviö, PG-13

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Jester
Jeesus
Viestit: 857
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:36 am
Paikkakunta: Valtaistuimen juurella
Viesti:

Kaunotar ja kulkuri, kaunotar ja hirviö, PG-13

Viesti Kirjoittaja Jester »

Title: Kaunotar ja kulkuri, kaunotar ja hirviö
Author: Jester
Pairing(s): Legolas/Aragorn, Legolas/Gimli
Rating: PG, ainakin toistaiseksi
Disclaimer: En omista Keski-Maata tai hahmoja, leikin niillä
Summary: Sormuksen sota on ohi, kolme kumppanusta vatvovat ihmis- ja haltia- ja kääpiösuhteitaan. Kukin omalta kannaltaan, puhuen ristiin paitsi toisiaan, myös itseään.

Warnings: Slash (Hei, tämä on slash-osasto…)
A/N: En nähtävästi onnistu pääsemään yli minä-muotoisen LotR-slashin raapustamisesta, en sitten millään!
Kiitokset Sparksille, joka betasi tämän luettavaan kuntoon. Palaute (myös kritiikki) tervetullutta!



* ~ * ~


(Aragorn)
Hän tietää, mitä hänestä puhutaan.
Sodan aikana miehet tottuivat hänen läsnäoloonsa, huomasivat hänen olevan korvaamaton apu ja oppivat kunnioittamaan häntä. Kaikista tarinoistamme kuitenkin käy ilmi, kuinka lyhyt ihmisen muisti voi säälittävyydessään olla. Ylistettiinkö häntä sankarina vielä kuukausien kuluttua Sauronin kukistumisesta? Saiko hän yhä peräänsä hyväksyviä nyökkäyksiä tai vähintään pienen kumarruksen ohi kulkiessaan? Mainittiinko hänen nimensä ainoastaan puhuttaessa hyvistä teoista kuten alkuaikoina? Tuskinpa vain. Nykyään häntä mulkoillaan alta kulmien – tietenkin vain silloin kun minä en ole näkemässä, tai silloin kun he luulevat, etten ole – eikä hänen nimeään usein vaivauduta edes sanomaan ääneen. Heille hän on osa Minas Tirithiä samalla tavoin kuin joka talvi iskevä nuhakuume tai ruma, mutta välttämätön tukirakenne kaupungin puolustuksessa. Kerran hän mainitsi jonkun (jonka nimeä hän ei suostunut paljastamaan) ilmoittaneen, että kaikkien kannalta olisi parempi, jos hän palaisi kotiinsa suippokorvaisten ystäviensä sekaan. Mies oli ollut umpihumalassa ja vieläkin huonommassa kunnossa Gimlin käsittelyn jälkeen, mutta viesti oli ollut selvä.
Kaikki tämä vain sen takia, että joku tajusi minun toisinaan jakavan vuoteeni hänen kanssaan. Hulluinta on se, ettei kukaan katso minun syyllistyvän mihinkään! Liittoni Arwenin kanssa on muodollisuus, hän tietää sen yhtä hyvin kuin minäkin, enkä suinkaan ole ainoa syy hänen uhraukseensa – Keski-Maahan jäämiseen Kuolemattomien maiden sijaan. Arwenilla on oma elämänsä, minulla on omani.

Legolas on oppinut selviytymään kaiken häneen kohdistuvan vihamielisyyden keskellä, vaikken toisinaan jaksa ymmärtää, miten. Hän pystyy kohauttamaan olkiaan, kun keskustelu taukoaa hänen astuessaan sisään; hän pystyy hymyilemään virallisen päivällispöydän hyiselle tunnelmalle ja voittamaan kaikki ruokailemassa olevat vailla näyttämisenhalua. Jokainen puoliääneen mutistu ”huora” satuttaa häntä, mutta hänen itsepintainen tyyneytensä ei anna sen näkyä – susilaumoilla on tapana käydä haavoittuneiden kimppuun. Ja liikkuessaan pilkkaajien keskuudessa hän todella on tyyni, salaperäinen esimerkki kuvankauniista haltiasta, joka ei itse tunnu ajattelevan olevansa hiukkaakaan kenenkään yläpuolella, vaikka aivan selvästi todellisuudessa onkin. Jos he vain näkisivät saman kuin minä: jos he vain näkisivät sen, mikä tekee hänen kauneudestaan niin koskettavaa.
Hän on vahva, mutta samalla hänessä on tuohon vahvuuteen suhteutettuna uskomaton määrä herkkyyttä. Tämä on yhdistelmä, johon hänessä alun perin rakastuinkin. En voi kuin antaa hänelle kaiken arvostukseni ja ihmetellä, miksi hän on valmis kestämään sen kaiken minun takiani. Tai ehkä on harkitsematonta sanoa pelkästään minun takiani, se antaa väärän kuvan kummallisesta tilanteestamme: en sentään ole ainoa, joka rakastaa häntä vilpittömästi koko sydämestään tai johon hän puolestaan voi tukeutua. Mutta ehkä on parempi, että katson olevani kykenevä puhumaan vain omasta puolestani.

En tiedä, mitä voin tehdä. Miesten väliset suhteet eivät ole ennenkuulumattomia, jos nyt eivät ole yleisiä tai suopeasti tunnustettujakaan. Joku voisi luulla, että kuninkaana voin vähät välittää muiden mielipiteistä yksityiselämäni suhteen, mutta asia on pikemminkin päinvastoin. Minun on näytettävä esimerkkiä kansalleni, ja valitettavan harvojen mielissä ”korkea moraali” ja rakkauteni haltiaystävääni kohtaavat sulassa sovussa. Siispä pidämme matalaa profiilia ja vaikenemme. Onko se oikein ketään kohtaan, siitä minulla ei ole aavistustakaan.


(Legolas)
Voin tuntea katseiden porautuvan selkääni jo ottaessani ensimmäisen askelen kohti ovea. Kevyt huokaus karkaa huuliltani miettiessäni heidän ennalta-arvattavuuttaan: vielä istuessani pöydässä ruokailemassa kukaan ei vilkaissutkaan suoraan minua kohti. Joskus olisin voinut pahoittaa mieleni, en enää. Poistun mahdollisimman nopeasti, mutta ei kuitenkaan kiirehdi: enhän halua, että he joutuvat odottamaan kitkerän puheensorinan aloittamista pidempään kuin on tarpeen.

Ilta on alussa, tunnen syksyn kirpeyden harhautuneen sisään avoimesta ovesta tai ikkunasta. Aragornin pahoitteluista ei ollut tulla loppua hänen muistettuaan, että oli sopinut tärkeän tapaamisen Rohanista saapuneiden lähettien kanssa juuri täksi illaksi. Kun lopulta sain hänet hiljennettyä, kesti vielä kauemmin saada hänet uskomaan, etten ole pahoillani tai loukkaantunut. Hieman haikea kenties olen - täysikuu valaisee Minas Tirithin talveen valmistautuvat puutarhat omalla karulla tavallaan taianomaisiksi - mutten hiukkaakaan loukkaantunut. Voin saada maistiaisen tuosta näystä jo astumalla omalle parvekkeelleni, minkä päätänkin pikimmiten tehdä. Kaksi huonetta käsittävä asuntoni ei ole ylellinen, mutta vastaa tarpeitani niin hyvin kuin ihmisille suunniteltu ylipäätään voi; tarpeeksi rauhallinen, mutta samalla tarpeeksi lähellä Aragornia – ja Gimliä. Asunto on hämmästyttävän avara pieneen kokoonsa verrattuna ja, kuten sanottu, olen saanut sen myötä käyttööni oman parvekkeen, jolle voin aina paeta pelätessäni sisätilojen alkavan tuntua liian ahtailta.

Asetun nojaamaan rinnankorkuiseen kaiteeseen kääntäen kasvoni kohti kevyttä tuulenvirettä. En tule koskaan rakastamaan Minas Tirithiä samoin kuin Synkmetsää, tai edes samoin kuin Rivendelliä ja Lorienia. Minä sopeudun. En ole kotonani täällä, mutta ainakin paikan isäntä kohtelee minua kuin kunniavierasta. Eikö yksin Aragornin pitäisi saada minut tuntemaan itseni onnelliseksi? Hän on toteutunut toive, epäilemättä hienointa, mitä elämässäni on tapahtunut. Ja silti… pelkään olevani kiittämätön, enhän voi edes olettaa hänen suojelevan minua joka hetki ja pakottavan kansaansa unohtamaan syvään juurtuneet mielipiteensä. Ja minähän olen onnellinen hänen kanssaan.
Kuulen lyhyet ja raskaat kääpiönaskeleet takanani olevasta huoneesta ja hymyilen itsekseni. Gimli on taas päässyt selville mielenliikkeistäni ennen minua. Mihin minä joutuisin ilman häntä?


(Gimli)
Haltia on taas mietteliäällä päällä. Nytkin hän tuijottaa kaukaisuuteen aivan kuin hän todella näkisi siellä jotain – tai mistä minä tiedän, ehkä hän näkeekin – tuo hassun poissaoleva ilme sinisissä silmissään. Voin kuvitella, mitä hän ajattelee: hän laskee päiviä, miettii, voiko viettää seuraavan yön ihmisrakastajansa kanssa ja tyydyttää molempia piinaavan kaipuun sotkematta tämän velvollisuuksia; miettii, pitäisikö hänen vain saada Aragorn unohtamaan velvollisuutensa. Hän on toisinaan liiankin vastuuntuntoinen, hän ei tule valitsemaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ehkä hän hiipii yön laskeuduttua kuninkaan huoneeseen kysyäkseen, onko tällä aikaa hänelle ja itselleen, ja Aragorn-typerys vastaa vieläkin suuremman vastuuntunnon pakottamana rehellisesti. Mikäli aikaa on, Legolas jää, mikäli ei, tämä toivottaa hyvät yöt ja palaa muutaman suudelman saattamana omiin oloihinsa. Molemmat kuvittelevat menettelevänsä oikein.

Yleensä Legolas tahtoo puhua kanssani. Erikoislaatuisen ystävyytemme alkutaipaleella emme olisi edes kuvitelleet sitä mahdolliseksi – ylhäinen haltia ottaisi tavakseen avautua ja uskoutua jurolle kääpiösoturille, ja että tuo kääpiö vielä kuuntelisi ja yrittäisi auttaa parhaan kykynsä mukaan. Kohtalolla on tarjottavanaan mitä ihmeellisimpiä yllätyksiä. Tänään hän kuitenkin on poikkeuksellisen hiljainen, mutta se ei huolestuta minua. Pikemminkin surettaa, mutta unohdan surkuttelun kuullessani hänen ehdotuksensa: hän haluaa, että lähdemme ratsastamaan! Typerä haltia, kuvitteleeko hän minun suostuvan mihin tahansa takiaan? Tai pitääkö hänen tuntea minut niin hyvin, että hän tietää minun suostuvan mihin tahansa?
Murahdukseni, vastalauseeni ja jupinani kaikuvat kuuroille korville. Seuraan häntä läpi käytävien, yli pihan ja tallin ovesta sisään. Odotan kulmiani kurtistellen, kun hän selittää asiansa nuorelle tallipojalle. Hetken kuluttua eteemme tuodaan melko pienikokoinen, harmaanvalkea hevonen, joka vilkuilee meitä epäluuloisesti pitkän otsatukkansa alta itsekseen puhisten. Pienen tutustumisen jälkeen se ihastuu Legolasiin, mutta yrittää haukata palan pohkeestani astuessani lähemmäs. Epäluotettava elukka. En kuitenkaan sano sitä ääneen: haltia ei ole sillä tuulella, että ottaisi pieniäkään viivytyksiä vastaan innosta pomppien.
Päästyämme ulos kaupungista tiedän olevani järjiltäni. Legolas kuiskaa jotain ratsullemme, minkä seurauksena se syöksyy riemuissaan mielipuoliseen laukkaan. Vaihtoehdot ovat siis joko takertua haltiaan ja pitää kiinni henkensä edestä tai antaa periksi tutiseville jaloille, tipahtaa kyydistä ja katkaista niskansa. Kumpikaan ei siinä tilanteessa tunnu hyvältä ratkaisulta.
Ilmeisesti hän tajuaa tukalan oloni ja pyytää konia hiljentämään säädylliseen vauhtiin. Hän väläyttää minulle hymyn olkansa yli kuin kertoakseen, etten ole onnistunut murtamaan yhtään hänen kylkiluistaan, enkä tiedä, miksi se aiheuttaa minussa hetkellisen ailahduksen vaivaantuneisuutta. Tuhahdan vastaukseksi. Yrittäessäni kääntää huomioni pois Legolasista pannen merkille voimistuneen tuulen ja tummalle taivaalle kerääntyvät riekaleiset pilvet. Ne eivät enteile sadetta, mutta ovat valmiita pilaamaan kuuhullun ystäväni hartaushetket tämän yön osalta. Ehkä parempi niin, nyt hänellä voi riittää enemmän sisua omia Aragorn itselleen. Ainakin toivon, että hänellä riittää.


A/N: Jotkut taisivatkin jo lupautua lukemaan jatkon. Sitä odotellessa kommentoida saa edelleen.
And then we'll do it doggy style so we can both watch X-Files

Vuoden Frodo
Jester
Jeesus
Viestit: 857
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:36 am
Paikkakunta: Valtaistuimen juurella
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Jester »

A/N: Ilmoitusluontoinen asia, rating tässä kappaleessa (varmuuden vuoksi) PG-13.

* ~ * ~

(Gimli, edelleen)

En odottanut hänen pyytävän minua liittymään seuraansa, mutten myöskään kieltäydy kutsusta. Ratsastusretki ja etenkin sen tuoma tunne vapaudesta ovat piristäneet häntä hieman, sen voi nähdä hänen silmistään. Hän alkaa jutella kanssani mitättömistä pikkuasioista, jotka saavat merkityksen hänen lausuessaan ne, mutta hän ei ole vielä valmis varsinaiseen keskusteluun. Ei se mitään, minulla on aikaa odottaa.
Istuudun tavalliselle paikalleni hänen sänkynsä laidalle. Hän astelee kaappinsa luo ja kysyy, häiritseekö hänen vaatteidenvaihtonsa minua. Saatuaan kieltävän vastauksen hän alkaa riisuuntua. Hän ei ole enää aikoihin kainostellut minun seurassani, vaikka jollain kummallisella tavalla varmasti tietääkin minun katselevan suuremmalla mielenkiinnolla kuin ystävän kuuluisi. Eikä se tunnu kiusaavan häntä: lämmin vihreä tunika ja vaalea aluspaita päätyvät tuolinkarmille, käytössä kuluneet saappaat sen alle. Hän laskee housunsa hajamielisen oloisena ennen kuin edes vilkaisee kaapin sisältöä arvioivasti, eikä pidä kiirettä asua valitessaan. Se on aina yhtä hätkähdyttävää. Toisaalta hän tuntuu unohtaneen minut täysin, toisaalta hänen on pakko vaistota katseeni vaeltavan pitkin hänen vartaloaan.
Miksi hän tekee tämän?
Tuskin sentään ilkeyttään, toivottavasti ei ainakaan säälistä. Suuremmassa väkijoukossa hän hakeutuu huomion keskipisteeksi vain äärimmäisen harvoin, eikä tunnu muutenkaan välittävän niistä ihailevista silmäyksistä, joita hänen valloittavan hahmonsa perään satelee – ei täällä, paksukalloisten gondorilaisten keskellä, vaan esimerkiksi Lorienin-vierailun aikana ja jopa Rohanin kansan taholta. Eikä tuo ihailu tule ainoastaan – tai välttämättä edes enimmäkseen – vastakkaisen sukupuolen edustajilta, hän tietää sen.
Mietteeni katkeavat hänen kääntyessään takaisin puoleeni ja käskiessä minua tekemään valinnan vasemmalla käsivarrella roikkuvan syvänsinisen ja oikealla olevan kirjaillun harmaan tunikan välillä. Pidän tuijotukseni vaatteissa – ja tiukasti vain vaatteissa – päätyen harmaaseen. Hän myöntyy päätökseeni ja pujottaa sen yhdellä sulavalla liikkeellä päälleen täydentäen sitten asunsa mustilla housuilla ja sukilla ennen kuin liittyy seuraani vihreällä päiväpeitolla verhotulle sängylle. Hän ei kysy, miksi kasvoni näyttävät tavallista punehtuneimmilta, enkä minä rupea selittämään. Selvitän kurkkuani ja huomautan jotain hänen itseluottamuksenpuutteestaan – kysyä nyt kääpiöltä neuvoa pukeutumisessa! Hän virnistää ja kummastelee, eikö muka näytäkään hyvältä vaatteissa kuin vaatteissa. Muuta antoisan sanasodan ja piikittelyn syttymiseen ei tarvitakaan.
Sinä yönä hän lähtee Aragornin luo.


(Aragorn)
Hänellä on kyky saada kaikki ympäröivä menettämään merkityksensä. Lorienin haltioiden vierailun järjestäminen voi mainiosti odottaa aloitetuksi tulemista huomiseen, eivätkä muutkaan asiat tunnu enää kerjäävän välitöntä huomiotani. Legolasin ei tarvitse kerjätä.
Hänen hoikka vartalonsa painautuu syleilyyni, ja huomaan hänen olleen ulkona aiemmin illalla. Hänen pehmeät huulensa harhailevat omiani vasten, raottuvat kysyvinä, kutsuvina, vaativina. Annan suudelmani vakuuttaa kaikkien ajatusteni keskittyvän vain häneen. Yhtä suudelmaa seuraa väistämättä toinen, ja kielemme muistavat sen tutun, intohimoisen leikin, johon ne eivät ole saaneet mahdollisuutta yhtyä päiväkausiin. Hän ei kiirehdi, hän ei koskaan kiirehdi. Jokainen liike, vaistonvarainen ja harkittu, johdattelee hitaasti seuraavaan, valmistelee tulevaan, työntää kohti rajaa, jonka jälkeen millään muulla ei voisikaan olla mitään väliä. Hän on liian hyvä tässä, mutten ole enää aikoihin kiusannut itseäni kuvittelemalla, keneltä hän on oppinsa saanut. En ole koskaan tullut kysyneeksi, vaikka hän ehkä kertoisikin: kuten sanotaan, tieto lisää tuskaa. Legolasilla on ollut satoja vuosia aikaa tutustua lähemmin useampaankin viehättävään miespuoliseen haltiaan, mutten tahdo tietää heistä yhtään tarkemmin.
Kuorimme toisemme esiin täysin turhiksi käyneiden vaatteiden kätköistä, ja ylivertaista tahdonvoimaa osoittaen päädymme toisella puolella huonetta odottavalle sängylle kirjoituspöydän sijaan. Kuten aina, hän näyttää uskomattomalta vaaleine, virheettömine ihoineen, vaaleat hiukset levinneinä sotkuiseksi sädekehäksi päänsä ympärille, silmät äänettömästi anoen. Hän tahtoo tulla rakastetuksi, omistetuksi sillä kaikkein merkittävimmällä tavalla. Kuka minä olen kieltämään hänen toiveitaan?


(Legolas)
Aragornin nukahdettua en malta tehdä samoin, vaan tapani mukaan jään leikittelemään ”entä jos” –ajatuksellani. Entä jos hän ei olisi naimisissa Arwenin kanssa, entä jos voisimme osoittaa tunteemme niin julkisesti kuin haluamme, entä jos… niin, entä jos hän ei olisi kuolevainen? Inhoan itseäni joka kerta kun ajattelen sitä, mutten toisaalta voi olla ajattelemattakaan. Nukkuessaan, tuo pieni aavistus hymystä suupielissään hän näyttää nuoremmalta. Niin ylhäistä syntyperää kuin onkin, vaikkeivät itse vuodet koske häneen samoin kuin tavallisiin ihmisiin, vuosien mukanaan tuomat huolet ovat jättäneet häneen jälkensä hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Ihmiset tuskin näkevät sitä samoin kuin haltiat.
Pyyhkäisen tumman hiussortuvan hänen kasvoiltaan nojautuen hetkeksi lähemmäs, kuiskaan rakastavani häntä ja vetäydyn pois. Yö on kääntymässä aamuksi, ja aion olla omassa huoneessani kauan ennen yhdenkään palvelijan murhaavia silmäyksiä. Kerään vaatteeni lattialta, pukeudun, painan oven äänettömästi kiinni perässäni. Omassa sängyssäni saan kuin saankin nukutuksi auringonnousuun asti.
Aamulla päätän tarvitsevani jotain, mikä vie ajatukseni hetkeksi pois kaikesta. Tällä kertaa en ota mukaani sen paremmin hevosta kuin Gimliäkään, vaan aloitan reippaalla kävelyllä ja päästyäni tarpeeksi kauas kaupungista pyrähdän kevyeen juoksuun. Haltia ei tarvitse juoksemiseen sen kummempaa syytä kuin maan jalkojensa alla, ylleen aamunkalpeana kaartuvan taivaankannen, luonnon äänet ympärilleen ja tuulen hiuksiinsa. Minä tarvitsen sen kaiken lohdullisen yksinkertaisuuden.
Mieleni on aivan liian levoton tavoittaakseen tuon yksinkertaisuuden ilman kenenkään tai minkään apua.



A/N: Palautetta! Käykää vaikka hihkaisemassa "hep!" jos kykenitte lukemaan tämän, jookosta? Ja saa sanoa myös, jos ette pitäneet.
And then we'll do it doggy style so we can both watch X-Files

Vuoden Frodo
Avatar
Sparks
Halipallero
Viestit: 1674
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 5:57 pm
Paikkakunta: Oma punkka

Viesti Kirjoittaja Sparks »

Minä olen nillitykseni nillittänyt jo silloin, kun betasin :D Nyt saat siis vaan kasakaupalla kehuja sujuvasta tekstistä ja mielenkiintoisesta tarinasta!

Julmaa, eikös? :P
Vuoden Slasheri 2004-2006 & Loftishengetär 2007-2010

Give Me A Lifetime Of Memories.
Jester
Jeesus
Viestit: 857
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:36 am
Paikkakunta: Valtaistuimen juurella
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Jester »

Kiitos, Sparks. Julminta mitä olen aikoihin kuullut. :wink: (*vilkuilee hymiötä hitusen epäluuloisena* Noihin täytyy tottua...)
And then we'll do it doggy style so we can both watch X-Files

Vuoden Frodo
Poison
Örkki
Viestit: 56
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:53 am

Viesti Kirjoittaja Poison »

Testing, testing...toimiiko tämä nyt näin? *ei osaa käyttää ilme* Toivottavasti.

*Huutaa kovaaan ääneen HEP!* Min mielestä tuo jatko oli aivan inana, vaikka edelleenkin sitä mieltä, että Gimlillä on huono maku. Se sininen paita olisi sopinut paremmin. :wink: Ja edelleenkin minä tykkään Legsin `sädekehästä` *huoh* Se on NIIIIN ihana. *halaa Jesteriä*

Mitään rakentavaa palautetta minulla ei nyt kyllä ole....ihan niin kuin ois joskus ollut. :wink:
Jester
Jeesus
Viestit: 857
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:36 am
Paikkakunta: Valtaistuimen juurella
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Jester »

A/N: Rating laskee taas PG:ksi. Ja kyllä, jatkoa tulee, vaikkei kukaan lukisikaan (tai no kukaan ja kukaan, onhan minulla todistetusti kahden hengen yleisö :wink: ). Jälleen kiitokset Sparksille betauksesta.

***

(Aragorn)
Pienenpienestä viivytyksestä huolimatta Lothlórienin Valtias Celebornin ja Valtiatar Galadrielin vierailu kaupungissamme on alkanut ihailtavan sujuvasti, kaikki tekevät parhaansa heidän ja heidän seurueensa viihtyvyyden takaamiseksi. Kipeä muistutus siitä, että Legolas saa osakseen erityiskohtelua.
Hän ja Gimli istuvat samassa pitkässä pöydässä vieraidemme kanssa, muutaman tuolin päässä minusta, vaimostani ja kunniapaikoilla hiljaista ihailua ja arvostusta keräävästä haltiaylimyspariskunnasta. Legolas juttelee vapautuneen näköisenä Haldirin kanssa – Haldiriin hän ehti tutustua jo liikkuessamme Sormussaattueen ominaisuudessa. Hopeahiuksisen kapteenin veljet loputtomine kysymyksineen kääpiöiden kulttuurista eivät taatusti tule jättämään Gimliä rauhaan vielä tunteihin, ellei ystäväni sitten jollain ilveellä onnistu harhauttamaan heitä ja pakenemaan. Legolas nauraa jollekin, mitä Haldir on juuri kertonut saaden muutkin läheisyydessään olevat haltiat hymyilemään. Suurin osa heistä epäilemättä tietää ystävyytemme todellisesta luonteesta ja pitää häntä hulluna – tai ainakin rakastuneena typeryksenä. Mutta yhtä kaikki hän on yksi heistä, todellinen prinssi jopa kaltaistensa keskuudessa. Kun heidän omaan keskusteluunsa tulee tauko, he jäävät hetkeksi kuuntelemaan tuota kaksikkoa ennen uuden virittelemistä.
Aterioinnin edetessä verkkaisesti omalla painollaan en voi olla huomaamatta, etteivät Haldirin tummat silmät juurikaan erkane Legolasista. Siirryttäessä jälkiruokaan tajuan mieleni perukoilla kolkuttavan reaktion olevan mustasukkaisuudenpoikanen. Miksi ihmeessä? Haluaisin ravistella itseäni ja tivata, miksei hän saisi pitää hauskaa jonkun muun kanssa, kun hänellä kerrankin on siihen niin otollinen tilaisuus. Kaikeksi onneksi Arwen tekee ravistelun puolestani. Hän tarttuu kevyesti käteeni ja vilkaisee minua muistuttaen siitä, että paikalle kokoontuneet on pian siirrettävä muihin tiloihin, joissa seurustelua voidaan jatkaa vähemmän virallisissa merkeissä. Tuo sama vilkaisu onnistuu myös muistuttamaan siitä, ettei kumpaakaan – Legolasia tai Haldiria – voi syyttää mistään. Ei edes silloin, kun he poistuvat muiden seurasta jatkaakseen jutusteluaan ilman yleisöä. Yllätyksekseni Gimli on se, joka näyttää kaikkein tyytymättömimmältä asiain nykyiseen tilaan. Hän yrittää livistää, mutta käteen tyrkätty viinilasi ja kahden nuoren haltiasoturin läpipääsemättömät hymyt katkaisevat paon heti alkuunsa.


(Legolas)
Aragornilla ja Gimlillä ei liene kunnollista käsitystä siitä, kuinka läheisissä väleissä minä ja Haldir olemme – tai olimme esimerkiksi viimeisien Lorienissa vietettyjen päivien aikana – mutta se tuskin on tärkeää. Haldir on ystävä, ja jollain, lähes huvittavalla tavalla hänessä on paljonkin samaa kuin Gimlissä. Minä olen aina luullut, ettei luottamustani voiteta helposti. Tämä haltia on kuitenkin onnistunut sen tekemään, eikä ole sitä tähän mennessä pettänyt. Hän aloittaa lempeän suorasukaiseen tyyliinsä kysymällä, miksi näytän niin surulliselta. Ihmettelen vaisusti, näytänkö, ja pian huomaan kertovani hänelle; sodan aikana herännyt ja kasvanut rakkauteni Aragorniin on kohdannut aivan uudenlaisen haasteen, ja olen todella alkanut pelätä, kuinka se selviytyy siitä. Tiedän, että se selviytyy, mutta ei muuttumattomana. Seuraavaan kysymykseen, siihen, miksi pelkään muutosta niin paljon, en osaa vastata. Eikä hän rupea utelemaan, hän toivoo minun selvittävän sen omin neuvoin. Silti en osaa olla varuillani.
Entä kääpiö?
Muistutan ehkä hitusen liiankin purevasti, että tuolla kääpiöllä on myös nimi, mikä saa Haldirin hymyn levenemään hetkeksi. Hän tietää osuneensa arkaan paikkaan. Mikä Gimli loppujen lopuksi on minulle?
Pelkkä ’ystävä’ ei kerro juuri mitään, ’ihailija’ olisi loukkaus häntä kohtaan, ’rakastaja’ taas merkitsee liikaa. Hän on tietenkin ainoa tuntemani kääpiö, mutta uskallan veikata hänen kuuluvan empaattisempaan ja pohdiskelevampaan osaan kansastaan. Kivikovan kuoren, monien muurien ja visusti lukittujen ovien takana hänellä on mitä suurin ja lämpimin sydän, enkä usko sen olevan yhtään sen särkymättömämpi kuin haltian tai ihmisenkään. Tällä kääpiöllä on tunteet, vaikkei hän niitä hevin näytäkään – hän ei uskalla näyttää peläten satuttavansa jotakuta ja tyytyy näin ollen satuttamaan itseään. Mutta jos uskaltaisi… mitä ne tunteet olisivat? Olen miettinyt sitä jo kauan pääsemättä täysin tyydyttäviin vastauksiin. Epäilemättä hän rakastaa minua, mutta millaista se olisi, jos minä en olisi Aragornin kanssa? Olisiko meidän suhteessamme suuria eroja nykyiseen verrattuna, esimerkiksi jonkinlainen fyysinen puoli? Äkkiseltään en voi kuvitella itseäni edes suutelemaan kääpiötä. Mutta tarkemmin ajateltuna en voinut vielä pari vuotta sitten kuvitella tuntevani minkäänlaista halua ihmistä kohtaan, ja sen käsityksen jouduin muuttamaan. Ei, se ei välttämättä olisi ollenkaan vastenmielistä, ehkä jopa päinvastoin.

Kerron tuon kaiken Haldirille takellellen, pysähtyen vähän väliä etsimään sopivia sanoja, ja tällä kertaa minä olen se, joka kysyy. Mitä minun pitäisi tehdä? Jatkaa kuten tähänkin asti, tietoisena, mutta välittämättä? Kertoa hänelle – mitä? – onttojen pahoittelujen kera? Todeta tylysti, ettei meistä koskaan voisikaan tulla enempää kuin nyt olemme, että pelkkä ajatuskin on naurettava? Sillä hetkellä mikään ei kuulosta hyvältä, eikä Haldir tietenkään ala sanella, mitä minun tulisi tehdä ja mitä ei. Hän tarjoaa lohduttavan olkapään ja lupaa toivoa kaiken sujuvan parhain päin. Otan tarjouksen vastaan kyyneliä nieleskellen. Haldirilla on omituinen kyky saada minut itkemään.
Keskustelumme ei kuitenkaan ole vielä ohi, vaan saatuani hiljaisen nyyhkytykseni ja vavahtelevat hartiani kuriin en malta olla tiedustelematta, mitä hänen rakkauselämäänsä kuuluu. Hän nauraa, ettei koskaan päässyt yli minun menetyksestäni ja kaivaa taskustaan nenäliinan, jonka ojentaa minulle. Pyyhin kyynelten jälkiä kasvoiltani Haldirin pitäessä pienen miettimistuokion ja alkaessa purkaa omia tuntemuksiaan. Se käy häneltä huomattavasti hallitummin ja vailla suurempia kohtauksia.

Lothlórienin haltiat viipyvät Minas Tirithissä viisi päivää, jotka tuntuvat kiitävän ohitseni pysähtymättä hetkeksikään vetämään henkeä. Aragornilla tuskin on aikaa tuntea itseään laiminlyödyksi, mutten voi mitään kaihertavalle syyllisyydelle viettäessäni käytännöllisesti katsoen kaiken liikenevän ajan Haldirin kanssa. Kun hän lähtöään edeltävänä iltana ei poistukaan huoneestani, on tyynen pinnan alla kuohuva huhujen ja hätiköityjen johtopäätösten meri valmis hukuttavaan tulvaan. Tiedän, että siitä koituu vielä hankaluuksia, mutta ainakin Haldir on onnistunut herättämään minussa hieman uhmakkuutta, jolla jaksaa eteenpäin.
Aamun sarastaessa kukaan, edes uteliain palvelusneito, ei ole todistamassa yksityisiä jäähyväisiämme: pitkää halausta, Haldirin kevyttä suudelmaa poskellani, sanoja, jotka olemme unohtaneet tai jättäneet tarkoituksella tähän hetkeen. Hän ei tiedä, koska näemme seuraavan kerran, ja kuten tavallista, emme lupaa sen suhteen mitään. Liittyessään seurueeseensa Haldir astuu takaisin Rajaseudun vartijan rooliinsa jättäen minut pohtimaan viimeistä asettamaansa kysymystä.
Voin puhua Gimlille lähes kaikesta: miksen voi käyttää häntä olkapäänä, kun seuraavan kerran tarvitsen sellaista?


(Gimli)
Kun viimeinenkin hopeanhohtoinen hiustupsu haltiasaattueesta on kadonnut kaukaiseksi pisteeksi taivaanrantaan, tunnen oloni paljon paremmaksi. Olen syvästi otettu Valtiatar Galadrielin tapaamisesta ja hänen osoittamastaan huomiosta, mutta vielä syvemmin mustasukkainen Legolasista. Aragornkin on, muttei näytä sitä – typerä, järkevä ihminen! Tätäkö me sitten tarkoitamme, kun sanomme luottavamme Legolasiin? Mietimme kuumeisesti, mitä hän on mahtanut puhua tai tehdä tuon hurmaavan haltiasoturin seurassa, nieleskelemme vaivalloisesti kysymykset ja huomautukset. Vakuutamme itsemme siitä, ettei mitään mainitsemisen arvoista tapahtunut. Ja kuitenkin se jää vaivaamaan, odottamaan tilaisuutta purkautua muussa yhteydessä.
Legolas näyttää havahtuvan näihin maailmoihin vasta Aragornin astuessa tämän vierelle ja sanoessa jotain matalalla äänellä. En tiedä mitä hän sanoi, mutta tärkeintä on se, että Legolas hymyilee. Kuninkaamme poistuessa muiden askareiden pariin haltia viittaa minua tulemaan mukaansa. Epäröidessäni hän lupaa, ettei vie minua lähellekään mitään nelijalkaista ja ennen kuin huomaankaan, tallustelen jo Legolasin vierellä läpi puutarhan. Minusta paikka näyttää kuolleelta.
Hän tiedustelee silmät tuikkien, oliko minulla hauskaa Rúmilin ja Orophinin kanssa, ja samassa hoksaan veljesten järjestäneen koko jutun. Kirotut suippokorvat! Legolas osoittaa minulle vilpittömät – tai ainakin vilpittömän huvittuneet – pahoittelunsa tietäen, etten voi vihoitella hänelle kovin kauaa. Hän ei selitä, me molemmat tiedämme syyn.
Päämäärättömän vaeltelun aikana mustasukkaisuuteni liukenee vähitellen pois muuttuen hiljaiseksi hyväksynnäksi. Haldir, niin ärsyttävä kuin osaa ollakin, on puhaltanut Legolasin sisäisen liekin väreilemään, taistelemaan ja palamaan entistä kirkkaammin ja tasaisemmin. Sitä minun on vaikea hyväksyä, että hän saattaa tarvita jotakuta muuta yhtä paljon kuin minua tai Aragornia. Ja ehkä minun on vaikea hyväksyä myös sitä, mistä Haldirin vierailu meitä muistutti: Legolasilla on puoli, josta me emme tiedä mitään.
And then we'll do it doggy style so we can both watch X-Files

Vuoden Frodo
Poison
Örkki
Viestit: 56
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:53 am

oi voi!^^

Viesti Kirjoittaja Poison »

Jee!! Mainostamasi terapeutti Haldir oli vihdoinkin päässyt mukaan.. :P Toivottavasti tyyppiä nähdään myös jatkossa.

Taaskaan minä en osaa sanoa mitään -mikä saattaa johtuu myös siitä, että oon ilmeisesti istunu koneella liian pitkään ja teksti on välillä oudon sumeaa tai kirjaimet suurenee ja pinenee välillä. MUTTA min haluu jatkoo!!!

"Hän tiedustelee silmät tuikkien, oliko minulla hauskaa Rúmilin ja Orophinin kanssa, ja samassa hoksaan veljesten järjestäneen koko jutun."
Tuo kohta on aivan mahtava! Arvaa vaan miten pahasti repeilin? :mrgreen: Minä ainakin uskon Gimlillä olleen hyvin hauskaa veljesten kanssa.... :wink:
Avatar
Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel »

Luin koknaan!*ylpeä*Noniin siis, palauttetta en saa ainakaan järkevää.Tämä oli surulllisen hauska. :mrgreen:
Phiedra
Örkki
Viestit: 60
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:02 pm
Paikkakunta: Jossain siellä, missä maailmat kohtaavat

Viesti Kirjoittaja Phiedra »

HEP!

Aivan ihana. Kauniisti kirjoitat, kyllä kyllä. Suloista teksitiä, suloisesti kuvaillut hahmot. Eivät täysin IC, mutta eipä haittaa. Oikein hiano. Ja minä mokoma luin tämän vasta nyt... Häpeän itseäni.

Kiitoksia. Tuosta tuli hyvälle tuulelle, ihuna se oli.
Jester
Jeesus
Viestit: 857
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:36 am
Paikkakunta: Valtaistuimen juurella
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Jester »

A/N: Ja se jatkuu vieläkin :wink: . Lyhyt kappale ennen viimeistä/kahta viimeistä... Sparks, olen laiskimus, jätin sen toiston korjaamatta, mutta kiitos kun huomautit asiasta.

Ja kiitos kommenteista! Tosin Poisonille tiedoksi, etten tarkoittanut Gimlin pitäneen aivan sellaista hauskaa veljesten kanssa :mrgreen: Tajusin tuon viehättävän kaksimielisen merkityksen liian myöhään...


* ~ * ~

(Legolas)
En tiedä, millaisen odotin Minas Tirithin talven olevan. Tiedän, etten odottanut sen olevan aivan tällainen. Lämmin hengitykseni muodostaa vähän aikaa kestävän, vaalean läiskän ikkunalasiin. Hetken mielijohteesta kirjoitan jo reunoiltaan kutistuvaan huuruun nimen ’Estel’, mutten ehdi ihastella taideteostani kauaa. En myöskään jää pohtimaan tilanteen symboliikkaa sen pidemmäksi aikaa, vaan kiedon aamutakkini liepeet tiukemmin ympärilleni ja suuntaan katseeni yli ikkunasta avautuvan näkymän. Aragornin makuuhuoneen ikkunasta avautuvan näkymän. Haltian silmille maisema ei ole enää kovinkaan hämärä, ilmassa on lupaus auringon ensimmäisten säteiden saapumisesta hetkenä minä hyvänsä. Minun täytyy lähteä. Hyväilen Aragornin peitteiden keskellä makaavaa hahmoa vielä viimeisen kerran katseellani ennen kuin pujahdan käytävään. Parina aamuna viimeisten viikkojen aikana olen uskaltautunut jäämään hänen pyydettyään, mutta tämä aamu ei ole sellainen. Hänellä on tärkeämpää tekemistä, en halua pidätellä häntä itsekkyydessäni.
Linna on hiljainen, sen asukkaat ovat hiljaa. Pieni, harmaa hiiri vipeltää takaisin koloonsa, kun säikäytän sen ohi kulkiessani. Saapuessani omalle ovelleni en voi itselleni mitään, vaan jatkan matkaani hieman pidemmälle. Gimli on epäilemättä vielä unten mailla, enkä oikeastaan halua häiritä häntä. Epäröin ja ihmettelen, mitä olen tekemässä. Painan otsani vasten kylmää kiviseinää kootakseni ajatuksiani. Mitä minä haluan hänelle sanoa? Mietin, mahtaako hänen ovensa olla lukossa, ja heräisikö hän, jos kokeilisin? Tunnen itseni typerämmäksi kuin aikoihin, käännyn takaisin tulosuuntaani ja suljen korvani viekoittelevalta uteliaisuudelta.
Mikä minua vaivaa?

(Aragorn)
Legolasin mentyä käännän kylkeäni syvään huokaisten. Sivelen lakanaa hajamielisesti, voin aistia hänen viipyilevän lämpönsä. Olen neuvoton rakastamani haltian suhteen, enkä suinkaan ensimmäistä kertaa – tuskin viimeistäkään. Hän on iloisempi ja avoimempi, ehkä jopa onnellisempi kuin koskaan. Mutta samalla hän tekee minut tietoiseksi jostakin, mitä en voi koskettaa, jostakin, minkä hän taitaa salata itseltäänkin. Sillä on epäilemättä jotain tekemistä Haldirin vierailun kanssa, mutten kuolemaksenikaan keksi, mitä. Teorioita mielikuvitukseni on kehitellyt useita, eikä mikään niistä vastaa totuutta, saati sitten nosta kumpaakaan haltioista suotuisaan valoon. En ole kysynyt: en ole vielä päättänyt, kumpi tässä tapauksessa olisi kahdesta pahasta pienempi. Se, että en saa koskaan tietää, vai se, että saan tietää jotain ikävää.
Huokaisen uudelleen. Kylläpä kansani on saanut itselleen loistavan kuninkaan! Päättämättömyyden lisäksi minua näyttää vaivaavan myös pelkuruus.

(Gimli)
Tartuttaakohan liika haltian seurassa oleskelu minuun jotakin? En voi kuulla hänen askeleitaan, hän ei päästä pienintäkään ääntä; ja silti voin tuntea hänen olevan jossain lähellä. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, ja toisinaan huomaan toivovani, että hän olisi lähempänäkin.
Tietenkään en tarkoita, että haluaisin ruveta Aragorniksi Aragornin paikalle, en kaipaa sellaista läheisyyttä Legolasin kanssa.
Vai… kaipaanko?
Typerä kääpiö, soimaan itseäni heti tuon ajatuksen pulpahdettua pintaan. Legolas on ystäväni, rakastan häntä ja se siitä. Kuvitelmien ei pitäisi vahingoittaa ketään, mutta kuvitelmani nykyiselläänkin riittävät kiusaamaan minua tarpeeksi. Ne saavat minut häpeämään, yön pimeimpinä ja yksinäisimpinä tunteina jopa toivomaan, etten olisi koskaan päässyt ennakkoluuloistani haltiaa kohtaan. Ne saavat minut toivomaan, ettemme olisi koskaan tavanneet. Ja sen toivominen saa minut häpeämään entistä enemmän!
Legolas on hämillään ja, kun ei keksi tarpeeksi hyvää syytä pyrkiä sisään, lähtee pois. Makaan hiljaa paikoillani, enkä tiedä, olenko pettynyt vai helpottunut. Sen tiedän, etten juuri nyt tunne olevani kummoinenkaan ystävä.
And then we'll do it doggy style so we can both watch X-Files

Vuoden Frodo
Poison
Örkki
Viestit: 56
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:53 am

Viesti Kirjoittaja Poison »

Huiii, kun se oli lyhyt! Joten kipsuttelehan pian kirjoittamaan lissee.

"en kaipaa sellaista läheisyyttä Legolasin kanssa.
Vai… kaipaanko?" Toivottavasti tuo oli jotain lupauksen tapaista tulevista tapahtumista. *hih* :mrgreen:
Kaiutin
Örkki
Viestit: 59
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:59 am
Paikkakunta: Tampere

Viesti Kirjoittaja Kaiutin »

Mi luin tämän vasta nyt (olen tyhmä).

Toivottavasti tuo oli jotain lupauksen tapaista tulevista tapahtumista. *hih*

Toivottavasti :D

Vii vant moor! Ainakin minä..
--------------------------------------------------------
Jester
Jeesus
Viestit: 857
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:36 am
Paikkakunta: Valtaistuimen juurella
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Jester »

Mitä tästä opimme? Älä koskaan jätä ficciesi betattuja versioita tallentamatta. (Kiitos, Sparks, kun teit tämän homman uudestaan^^) Tämä viimeinen kappale menee sitten PG-13-tasolle. Hui kauhistus...

* * *

(Gimli)
Puutarhakävelyistämme on pikkuhiljaa muodostumassa vakiintunut tapa. Tänään olemme liikkeellä varhain aamulla, mikä johtuu suurimmaksi osaksi sään tarjoamasta yllätyksestä; yllämme roikkuvat harmaat, pulleat pilvet ovat päättäneet hemmotella maata ohuella lumihunnulla. On hämärää, ainoat jäljet rikkomassa hentoa valkeutta kuuluvat minulle. Legolas ei jätä jälkiä. Hänen silmänsä loistavat valaisten loputkin herkkäpiirteisistä kasvoista, hän on uppoutunut johonkin mieluisaan muistoon. Yleensä emme suunnittele reittejämme etukäteen, mutta tänään haltia tuntuu tietävän tarkalleen, minne olemme menossa. Pian se selviää minullekin. Hän istuutuu matalalle muurinpätkälle viitaten minua tulemaan viereensä. Kaupunki näyttää kieltämättä hienolta siitä kulmasta tarkasteltuna, mutta kovin kauaa en voi vältellä Legolasin katseen kohtaamista. Haen hiljaa mielessäni rohkaisua, mutta tuntiessani hänen kevyen kosketuksensa kädelläni se osoittautuu tarpeettomaksi: pääni kääntyy omia aikojaan haltian suuntaan, ja huomaan sanojen takertuvan kurkkuuni. Hän on niin kaunis! Lumihiutaleet takertuvat hänen hiuksiinsa ja silmäripsiinsä lisäten hänen hahmonsa sadunomaisuutta entisestään. Hän aikoo sanoa jotain, mutta päättääkin vaieta pieni, surumielinen hymy huulillaan. Noilla huulilla, jotka olen niin monta kertaa kuvitellut omiani vasten. Ja Legolas on tietoinen tuostakin kuvitelmastani. Jälleen kerran hän vangitsee minut katselemaan itseään, pysäyttää ajan ympärillämme, tahtoisi vastata johonkin herättäen vain enemmän kysymyksiä. Tällä kertaa lumouksessa on kuitenkin mukana jotain muuta. Jännittyneisyyttä?
Pohdiskeluni katkeaa äkilliseen tietoisuuteen siitä, että haltian käsi lepää edelleen omallani. Hänen pitkät sormensa kiertyvät omieni ympärille, ja tunnen peukalon hierovan kämmentäni varovasti, lähes arasti. Kumpikaan ei uskalla puhua. Näen yksinäisen kyyneleen karkaavan haltian silmäkulmasta, ja ennen kuin ajattelen yhtään mitään, kohotan toisen käteni pyyhkäisemään sen pois. Sormeni tuntuvat karheilta hänen poskeaan vasten, mutta hän ei vetäydy. Hän näyttää kiitolliselta, toimien juuri päinvastoin kuin odotin ja nojautuen hitaasti lähemmäs.
Hän suutelee minua.
Ensin suudelma on hellä ja höyhenenkeveä, mutta toipuessani hämmästyksestäni ja uskaltautuessani vastaamaan hän jatkaa määrätietoisemmin. En halua ajatella, haluan keskittyä tuntemaan. Enkä halua sen loppuvan! Ehkä hän tarkoitti sen toverillisemmaksi ja viattomammaksi, mutta hänen viedessään kätensä hiuksiini ja painautuessaan vieläkin lähemmäksi siitä tulee kaikkea muuta. Legolasin kieli työntyy tutkiskelemaan suutani uteliaana, värähdän tajutessani, kuinka paljon haluan häntä. Ja kaikesta huumaavuudessaankin se sattuu.
Lopulta meidän on irrottauduttava, ja vain hieman normaalia raskaammat hengityksemme jäävät hyväilemään toisiaan. Haltia avaa silmänsä kuin ihmetellen, koska on ne sulkenut: hän näyttää pahemman kerran eksyneeltä. Haluaisin vain rutistaa hänet syliini ja mutista jotain typerää siitä, että kaikki on hyvin. En tee sitä. Hän vetää värähtävän henkäyksen ja kuiskaa ensimmäiset sanansa pitkään aikaan – lipsahtaen omaan kieleensä, mutta merkitys ei jää minulle epäselväksi.
’Olen pahoillani.’
Hän nousee ja kävelee pois kääntymättä katsomaan taakseen, kadoten pian näkyvistäni. En ole huolissani, olen surullinen. Nielaisen kasvavan palan kurkustani, pyyhkäisen silmiäni, ja kun olen istunut vielä hetken paikoillani, suuntaan kulkuni takaisin tulosuuntaamme. Lumisade on lakannut, aika jatkaa kulkuaan.

(Legolas)
Päästyäni turvallisen välimatkan päähän annan silmiäni sumentavan kyynelverhon valua vapaasti alas kasvojani. Ymmärrän nyt täydellisesti Gimlin suosikkimoitteen ’typerä haltia’. Miksi minä päästin itseni tekemään sen? Olen kulkenut Keski-Maassa satoja ja taas satoja vuosia, enkä vieläkään saa sydäntäni ja järkeäni toimimaan yhteistyössä! En edes sen vertaa, etten ehdoin tahdoin kiduttaisi parasta ystävääni. Halusin vain kertoa, kuinka paljon hän merkitsee minulle; kertoa, että asioiden ollessa toisin välillemme olisi voinut kehkeytyä jotain muutakin. Järkeni oli päättänyt käyttäytyä hienovaraisesti ja lämpimän hillitysti, sydämeni halusi tehdä tunnustuksensa suorasukaisemmin. Pysähdyn miettimään tuota ajatusta tarkemmin: sydämeni?
Luulin antaneeni sen Aragornille, kenelläkään muulla ei ennen häntä ole ollut sinne todellista asiaa. Voiko sellaisen suhteen olla väärässä? Ailahdus syyllisyyttä pyyhkäisee ylitseni niin, että se tuntuu lähes fyysisenä pahoinvointina. Sen lisäksi, että olen satuttanut Gimliä, olen pettänyt Aragornia. Aragornia, joka uskoo voivansa luottaa minuun, joka on jaksanut kaikesta näennäisesti tärkeämmästä huolimatta pitää rakkautemme elossa. Ja tämäkö on kaikki, mitä hän saa kiitokseksi? Jos hän saa tietää… ei, en uskalla edes kuvitella hänen reaktiotaan.
Entä sitten Gimli? Hän tuskin on suoranaisesti ilahtunut tunteenpurkauksestani, mutta mitä väleillemme tulee tapahtumaan, se on minulle vielä täysi arvoitus. Voiko hän antaa anteeksi?
Hämmentyneenä palaan muistelemaan suudelmaamme, joka vielä jakaessamme sen tuntui niin hyvältä ja oikealta. En oikeastaan tiedä, mitä odotin. Ehkä sitä, että hän olisi siinäkin suhteessa hyvin, hyvin kääpiömäinen? Ainakaan en uskonut häneltä liikenevän sellaista vastustamattoman kutsuvaa hellyyttä, joka vie loputkin harkintakyvystäni ja saa minut rukoilemaan enemmän. Huomasin nauttivani siitä, mikä luultavasti tekee asioista entistä mutkikkaampia. Kuten sanottua, typerä haltia. Tämä on niitä tilanteita, joissa en kerta kaikkiaan ymmärrä itseäni.

Palaan takaisin vasta iltahämärän laskeuduttua, hiippailen sen tarjoamassa suojassa kuin varas. Saan pujahtaa huoneistoni yksinäisyyteen kaikessa rauhassa, ja pieneksi hetkeksi minut valtaa halu vetää verhot tiukasti ikkunoiden eteen. Hillitsen tuon halun hiljaa tuhahtaen, hankkiudun eroon vaatteistani ja asetun makaamaan sängylleni. Olen jo vaipumassa levottomaan uneen, kun jähmetyn paikoilleni kuultuani päättäväisen koputuksen. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta vastata, mutta silti minulle tulee kiire asetella peittoni paremmin suojakseni – Gimlillä on harvemmin kärsivällisyyttä vastauksen tai vastaamattomuuden odottamiseen. Hän astuu sisään, tönäisee oven kiinni perässään ja ristii kätensä rinnalleen kerrassaan uhmakkaan näköisenä. Tuijotamme toisiamme kauan vaiti. Lopulta Gimli selvittää kurkkuaan ja esittää minulle ääni särähtäen yhden pienen pyynnön.
’Älä enää ikinä tee noin.’
Kuvittelin itkeneeni kaikki kyyneleeni jo aiemmin, mutta saan huomata olleeni väärässä. Kääpiön ilme pehmenee, ja kun kohottaudun istumaan ojentaen käteni häntä kohti, hän epäröi vain hetken. Istumme sängylläni niin kuin aina ennenkin, soperran sekavan ryöpyn anteeksipyyntöjä ennen kuin Gimli vaientaa minut. Hänkin itkee.
Se on omiaan lisäämään liikutustani entisestään ja päädyn kietomaan käsivarteni tiukasti hänen ympärilleen. Hän vastaa halaukseen sivellen paljasta selkääni rauhoittavasti, ja minä painan pääni hänen olkaansa vasten. Tämän takia minä tarvitsen Gimliä, hyväksymään ja suojelemaan. Minä tarvitsen hänen tarjoamansa turvallisuuden.

(Aragorn)
Tuijotan ulos ikkunastani näkemättä mitään. Harhailen ajatusteni poluilla, palaan vähän väliä takaisinpäin ottaakseni uuden suunnan. Haldirin kirje lepää avattuna ja moneen kertaan luettuna päiväpeitteelläni. Nojaan kyynärpääni ikkunalautaan ja lasken pääni käsieni varaan. En tiedä, mitä tehdä.
Jos Sormuksen sodasta olisi joitain hyviä puolia löydettävä… niin, nyt kaikki tuntuu olleen helpompaa sen aikana. Jatkuvan uhan alla eläessä minun ja Legolasin rakkaus oli sidottu tiukasti hetkeen, siinä oli vivahde epätoivoista kiihkeyttä ja välittömyyttä. Juuri nyt minusta tuntuu, että ainoa suhdettamme uhkaava tekijä olemme me itse.
Huomaan eksyneeni turhaan synkkyyteen – onko se turhaa? – ja muistutan itseäni seuraavasta velvollisuudestani. Haldir ansaitsee kirjeelleen vastauksen, minun on kiitettävä häntä jo kohteliaisuudestakin. Enimmäkseen haluan kiittää muista syistä.

Saatuani työni päätökseen luen Haldirin kirjeen varmuuden vuoksi vielä kerran. Jos en tuntisi häntä, pitäisin sitä selittelynä tai jopa jonkinlaisena katuvana tunnustuksena. Tunnen hänet ja huomaan uskovani joka sanan – niin ristiriitaisia tuntemuksia kuin se herättääkin. Tavallaan se saa minut avaamaan silmäni, tavallaan houkuttelee ummistamaan ne. Päätän tarvitsevani aikaa ajatella asiaa, ja ensimmäinen askelhan on aina ’ajatella yön yli’. Taittelen kirjeen varovasti taskuuni ja vetäydyn nukkumaan.
Legolas ei tule luokseni sinä yönä, ja kun ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin alan epätietoisena miettimään hänen mahdollista olinpaikkaansa, palautan mieleeni kirjeen viimeiset lauseet.
’Rakastat häntä. Sinun ei tarvitse tietää, sinun täytyy vain luottaa.’

* * *

A/N: Palautetta otetaan vastaan edelleen.
And then we'll do it doggy style so we can both watch X-Files

Vuoden Frodo
Avatar
Haltsu
Holy Writer
Viestit: 846
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:43 pm
Paikkakunta: Angmar

Viesti Kirjoittaja Haltsu »

Tämä veti aika sanattomaksi. Uskomaton kirjoittaja! Ihanan sujuvaa tekstiä ja hienoa kuvailua.

Öm, rakentavalla palauttella on flunssa, eikä se voi puhua.
Homo hevimetallicus perverticus trollicus

Vuoden 2004 Loftis-hengetär
Vuosien 2005, 2006, 2007, 2008 ja 2009 Tukipilari
Eledal
Örkki
Viestit: 153
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:08 am
Paikkakunta: Juvaskula!
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Eledal »

Todella upee ja hienosti kirjotettu!
Elämä on ohimenevää, siitä on vain yritettävä pitää kiinni
Aina ei tiedä mitä käy, aina ei voi vaikuttaa tulevaan
Vastaa Viestiin