Sano se nyt (L/E, Angst)

[Järjestelmävirhe]

Title: Sano se nyt
Author: Järjestelmävirhe
Pairing: Legolas/Elrond
Rating: PG-13
Disclaimer: Käytän Tolkienin hahmojen nimiä ja paikkoja kulisseina
Genre: Angst, slash
Warnings: prostitution, [Pitääkö tästäkin varoittaa?]: male pregnancy (sisältää myös jonkin verran väkivaltaa, sekä yhden seksikohtauksen tutulta päiväkotitasolta)

A/N: TÄRKEÄÄ: Tolkienin teksteistä olen säilyttänyt ainoastaan hahmojen nimiä sekä muutamia tuttuja paikkoja. Muuten alkuperäisen juonen saa unohtaa Sormuksineen sun muineen (ellei sitten yksinkertaisesti halua ajatella asiaa niin, että Sauron voitti täydellisesti Viimeisen liiton, josta pitäen on jatkunut hidas muutos surkeampaan). Elrondilla ei ole lapsia, hän ei ole koskaan ollut aviossa jne. Ehkä tätä on helpompaa lukea, jos heittää koko kirjan mielestään, sillä jos olen halunnut säilyttää jonkin hahmojen välisen suhteen (esim.) olen siitä huolellisesti maininnut. Myöskään päähenkilöiden, Legolasin ja Elrondin, ulkonäkö poikkeaa lähes täydellisesti elokuvien mallista. Juonen aikajanan kannalta pitää tässä hyväksyä, että haltioiden lapsuus on yhtä lyhyt kuin ihmisilläkin. En kyllä ymmärrä, miksi aloin yleensä tekemään näin sekasortoista ficciä, mutta olkoot.
Aloittaessani tämän ties kuinka kauan sitten sain innoitukseni eräästä yaoi- sarjasta. Saa nähdä, tunnistaako joku sen. ^_^

Summary: Maailma kärsii salaa Elrondin yhä valvoen Rivendellissä, josta on hänen tietämättään tullut saarretun kielekkeen kaltainen maailman rappeutuessa ympäriltä. Mordor on voimassaan kyennyt turmelemaan paljon ja harvassa ovat pilvettömät päivät. Haltioiden kansa on kutistunut pieneksi ja siitä on tullut heikko ja hajanainen. Lopulta Rivendelkin joutuu hyväksymään osansa tätä kaikkea ja sen valheellinen turva kaadetaan ja äkkiä Rivendellin herra on pudotettu pohjalle.

Toivottavasti tästä liian pitkästä, sekavasta ja Tolkienin unohtaneesta ficistä saa edes jotain irti! Kaikki palaute hyvin tervetullutta!

----

Sano se nyt

***

”Mitä sinä itket, Legolas?”
”Minä kuolen vähän, Elrond. Minä kuolen joka kerran vähän.”
”Voi, etkö tiedä, ettei sitä tarvitse itkeä?”

***

Liekit nuolevat alastonta kehoa, kipinät koettavat tarttua pitkiin hiuksiin, mutta ne ovat kylmät eikä lämpö pysty niihin. Rakennukset ympärillä painuvat kasaan, tuli purkaa koteja ja tekee niistä savuavia raunioita. Vaalea haltiapoika, siro ja kylmä, yksin ja ilman lämpöä tulen keskellä. Mutta hän ei pelkää, ei ole mitään pelättävää, ei enää mitään minkä vuoksi kannattaisi pelätä. Hän on vain surullinen, kovasti murheellinen ja sydän pakahtuu surkean katseen kääntyessä tuijottamaan.

Silkkilakana valuu vetenä vartalon edestä kun se nousee hätkähtäen paikaltaan, vavisee hetken aikaa ennen kuin silmät näkevät korkeat seinät ja marmoripatsaat, silloin säikähtänyt hengitys tasaantuu eikä mies näe enää syytä pelätä. Rivendellin herra nousee vuoteeltaan, vetää kaavun ylleen, samettisen ja siroa vartaloa korostavan alle, ajattelematta, hän puhuu unelleen Kuka sinä olet? Kenet näen yö toisensa jälkeen? saamatta vastausta, jää vaille tietoa. Huoneeseen astuu joku, ääni miehen takana puhuu: ”Mestari Elrond? Näittekö taas unen?”
”Erestor”, väsynyt vastaa, ei voi nukkua kunnolla, enneuni vaivaa liikaa ja uuvuttaa häntä. ”En osaa tulkita sitä. Ja palelen, kun herään.”
”Haluatteko jotain?” neuvonantajan kuuluu kysyä, se on hänen tehtävänsä, mutta Erestor pitää herrastaan, huolestuu koska tahtoo olla huolissaan tämän puolesta.
”Jos voisit tuoda minulle lasin viiniä, olisin kiitollinen.”

”Mestari Elrond?” Kolmas ääni, kahta aiempaa korkeampi ja tanssivampi, naisen kirkas ääni. Neito kannattaa nuorta haltiamiestä, antaa sairaan vartalon nojata olkaansa vasten. Rivendellin herra on myös parantaja.
”Kyllä, minä tulen.”
Vaan ei ole hänkään tuo surullinen olento unesta, kukaan ei ole kuten hän. Ehkä se on vain uni, ehkei se merkitse mitään, täytyykö kaikella olla merkitys.

Maailma kärsii ja huutaa, tekee sen kuitenkin salaa ja hiljaa, häpeää heikkouttaan eikä paljasta mitään. Vaan rajoilta on löydetty kuolleita, rajoja pidemmälle ei haluta kulkea. Kulje yli rajan äläkä tule takaisin. Ruumiita, ruumiita, pitkin pihakatuja, kuka löytää eniten, minä kerään suurimman pinon leikiten. Voisiko se olla lastenlaulu?

Elrond astuu huoneeseen, jonne vieras on viety, heitä tuodaan välillä, sairaita ja heikkoja, houreisia ja kuolevia, heitä eksyy toisinaan Rivendellin laaksoon ja heidät tuodaan aina samaan huoneeseen. Ja sitten he kuolevat. Elrond auttaa, aina yrittää parhaansa, suuri parantaja, onnistuu usein, vaan työ menee hukkaan, kun poloiset raukat saavat käsiinsä veitsen, silloin he tappavat itsensä. Aina hänen vieraansa kuolevat.

”Kuka meillä on täällä?” Rivendellin herra kysyy, astuu vuoteen äärelle.
”Mestari Elrond”, neito hymyilee vieraan puolesta. ”Raukkaparka oli ratsastanut tänne, hevonenkin oli huonossa kunnossa, sitä hoidetaan.”
Parantaja aukoo nauhoja, tekee tuntematonta vartaloa tutummaksi, yrittää löytää vammoja. Vieraalla on suuret silmät, pehmeät kasvot, raskas hengitys mutta levollinen, kapeat hartiat kuin pojalla, vaaleissa hiuksissa multaa, repaleisissa vaatteissa ei näy punaista, veri ei tuoksu.
”Kiitos, Nimtir”, Elrond sanoo lämpimästi kääntyen hetkeksi sairaasta. ”Voit mennä. Kiitos.”
Neito tekee kunnioittavan eleen, ruskeat hiukset vavahtavat hänen kääntyessään.

Rivendellin herra jatkaa vieraansa parissa. Kädet avaavat vyötä, näkeekö hän väärin vai ovatko vaatteet ihmismiehelle tehdyt? Silloin avautuvat suuret silmät, rävähtävät auki ja tummaa miestä vastassa on kaksi sinistä taivasta.
”Kaikki on hyvin”, sanoo Elrond, sanoo niin joka kerta.

”Oletteko te Rivendellin herra?” miehen ääni on hätääntynyt, siitä kuultaa rukous myöntävästä vastauksesta, silmät vapisevat.
”Kyllä olen. Entä kuka te olette?” Elrond on täsmällinen ja puhuu harkitusti, hillityllä sävyllä vaan toinen ei pysty samaan. Äkkiä ovat laihat kädet tarttuneet olkapäihin ja vetäneet kasvot lähekkäin, huulet kohtaavat suudelmassa. Nuo pehmeäpiirteiset kasvot jäävät lepäämään vasten parantajan rintaa, kyyneleet virtaavat poskilla ja värisevä ääni kuiskii: ”Minä pääsin perille, olen yhä elossa ja te olette pelastajani.”

Elrond irroittaa varovaisesti häneen kiinnittyneen haltian ja laskee tämän lepäämään paikalleen.
”En ole pelastanut ketään”, hän vastaa vaan hymy nuoremman kasvoilta ei hellitä.
”Rivendellin herra”, hän huokaa ja hymyilee. ”En voi uskoa, olen niin onnellinen.”
Käsi nousee vuoteelta koskettaakseen kasvoja, mutta toinen pysäyttää sen kevyesti. Ote tiukkenee silmien osuessa pideltyyn raajaan, hoikkaan käsivarteen, mitä ovat kuviot niissä, kaiverrettuja, arpien muodostamia vinoja neliöitä. Kaksi kummassakin käsivarressa.

”Mitä nämä ovat?”
Kalpea käsi riuhtaistaan pikaisesti otteesta, se vedetään muun vartalon suojaan ja haavat peitetään kankaalla. Mutta se on myöhäistä, poissa silmistä ei ole sama kuin poissa maailman piiristä ja Elrond on ehtinyt jo nähdä.
”Se ei ole mitään”, vaalea sanoo, kiirehtii puheissaan ja kaivertaa katseellaan peittoa.
”Hyvä on”, Rivendellin herra vastaa, kummeksuu yhä, mutta nousee silti. ”Ehkä kerrot enemmän, kun olet levännyt. Haluatko jotain? Juotavaa ehkä?”
Toinen ravistaa päätään, kyyneleet tipahtelevat rinnalle.
”Hyvä on sitten”, Rivendellin herra sanoo, näin toteaa ja lähtee.

Viini odottaa häntä, Erestor pitelee lasia kädessään.
”Kiitos.”
Elrond on hämillään, katselee viiniä ihan kuin siitä löytyisi neuvo ja viisaus. Mutta se on vain viiniä, ei sen kummempaa eikä sillä ole muuta virkaa kuin tulla juoduksi, se juodaan.
”Jos saan antaa neuvon, kehottaisin teitä puhumaan Valtiatar Galadrielin kanssa.”
Rakas Erestor, voi hyvä Erestor, sitä vartenhan sinä täällä olet.
”Olen yrittänyt. En löydä häntä.”
”Tiedustelijat eivät ole vieläkään palanneet.”
Vakavia miehiä, ei tässä mitään hauskaa, me emme naura. Mikä tässä maailmassa on vialla?

”Mestari Elrond?”
Ja nyt se on pieni lapsi, pieni tyttö, hyvin nuori haltia, pienet jalat, piipittävä ääni eikä Rivendellin herra voi olla hymyilemättä. Silloin saapuu kaunis nainen, hän on lapsen äiti kun tarttuu tyttöä kädestä.
”Anteeksi, mestari Elrond. Tyttäreni-”
”Ei se mitään”, sanoo Imladrisin isäntä ja nousee paikaltaan, pitkä kaapu laahautuu perässä hänen kulkiessaan, mutta suuri polvistuu lapsen eteen.
”Mitä sinulla on asiaa, kultataimi?”
”Minun nimeni on Celerin.”
”Minä olen Elrond.”
”Elrond... tuolla ulkona on jotain. Tulkaa katsomaan.”
Siihen äiti, hiukka vaivaantuneesti: ”Ei teidän tarvitse Mestarini Elrond.”
”Ei se mitään, Culear”, mies hymyilee, ei hätää, tulenhan minä mielelläni. Ja hän nostaa tytön syliinsä, sanoo: näytä, kulkee minne lapsi pyytää, äiti on ylpeä, tytär heistä voimakkaimman käsillä, pitele lujasti Mestari Elrond.

Parvekkeelta näkee kauas, tuuli on ilkeä, kärsivä ja vaimea, mustat pilvet nousevat likaisten kukkuloiden takaa, metsän varjot pelottavat pois matkamiehiä. Mikä tässä maailmassa on vikana?
”Minä pelkään”, kuiskaa lapsi sylissä, vapisee vaikka Imladrisin herra kannattaa häntä.
”Ei sinun tarvitse. Tämä on Rivendell. Minä suojelen sitä. Ja sinua.”

Kas, yöllä hän näkee sen taas. Se on sama uni, toistoa aina vain, kas kopioita, mutta ensi kertaa puhuvat unen kasvot. Lyhyesti, tyynesti, puhuu kuin istuisi valossa ja rauhassa, hän sanoo: ”Varo!”
Siihen herää Mestari Elrond ja hän herää keskelle vieraita ääniä, tunnistaa ne itkuksi, tunnistaa ne murhaksi ja tuleksi ja ovelle juoksee Celerin, se pieni taimi, jonka ei tarvitse pelätä. Ja lapsi kuolee nuolesta. Saastunut maa tappaa heitä, joita pinnallaan kantaa, vihainen äiti maa, älkää olko niin ankara. Kiireesti nousee Imladrisin isäntä, kuka ampuu nuolia, hän juoksee ikkunansa äärelle riuhtaisten ohuet verhot tieltään. Ne repeävät. Ei ole tärkeää, hän astuu reunalle, haluaa vielä hyvästellä nuorena kuollutta mutta se ei käykään sillä ampujat seisovat edessä, ihmisiä, Mordorista, muualta, isoja. Hyvästi, Celerin, älä pelkää, hyvästi, nyt menen. Ihmiset. Elrond hyppää.

Painon räjähtäessä jaloille ovat nilkat murtua, sen verran korkealla on ikkuna, mutta nyt mies on polvillaan ruohikossa, hiljalleen kiertyvät köynökset käristyvät mustiksi, kipristyvät ja tipahtelevat jalkoihin. Kaunis puutarha tulessa, kodit tyhjinä, olenko yksin? Nouse, nouse! Minä nousen. Kaaduit! Nouse ylös! Nouse, nouse! Riipii itseään, kohtelee kovakouraisesti omaa kehoaan, mutta on noustava ylös, eivät jalkasi ole murtuneet, katso nyt: sinähän kävelet! Minä raahaan jalkojani, täydellinen väkivallattomuus, se pitää jättää, se paloi Imladrisin mukana.

Savu nousee ennen elävistä, veri ei sammuta tulta eikä ruoho kasva luista. Nuolin ammuttuja ruumiita, ruma maisema, kuinka nopeasti se muuttuukaan. Maisema. Hitaasti kulkee sen läpi Rivendellin herra, niin hiljaa että hänet voisi maalata tauluun, mallina tuo haltia eikä edes huomaisi. Mitä ajattelette, Mestari Elrond?
Hengitä, pysy elossa, hengitä, tunsin tuon naisen, hengitä, kävele, elä.
Yksinkertaista.
Elä, hengitä syvempään, mikä viiltää minua näin? Vain ilma jota vedän sisääni. Elä, hengitä ja elä vielä vähän kauemmin.
Säälittävää.
Hengitä, poika unessa, kulkeeko joku takanani? Hengitä, uneni, surulliset kasvot, askelia, pitäisikö kääntyä? Surkea ilme, uneni, hengitä. Se olin minä!

Nuoli takertuu lihaan, minussa on jotain, kaatuu alas, näkee ruohon, kaunis vihreä ruohoni tuoksui hyvältä. Tämä on Rivendell. Minä suojelen sitä. Älä pelkää, Celerin. Hän itkee viimeisen kerran, isku päähän lamauttaa kyyneleet, älä itke, Ardan lapsi.

Sumuisilla silmillä näkee huonosti, pilvet lipuvat vieraiden kasvojen tiellä, ne katsovat Elrondia ylhäältä. Vieraat miehen kasvot, sen verran tokkuraisena ymmärtää ja sen jälkeen tuleekin taas jyskyttävä pimeys ja kaikki muuttaa muotoaan selvästä kaoottiseen.
”Sääli. Sinulla on kaunis iho.”
”Mitä...?” kysyy surkealla äänellä, ymmärtämättä ja välittämättä kuulla enempää.
”Älä herää. Nuku.”

Niin puhuu vieras suu, jonka entinen Rivendellin valtias on vaivalloisesti erottanut, suurella työllä hän on raottanut silmiään eikä enää pysty samaan, väsynyt. Katsottaessa tuota puhujaa näkee haltiamiehen kultaisine hiuksineen, pukeutuneena silkkiin, noihin kalliisiin kankaisiin eikä mikään kieli puutteesta. Mutta toinen lepää sotkuisessa kippurassa vuoteella, pitkässä paitasessa, palelee eikä näe enää unia. Katso nyt, miten surkeaksi olet itsesi päästänyt, Mestari Elrond! Ja taas puhuu korea, ei surkealle, jollekulle muulle: ”Tuo minulle puukko ja varmista, että se on terävä. En halua satuttaa häntä.”

Pian on tuo tarttunut velttoon käteen, kuulee jonkinlaisia sanoja, ei niistä kannata välittää, eivät tarkoita juuri mitään, silti vieras vastaa älykkäämmän huolehtivuuden tyyneydellä: ”Älä liiku nyt. Pysy paikoillasi.”
Kuinka viisaita sanoja! Hän ottaa tuodun puukon, se on terävä, hyvä, kyllä, se on terävä, mikä oli toivottavaa. Hän on tarttunut velttoon käteen, veltto ruumis nojaa vasten silkkitunikaa, pää roikkuu vasten rintaa, mustista hiuksista suruhuntu jota valo ei läpäise. Kaivertaa ihoa, yltää terällä lihaan, maalaa, taiteilija. Kangas puhuu, kuiskaa heikosti: ”Minä olen haltia-”
Luulee sen olevan jokin selitys tai puolustus, olet väärässä, kuuntele mieluummin korean älykkäitä sanoja: ”Tiedän ja sinä olet urhea haltia. Pysy paikoillasi. Hyvä. Sinä tiedät, mikä on parasta sinulle.”
”Sinä satutat-”
”Shh. Sinun täytyy olla hiljaa nyt, hyvä, sinä olet viisas.”
Lopulta edessämme on kuvioita tuhotulla kankaalla.

Tuodun annetaan vaipua uneen, joka ei ole unta vaan jotain epämiellyttävämpää, houreista ajatuksettomuutta ehkä, mutta hänen silmänsä ovat kiinni eikä enempää tarvitse tietää. Kun tämä ystävämme on pitänyt silmiään suljettuina tovin jos toisenkin, hän ei osaa enää laskea aikaa, sellainen on kaikki ohi, tuolloin avautuu ovi huoneeseen eikä se avaudu itsestään vaan sen takana on joku, sen takana on haltiamies ja tällä miehellä on kapeat hartiat kuin pojalla, pehmeät kasvot vaaleuden keskuksena ja suuret silmät ja suurilla silmillään hän katselee uinuvaa ja hyvin lempeältä näyttää hänen olemuksensa. Kyllä, tämä kuvaus on tuttu ja tutulta näyttää mies Elrondin luona, hän on meille tunnistettu, mutta tuo, joka makaa paikoillaan kuolleita matkien ei näe mitään. Kuulee vain kuinka hiljaisesti kahahtaa kangas hänen kasvojensa editse ja hän muistaa kuinka pahoin häntä on kohdeltu ja hänen ajatuksensa heräävät vihaisina. Äkkiä on noussut vartalo tarttuen lähtevää käsivarresta, huutaa: ”Sinä et pääse lähtemään minnekään!”
Kiljuu toinen, tuo pelästynyt: ”Älkää! Päästäkää irti!”
Silloin tuumii hyökkääjä, että tuntee tuon äänen ja mitä ihmettä tämä tarkoittaa ja että hänen on paras irroittaa otteensa.

Säikkynä seisoo siinä rääpäle, joka on nähty sairaana Rivendellissä, siinä tuo sama haltia seisoo silmät katumusta tihkuen pitkässä paitasessa ja muuten täysin alasti, paljaat ovat kalpeat jalat. Kuinka surkea, mutta se koskee teitäkin hyvä herra, teilläkin on enää tuo ruma paita, katsokaa, tehän palelette! Minun käsissäni on jotain, kuka on sotkenut käteni näin, kuka tahtoo tehdä minusta samanlaisen kuin tuo tuossa! Hyvin järkyttynein silmin toljottaa tumma haltia itseään ja nappaa sitten lähellään seisoskelijan, kiljaisee kun yllättyy, mutta siitäpä ei Rivendellin herra piittaa vaan pitelee tiukasti ja kihisee: ”Mitä sinä olet minulle tehnyt?”
”En kerrassaan mitään, korkea herra, kerrassaan minä en tahdo teille mitään pahaa, minä haluan teille vain kaikkea hyvää, Rivendellin Elrond, pelastajani.”
”Sinä änkytät, mitä sinä pelkäät? Kuka sinä olet?”
”Minulla on nimi, se on Legolas, minulla oli kerran suku ja koti, mutta nyt minulla on vain teidät.”
”Sitten sinulla ei ole mitään, en kuulu sinulle.”
”Niin, herra Elrond.”

Silloin päästää huokaisten irti ja surkeana astuu Legolas askeleen taaemmas, hyvin surullinen on hänen ilmeensä, mutta maassa on myös toinen huoneessa, tosin ei pistä tunnettaan esille. Hän pysyy ankarana, uskoo sen olevan tapa pysyä elossa kauemmin, käskee: ”Sano minulle, Legolas, mitä tämä on?”
Hän näyttää käsiään eikä yhtään tyytyväisenä. Ettekö pidä koristeistanne, Rivendellin isäntä, opettele pitämään niistä.
”Voi, kyllähän minä kerron, minuunkin on laitettu tuollaisia.”
Legolas hymyilee onnellisena, kun saa tehdä mieliksi, astuu hymyssä suin lähemmäs, Elrond ajattelee, että hän on sekaisin, muttei sano mitään, koska tahtoo kuulla tarinan.

”Se on hieman ikävää, katsokaas herrani Elrond, tämä ei ole vapaiden jalkojen kulkema tie, kuvio on yhtä kuin omistuskirjoitus, voi, se on valitettavaa kun ei saa olla kuka haluaa vaan pitää tehdä sitä ja tätä.”
”Mitä puhut? Kuka täällä sanoo ‘käsken’?”
”Sitä en tiedä, olen pahoillani, ehkä joku suuri ja musta enkä siksi haluakaan tietää, mutta usein minua määrää Finelew.”
”Lausuit haltianimen!”
”Niin tein, mutta häntäkin on maalattu. Hän on kaunis, mutta hänen ei tarvitse tehdä inhottavuuksia. Voi, tein niin kovasti työtä päästäkseni pois, mutta sitten Rivendell katosi kartalta ja minä olen taas täällä.”
”Oletko sinä orja?”
”No... En tiedä...”
”Mitä sinä täällä teet!”
”En ole yksin, voi, täällä käy ihmistä ihmisen perään, sellaisia jotka kumartavat Mordoriin päin ja heistä on haltiarotu kaunis ja heitä on enemmän kuin meitä vaikka meitäkin on jonkun verran, voi, minä en pidä heistä!”
”Onko tämä porttola? Kaikessa kaameudessaan, mitä maailma tänä päivänä on, senkö keskeltä nousee tällainen sairas ilon aihe likaisille kaksijalkaisille? Oletko sinä huora?”
”Ette te ole huora, Rivendellin Elrond, älkää sanoko noin pahasti.”

Ja tämä riittää Elrondille, sillä nyt hän näkee ettei ole enää turvassa eikä seiso sametissa parvekkeellaan, nyt hän on kuin muutkin kansastaan, heitä ei ole enää kovin montaa ja aallot rannassa tuhoavat jokaisen laivan, joka vielä yrittää lähteä, ei enempää, meidänkin kodeissamme on seinät ja mantereilla kielekkeensä.

”Kuka nyt asuu Imladrisissa?” kysyy vaisusti herätetty.
”Ei haltioita, olen pahoillani, muut ovat kuolleet, he ottivat vain teidät, korkea Elrond.”
Imladris on siis maan tasalla eikä se tarvitse vartijaa raunioilleen, sillä kukaan ei tahdo asuttaa niitä. Tässä istuu Rivendellin herra ja yhtä hyvin hän voisi istua kotinsa raunioilla, joka paikassa yhtä yksin ja yhtä muiden kanssa ja vasta nyt hän sen ymmärtää. Kuinka onkaan vajonnut alas korkea Elrond, Rivendellin herra, mutta niin hän vain luulee, tosi on että tämä antaa hänelle oivalluksen joka saattaa nostaa hänet itseään korkeammalle.

Taas heilahtaa ovi ja siitä astuu sisään koreasti pukeutunut, hänen vaatteensa ovat värikkäät ja välkehtivätkö niissä timantit, Elrond arvaa, että tämä on varmasti Finelew.
”Legolas, täälläkö sinä seisot ja ihmettelet! Kipitähän tiehesi, tuolla on väkeä joka kaipaa sinua. Mutta ah, onko uusi asukas jo herännyt, huomenta uusi, miten voit?”

Elrondin mielessä käy: eikö hän tunne minua, olenko tuolle nimetön? Legolas ei tahtoisi vielä lähteä ja hän puolustautuu hiiren lailla: ”Niin, halusin olla hänen luonaan, kas kun pelkäsin, ettei hänen ole hyvä, kovasti huolehdin.”
”Legolas, menehän siitä jo, sinä olet aina niin suloinen, häivypäs jo. Mikä sinun nimesi on, uusi, voitko hyvin?”

Totta on, ettei minua tunneta täällä, minut tuntee ainoastaan tuo Legolas ja se on hyvä, koska tämä on liian nöyryyttävää, urhea Rivendellin valtias paloi laaksonsa mukana suojellessaan häntä rakastavia.
”Ereth”, siinäpä vasta hyvä nimi ja Legolasin on parasta pysyä hiljaa.
”Ereth.” Korea hymyilee säyseästi kuten kesytetty villipeto, joka yhä muistaa vapauden aikansa. ”Me pelastimme sinut, Ereth, olit kuolla, mutta kiitos meidän niin ei käynyt. Nyt olet täällä ja olet oikein viehättävä, katsos, voit maksaa kiitollisuudenvelkaasi ja me syötämme sinua.”
Legolas pitää yllä huolestunutta katsetta ja nyplää pitkiä sormiaan.
”Legolas”, hän hymyilee kääntyessään katsomaan miestä takanaan. ”Mene jo, Legolas, Erethin pitää vielä levätä. Käskytä tuomaan vettä, että hän voi juoda tai pestä kätensä.”

Ja Elrond saa vettä ja hän lepää vielä yhden päivän. Kun hänen ajatuksensa toimivat yhtä luotettavasti kuin tähtien radat hän on sitä mieltä, että oli hyödykästä valehdella nimi eikä hän enää häpeä, tietää ettei tämä ole loppu sillä hyvin harvoilla asioilla todella on loppu. Mies tietää, että on helppoa tuumailla tärkeitä maatessaan rauhassa kädet puhtaina ja että jokin voi rikkoutua kunhan tulee aika seisoa jaloilla, mutta hän päättää pysyä vakaana. Elämme jatkumossa.

”Nyt on aamu, Ereth, ja sinun on nyt hyvä aika nousta ylös!” näin puhelee Finelew, joka kuulostaa aina yhtä lempeältä ja imelältä, ääni tarttuu tiukasti kiinni kaulasta, se tekee hengittämisen hankalaksi. Ja Elrond nousee paikoiltaan, hänestä paita on liian vähän ja kysyy: ”Voisinko saada lisää vaatteita?”
”Katson, mitä voin tehdä.” vastaa Finelew tarkoittaen, ettei aio muistaa pyyntöä seuraavaan hengenvetoon asti. Ei sitten, ei vaate ole niin tärkeä, mutta tämä tekee olon alastomaksi ja nöyräksi. Eikö mene perille? Vaatteita ei tipu.

Näyttää siltä, että koko paikka on autio, mutta sitten näkeekin, että talo on hyvinkin täynnä. Kaikkialla on joku, hämärissä nurkissa tai valoisissa paikoissa, jotka on pimennetty, niissä kyyhöttävät seisoen olentoja. Ja näyttää, ettei heissä ole jäljellä enää lainkaan omaa tahtoa tai mitään rohkeutta, se on kaikki revitty heiltä pois ja nyt on käsissä jäljellä enää tärisevät sormet. Heitä käy sääliksi, mutta kukaan ei uskalla todella astua lähelle auttaakseen, sillä heistä huokuu sumea yritys olla oman itsensä herroja ja se tekee heidän olemuksistaan luotaantyöntäviä kummajaisia. Alistetun ei kuulu enää yrittää, pysykää siellä missä olette ja ne jotka koettavat auttaa eivät osaa ottaa huomioon suuria kärsimyksiä, jotka ovat heidän päälleen osuneet ja perääntyvät kun eivät saa vastakaikua.

Rivendellin herra, joka ei enää voi käyttää nimeään, koska Rivendelliä ei enää ole ja hän on huijari, katsoo noita kasvoja eikä halua olla samanlainen.

Rakennus on hyvin suuri ja käytävillä ja saleissa on hyvin vähän huonekaluja ja hyvin vähän maalauksia ja tuntuu ettei ikkunoita ole paljon, mutta se ei pidä paikkaansa vaan kaikki johtuu valosta joka on vaaleaa hämärää, se purjehtii sisään lasien lävitse luullen olevansa jotain hienoa, kun ei ole nähnyt mahtavaa aurinkoa. Laitoksessa on useita kerroksia eikä Finelew näe tarvetta kuljettaa Erethiä niissä kaikissa, he eivät mene niihin. Useilla käytävillä on useita ovia suljettuihin huoneisiin. Finelew kertoo leppeästi, että jotkin ovat hyvin kauniita, toiset tyhjempiä ja karumpia, mutta nyt ei ole aikaa kurkistella ovista, tule, minä näytän sinulle eteisaulan.

On kuulemma monia ovia, jotka johtavat ulos, mutta tämä on pääovi, siinä on suuria kaiverruksia, pidätkö niistä Ereth? Siitä tule sisään ihmisiä ja näyttää, että he kulkevat miten mielivät, mutta se johtuu vain siitä, että heidän askelissaan on voima, joillakin on tunikassaan Mordorin merkki. Täällä ulko- oven lähellä paitasillaan seisovat ovat hermostuneempia, eivät tahdo olla missä ovat, välillä heitä napataan käsistä, värikkäisiin asuihin pukeutuneilta voi kysyä neuvoa ja ohjeita, on myös parisen haltiaa, jotka pitävät yllään arvokkaita vaatteita.

Nuo paitasillaan. Näkee, että heiltä on viety jotain hyvin tärkeää, on kuin seisoisivat alasti kylmässä, väkijoukon keskellä, mutta se ei pidä paikkaansa. Ja ovatpa he kaikki nuoria, vähintään nuoren näköisiä, ovatko koskaan edes ehtineet kokeilla miltä tuntuu kävellä omaan suuntaan. No, minua ne eivät saa. Hyvä päätös, Elrond, miten aiot pysyä siinä? Minä rakennan muurin, siitä ei tule soma katsella, mutta se pitää. Vai sellaista aiot.

Äkkiä heitä kohti juoksee varovasti yksi, se on Legolas ja hän ilahtuu, kun näkee tumman haltian. Finelew hymyilee: ”Kas, Legolas, eikö sinulla ole tekemistä?”
Musertaa hieman toista, mutta hitaasti niin, ettei tulos näy tänään. He eivät lakkaa raiskaamasta.
”Ah, haluaisin kävellä tämän miehen kanssa.”
”Hyvä on sitten, pikkuinen.”
Ja Finelew hymyilee tiehensä, Legolas kuiskii nopeasti: ”Tulkaa minun mukaani, ei jäädä tähän.”
Legolas vie ikkunan ääreen, josta näkyy kaakkoon, he pystyvät katselemaan tympeän harmaata taivasta ja aakeita nummia, kaukana on pimentynyt metsä. Elrondin katsahtaessa toista hän näkee onnen, onko vaaleasta tosiaan noin miellyttävää katsella tätä surkeaa maisemaa?

”Ei kai kukaan ole tehnyt teille pahaa, mestarini Elrond?” kysyy onnellinen.
”Älä sano noin, Legolas! Se on Ereth.”
”Anteeksi.”
”Eikä sinun tarvitse pyytää anteeksi.”
”An- Hyvä on.”
Vaalea joutuu keräämään rohkeutta jatkaakseen, vihdoin saa toistettua kysymyksensä: ”Onko joku tehnyt teille pahaa?”
”Ei ole, mitä tarkoitat?”
”Se on hyvä. En halua, että teille tapahtuu mitään ikävää.” Lapsen hymy.
Joku kiipeää muurisi yli, Elrond. Tänne ei pääse kukaan.

****

Hiljainen valkoinen yö kiersi pojan ympärillä ja hän itki, kompasteli vaikka oli haltialapsi, ei nähnyt kunnolla eteensä. Hiutaleet laskeutuivat hitaasti, ne olivat mykkiä ja elottomia, kylmiä ja kauniita eikä pieni voinut olla kadehtimatta. Lopulta hän seisahtui, hengitti peloissaan jäätävää ilmaa sisälleen niin, että ruumis peittyi kuuraan. Puuta vasten, rauhassa, kyyneleiden jäätyessä poskia nipisti, pitkä tunika riekaleina.
”Isä, isä”, lapsi vaikeroi, nyyhki ja piteli itseään yksin kun oli. Sammal liikkuu hitaasti ja harva jaksaa odottaa.

Silloin tuli mies, mutta hän oli ihminen ja hänellä oli kirves ja puita kelkassaan, parrassa jäätä.
”Oletko yksin?” hän kysyi, yö oli tulossa ja hiutaleet näkyivät selvemmin. Ei vastausta, vain itkuista lapsen surua, lapsen surussa ei ole sävyä se saattaa olla vain surullinen ja puhdas.
”Perheesi on tapettu, eikö niin?”
Vaikka lumihiutaleet ovat hyvin pieniä niiden kasaantuessa syntyy suuria kinoksia.
”Jos tulet kanssani voit asua luonani, perheeni kodissa ja auttaa. Tuletko? Et voi jäädä tännekään. ”Ihminen tarttui hoikkaan käsivarteen, paljasti kalpean ihon joka oli virheetön eikä toisessakaan raajassa näkynyt merkkejä, se on aina parempi ja erittäin hyvä. Paljas iho paleli talvella, kirpeässä viimassa.

Niinpä ihmismies nosti pojan halkopinon päälle, istu aloillasi, älä vieritä puita kinokseen äläkä muuhunkaan maahan, istu hiljaa, kevyenä kuin lehti.

****
Näin on Elrond ottanut surkean suojatikseen, se oli joskus hänen tehtävänsä joten ehkä tuo alitajuinen muisto yhä vaikuttaa hänessä, suojeleminen. Hän antaa Legolasin piilotella muurinsa varjossa, mutta tikapuut sen yli hän tempaa pois, tälle puolelle ei voi päästää ketään. Ja Legolas jumaloi häntä vaikkei pääse muurin juurta pidemmälle, hän takertuu tiukasti siitä ilosta, että pystyy sen tekemään ja Elrondin tehtävänä on pitää järjestään huolta eikä päästää sitä pakenemaan. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta tietäkää, että tietyissä olosuhteissa sen kaltainen tehtävä voi osoittautua hyvin vaivalloiseksi suorittaa.

Paikan nimi on Vedentalo, mutta talon vedet eivät halua kutsua kotiaan tuolla nimellä, he eivät halua kutsua sitä mitenkään vaan unohtaa sen. Ensimmäisen yön nukkuvat Elrond ja Legolas eräiden portaiden alla, vanhan viinitynnyrin takana. Elrondista se on huono paikka nukkua, mutta Legolas sanoo, että täällä saa nukkua paljon paremmin kuin vuoteessa, niistä revitään kaikki pois pois pois, kyllä tämä on paljon parempi. Kovalla lattialla palelevat jalat, mutta ei sitä huomaa kun nukkuu ja nythän on yö, joten ei sillä ole väliä, vai mitä.

Aamulla on kiire nousta ylös, ettei kukaan näe, missä sitä ollaan taas nukuttu, nyt taas virkeänä uuteen aamuun. He saavat satunnaisesti ruokaa ja juomaa, pihalla on suihkulähde, mutta harva menee ulos sen luo vaan pyytävät, sitten heille sanotaan ‘pikkuinen’ ja he saavat jotain suuhunsa. Viimein on näillekin kahdelle sanottava: menkää seisomaan passiin, menkää eteisaulaan seisomaan, passissa eteisaulassa, ymmärrättekö pikkuiset?

Legolas nakertaa poskeaan kunnes maistaa veren, siirtyy sitten toiseen, kyllä poskia riittää ja pureskellessaan vasentaan astuu sisälle ihmismies, joka katsoo heihin päin ja tuijottaa ja ottaa askeleita kohti. Pitkä mies ja voi arvata, että tämä on hyvinkin korkea herra.
”Hän tulee tänne, hän tahtoo olla minun kanssani”, parkuu vaalea, siirtyy toisen taakse, mutta Elrond sanoo: ”Älä nyt, mussukka, ei hän sinua tahdo, taidat luulla vähän liikoja itsestäsi, mitä?”
Entinen Rivendellin herra näkee kengät toisen jaloissa, niissä on kauniit kirjailut, tuollaiset saappaat eivät kuulu ihmisten jalkoihin. Saappaat pysähtyvät heidän eteensä, niiden omistaja katselee mitä näkee, Elrondia hymyilyttää koska ajattelee saappaita.
”Mikä sinun nimesi on, oletko uusi?”
”Ereth ja jos haluatte sanoa minua uudeksi niin sanokaa toki.”

Silloin paikalle kiirehtii Finelew, joka tuntee tämän ihmisen, sanoo: ”Tässä on Ereth.”
”Hän ei ole soma kuten pojat.”
”Ei, vaan on kaunis.”
Ja koska se on totta, tämä haltia on kaunis kuten Finelew tietää, sen vuoksi mies sanoo: ”Tule sitten, pikkuinen.”
Legolas ottaa kädestä kiinni, kuiskaa: ”Älkää menkö.”
”Oletko mustasukkainen, lemmikkini?” toista naurattaa näin, toista ei, jossain joku kolmas itkee, lemmikki hermostuu: ”En ole.”
”Älä toki suutu, lemmikkini, katsos, pakkohan minun on.”
Silti vaalea ei tahtoisi hänen menevän vaikka on pakko, hänestä se on huono syy mennä jonnekin.
”Pikkuinen!” sanoo jo ihminen.
”Ereth!” puhuu myös Finelew. Kulkiessaan käytävää haltia toteaa merkityksen kielellä vieressään astelevalle: ”Minä pidän saappaistasi.”

Heidän poistuttuaan Legolas käpristyy Rivendellin lehtien lailla, silloin kun ne paloivat, muistatteko, samankaltainen on Legolas nyt kun hän on yksin. Joku tulee, älä tule nyt, hän ottaa kiinni leuasta kuin rakkia, älä tee noin, mutta sinä et sano sitä ääneen, sinä et sano mitään, irvistät vain hieman sormien painaessa kipeästi pieniä poskiasi, sinä olet kuin tanssijatar, mutta noin ei kuulu tehdä, sano se sitten, hänen pitäisi tietää se, hah, ei hän mitään tiedä, hän on katsos ihminen. Älkäämme tuomitko ketään, me kuulumme samaan puutarhaan. Oletko olut hyvä, pikkuinen? Tule, sinä olet minun hyväni. Hyvästi minun hyväni kun hän näin törkeästi varastaa sen avoimelta kämmeneltäni. Antakaa minun kaivautua järkäleiden alle, haluan juuri nyt puhua kiville. Heille kyllä niin, muttei tälle miehelle, onko se ihan viisasta.

Toisaalla on puhuttu toistamiseen saappaista ja ne ovat lattialla jonkun raottaessa huoneen ovea, se on Finelew. Ei Ereth, ei noin, sinun täytyy olla talutettava, teet kaiken väärin! Hyst ja mene pois Finelew, minäkö pois, sinä juuri minä teen mitä minua pyydetään tekemään sinä häiritset ja poistukaa olkaa hyvä, sitten minä poistun jos näin tosiaan on. Ovi kiinni vartalon jäljessä. Lopuksi Elrond hymyilee voittajan lailla ihmiselle ja lupaa pysyä muuttumattomana, sillä tämä sopimus on ollut hänelle mieleen.

Myöhemmin hän löytää Legolasin, jota on etsiskellyt, toinen istuu allapäin, murusina nurkassa ikkunan alla, Elrond ajattelee: kuinka alasti hän onkaan, sitten mies hymyilee, sanoo: ”Legolas. nouse ylös.”
”En jaksa.” Katsoo tiukasti maata vaikka pää riippuu kaulasta epäsopivana, se on liian raskas, mutta katse on tiukka, onko se silloin liian pieni.
”Toki jaksat, tule jo.”
”Minä en jaksa, anteeksi.”
”Sinä murjotat.”
”En, minä suren ja pelkään.”
”Eipä niillä juuri eroa ole.”
”On niillä, te ette ymmärrä.”
Murtunein äänin lausuu sanansa, voi, eikö tuo tunne eroja asioiden välillä, voi, täytyykö minun opettaa, olen huono opettaja enkä jaksa, voi, miten väsynyt olen ja kuinka surullinen.
”Sinä murjotat ja se siitä. Nyt nouset ja tulet mukaani, näetkö: tämä ei ole kysymys tai pyyntö.”
Ja vaikka vanhempi haltia nauraa nostaessaan murjottajan ylös ei toinen hymyile, hänestä puheesi ei ole hauskaa Mestari Elrond, sinun on keksittävä uusi leikki vai onko tarkoituksesi ehkä saada hänet itkemään?

He menevät kohti ulko- ovea, Legolas ei tahtoisi astua ulos, hän vapisee katsoessaan sitä, ulko- ovea, mutta toinen avaa jo oven ja siinä on maailma kaikessa kaameudessaan. Aakea puutarhailman puita ja pensaita, paljon ruohoa, suihkulähde, ah, tämän tilan aidat ovat aidattomuus, taivas on jälleen pimeä eikä sitä näy, eikö täällä paista ikinä aurinko? Vai tätä sinä säikyt, Legolas, ruohoa. Ei sitä, vaan aitaa koska se on niin kaukana. Kukaan ei ymmärrä sinua taaskaan, niinkö? On luotava kokonaan uusi kieli, annetaan sille nimeksi Legolas.

”Istu siinä”, kehottaa Elrond asettaen tilan istumiselle, se olkoon suihkulähteen reuna. ”Minulla on sinulle lahja.”
Mies kumartuu teljetyn veden juureen, nostaa irtonaista ruohoa ja roskaa, käsissä ovat nyt tarkasti koristellut saappaat. Legolasin silmät sädehtivät, siniset timantit kiinni haltian ihossa, hän henkäilee katsoessaan lahjan antajaa. Sillä ei häntä juuri kiinnosta tavara toisen käsissä, on tärkeää kenen kädet ne ovat, vain sillä on merkitystä millainen oli ajatus kun se syntyi.

”Kuinka suloinen yllätys!” ristii kätensä ihastuksissaan.
”Pidätkö? Laitetaan ne jalkaasi, taitavat olla liian isot.”
”Ei, ne ovat täydelliset!”
Ilahtunut itkee onnessaan, kohonneena murheen yläpuolelle ja hänen edessään seisoo Elrond, tuo vakava hymy on niin kovin rakas, kenkien antaja, pelastajani, odotan yhä, mutta tämä hetki on etappi, lähempänä täydellisyyttä joka päivä. Meidän on tehtävä työtä, sillä ihmeitä ei ole. Vain työtä ja uskomattomia totuuksia.
”Näytit niin alastomalta.”
Välillä hän on kuin isä.
Legolas pyörähtelee tanssijan lailla, esittelee siroissa jaloissaan olevia esineitä. ”Olen iloinen! Kiitos! Te olette niin hyvä!”
Välissä ehtii suudella poskelle ennen kuin jatkaa kulkuaan näkymättömässä juhlassa.

”Pikkuinen!”
Musiikki seis! Jalat pysähtyvät, kuka silpaisi miekalla irti tanssivat jalat? Siinä on Finelew, siinä on joukko ihmisiä, heitä jotka pukeutuvat kuten omistajat, he ovat omistajia ja he huutavat: ”Pikkuinen!”
Ennen kuin silmä ehtii nähdä on yksi jo kohottanut kätensä ja koskettanut sillä lahjansaajan maahan.
”Mitä sinulla on jaloissasi, Legolas, sinä varas?” se on Finelew. Tyrmistyneenä tästä äkillisestä muutoksesta seisoo Elrond, ilmoittaa vikkelään: ”Minä otin saappaat!”
Finelew katselee ruholla herkuttelevan hirviön lempeydellä, nuhtelee: ”Saappaita ei saa ottaa, asiakkaiden vaatteita ei sovi varastaa.”
Joku iskee maassa kyhjöttävää niin, että lähestyy ruohoa. Elrond: ”Minä otin ne!”
”Eikä pikkuisten sovi pukeutua!”

Se hiljensi äänekkään suun. He riipivät saappaat vaalean jaloista, he ajavat Elrondin kauemmas, he kiskovat valkeita hiuksia, pitelevät pahoin, vaatteita ei sovi ottaa, pahoinpidelty kirkuu ja itkee: minä en muistanut, eikä pikkuisten sovi pukeutua, olen pahoillani, he repivät rikkojan ylös, rimpuilee ja sätkii ollen tietoinen rangaistuksesta, sinä olet varastanut ennenkin, he lyövät, ei kasvoihin muuten sitä ei huoli enää kukaan, minä palautan saappaat, ei vaan sinä palautat itsesi omistajalleen.
”Kuunnelkaa!” He iskevät rikoskumppanin kauemmas, Finelew hermostuu: ”Haluatko, että sinulle käy kuten muille yrittäjille? Haluatko, että sinut viedään alas ja sidotaan kiveen? Haluatko ehkä, että sinusta tehdään kuollut? Ota opiksesi ja ole tyytyväinen!”
Legolas itkee ja valittaa, painaa liian raskaan päänsä ja suree, he vievät hänet pois pois pois. Finelew katsoo vielä taakseen: ”Mene sisälle, Ereth, tämä talo elää ja se näkee sinut, sinä olet sen suosikki.” Pedon rakkaudella omistamaansa kohtaan. Elrond katsoo kuinka jää yksin ulos. Hän näyttää niin alastomalta.

Kukaan ei kerännyt miehelle vaatteita. Löydettäessä Legolas itkee kippurassa. Hän makaa keskellä kapeaa vuodetta huoneessa, joka kaikuu eikä siellä ole kuin tämä yksi rautainen sänky. Veri on huuhdeltu pois jäisellä vedellä, sitä ei näy, se ei tarkoita etteikö sitä olisi, Legolas, tämä uusi puhdas paitasi punertaa, käänny pian selällesi. Näin on taas muuttunut kaikki hetkessä toiseksi, olemukset eivät pysy samana, tämä on muutosten maailma. Ja näin on Elrond ottanut opikseen muutoksesta ja hän päättää laskea sen osaksi itseään ja suunnitelmiaan, hän päättää varautua muutoksiin. Legolas nyyhkii pienessä kippurassa, hän on sitonut nauhojaan tiukemmalle. Elrond silmäilee vaiti tuota muutosta ja ottaa siitä opikseen.

Jos haluaa tehdä oman muutoksen, jos vastaan tulevat muutokset eivät kelpaa, on tehtävä työtä ja koska Elrond tietää sen hän uskoo olevansa kykeneväinen omaan muutokseen. Hänellä on tietty sopimus ja hän solmii samankaltaisia lisää, hän rakastaa näitä sopimuksia ja haluaa niitä lisää, rakentaa hyvin varovaisesti sopimusten tornin muurinsa vahvikkeeksi.

****

Niinä harvoina päivinä kun aurinko paistoi kaikki kaipasivat ulos säteiden sekaan ja lapset toivoivat lahjaksi lasisia purkkeja. Myös haltialapsi haikaili oman purkin perään, unelmoi kiiltävästä lasista, sellaisesta jonka läpi näkisi vaivatta. Hän tahtoi varastoida somat auringonsäteet niin, että sadesäällä saisi helpommin hymyn kasvoille.

Haltiapoika eli katon alla, hän teki töitä ihmisten talossa, seisoi välillä tuon rakennuksen pihalla unelmoiden lasisesta purkista. Näin hän pysähtyi sään ollessa miellyttävä ja lämmmin, näitä hetkiä hän oli vaalinut ja odottanut vuosien ajan. Lopuksi hänet käskettiin liikkeelle, sillä aina oli jotain sellaista mikä sopi haltiapojalle askareeksi.

Hänet oli tuonut tänne mies, jolla oli vaimo ja kolme omaa lasta, vierasta poikaa nuorempia, eikä hän ollut koskaan tätä vierasta kohtaan ilkeä. Hän löi tätä, kyllä ja oli ankara isäntä, mutta lapsi oli jo sopeutunut muutokseen kuvitellen sitä pysyväksi. Hän oli tyytyväinen takertuneena pysähdyksen illuusioon, mutta on ymmärrettävä ettei mikään ole liikkumatonta. Ja muutos johtui hänestä itsestään.

Haltialapsi ei syönyt paljon, ei kuluttanut juuri lainkaan muonavaroja, ei juuri vaatinut omaa osaansa peltotöistä, mutta hän tarvitsi vaatteita, hän tarvitsi paikan nukkkua ja ennen kaikkea hän tarvitsi paikan jonkun silmissä. Usein saattoi kuulla sanottavan emännän olevan hyvä nainen, mutta hyvääkin on monenlaista ja toisekseen kukaan ei ole hyvä ja hänestä oli surku nähdä vieras lapsi heidän nurkissaan. Vaikka orpo hymyili, oli siinä tietty suru, eikä nainen kestänyt katsoa sitä, se sai hänet kääntämään päänsä ja tekemään olonsa epämukavaksi. Ja vielä johtui muutos pojasta itsestään, sillä hänestä kasvoi ihana katsella, yhä lapsi, mutta silti suloinen ja miellyttävä silmälle, jos ei nähnyt surua pikkuolemuksessa.

Kerran tämä olento kantoi vettä yötä vasten, aamulla oli kaikilla halu pestä kasvonsa, mihin tarvittiin vettä, mutta ovella seisoi vielä valveilla talon isäntä.
”Ettekö ole vielä nukkumassa? Pidänkö liiaksi meteliä?”
Hänellä oli surullinen hymy, mutta sen näki vain katsottaessa.
”Minulla on sinulle uusi työ.”
Jotain kummallista tässä kaikessa ja lapsi epäröi.
”Annan sinulle mitä haluat, jos teet minulle mieliksi.”
”Minä haluaisin lasisen purkin.”
”Haluatko lasisen purkin? Silloin tulet minun kanssani ja saat sen.”
Suuri käsi tarttui kalpeaan.
”Minä vien ensin veden”, ehdotti viaton.
”Se voi jäädä. Tule.” Ja ihmismies vei hänet yön puolelle saaden selville mihin kelpasi.

Toisena aamuna tämän jälkeen pihaan saapuivat ratsut ja ratsumiehet ja heillä oli koreat vaatteet kuin omistajilla, viitoissaan kaksi vinoa neliötä. Heistä yksi tarttui lasta kädestä, eikä häntä voi enää kutsua lapseksi joten olkoon vain haltia, ja hänellä oli puukko ja vangittu itki ja huusi, sillä hänelle annettiin omat merkkinsä ja paikkansa. He lepäsivät hetken talossa, hevostenkin takia, eläimet ovat tärkeitä, pilvet olivat tulossa takaisin. Poika istui talon seinään nojaten, vartioituna, painoi verisiä käsiään liinoilla ja itki.

”Miksi sinä itket?” emäntä oli uskaltautunut katsomaan häntä vielä kerran. Rohkeaa, rohkeaa, vai näkyykö hänen kasvoillaan nyt katumus?
”Minulla luvattiin lasinen purkki... Enkä saanut sitä.”
”Voi! Odota toki, minä tuon sen sinulle.”
Ihmisnainen katosi toviksi, mutta palatessaan oli hänellä mukanaan toivottu esine.
”Ole hyvä”, hymyili nähdessään kyyneleisen mukaelman tästä ilmeestä. Ilahtuneena nousi haltiapoika, aikeena oli ollut säilöä aurinkoa, vielä oli jäljellä hieman ja hän avasi kannen valoisalla paikalla. Hyvä emäntä, yritättekö hyvittää lasipurkilla?

Lähdön hetkellä istui ratsun selässä eräs nuori haltia, joka piteli aarteenaan lasista purkkia. Ihmismies sai maksun ja hänen vaimonsa rauhan, vaikka se ei tuntunutkaan hyvältä kuten oli kuvitellut. Yksi lapsista kantoi peittonsa vapaaseen huoneeseen, haltiapoika sai oman lasisen purkin. Hän joutui säilömään auringonsäteiden ohella myös kyyneliä.

****

Syksyn tullessa kävi väkeä enemmän ovesta sisään, nyt kun aurinko ei paista senkään vertaa mitä kesällä, he mielivät piristystä ja nämä ajattelevat olennot ovat piristys, heitä on helppo ottaa kädestä.

Mutta eräs yö on liian kalsea ja kylmä, kaikilla on vilu eivätkä olennot halua asettaa vartaloaan alttiiksi tuulelle, joka ei ole helppo kesäinen kuiskaus. Siksi ovi pysyy paljolti kiinni. Siksi Elrond hiipii etsien suojattiaan. Legolas löytyy tutulta paikalta, nukkuu portaiden alla, tumma konttii toisen luo, koskettaa kädellä rintaa.
”Herää, Legolas”, kuiskii vaikka tarkoitus on saada silmät auki, tässä on kyse vain tietyistä silmistä, hän tahtoo nähdä ainoastaan tämän miehen katseen. ”Herätys, Legolas!”
Nyt hän katsoo, mutta kuinka raukea onkaan tuo katse, ei lainkaan valppautta tai ryhtiä, huokaa: ”Minä olen sairas, Elrond.”
Hätkähtää tuota tietoa, nostaa kämmenensä otsalle, siirtää tuon toviksi kummallekin poskelle, tuo kalpea iho polttaa hänen kättään. Mutta tämä ei sovi nyt, pelästyy, ei käy. Hyvä Elrond, ota tämä asia haltuusi ja käske sitä, sinä luulet olevasi kykeneväinen komentamaan kaikkea.

”Sinä valehtelet tai kuvittelet omiasi, et ole sairas, se on mahdotonta.”
”En huijaa.” Hän on väsynyt.
”Lopeta tuollaiset puheet. Meidän on nyt mentävä, me lähdemme täältä ja usko pois, emme tule takaisin.”
”Mitä te puhutte?” Ei ole innostunut ajatuksesta, kysymys esitetään kasvavalla pelolla, mikä sitä ravitsee?
”Lähdemme yötä vasten, me juoksemme illan tähden perään ja saavutamme sen. Minulla on meille valepuku niin, että voimme astella ovesta ulos kenenkään sormeaan kohottamatta. Olen kerännyt ihmisten vaatteita, olen saanut niitä palveluksia vastaan, sopimuksilla, enkö olekin ovela?”
Miksi sinulla on äänessäsi kiirehtivä, huolestunut sävy? Oletko huolissasi?
”En voi lähteä, olen pahoillani, minä olen sairas ja luulen, että kuolen.”
”Oletko sinä odottanut tällaista? Lausuit tuon viimeisen kuin odotetun haaveen! Luuletko kuolemaa ratkaisuksi? Se ei ole sitä, ehdit huokaista kerran ja sitten joudut taas ojasta allikkoon.”
”Älkää, Elrond!”
”Käytä ensin tämä elämäsi hyödyksi ja aloita vasta sitten hyvillä mielin seuraava. Nouse ylös, me lähdemme nyt ja teemme näistä elämistä sellaisia, jotka erottaa eläimien päivistä.”
”Antakaa anteeksi”, itkee kyyneliä.” Minä en pääse tuosta ovesta ulos, minä olen sairas.”
”Kyllä pääset. Pue nämä vaatteet, olen piilotellut niitä pitkän aikaa.”

Nyt hän nyyhkyttää äänekkäästi: ”Minä en pääse siitä ovesta ulos.”
”Silloin minä kannan sinut.”
Ja hän pukee avuttoman, itsellä jalassa tutut koristeelliset saappaat, nostaa toisen ylös kylmältä lattialta, nojaa minuun, astu askelia, näetkö, me liikumme ja pidä huppu päässäsi äläkä nosta silmiäsi ihailemaan kattoparruja. Ovi on isomman ja painavamman näköinen kuin päivällä, silloin kun Elrond kulki niiden ohi yhteen suloisen näköisistä huoneista, se kasvaa. Onko tämä todella näin helppoa? Näinkö vain avaan tämän oven ja pääsen kynnyksen yli? Legolas puristaa hänen kättään, nojaa vasten vartaloa ja ottaa tiukemmin kiinni sormista viittojen alla.

”Arvon herrat.” Se on ihminen, joka astuu heidän ohitseen ja avaa oven. Kas, ei tarvitse nähdä tämänkään vertaa vaivaa.
”Kiitos”, nyökkää Elrond, on ottamassa askelta, kun tuntee ettei olento vierellä suostu liikahtamaan, Legolas on valettu raudasta ja hänen jalkansa tämän oven eteen kiinni ruostuneet. Ihmiseksi naamioitunut toveri hermostuu, toinen mies, aito ihminen, on jo astunut ulos, kysyy: ”Onko toverillanne kaikki hyvin?”
”Toki on, hän on vain juopunut, mokoma kännikala.”
”Täältä saa hyvää viiniä, se on totta, minä kyllä tiedän”, mies nauraa lyhyeen parransänkeensä. Siivottoman näköinen otus, lähtisi jo tiehensä. ”Tulkaa, niin ratsastamme yhdessä.”
Se siitä toiveesta, ei kannattaisi toivoa Mestari Elrond, kuinka typerä olettekaan kun sellaiseen sorrutte. Mutta nyt on mentävä ja yhä tuo seisoo ja pusertaa sormia, jotka eivät kuulu hänelle. Luopukaa egoistanne ja jakakaa sormenne yhteiseen käyttöön. Elrond riuhtaisee olentoa ja Legolas ottaa pelottavan askeleensa ulos talon piiristä, puoliksi kannettuna, mutta ansio lahjoitetaan silti hänelle.

”Mitkä ovat ratsunne?” kysäisee siivoton hypähtäen omansa selkään, tumman hevosen päälle.
”Meillä on yhteinen”, keksii Elrond, mutta lausuu sen vaivautuneesti, nappaa silmiinsä yhden, tämä saa kelvata. Hän nostaa Legolasin ensin ja saa luvan istua takanani ja pitää selästäni kiinni, tämä on naurettavaa. Silloin ihminen epäilyllä: ”Ettekö käytä satulaa?”

Hän, joka on tarpeeksi järjissään säikähtääkseen säikähtää ja tässä tapauksessa se on herra Elrond, hän sävähtää ymmärtäessään tehneensä virheen ja on tästä syystä vaarassa ja äkkiä hän on huutanut: ”Pidä kiinni, Legolas, ja jos irrotat en pysähdy sinua noukkimaan!”
Hän pelkää. Oikeuttaako se törkeisiin sanoihin, Elrond, siistisit suutasi. Mutta he ovat jo poissa ja tuuli repii huput niskaan, julmasti paljastaa kauniit kasvot ja nuo pitkät hiukset ja pitkät korvat, nuo jotka kurottavat otsaan terävinä kuin tikarit. Ja vaikka näinä aikoina saattaa olla haitaksi omistaa tällaiset piirteet on niistä myös jotain hyötyä, sillä kun ihminen ratsastaa heidän jäljessään tahtoen raahata karkurit takaisin puhuu Elrond, hän huutaa nopeasti hevoselle, kehottaa eläintä olemaan nopea ja haltiaa se tottelee. Kaksi ratsastavat iltatähden perään.

Näin ovat nyt nuo, joita olemme seuranneet välillä kiinnostuen, välillä ajatellen: minua ei enää huvita tämä, ehkä toiset teistä ole päässeet näin pitkälle vaan jättäneet kertomuksen kesken luottaen onnelliseen loppuun. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että Elrond ja Legolas ovat nyt päässeet pois Vedentalosta ja he ovat päässeet luolalle, jonka edessä kasvaa laihoja puita ja pensaiden raakileita. Vielä on kerrottava hieman heidän päivistään luolalla ja lukijani, katsokaa kuinka he asuttavat sitä. Tarjoan teille nöyrästi kuvaa.

Heidän saapuessaan hengittää ratsu kiivaasti väsymyksestä, mutta koska he ovat jo hyvin kaukana se saa levätä luolan suun edustalla. Tämä kivinen asunto on syvänne kalliossa, se ei ulotu kauas reunasta ja lähes viimeisimpään nurkkaan asti yltävät nousevan auringon haaleat säteet. Hartaudella nostaa Elrond vaalean alas hevosen selästä ja kantaa lepäämään näkemättä punaisia puunlatvoja, ei saa mahdollisuutta erehtyä niiden olevan tulessa kun ei katso.

Hän levittää viittansa vuoteeksi ja sen, joka peitti kapeita hartioita, sen hän riisuu peitoksi, on kuin isä. Kuumeinen pää vavahtaa ja katsoo mitä näkee, suun asento muuttuu, rohtuneet huulet muodostavat hymyn, kuivunut ilon merkki.
”Te olitte hyvä, Elrond”, hymyilee puheensa. Tällä miehellä on kapeat hartiat kuin pojalla, pehmeät kasvot vaaleuden keskuksena ja suuret silmät ja suurilla silmillään katselee lempeydellä ja rakkaudella ylleen laskeutuneita kasvoja. Ja nyt Elrondista tulee rakastaja. Hän kostuttaa kuivuneet huulet omillaan. Minä haluan rakastella sinua, Legolas, minä laitan sinut tuntemaan samoin.

Kun punertavissa silmissä näkyy vastustus ja vaisu inho sanoo toinen: Älä pelkää ja riisuu hänet alastomaksi niin, että valo sulaa kuumalle vartalolle, se leviää kasvoihin asti ja Elrond poimii siitä itselleen osansa, maalaa itselleen lempeän katseen ja nuo päättäväiset kädet hänellä on kyllä ollut aina. Ja vahvempi nostaa väsyneen syliinsä ja heidän ihonsa koskettavat toisiaan, näin lämmittää kuumempi sitä jolla oli kylmä ja toinen saa apua hehkuiseen oloonsa.

Mustat hiukset peittävät pienet pakarat hänen liukuessaan pehmeästi niiden välistä sisään ja suu huokaa ja toinen inahtaa tavun, jolloin suudelma joka saapuu niskan yli, katkaisee valituksen kunnes on valmis hengittämään hyvästä olosta.

Siinä viipyvät nuo kaksi, nuo kovin erilaiset, he ovat palat joiden lovit sopivat toisiinsa, tämä on todistettavissa kaikilla tasoilla. Aurinkoa ei enää näy heidän tullessaan valmiiksi, syksyn pilvet ovat jo ehtineet tukkia sen keskipäivän loiston, mutta lämpö pysyy tiiviisti näiden luonnollisten kiviseinien sisällä, imeytyy niihin, aurinkovarasto.
”Suotta et ollut ihmisten suosikki Vedentalossa, kultaseni”, hymyilee Elrond levätessään tunteessa, vaipuneena toisen vartalon vierelle.
”Hyi, Elrond! Ei noin saa sanoa.” Vääntää suunsa mutrulle, mutta toinen nauraa ja suutelee tuota.
”Sinä olet minun suosikkini.”
Sitten he hymyilevät kumpikin eivätkä löydä syytä lopettaa.

Aika on loputon ja se jatkuu myös tällä luolalla, missä heidän on ollut pakko elää nämä viimeiset kuukaudet, joista ei ole syytä kertoa tarkasti. He elävät, koska tuntevat marjat ja sienet, heillä on vettä jota juoda ja he ovat raastaneet merkit käsistään. Nyt heillä on merkkeinä vapaudesta suuret arpimuodostumat ja niiden koloissa kuivaa verta. Mutta heistä tämä on hyvä, paljon parempi kuin entiset vinot neliöt, jotka toki olivat huomattavasti siistimmät. Elrond on varastanut ihmisiltä puukon ja kankaita vaikka Legolas on peloissaan estellyt ja vaikka se on väärin, kukaan ei pidä siitä, mitä teet arvoisa Elrond, mutta silti sinä teet. Sinun olisi syytä varastaa lammas ja keritsimet jotta voit täst’ lähin tehdä omat vaatteesi itse ja lopettaa tuon rosvoilun.

Yhdestä päivästä lasketaan vaihtuvaksi taas hetki, tämä on tietty päivä, jolloin Elrond vuolee itselleen nuolia, hän tahtoo aseen, hän askartelee jousta. Tuolloin Legolas istuu somasti kivisellä lattialla, tuolloin hän perkaa marjoja ja huolehtii mielessään tulevasta talvesta. Silloin hän päättää myös kertoa jotain, mitä tietää, hän valpastuttaa ensin toisen kutsumalla tätä nimeltä, hän sanoo: ”Elrond.”
”Ovatko sormesi marjaiset, Legolas?” kuuluu vastaus.
”Minun täytyy kertoa teille jotain, Elrond, pelastajani, rakas kiduttajani.”
”Sano toki”, silti hän vuolee yhä keskittyen vain osaksi kielen rakentamiin sanoihin.
”Minä odotan lasta.” Lausuu sen onnellisena ja tyynenä, mutta Elrond vetäisee haavan sormeensa ja pudottaa aseen maahan, antautuu täysin tiedolle.

”Tulkaa kokeilemaan, koska epäilette!” nauraa Legolas ja kankein jaloin hoippuu Elrond syntymättömän luo, koskettaa toista ja parantaja hänessä tuntee alkaneen elämän.
”Maailma muuttuu yhä, Elrond. Katsokaa: elämä löytää keinon jatkua. Tuntekaa se, Elrond: haltioiden kansa saa vielä elää.”
”Sinä odotat lasta”, hyvin hämmentyneesti, mutta vähitellen tietää, että se on totta.
”Tehkää minusta itsellenne vakio, Elrond, tehkää minusta tärkeä ja sanokaa se nyt.”
”Minä rakastan sinua, Legolas ja minä kukitan sinut keväällä ja minun silmilleni sinä olet ihana.”
Ja kuinka kaunis minusta tuleekaan, kun hän sanoo sen! Elrondin muuri on sirpaleina, jotka tuuli vie.

Tämän seurauksena he tunnistavat, että tämä on ollut heille lepoaika ja on aika tehdä näistä elämistä eroavaiset eläinten päivistä. Lepoaika on nyt ohi ja on aika tarjota sitä muille. Me kutsumme sitä nimellä myötätunnonaika ja sen on oltava loppumaton. Heille tulee tavaksi auttaa tuntevia olentoja ja he ovat myöhemmin syvästi kiitollisia ja pysyvät heidän vierellään. Menkää ja hymyilkää heille.

Heillä on halu asuttaa raunioitunut Rivendell ja voitte uskoa kuinka voimakas on sellainen halu, joka on rakennettu vahvalle perustalle. Ja se perusta on rakennettu toteutuneesta vapaudenkaipuusta, joka on hieman kesken, mutta siksi toiveikas, ja kiitollisuudesta ja nöyryydestä ja he ovat valmiita kantamaan kiviä ja sytyttämään vartiotulet. Kukaan ei halua enää yrittää pakoa täältä, he jäävät ja valmistavat paikan, jonne muut voivat paeta, heidän kotinsa.

Kesäpäivä on lämmin, myöhäinen ilta, kun parantaja pesee kätensä ja on varovainen viiltäessään oven ihoon ja lihaan. Tytär saa nimekseen Celerin ja hänen hiuksensa ovat mustat. Legolas heittää lasisen purkkinsa pois, jotta voisi pidellä lasta ja sen särkyessä vapautuvat kaikki pimeänsekaiset valot, joita se sisälsi, kerran ne olivat onnentyngän lähde. Ja Mestari Elrond, Rivendellin korkea herra, Imladrisin isäntä nostaa vierelleen Legolasin tehden hänestä onnellisen. He jäävät odottamaan muutosta.

-----

Sen pituinen se, lapset.

[Jester]

Huh. ^^ Minä en uskaltanut odottaa noinkaan onnellista loppua. Tämä on ahdistava tarina. Eri tavalla ahdistava kuin esimerkiksi Pelasta minut aamulta, koska tämä ei oikeastaan aiheuta sellaista pelonsekaista inhontunnetta. Johtuisikohan sitten rakastettavasta kertojastamme, että tapahtumat jäävät lukijalle sopivan etäisiksi? Ja kuitenkin meinasin purskahtaa itkuun, kun pikkuinen haltiamme sai lasipurkkinsa. Koskettava kohta. Upeaa työtä, oi jumalattareni.

Tolkienin hahmot ja paikat ”kulisseina”, kuten itse asian ilmaisit, toimivat hienosti: ficci imaisee mukaansa siinä määrin, että on varsin helppoa hyväksyä, ettei mitään Sormusten Herran Tarua edes ole. Itse tosin jouduin useammassa kuin yhdessä kohdassa hätistelemään mielikuvia toisesta maailmansodasta.

Sitä kuuluisaa kritiikkiä? Perhana, olet taatusti ainoa ficcari, jonka tekstejä lukiessa edes pilkutuksesta nillittäminen ei käy mielessäkään. Vain parista kohdasta sellainen pikkuseikka kuin pilkku oli jäänyt selkeästi puuttumaan, eikä muitakaan kirjoitusvirheitä hypi silmille häiriöksi asti – ja ne harvatkin hyppivät vain siksi, että luen lähestulkoon kaikki pidemmät ficit Wordissa, jonka oikoluku sitten huomauttelee. (Mistä mieleen, että tämä ei ole yhtään liian pitkä, ei sinne päinkään!)

Mutta tämä mielenkiintoinen, toista pääosaa esittävä herrashenkilömme ei ole Smith-Elrond. Onnistun kyllä löytämään hänestä molempien piirteitä (olit sitten kirjoittanut sinne sellaisia tai et), mutta se jokin, mikä tekisi Smith-Elrond –yhdistelmän, puuttuu. Eipä silti, voisin ihan hyvin tottua tähänkin kaveriin. ^^

Tällä kertaa voin niiden vakiokehujen – muun muassa tunnelman luomisen – lisäksi kiitellä myös tuosta miesraskaudesta. Täydellinen lopetus tälle. ^_^ *rakastaa ajatusta miespuolisten haltioiden kyvystä saada lapsia*

Olen lukenut tämän vasta kerran, ja tähän täytyy vielä syventyä tarkemmin. Kaikki mahdollinen rakentava, johon olen kykenevä tällä hetkellä, lienee jo sanottu. Olet käsittämättömän lahjakas kirjoittaja.

*pakkomielteinen fani heittäytyy polvilleen ja aloittaa palvontamenot* Niin muuten, mukavaa nähdä sinua täällä pitkästä aikaa. ^_^

[Fey]

Tämä oli varmaankin vaikein ficci, jonka olen koskaan lukenut. Ei silti, että se olisi fikille mikään vika, mutta jouduin tosiaan aloittamaan lukemisen pari kertaa uudelleen, kun keskittymiseni herpaantui, enkä tajunnut missä oltiin, mutta se EI ole tämän fikin vika, vaan sen rikkaus, sillä olen tottunut ahmivaisen tyyliin fikkejä lukiessa: mitä nopeammin, sitä enemmän.

Itseasiassa tämä oli mielenkiintoisesti koostettu monentyyppisistä tyyleistä. Löysin piirteitä ainakin sadusta, kansansadusta, jopa raamatusta, ja tajunnanvirtamaisesta nopeasta kerronnasta. Kerronnan monikerroksisuus, monitulkintaisuus ja omaperäiset lauserakenteet hidastivat lukemista, mutta se olikin hyvä, sillä jokaista kappaletta piti ajatella.

Tarinan joukossa oli paljon aivan uskomattoman kauniita kuvailevia lauseita, joita en tässä nyt siteeraa, sillä uskon, että jokainen lukija löytää niistä suosikkinsa!

Lopusta sitten: se oli upea, täydellinen, sanoinkuvaamaton sekä kerrontatyylin, että juonen tasolla!! Se kokosi hienosti yhteen edellä sanotun ja toi hyvän mielenlukijalle!

PS. Elrondista en tykkää vieläkään! Mutta se ei ole Elrondin vika...

[Piru]

*nieleskelyä*
Sait mut itkemään, oletko nyt iloinen? *moittiva hymy*
Sun kirjotustyyli on jotain todella upeaa ja mahtavaa. Kolmen Koon tekstiä: kaukaista, kaunista ja kuvailevaa. Kyläl kyllä, TSH pohjana toimi mainiosti, ei häirinnyt ollenkaan, Legolas oli käsittämättömän suloinen ja Elrond mielenkiintoinen. Juoni oli hyvä, vaikkakin synkkä (hyvä vai huono asia?) ja kuvailu ihanaa. Sä kirjotat aivan omalla tavallas, pidä siitä tiukasti kiinni! Hyvä, että laitoit kokonaisena etkä pätkissä.

Kirjotusvirheitä oli vähän, mutta ei ne juurikaan häirinnyt lukemista. Ulko-ovessa viivan kummallekaan puolelle ei tule välilyöntiä, niin kuin ei muissakaan yhdyssanoissa.

Onko luvassa lisää ficcejä lähiaikoina? Musta on tullut sun fani.

[Järjestelmävirhe]

Palautetta! ^^
Olin jälleen poissa koneelta muutaman päivän, mutta nyt pääsen vastaamaan teille.

Jester: Pikkuveljenikin liikuttui lasipurkki- kohtauksesta, mukavaa että saan aikaiseksi tunteisiin vaikuttavaa tekstiä, siitä saa tietyn onnistuneen olon.
Tämä tosiaan vaikuttaa Toiselta Maailmansodalta nyt, kun sen sanoit. ^^; Ehkä olen saanut vaikutteita siitäkin, olin nimittäin hyvin kiinnostunut siitä pari vuotta sitten.
Olet oikeassa, tämä herra ei ole rakas ystävämme Smith- Elrond! Kun aloin kirjoittamaan tätä, se oli aluksi tulla viihdykkeeksi vain itselleni, jolloin päätin käyttää toisenlaista Elrondia, sillä eihän maailmakaan tässä ole se tavanomaisesti käyttämäni Sormusten Herra- maailma. Minä pidän itse enemmän Smith- Elrondista enkä siksi usko, että käytän tätä herraa enää uudestaan. :)
Minäkin olen ihastunut mieshaltiaraskauksiin (tuskin tulee yhteen, mutten välitä). Juuri sopivan outoa minulle! ^_^

Fey: Minä tosiaan taidan kirjoittaa melko vaikeasti, en usko että itse jaksaisin keskittyä lukemaan tällaista tekstiä. Lisäksi minulla on tapana kirjoittaa aivan liian pitkästi, mikä verottaa omalta osaltaan lukijakuntaa, ainakin luulen niin. ^^; Hyvä kuitenkin, jos kaikesta huolimatta tykkäsit! :D
Et pidä Eldsistä? Kuinka se on mahdollista? Sinun täytyy tutustua Smith- Elrondiin, hän on namu. ^-^

Saatana: Ajatukseni tosiaan oli alun perin laittaa tämä tänne osissa. Mistä arvasit sen? O_O Luovuin kuitenkin ajatuksesta, sillä en itse pidä siitä, että esille laitetaan keskeneräisiä/paloiteltuja ficcejä, ihan vain käytännön syistä lukijaa kohtaan (olisikohan pitänyt jättää kertomatta ^^;;). Tietysti se voi myös joissain tapauksissa toimia, mutta minusta yksi yhtenäinen ficci (joka voi olla sisällään jaettu kappaleiksi) on siistimpi ja lukijaystävällisempi.
Kiitos yhdyssana- infosta! :)
Olen tolkuttoman hidas kirjoittaja. Minulla on nyt työn alla kaksi lotr- ficciä sekä kaksi muuta mihinkään liittymätöntä, joita olen ajatellut esitellä kustantajalle, mikäli saan ikinä ainuttakaan valmiiksi/kerättyä tarpeeksi rohkeutta tehdä sen. ^^; Mutta yksi E/E- ficci minulla on päässäni puoli- valmiina sekä eräs toinen Rivendelliin sijoittuva tarina. Odotusaika saattaa koetella kyllä kärsivällisyyttä.

Vielä Jesterille ja ehkä muillekin: Poissaoloni selitän Turkin matkalla sekä mökkeilyllä ja muulla aktiviteetillä, johon ei kuulu netti- mahdollisuuksia. Niiden ansiosta sain kuitenkin tämän viimein valmiiksi! Kiva, että minua on kaivattu! ^^

[Kooti]

Äh, nyt mijä tunnen itteni tyhmäksi, kun Fey osasi niin hyvin pukea aikomukseni sanoiksi... TT___TT Epäreilua, että toisille on suotu noin paljon verbaalisia kykyjä. ( puhuen feylle, lapset ) Yhdyn hänen kommenttiinsa täysin. Se on niin totta, vaikken henk. koht. kokenut tekstiä tavattoman vaikeaksi. Asiaan varmaan vaikuttaa jollain asteella se, että olen itseni yllättänyt monesti kirjoittamasta samalla tyylillä, joskin lyhyemmillä virkkeillä. ^^

Sammal liikkuu hitaasti ja harva jaksaa odottaa.

Kyseinen lause sai minut haukkomaan henkeäni. Tuli tunne, että tuo on kuultu jossain aiemminkin, tai ehkä luettukin. Mutta ...äsh. Kuitenkin. Saanko mijä laittaa sen signatureeni? *nuolee järkän varpaita* Tuo on niin nätti ja koskettava, jää herkästi mieleen ja jopa selventää asioita. Se kiteyttää elämän pienet tosiasiat yhdeksi lauseeksi, nähdäkseni. *väläyttää mielipuolisen virnistyksen*

Samalla lailla vaikeaan tekstiin olen törmännyt vain kolmisen kertaa aiemmin, Stephen Kingin romaaneja ahmiessani. Tyyli on tosin kaukana palvotun kauhunkuninkaamme tyylistä, mutta lukukeskittymisen korkeat lukemat ovat samaa tasoa. Onnittelut! ( kyseinen päänvaivaa tuottanut tarina taisi olla Kolkuttajat, luulen... mutta oli se sen arvoista ) Niin, kaikki kokevat lukemansa erilailla, toisten mielestä Kolkuttajat saattoi olla ties kuinka helppolukuinen, mutta minulta se ainakin vaati rutkasti keskittymistä.

Järjestelmävirhe. Kirjoituksissasi ( voiko tätä muuten jo haukkua novelliksi? ) on munaa enemmän kuin kouluni miespuolisilla henkilöillä yhteensä.

[Järjestelmävirhe]

Olen itseni yllättänyt monesti kirjoittamasta samalla tyylillä, joskin lyhyemmillä virkkeillä. ^^

Meitä on siis enemmänkin! Onko sinulla mitään esillä täällä loftiksessa ko.tyylillä kirjoitettuna? Olisi mielenkiintoista vilkaista!

En ole ikinä lukenut Stephen Kingin kirjoja, en uskalla yrittääkään, sillä mielikuvitukseni voisi sen jälkeen käydä liian suurilla kierroksilla. Kirjoissa ihastun kuitenkin ensisijaisesti kirjoittajan tyyliin, joten ehkä voisin kokeilla jotain hänen leppeintä teostaan.

On hyvä tietää, ettei teksti ole ainakaan kaikissa tapauksissa liian vaikeaa. Joskus kirjoitan pitkiä pätkiä yhteen menoon ja kun luen aikaansaannokseni läpi tuskailen vain mielessäni pysyykö kukaan enää juttujeni ja itsekeskeisen kertojani perässä. Mutta hyvä jos pysyy! ^_^

Saat toki laittaa "sammal"- lauseen signatureesi. Kappaleen, johon sen kirjoitin, oli ensimmäisiä pätkiä, joita sain tästä ficistä aikaiseksi. Käytän veljeäni usein koelukijana ja luettuani hänelle "sammal liikkuu hitaasti ja harva jaksaa odottaa" sellaiset sata kertaa hän alkoi olla jo raivon partaalla. Aloitin lukemisen hänelle nimittäin usein alusta, jotta olisi voinut ilmoittaa mikäli tyyli muuttuisi hillittömästi vanhasta osasta uuteen siirryttäessä. Pidin kirjoittamisessa toisinaan kuukaudenkin tauon.
Pointti oli siis, että laita toki. ^^;

Järjestelmävirhe. Kirjoituksissasi ( voiko tätä muuten jo haukkua novelliksi? ) on munaa enemmän kuin kouluni miespuolisilla henkilöillä yhteensä.

Kiitos, kauniisti sanottu! XD
Nyt nauran tuolle koko illan. X)

[Fey]

Tämä on ihan OT, mutta laitetaanpa kumminkin:

Elrond on mielestäni ruma.
Rumuus sinänsä ei ole paha asia paitsi haltioille!

Näyttelijänä hän tosin on vakuuttava, mutta aika kapea-alainen ilmaisussaan. Hän lausuu repliikkinsä elokuvasta riippumatta samalla mahtipontisuutta tavoittelevalla rintaäänellä. No, olen tosin nähnyt häneltä vain matrixit ja lotrit mutta ehkä hän ei ole saanut kaikkia kykyjään vastaavia rooleja...

Koskahan Haldir-Parker saa lisää kunnon leffarooleja? *erittäin syvä huokaus*


...siis mitä kykyjä...minullako, ei kai...

[Järjestelmävirhe]

OT jatkuu:
Olet siis Haldir- fangirl, vai? ;)

Elrondista: Jostain syystä pidän häntä tyylikkäänä äänineen kaikkineen ja olen siksi viehtynyt häneen. Lisäksi hänen silmänsä ovat erikoisen näköiset, jotka kiinnittävät huomion. Hän on kyllä vanhempaa sukupolvea, mutten voi itselleni mitään. I got the thing for older man. ^^;

Pelästyneen raukkaparan roolissa hänet voi nähdä elokuvassa Kaltereiden takana (The Interview), joka tuli/on pian tulossa DVDlle.

Eikä minua haittaa vaikka pitäisitkin Elrondia rumana, minä taas en näe Haldirissa mitään erikoista. Makunsa kullakin! ^^

[Fey]

OT jatkuu:
Olet siis Haldir- fangirl, vai?

OT siis jatkuu vaan edelleen...

Haldir oli ensimmäinen suuri lotr-rakkauteni, jota en ole kokonaan vieläkään hylännyt. Siis mikä profiili, se nenä ja ne huulet, oih...
No, Legolas kyllä yritti olla sitä myös...
Noin vuoden verran olen kylläkin ollut täysin omistautunut eräälle tuntemattomammalle haltialle... ...vaikka aika asiallinen suhde meillä on...
Terveisiä ja haltiarakkautta vain kaikille Saelbeth-faneille! Sivut on edelleen netissä! http://www.angelfire.com/dragon/saelbeth

[Jester]

Eldsi-pappako ruma? *kauhistunut* No ei, kukin pitäköön mielipiteensä, mutta pakko kuitenkin tulla puolustelemaan kyseistä herrashenkilöä. Osa Weavingin Elrondin viehättävyydessä on nimenomaan siinä, ettei kyseessä ole mikään kiiltokuvapoika. Jos ne olisivat laittaneet jonkun Haldir-jumalaisuudella siunatun siihen rooliin, hahmossa ei olisi puoliakaan sitä dramatiikka tai arvokkuutta kuin nyt. (Syyttäkää Järjestelmävirhettä siitä, etten voi enää mainita Elrondia ilman sitä "dramatiikkaa". ^^)

Kaltereiden takana? Tuo pitää painaa mieleen... ja etsiä se Priscilla jostakin käsiini.

Ja koska minähän en ikuna puhu pelkkää offia, voisin tässä välissä kummastella jumalattareni ficcien muuttumista väkivaltaisempaan suuntaan. ^^ Mainitsit joskus itsekin huomanneesi tämän piirteen, enkä todellakaan pidä sitä huonona asiana. Ihan kohteliaasti kummastelen vain.

Kooti kyselikin jo sammal-lauseesta, mutta et varmaankaan pahastu ihan kauheasti, jos kirjoituksistasi lainaillaan muitakin kohtia? Ethän? (Minun on itse asiassa pitänyt kysyä asiasta siitä lähtien, kun olin lukenut Vedettömiä astioita välitunnin ratoksi ja yllätin itseni raapustelemasta uskonnonvihkoni kanteen jotain kolmannen maailman vuotamattomista katoista. Pari kuukautta myöhässä on kaiketi parempi kuin ei milloinkaan? ^^)

[Järjestelmävirhe]

Osa Weavingin Elrondin viehättävyydessä on nimenomaan siinä, ettei kyseessä ole mikään kiiltokuvapoika. Jos ne olisivat laittaneet jonkun Haldir-jumalaisuudella siunatun siihen rooliin, hahmossa ei olisi puoliakaan sitä dramatiikka tai arvokkuutta kuin nyt. (Syyttäkää Järjestelmävirhettä siitä, etten voi enää mainita Elrondia ilman sitä "dramatiikkaa". ^^)

Osasitpa ilmaista asian hyvin! Juuri noinhan se menee. :D
Heh, rakastan äärirajoilleen vietyä dramatiikkaa. Äärimmäisyydet viehättävät, Weaving- Elrondin dramatiikka viehättää.

Minuakin alkaa pelottaa tämä väkivaltaistumiseni. Kaiken sen perusteella, mitä nykyään teen, yritän tehdä ja mitä arvostan minusta pitäisi kehittyä ystävällisempi ja rauhaa rakastavampi ihminen, mutta minä kehityn väärään suuntaan. ^^;;
No ei, en tiedä mistä tämä johtuu, ehkä kyseessä on vain jokin angstaus- kausi. Älykkäämpi selitys voisi olla se, että minulle on kehittynyt jokin kummallinen tarve järkyttää teitä ja näin saada teidät kiinnostumaan tekstistä enemmän. Ja sillä on mahdollisuus saada lisää dramatiikkaa. Heh, heh. (Miten niin pakkomielle? ^_^;;)
Minulla olisi kyllä kaksi humor- osastolle kuuluvaa ficciä tekeillä, toinen on ollut jo vuosia, kun en saa sitä loppuun. Voisinhan tehdä valmiimman valmiiksi asti ja katsoa, mitä väki pitää niistä. Näin koemielessä.

Toki saat lainailla raapustelujani mielin määrin, luotan siihen ettei kukaan ala esittelemään niitä omissa nimissään. Minusta on aina mukavaa, kun huomaan ficeistäni olleen jotain iloa ihmisille. Se on hyvä motivaatio jatkaa kirjoittamista!

(Montako kertaa minä olen oikein muokannut tätä viestiä?)

[Noradriel]

Jätit sanattomaksi. Ennen en ole lukenut ficciä joka ei olisi auennut ekalla luku kerralla.
Siitäkin huolimatta, VAU! Jouduin lukemaan uudestaan monta kertaa
vasta kun tajusin melkein kaiken.

Kirjoitusvirheitä löysin muutaman, mutta kukaan ei ole täydellinen.

Todella kaunista ja monipuolista kuvailua, monimutkaista kieltä, muttei se haitannut (ei haitannut? Whatever.) Paljon vertauksia.
(Tarvitseeko enää kehua, ääni pettää ja adjektiivit loppuu.)

Syksyn tullessa kävi väkeä enemmän ovesta sisään, nyt kun aurinko ei paista senkään vertaa mitä kesällä, he mielivät piristystä ja nämä ajattelevat olennot ovat piristys, heitä on helppo ottaa kädestä.

Tuosta pidin. ^^

Samalla järkyttävä ja surullinen, mutta myös kaunis kuvakieli.

[Järjestelmävirhe]

Kiitos palautteestasi, Noradriel! Kiva nähdä, että vielä löytyy urheita, jotka jaksavat kahlata ficcejäni läpi. ^_^

Olen iloinen, että pidit, onneksi kielen vaikeus ei lannistanut sinua! Joskus pelkään, että kirjoitan liian vaikeasti ja uuvutan lukijan.

Mutta kiitos vielä palautteestasi, olen iloinen, että jaksoit sinnitellä tämän tekeleeni parissa! :)

[Artanis]

Sinun ficcejäsi lukiessani joudun aina käsittämättömän haikeuden ja pelon sekaisen tunteen valtaan. *mumisee*
Aivan upea, kuten ficcisi aina. Tulo outo olo, kuin voisin koskea tarinasi hahmoja vain kättä ojentamalla. Hahmosi ovat niin eläviä, sinä puhallat niihin eloa ja ajatuksia. Koskettavaa.
Tuosta sinun ficistäsi voisi piirtää hienoa fanarttia. Mustahiuksinen Elrond (?) syleilee kuumeista ja hentoa Legolasta puiden katveessa...