Tuhannen sanaa (PG, Elladan/Elrohir)

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Tuhannen sanaa (PG, Elladan/Elrohir)

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Title: Tuhannen sanaa
Author: Järjestelmävirhe
Rating: PG
Pairing: Elladan/Elrohir (Elrond/Legolas)
Warnings: Incest (twincest)
Beta: Varjis
Disclaimer: Hahmot J.R.R Tolkienin, tarina minun
Summary: Elladan ja Elrohir rakastavat toisiaan kuten veljesten kuuluu, mutta se nähdään vääräksi ja heistä toinen häädetään Rivendellistä. Legolasin saavuttua auttamaan on veljeksistä toisella jo mielessään suunnitelma saada rakastamansa takaisin luokseen, mutta silti kaikki ei käy kuten on aikomus.

A/N: Olen huono kirjoittamaan summary:itä, huomasin sen juuri. Otan mielelläni palautetta vastaan ja erityisen iloinen olen kritiikistä!

SARJA: Jos joku innostuu lukemaan lisää samankaltaista tekstiä,ovat tähän ficciin liitoksissa myös slash-tarinat "Kahdeksan laulua" ja "Kun sokea kala ui".
Viimeksi muokannut Järjestelmävirhe, Pe Huhti 20, 2007 9:14 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Sydämien syke oli yht’aikainen, kosketus värähteli niiden tahtiin, hengitys täytti huoneen kiihtyvällä soinnillaan. Niin täsmällisen samanaikaisesti liikkuivat kädet, että niiden olisi voinut luulla päättyvän samaan vartaloon. Mutta vartaloita oli kaksi, yksi oli jakautunut kahdeksi jotta se voisi koskettaa itseään. Sormien pujottautuessa toistensa lomitse kaksi suuta nauroi samaa naurua eivätkä katseet koskaan haparoineet. Rivendellin kauniit kaksospojat, siinä toisiinsa turvaten, mustat hiukset toisiinsa sekoittuen niin ettei niitä saattanut erottaa.

Jos Arwen oli kansansa iltatähti olivat Elrondin pojat muistutus tulevan aamun kirkkaimmista säteistä. Aina he olivat tunteneet toisensa, nukkuneet yhteisessä kehdossa, jakaneet yhdessä äitinsä sylin, aina, hetkestä jona maailma hymyili heille hetkeen jona maailma vaipuisi.

Elladan juoksi nauraen pitkin mielensä käytäviä ja jokaisen oven takana seisoi Elrohir. Ja he kohtasivat kosketuksessa, nauru punoi hiljaisen peitteen jonka alle he kätkeytyivät. He olivat aina rakastaneet toisiaan, rakastaneet syvästi, kuten kuuluu veljien tehdä. Ja he olivat olleet hyviä lapsia, olivat aina nauraneet. Ensimmäinen yhteinen hetki herkän yön sivelemällä virralla, jonka tasapainon he olivat suudelmillaan rikkoneet. Kun puhutaan kivusta, hinnasta joka rakkaudesta kuuluu maksaa, nuo kaksi olivat nauraneet kuolematonta nauruaan, viatonta ja suloista, hukuttautuivat omiin kirkkaisiin ääniinsä. Sillä he tunsivat toisensa liian hyvin, tunsivat yhtä hyvin kuin itsensä, tiesivät tarkkaan, mikään ei jäänyt huomaamatta.

Elladan ja Elrohir elivät kuin yksi, olivat aina tehneet niin, aina, siitä hetkestä jona maailma hymyili heille hetkeen jona nauru lopulta katoaisi illan saleihin ellei meren taa. Mutta he elivät hetkessä, ottaen toisistaan voimaa, heidän omassa valtakunnassaan, aurinkona hymykasvot, virkeänä maana kalpeat vartalot joiden teitä tanssittiin kepeästi. Eikä yötä ollut.

Elladan oli ikinuori ja hän rakasti ikinuorta veljeään. Ja ikipäivässä he leikkivät toistensa kanssa kylpien pysähtyneessä valossa. Kaksoset tanssittivat maailmaa, tanssivat kauniisti kuten heitä oli opetettu, näyttivät mallia ja lauloivat: ”Maailman lyhdyt keinukaa tahdissa meidän, me emme sammuta teitä koskaan, täällä on aina päivä ja valo, loputtoman tanssin lämmin talo.”

Ei juuri kuultu sanoja heidän huulitaan, eivät juuri puhuneet toisilleen, he tunsivat toisensa liian hyvin. Puheen oli korvannut hellä kosketus, sanat vaihdettu suudelmiin. Ei iltoja, jolloin he puhuivat. Oli iltoja, jolloin he tuijottivat toisiaan, katsoivat peiliin jonka kuvajaista he rakastivat. ‘Sinä olet minun’, sanoi kosketus nyt. ‘Katso, sinä olet kaunis’, sanoivat laihat sormet housujen kauluksella. ‘Veljeni, minä rakastan sinua’, sanoi suu avautuen hiljaisuuteen, kätki toisen sisäänsä.

Kuten huulet, avautui ovi ja kuten on suu pimeä ja musta niin oli hahmo ovellakin. Ei säteillyt valo Rivendellin herrasta, ei käynyt siunattu rauha hänen yllään, se kiersi hänet. Elrond ei ollut etsinyt poikiaan, ei hänellä ollut ollut heille sanottavaa, ei ollut odottanut heitä kohtaavansa. Ei nyt kuten ei liian usein aikaisemminkaan. Mutta nyt hän puhui lapsilleen. Hän sanoi, kuiskasi, järkytys kajasti hänen äänestään kuin valo luomien läpi, (Mitä nyt, isä, mitä olemme tehneet väärin?) : ”Mitä minä näen?”
”Sinä näet rakkaat poikasi, isä”, vastasi Elladan, hymyillen, painoi suukon toisen poskelle.
”Mutta mitä te teette? Nouse ylös, Elrohir. Miksi te noin käyttäydytte? Peitä itsesi Elladan!”
”Miksi olet vihainen, isä? Me rakastamme toisiamme kuten veljien kuuluu”, sanoi Elrohir eikä jättänyt toista puoliskoaan, tottelematon.
”Mitä te leikitte? Nyt se loppui, tuo tuollainen sairas huvitus. Kuinka kauan te olette minua salaa häpäisseet? Elrohir, tule pois sieltä.”
”Aina, isä, ainahan me olemme toisiamme hoivanneet, pitäneet hyvin, toisiimme turvanneet”, Elrohir kertoi ja paljasti, ei nähnyt salaisuutta, ihmetteli vain, sanoihin liittyi kysymys.

Sana iski Elrondia. Aina. Iski kovaa, iski kuin suruviesti. Tuo yksi sana, joka oli laimennettu ilmaus ikuisesta, muttei siitä kovin kaukana, askeleen päässä. Ainako he olivat tukeutuneet toisiinsa ja hakeneet lohtua toistensa sylistä? Ja missä hän oli ollut silloin, aina? Mies tunsi itsensä kovin epäonnistuneeksi, mutta hän peitti sen vihalla ja kuvotuksen tunteella, kätki tuiman ilmeen alle, piilotusleikki.

”Mutta nyt minä tiedän ja olen nähnyt”, sanoi Rivendellin herra ankarasti. ”Te voitte tulla minun luokseni. Elrohir, tule tänne vierelleni. Tule nyt, tule.”
Lapsi totteli ja astui isänsä rinnalle. Siro, kaunis poika, lähes isänsä pituinen, hänen omat silmänsä katsoivat häneen.
”Sanohan minulle, rakas lapseni, luvatkaa minulle molemmat, älkää enää tehkö näin. Hyvä?”
”Kiellätkö meitä rakastamasta toisiamme, isä? Kuinka saatat”, Elrohirin ääni värisi järkytyksestä, ei sellaista saattanut pyytää.
”Enhän toki sellaista vaadi, älä murehdi, kunhan ette enää kosketa toisianne kuten näin teidän tekevän. Älkää tehkö niin, se ei ole kaunista, se on väärin”, isän ääni opetti poikiaan, mutta se oli myöhässä, lapsilla oli jo opettaja. He olivat jo oppineet kaiken.
”Ei sellaista luvata, isä”, Elrohir sanoi paheksuen käskyä ja astui takaisin veljensä luo.
”Taidatte olla sairaita, sairasta tuo teidän touhunne. Etteköhän nyt lupaa ja seuraava aamu nousee kauniimpana minulle, teille, Imladrisiin.”

Elrohir ja Elladan heittäytyivät pysähtyneeseen valoon, keinuttivat mieliään yhteisen ilon meressä, näkyvässä heidän vartalonsa painautuivat toisiaan vasten, huulet hipoivat Elladanin kaulaa, silmät suljettuina he siinä seisoivat isänsä edessä.
”Ei”, kuiskasi Elladan vastauksen kumpaisenkin puolesta. ”Se ei käy, isä. Anna meidän olla.”
Mutta Rivendellin herran ei käy taipuminen eikä hän saattanut nähdä poikiaan noin. Oli hänen vikansa että oli käynyt näin, missä hän oli ollut silloin. Aina. Jossain muualla, poissa.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Mutta nyt hän oli tässä, nyt hän voisi korjata kaiken, oliko jo liian myöhä, ei, tähdet eivät ole vielä syttyneet.

Rivendellin herra sulkeutui valtansa viittaan ja käski, sanoi, kuunnelkaa: ”Elladan, Elrohir, sanotteko nyt minulle ettette tee näin enää koskaan. Totelkaa nyt isäänne, rakkaat lapset.”
”Ei meitä saa repiä kahdeksi, olemme yksi”, Elrohir totesi jälleen, miten saattoi olla ymmärtämätön, heidän oma isänsä.
”Ei, ette te ole yksi. Teillä on kaksi nimeä ja toinen kuuluu toiselle. Luvatkaa, se on teille parasta.” Ääni oli ankarampi, se ei ollut enää isän, se oli Rivendellin herran ääni. Se tutumpi.
”Ei. Anna meidän olla. Mene pois.” Lapsi pelkäsi, alkoi huolestua.
”Te ette määrää minua! Elrohir, tule tänne luokseni. Nyt. Se on teille parempi. Tule, kun sanon.”
Mutta poika tarttui lujemmin veljeensä, käpertyi tiukasti toista vasten ja toivoi, että he voisivat kasvaa yhteen, iho tarttua ihoon, yksi yhteinen sykkivä sydän. Hän itki ja huusi: ”Miksi sinä kiusaat meitä näin, isä? Omia poikiasi! Jätä meidät nyt, ole kiltti, emme me ole vahingoittaneet ketään, emme pahaa sanaa lausuneet!”

Mutta Elrond ei saattanut enää perääntyä eikä katsoa kyyneleitä poskilla. Olihan hän sentään Rivendellin herra ja tämä oli väärin, kiellettyä, kiellettyä koska hän sanoi niin, väärin koska tämä etoi häntä. Niinpä hän tarttui poikaansa kädestä, häntä jota oli kutsunut ja joka ei ollut tullut, tarttui lujaa ja varmasti heittäen hänet pois veljensä luota.
”Älä itke, Elrohir, kaikki käy hyvin. Minä hoidan tämän nyt”, Elrond lohdutti varmalla äänellä joka kaikui surullisen korvissa lohduttomana.
”Anna minun jäädä”, lapsi kuiskasi itkuisen pyyntönsä.
”Sinä lähdet huomenna dunedainin matkaan.”

***

Elladan oli niin kovin yksin ja hänen oli kylmä. Kukaan ei istunut enää vierellä lämmittämässä, suonet virtasivat tyhjinä, sillä puolet hänestä oli revitty irti ja veri oli vuotanut haavoista kuiviin. Hän tarttui itseensä, syleili vartaloaan ja kaipasi veljeään. Voi, miksi heitä näin rankaistiin? He olivat aina olleet hyvin. Mitä he olivat tehneet väärin? Päiviä Elladan istui aloillaan, pakeni mielensä käytäville, mutta ovien takana ei ollut ketään. Aragorn näki hänet ja kuuli hiljaisuuden, jolla haltia vastasi. Silloin ihminen meni Rivendellin herran luo ja sanoi: ”Poikanne on pahasti surullinen, hän mahtaa kaivata veljeään, he olivat usein paljon yhdessä.”
”Tiedän. Vaan Elrohir ei voi vielä palata.”
”Heillä oli yhteinen ystävä, jonka seurassa kumpikin viihtyivät hyvin ja olivat onnellisia. Minä tunnen tuon miehen myös. Synkmetsän Thranduilin pojan Legolasin. Jos sallitte, tuon hänet Elladania piristämään.”
”Jos näin on, se on hyvä ajatus. Hae hänet sitten.”
Aragorn teki hyvästelevän eleen ja poistui. Rivendellin herra toivoi Legolasin seuran nostavan poikansa ylös muistojen suosta, jossa hän rämpi aivan turhaan upoten joka askeleella syvemmälle. Sillä Elrohir ei voinut vielä tulla takaisin, ei niin kauan kuin Elladan häntä odotti.

Legolas saapui ratsain, Aragorn hänen vierellään, näin astuivat yhtäaikaa Rivendellin portista sisään.
”Siitä on aikaa, kun täällä viimeksi olin enkä silloinkaan kyllin kauan. Imladris on kaunis”, haltia sanoi kuin kuolematon ja hymyili, kasvoilta säteili tyyni onni.
”Täällä on ilo elää”, Aragorn myönsi toverilleen. He laskeutuivat alas, olivat perillä. ”Tule, vien sinut heti Elladanin luo.”
”Hyvä on, näytä tietä.”

Rivendellin portaat, päätalon hiljaiset salit, ihmisen kiireiset askeleet. Ei aikaa, ei mitään, tyhjinä ajatuksista olivat autiot huoneet. Ah, mutta odotas, siellä oli sittenkin joku vaan ilman ajatuksia. Hahmo joka tapauksessa. He pysähtyivät ja vaihtoivat suuntaa. Aragorn sanoi: ”Rivendellin herra, korkea Elrond. Esittelen teidät.”

Vanhempi haltia otti heidät vastaan tyynen arvokkaasti niin näkivät nuo kaksi. Vaan nuoren haltian nähdessään olivat silmät välähtäneet, onneksi hän oli taitava piilottamaan sen kaiken mitä tunsi, ajatteli, sillä nyt hän katsoi Synkmetsän haltiaruhtinasta ja hän oli kaunis kuin unikuva, nautti kuolemattomuudestaan ja se teki hänestä suloisen. Elrond pelkäsi, pelkäsi itseään, sitä mitä muut eivät nähneet, miten hän voisi voittaa sellaisen vihollisen, kaikkia muita suuremman.
Viimeksi muokannut Järjestelmävirhe, Ti Tammi 06, 2004 11:42 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

”Olen iloinen, että tulit Legolas.” Elrondin kasvoilla väreili säikähdys kuten veden pinta, mutta vähän vain, ah, ei sitä huomaa. ”Poikani Elladan on kovin onneton, toivottavasti osaat auttaa häntä.”
Voi lähde nyt, lähde pois kautta tähdettömän taivaan.
”Teen parhaani.” Ja kun nuori haltia hymyili mieli muuttui sen edessä. Älä koskaan lähde, jää tänne kaunistamaan laaksoani, jää minulle valoksi niin minä olen sinulle pimeyden rauha.
”Oli kunnia tavata teidät.”
Hetkessä oli Imladrisin kaunistus poissa, valo lähti ympäriltä. Ole onnellinen, tuo suloinen syöksee sinut tuhoon ja onnettomuuteen. Ei, vaan minä teen sen itse. Ah, hän on kaunis.

”Elladan? Elladan, tässä on Legolas.” Aragorn astui edellä, vavahdutti mielen seiniä ja seuraavan oven takana seisoi vaalea mies Synkmetsästä.
”Legolas ystäväni, kuinka olet täällä?” Elladan kysyi unisella äänellä, sellaisella kuin on nukkujalla, mutta eihän hän enää ollut unessa, herää jo, veljesi ei ole täällä.
”Miten voit? Olet laihtunut.”
”Aragorn toi sinut tänne, eikö vain?” Hymyili vaan ei nauranut.
”Toi.” Mies istui toisen viereen, huolestuneena, parane pian. ”Etkö nousisi ylös, Elladan? Tule, menemme kaikki yhdessä ulos.”
”Mitä ulkona? Onko Elrohir siellä, seisooko rapulla, istuuko puun alla?”
”Ei rakas ystävä, kallis toveri, ei, hän ei ole siellä.”
”Vaan mitä sitten? Miksi jättäisin paikkani?”
”Koska tarvitset ilmaa ja lehtien tuoksua.”
”Ne mätänevät.”
”Eivät, ne ovat syksyn värjäämät.”

Ihminenkin sanoi, hänkin puhui: ”Etköhän nyt tule, Elladan.”
”Minun on hyvä tässä.”
”Ei kovin. Kasvosi ovat jo liian kapeat, liian harmaa ihosi. Näetkö sinäkin, Legolas?”
”Näen, toki näen.”
”Ei haittaa minua, ei koske lainkaan. Se ei koske. Muu vain.”
”Ulkona unohdat sen muun”, haltia ehdotti vielä toiveikkaasti, kokeili josko.
”Ei.”
Hyvä yritys, Legolas, hyvä yritys kymmenen.
Ihminen ja haltia retuuttivat Elladanin ulos.

”Näetkös nyt, Elladan? Paljon parempi.”
Aragorn ja Legolas taluttivat miesparkaa kuin kuoleman sairasta, karkuun pyrkivää varasta, vastahakoista lasta, valoon tuotua yöeläintä. Legolas näki tuttuja kasvoja. Tervehdys, korkea Glorfindel, muistat minut, sinulla on kauniit hiukset, no kiitos, me tässä viemme Elladania, kuljemme yhdessä, toivottavasti kohtaamme taas. Näki myös puita, sellaisia korkeita ja ylväitä, näki vettä, se solisi, pitää vedestä, ihan vain katsella, en minä ui.

Elladan näki kovin erilaista, uskotko. Näki paikan jossa oli leikkinyt veljensä kanssa, tuossa he olivat silittäneet toistensa hiuksia, tuolla Elrohir oli tehnyt sitä, tuolla tätä.
”Eikö olekin paljon parempi, Elladan?” miehen vaalea ystävä, tuo aina hymyilevä, suloinen hymy, kysyi kuin äiti. Missä on äitisi, Elladan? Missä veljesi, missä isäsi? Voi, olet jäänyt yksin, orporaukka, perheetön haltia, ikävöitkö?

”Eikö näin olekin hyvä, eikö ole?”
Elladan käänsi katsettaan, liikutteli silmiään, tuolla olisi kuulunut seisoa hänen veljensä, tuossa hänen olisi pitänyt suudella häntä, tässä hänen olisi pitänyt rakastaa, tulla rakastetuksi, tulla kokonaiseksi.
”Kerro minulle, pidätkö näkemästäsi? Eivätkö Imladrisin puut olekin vehreimpiä? Sano jotain, olet niin vaiti, kovin vaiti olet.”
”Niin, Elladan, onko kaikki kunnossa?” samooja yhtyi.
”Ei ole”, haltia rääkäisi karheasti kuin olisi puhunut ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin ja kylläpä lausui typerän ensisanan, sano äiti, niin kuuluu tehdä.
”Ei ole?” toisti Legolas. Miten ei voi olla? Meillä on upea päivä, aurinko takertuu hiuksiin ja saa kasvot loistamaan lyhtysiä kirkkaammin. Mihin ihmeen yöhön olet juuttunut, Elladan, tule pois sieltä.
”Ei ole niin”, Elladan vastasi, kun kysyttiin. ”Viekää minut takaisin, minä tahdon niin. Tehkää kuten pyydän.”
”Voi Elladan, voi sinua, siellä sinun on paha.”

Elrohir suuteli korvia, kuiski niihin ruumista hyväileviä sanoja. Ei suinkaan, se on tuuli joka tekee niin, julma tuuli, häivy minua kiusaamasta, pois, mene jo. Vaan se jäi, pyöritteli itseään Rivendellin pojan edessä, kietoutui ympärille ja ivasi, näin kirkui: Tältäkö veljesi tuntui? Lienkö liian kolea ja utuinen? Näytä miten veljesi tekee, kutsu häntä ja näytä niin opin. Ha! Minulla on nyt veljesi paikka, pidätkö?

Kuin katkeaa harpun kieli särähtäen niin huusi rikki revitty ja suotta hajotettu: ”Minä haluan pois!”
Voi sinua lapsiraukka, kovastiko paleltaa, kuka nyt korjaa harpun kielen? No ei ainakaan Legolas, tuo vaalea haltia joka ei ole syntynyt täällä, hän ei käy, hänellä on nyt muuta tekemistä, hänen täytyy taluttaa Elladania, kuljettaa poloista. Eikä käy Aragorn, tuo ihminen joka elää pakolaisena Imladrisissa (hän on ihminen ja hän voi sanoa myös Rivendell), eikä hänkään jouda sillä hän auttaa sitä vaaleaa haltiaa ja auttaa myös Rivendellin poikaa, ei ehdi millään. Katseet kääntyvät Rivendellin herraan: Tässä on rikkonainen harppu, ehtisittekö korjata sen? Mutta Elrondilla on kiire seisoa kauempana ja seurata kuinka Synkmetsän vieras vie hänen poikaansa, hän ei seuraa tilannetta vaan tuota vaaleaa suloista eikä hän edes huomaa harppua.

”Antakaa minun nyt olla yksikseni”, Elladan kuiski, hän oli hiukan pahoillaan mutta myös ikävissään. Valo kulki sisään suuresta ikkunasta, kiemuraisin vedoin koristellusta vaan se ei viehättänyt miestä nyt, eikö jo ollut puhetta hymykasvoista aurinkona, tuo toinen oli ruma ja kaukainen. Siksi hän sanoi lattialle: ”Vetäkää liina minun ja päivän eteen.”
”Valo tekisi sinulle hyvää.”
”Minä tahdon nukkua ja levätä.”

Legolas ei ollut tyytyväinen, onneton raukka tahtoo sulkea silmänsä vaikkei ole väsynyt. Aragorn katsoi toveriinsa ja katse tarkoitti: annetaan hänen olla, emme voi tehdä mitään, vedän verhon, sääli päivää. Ihminen jätti päivän huoneen ulkopuolelle, haltia kosketti särkyneen olkaa.
”Lepää sitten, Elladan. Tulemme luoksesi kun olet levännyt.”
Hän hymyili, Elladan ei nähnyt sitä paikaltaan, nyökkäsi vain sanojen vuoksi. Kaksi lähtivät ja jättivät Rivendellin pojan istuksimaan vuoteelleen ja lepäämään, istuallaanko aiot levätä sinä pikku huijari.

Elrond oli pakahtua. Hän oli taistellut itsensä kanssa ruumiinsa ja mielensä näännyksiin. Ja nyt hän huomasi poikansa vieraan, jonka Aragorn oli tuonut tänne hänen lastansa piristämään, kas vain se on Legolas ja missä hän ikinä kulkeekin leijuvat säteiden ainur hänen edellään ja huutavat: Tässä tulee Legolas, kaunis kukka, Rivendellin herran tuho.
”Legolas”, huikkasi silloin Elrond, kutsui. ”Tule tänne hetkeksi, liikeneekö aikaa?”
”Toki, ei minulla kiirettä”, vastaa hän ja saapuu Rivendellin herran luo, tuon pitkän ja mahtavan, ylvään miehen lähelle, miehen, joka oli iskenyt itseään kunnes ei enää väsymykseltään kyennyt nostamaan kättään.

”Miten on poikani Elladanin laita? Pitikö hän seurastasi?”
Katseli kolmen silmänräpäyksen ajan hiuksia, ei kauempaa, se ei ole enää turvallista.
”Poikanne tarvitsee aikaa, Mestari Elrond. Viivyn vielä jonkin aikaa, uskon että hän piristyy vielä.”
”Viivy toki niin kauan kuin katsot hyväksi ja tarpeelliseksi, viivy toki niin kauan kuin viihdyt.”
Katseli kahden silmänräpäyksen ajan kankaan peittämään vartaloa, ei kauempaa, kolmas olisi jo liikaa. Mutta kasvoja saa katsoa kun puhutaan, jutellessa katsotaan silmiin, onneksi niin kuuluu tehdä, Rivendellin herra teki sen mielellään.
”Onko sinulle annettu huone, Legolas?”
”Ei vielä. Aragorn tekee sen kunhan palaa. Hän tapaa tytärtänne.”
Ah, hänellä on tytärkin, no katsos tuota. Tämä sama kävi Elrondinkin mielessä, mutta sille ei ollut nyt aikaa, hänellä oli tämä vieras nyt.
”Voin näyttää huoneen.”
”Se olisi kovin ystävällistä. Kiitos.” Vilpittömästi hymyili viaton, kiitollisesti silmäsi suurta ja he lähtivät etsimään huonetta.

Lapsiparka makasi synkkänä vuoteellaan raajat halvaantuneina, itkuisin silmin ja murtunein ajatuksin. Hän oli levännyt itsensä uuvuksiin, kertakaikkiseen väsymykseen eikä hän saattanut lopettaa, ei tahtonut nousta huomatakseen että lattia jalkojen alla oli se sama.

Haltia ja ihminen astuivat huoneeseen, mutta he eivät kantaneet valoja mukanaan eikä pimeä väistynyt.
”Ah!” huokaisi Legolas. ”Elladan.”
”Kamala nimi, minä en vastaa siihen. Sanokaa Elrohir.” Surullisen ääni oli katkera ja välinpitämätön, kaipaus pusersi sanoja niin, että elämä tihkui niistä pois.
”Ei, en voi sanoa, sinä olet Elladan.”
”Näytät sairaalta”, Aragorn sanoi, mutta se oli varoitus, oikein se olisi mennyt näin: ‘Jos vielä jatkat, kuolet.’ Mutta ihminen ei sanonut niin, sillä siitä Rivendellin poika olisi vain ilahtunut eikä sellaisesta sovi riemuita.

”En edes tiedä, miten hän voi”, sairas mutisi, kuiskaili itsekseen, puhui omille korvilleen sillä ne kuuntelivat mielellään Elrohiristä. ”En edes tiedä onko veljeni elossa!” Hän itki, nyyhkäykset kouristivat ruumista ja pää painui syvälle tyynyyn. ”Isä tappaa meidät molemmat! Kaksoismurha! Ja siitä lauletaan elegioita ympäri Keski- Maata ja valkeassa laivassa lähtee suruviesti Länteen!”
”Älä puhu isästäsi noin, Elladan!” ihminen käski, liian sopimatonta kielenkäyttöä, Rivendellin herra sopii jättää rauhaan. Sitten lempeämmin ja pehmeästi: ”Äläkä ole niin synkkä, Elladan, turhaan murehdit veljeäsi koska hän voi hyvin.”
”Et voi tietää. Vain minä pystyn tuntemaan sydämessäni hänen läsnäolonsa.”
”Sydämesi on tukkeutunut kyynelistä, kallis ystävä, anna Aragornin puhua”, Legolas hymyili ja kosketti varjolapsen mustaa tukkaa.
”Mitä haluat sanoa?” myöntyi kallis ystävä.
”Elrohir voi hyvin. Olen nähnyt hänet.”

Nähdä. Elladan oli oppinut uuden sanan, ihminen oli juuri opettanut sen hänelle: nähdä. Ja tuosta sanasta saattoi muodostaa ihania lauseita kuten: Nähdä Elrohir. Näin mies valpastui ja valpastuessaan nousi paikaltaan, hiukan kankeasti kun oli maannut niin kauan.
”Oletko nähnyt hänet? Sinä siis tiedät missä hän on?” Elladan ei saattanut uskoa, puhe oli Elrohiristä, siitä missä hän oli.
”Tiedän, minä olen nähnyt.”
”Missä hän on, Aragorn?”
Ihminen epäröi, pitäisikö kertoa, oliko se kielletty, mitä jos kerron, mitä tekee Rivendellin herra silloin? Mutta Elladan katkaisi ajatusten ketjun tarttumalla samoojan käteen ja pyysi: ”Kerro. Minä en pääse hänen luokseen, minua ei päästetä, älä pelkää vaan puhu, kaikki hyvin.”
Jolloin ihminen taipui. Hän sanoi: ”Veljesi ei ole siellä missä pitäisi. Dunedainin matkassa hän ei viihtynyt lainkaan, ei ollenkaan ja tunsi olevansa vain haitaksi eikä halunnut ratsastaa kauemmas. Niinpä hän kääntyi, muttei voinut jatkaa kotiin asti, niin, mutta tässä se mitä halusit tietää: Elrohir on läheisessä metsässä, tuossa päivämatkan päässä. Siellä hän on, kyllä, siellä hän laulaa ja istuu puunoksalla.”

Elladan hengitti syvään, nyt saattoi taas hengittää, elämä täytti pikkuhiljaa kuihtunutta vartaloa. Elrohir, Elrohir, Elrohir ja Elladan hengitti syvään.
”Miten hän voi?” Elladan ei saanut kyllikseen. Sano vielä kerran veljeni nimi ja voin vetää ilmaa sisälleni ja täyttää itseni kaipauksella, sillä suloisemmalla, sellaisella jonka tietää loppuvan.
”Elrohir voisi laulaa iloisemminkin.”
Kiitos!

Elladan iski silmänsä haltiatoveriin -nyt ne loistivat toivosta- ja sanoi: ”Haluatteko todella auttaa minua? Todellako tahdotte, että olen onnellinen?”
”Tottakai, tietysti ystäväni, mutta älä tee mitään sel-”
”Minun täytyy saada nähdä veljeni.” Ai, ai ei saisi keskeyttää, eikö sinulle ole opetettu tapoja, vaan kun on orpo niin ei silloin tietenkään.
”Elladan...”
”Minulla on suunnitelma.” Haltia nousi pystyyn, teki sen niin arvaamatta, että ihminen aivan sävähti. He kaksi, Rivendellin pojan auttajat eivät olleet varmoja tahtoivatko kuulla miestä, eivät osanneet päättää ja vitkuttelivat paikallaan niin kauan että heidät ehdittiin vangita. Kun on tilaisuus täytyy juosta, silloin ei saa epäröidä, virheitä tekevät kaikki mutta taisteluissa ne ovat kohtalokkaita. Ja vaikka kyse oli leikistä, harmittomasta huvista ja suunnitelmasta virheestä voi koitua yllättävää mielipahaa, surua ja ikävää. Juokse pakoon, se on helpompaa.

Aragorn lähti sinä iltana, poistui yksin Rivendellin portista, ratsasti kenenkään hyvästelemättä ja silloin Elrond istui paikoillaan kammiossaan, pöytänsä takana eikä sulkakynässä hänen kädessään ollut mustetta. Rivendellin herra oli kumartunut kunnioittavasti paperin ylle, se oli tyhjä, vaan sanoilla täytettynä sen voima saattoi olla suunnaton. Saattaa, ei aina, vain saattaa, niin käy vain silloin kun sanat ovat vahvoja ja niiden muodostamat lauseet tiukasti yhtenäisiä, jolloin käärmeet eivät mahdu luikertelemaan niiden välistä, jolloin kukaan ei pysty repimään niitä hajalle.

Aivan, niin se on, mutta mies ei tohtinut piirtää kuvioita paperille, hän muotoili sanoja ilmaan, ei paperille sillä hänen sanansa olisi helppo repiä rikki. Ne eivät olleet vahvoja sanoja. Kirjoitti ei kenellekään, ei kukaan nähnyt hänen kirjettään. Halusi kertoa paljon, jo toinen paperi käytössä, älkää tuhlatko herra Elrond, korkea Rivendellin herra. Hän kirjoitti valosta joka loistaa Synkmetsästä tulleen ympärillä, hän kirjoitti kuinka haluaisi olla osa tuota valoa, antaisiko jos pyytäisin, hän miettii, mutta teki niin turhaan sillä hän ei pyydä, hän ei koskaan riko sääntöjä. Tuhannen heikkoa sanaa.

Kynä Rivendellin herran kädessä huusi tuskasta, äärimmilleen täyttyneenä sanoista sen ei suotu toteuttavan niistä ainuttakaan. Elrond kielsi sen julmasti, ankarasti käski.
”Mestari Elrond? Löytykö hetki aikaa?”
”Erestor. Ei juuri nyt, ei, minulla on tapaaminen.”
Ja Rivendellin herra ohitti haltian, luotetun ja tärkeän, kulki tämän ohi ja astui ulos ja yöhön, tapaaminen yön kanssa.

Kadonneet olivat laakson haltiat, poissa kirkkaat äänet vaan ei sillä ollut väliä, mies ei kaivannut niitä. Tuuli oli pistävä, taivas musta ja paljas. Suuteli yötä ympärillään, tavoitteli ilmaa käsiinsä, kulki juurakkojen yli, hoiti tapaamistaan. Ylempänä, mäen laella, astui kalpea, siirsi askeliaan nauttimatta niiden keveydestä ja katsos vain, Legolas piteli käsissään okapensaan kimppua josta kylvi piikkejä tuuleen. Mitä viljelet ilmassa, Legolas? Mikä kasvaa yöllä, silloin kun kukaan ei hoida kasvimaita? Silloin kasvaa isäntäsi ahdistus ja suru, Legolas, kipeä onni hänen nähdessään sinut, vaan ethän sinä sitä voi tietää, ei sinua voi syyttää siitä.

Nuorempi mies oli kulkea ohi, huomaamatta ja isäntäänsä näkemättä, mutta okapensaan piikki raapaisi Rivendellin herran kättä ja hän parkaisi huutaen ylemmäs, kohti tähtiä, kurkotti ääntään kohti yötä missä Legolas asteli: ”Miksi kulkee vieraani yössä, mikä on ajanut sinut tähtien alle?”
”Mestari Elrond”, yllätettynä totesi puhuteltu, oli laskeutunut alas, ehkä olisi leijunut tumman haltian eteen kun kutsuttiin, mutta Elrond ehti ensin.

Katso, tuosta ikkunasta näkee kaikki maailman olennot, kaikki ne joilla on ajatus siitä, mikä saa heidät vajoamaan veteen koska se tuntuu hyvältä. Jokaisen näemme siitä ikkunasta, mutta tuo yksi on peittänyt itsensä, kääriytynyt mustaan ja hopeaan niin ettei valo taitu hänestä eikä varjo tee selvää muotoa pintaan. Kaapunne pettää, kätenne on paljas, näemme sormuksen ja se on Vilya. Luuletteko olevanne ainoa, joka katsoo ikkunasta, Elrond, Rivendellin herra? Ja siinä ikkunassa on lasi ja se heijastaa kuin peili ettekä silti näe.

Legolas seisoi jähmettyneenä kuin lätäkön yli kasvava, ritisevä jääkerros, ohut, sen päälle ei voi astua, lapsista on hauskaa rikkoa niitä, niin teki myös vaalea haltia nuorempana, kyllä, tuo sama joka nyt seisoo Rivendellin herran edessä kuin yllätetty varas. Vaan toinen ei huomannut sitä, näki heikosti kun ei ollut ymmärtänyt lasin olevan peili, kuvitteli sen olevan likainen ja tulkitsi väärin. Rivendellin herra hymyili kun tervehti ja sanoi: ”Onko sinun hyvä täällä kun on yö, nautitko siitä kun saat seisoa yksin yön keskellä?”
”Ah, minä pidän yöstä, kovin mielelläni kuljen kotonanikin silloin kun maa nukkuu ja linnut ovat hiljaa.”
”Vaan täällä on kylmä, näetkö, kuura taittaa ruohoa, etkö palele?”
Seisoo kuin yllätetty varas, silmät haparoivat, katse pyrkii pakoon, kulkee kun ei saa unta, on tehnyt jotain väärää kun ei pysty nukkumaan. Mitä varastettavaa on Rivendellissä, Imladrisin rauhallisessa laaksossa? Haltiat nauttivat yöstä ja haluavat katsoa tähtiä silmiin. Mutta kun on kylmä he laulavat laulunsa siellä missä on parempi.

Synkmetsän haltia piteli okakimppua ja se raapi Elrondin käsiä.
”Totta, on hieman koleaa, ehkä menen sisälle minäkin.”
Okapensaan oksat jätettiin Rivendellin herran jalkoihin.

Parin päivän päästä saapui Aragorn. Hänellä oli mukanaan ystävä, mustatukkainen ihminen, joka odotti ryhdikkäästi ratsunsa selässä uutta askelta. Kun hevoset jätettiin he nousivat rappuja ylös kohti Elladanin huonetta. Ja samaan aikaan ilmoitti Erestor vieraan saapuneen, Elrond nyökkäsi ja suloisempi vieras painoi uudemman sivuun niin ettei Rivendellin herran ajatus osunut häneen.

Vaan Elladanin silmät hohtivat syvää rakkautta tuntemattomalle, tuolle uudelle ihmiselle ja hän nauroi miehen nähdessään. Ääni helähti, kieli lausui: ”Sinua minä olen kaivannut!”
”Veli”, puhui vieras, purki jännityksen nuottirivit huuliltaan, kädet laskivat hupun, mutta ne eivät olleet hänen omansa.

Elladan nauroi. Sai nauraa taas, mikään lukko ei enää pidätellyt hänen kieltään nyt kun avain oli löytynyt.
”Johan ovat hiuksesi lyhentyneet! Ah! Kasvosi ovat likaiset!” Ja hän nauroi, tartutti sen myös veljeensä, mutta silloin käsi osui kihartuneille suortuville, sormet nostivat niitä, paljastivat raadellut korvat, kuiva veri, iho suikaleina kuin revityt lehdet syksyisin.
”Voi!” huokaisi Elladan, mutta Elrohir hymyili ja sanoi: ”Älä sure, ei ole kipeä.”
Ja jälleen ovat valot syttyneet Imladrisiin, verhot poltettu ikkunoiden edestä, katsokaa: aurinko on saapunut Rivendellin laaksoon!

Mutta Legolas ja Aragorn seisoivat huolta täynnä ja pelkäsivät pahaa. Älkää huolehtiko, sanoivat veljesten silmät, kaikki käy hyvin, nauroivat suut, shh tästä emme laula lauluja, muistuttivat kädet.

Näin ovat Elladan ja Elrohir taas yhdessä, juoksevat pitkin mielien käytäviä kuten aina, muistakaa pitää toisen hiukset lyhyinä, kasvot likaisena, sotkekaa piirteet. Älkää huolehtiko ystävät, me olemme varovaisia eikä kukaan saa tietää.

Rivendellin pojat eivät puhuneet haltiakielellä, kukaan ei saanut kuulla, vaan eivät nuo puhuneet westerniäkään, mykkinä kuin puut, paljon hiljempaa, tyytyväisinä tanssivat ikipäivässä. Kiitos Aragorn, tanssi sinulle, ikuisesti kiitollisia, me, sinulle. Siinä missä Rivendellin herra tarvitsi tuhannen sanaa eivät hänen poikansa kaivanneet ainuttakaan. Hyvin olette kasvattaneet lapsenne, vai ovatko he itseoppineita?

Ajan myötä haavat paranivat, eikä siihen mene kauan kun kyseessä on kuolematon kuten Elrohir, kyllä, kuolematon, hänellä oli valepuku. Silloin sanoi Elladan, silloin kun kätensä sattui runnellulle korvalle, silloin kun sormet vetivät rosoisen viivan sen rajan yli: ”Haavasi paranevat, rakas veljeni.”
”Se on huono.”
”Minä haluan pitää sinut täällä, veli, hyvin olet pysynyt piilossa ja meillä on hyvä yhdessä, ihanaa aikaa olemme viettäneet.”
”Niin, kiitos Aragornin.”
”Niin, kiitos hänelle, valar varjelkoot Aragornia.”

Tuokion he hymyilivät ja nauttivat siitä, että näkivät toisensa ja siitä, että kädet pystyivät koskettamaan toisiaan. He olivat kiitollisia, mutta Elladanin valtasi huoli ja hän sanoi: ”Mitä me teemme? Isä ei ole vielä huomannut sinua. Mitä me teemme, rakkaani Elrohir?”
”Älä sure, veljeni, älä itke, sillä isämme ei huomaa minua, ei tule tunnistamaan niin kauan kuin salaisuus pysyy.”
”Kuinka? Kaunis korvasi paranee, voi, siitä tulee ihana, mutta se paljastaa sinut.”
”Älä pelkää, mitään ei tapahdu, mitään pahaa ei käy. Olemme leikanneet hiuksiani, ne pysyvät lyhyinä, niin voimme hyvin kaivertaa lihaa.”
”Ei, ei, se koskee.”
”Älä suotta ajattele sellaista. Sinä teet hellästi, sinä osaat kyllä.”
Elladan odotti. Turvallisuus kätki vaarat, huolettomuus piilotti pelon.
”Aragornilla on puukko. Se on hyvä, sillä tämä saatiin aikaan, sillä se onnistui ja sillä se onnistuu uudestaankin.”
”Minä haen puukon.”

Ihminen ja Synkmetsän vaalea haltia olivat ajatelleet: kyllä tämä tästä, kaikki sujuu hyvin, on muutakin pohdittavaa. Mutta nyt he silti kulkivat kohti huonetta jonne he olivat tulleet joskus katsomaan Elladania, siitä huolimatta he olivat huolissaan eivätkä voineet unohtaa. Missä veljekset olivat olleet? Eikö valepuku pitänyt? Joko tiesi Rivendellin herra? Ei, tämä oli liian vaarallista, kertakaikkiaan aivan liikaa kaikkea. Rauha pakeni heidän edellään.

Oven takana oli huone ja huoneessa vuode, vuoteella heistä toinen, se oli Elrohir ja Elladan nousi äkisti veljensä viereltä, juoksi ovelle ja sähähti: ”Menkää pois!”
”Mitä on tapahtunut?” Legolas henkäisi ja hän haistoi veren, surun, kärsimyksen, rakkauden.
”Pois! Lähtekää nyt!”
Ihminen tuuppasi haltian edestään, kaatakaa kaikki esteet edestänne jotta voisitte elää. Vaalea haltia seurasi, siniset silmät paljastivat pelon hänen nähdessään mitä oli tullut katsomaan. Heidän edessään makasi Elrohir, kasvot kimalsivat hikipisaroista, kasvot kuin vedellä valellut, mutta ne olivat vihaiset kun näkivät vieraat.

”Kaikki on hyvin”, sanoi Elladan, oli tullut kolmanneksi sairasvuoteen äärelle. ”Menkää pois.”
”Ei, kaikki ei ole hyvin!” Aragorn kivahti. Miksi kaikki suuttuvat meille vaikkemme tee heille mitään? Ehkä olisi parasta lähteä yhdessä.
”Mitä te olette tehneet?” vaati ihminen tietää.
”Älä huuda, Aragorn! Älä puhu noin kovaa ja tuo äänelläsi isäämme tänne.”
Samooja rauhoittui, vartalo vavahti ilman kulkiessa syvään sisään . Mutta silti hän tahtoi vastauksen.
”Otin puukkosi. Anteeksi. Saat sen takaisin.” Elladan ojensi esinettä, terävää ja tehokasta, varmasti sillä voi myös tappaa, hah, pianhan tuo nähdään.
”Tämä on yhä likainen”, totesi Aragorn katsoen asettaan. ”Oletteko käyttäneet tätä?”
”Minä olen! Minä pitelin sitä käsissäni! Voi, olen niin pahoillani! Mutta Elrohir ei saa paljastua, halusin vain hyvää, miten tämä voi olla mahdollista?”
Miesparka vaipui veljensä eteen, piilotti kasvonsa peitteisiin, keho nytkähteli suuressa murheessa.

”Leikkelitte Elrohirin korvia!”
”Minä sen tein! Yksin minä! Älä syytä Elrohiria! Voi ei, mitä olen tehnyt!”
”Ei elävää veistellä kuin puuta!” ihminen huusi, oli kovasti vihainen ja pettynyt, huolissaan ja taas vihainen. ”Miksette pyytänyt minua, jos haluatte turmella kehoanne? Puukkoni on likainen! Sitä käytetään kun leikkaan juuria maasta, sillä veistän nuolia puusta, se pitää pestä! Ettekö ymmärrä sen olevan saastainen?!”
”Älä huuda enää!” Elrohir rääkäisi käheästi, sen myötä olivat hiljaa. Aragorn tunsi kosketuksen olallaan kun vaalea haltia nosti kätensä rauhoittaakseen.

”Hyvä on”, samooja huokaisi. ”Hyvä on.”
Legolas puhui nyt, hänellä oli tanssiva ääni: ”Kuinka kauan Elrohir on ollut tuollainen?”
”Viikon päivät.” Elladanin kyyneleet kastelivat kasvoja ja jälleen he olivat samannäköiset, kaksospojat. Synkmetsän haltia nosti Rivendellin pojan pois Aragornin tieltä, piteli hänestä kiinni, lohdutti koska oli ystävä.
”Voitko auttaa häntä?” Legolas kysyi ihmisen selän takaa.
”Hän on saanut myrkytyksen, hänen verensä on likainen.”
Elladan pyyhki kasvojaan haltiatoverin otteessa. Samooja kääntyi eikä hänen kasvoiltaan löytynyt toivon jälkeä. Elladan puhkesi suureen itkuun ja valitukseen, myös vaalean pää painui.

”Minä paranen, älä itke, Elladan”, etäisiä sanoja jostain kaukaa, hyvin tutulla äänellä niitä lausuttiin ja Elladan polvistui veljensä vierelle.
”Älä itke, Elladan”, Elrohir lausui rohtuneilla huulillaan. ”Minä en mene minnekään, mikään ei erota, me olemme yksi.”
Elladan kääntyi ystäviensä puoleen. ”Ehkä hän paranee.”
”Meidän pitää hakea Elrond. Hän on mahtava parantajien joukossa”, Aragorn sanoi.
”Ei!” sanoivat sen yht’ aikaa, tunsivat toisensa niin hyvin.
”Jos emme tee mitään-”
”Elrohir ei saa lähteä! En suostu siihen!”
”Hän kuolee, jos ette anna auttaa!”
”Ei”, Elladan pysyi lujana, paijasi hiuksia, ne kurottivat jälleen oikeaan mittaansa. ”Elrohir ei kuole. Hän on kuolematon ja minun rakkauteni pelastaa hänet.”

Sitten hän nousi, kasvot kuin soturilla, näin puhui: ”Vannokaa minulle ystäväni, te ette saa kertoa. Vannotte ystävyytemme nimissä.”
”Tämä on huono ajatus”, Aragorn sanoi huolen täytteisellä katseella.
”Vannokaa ystävyytemme kautta.”
”Elladan”, Legolas kuiskasi pelolla, kyynel karkasi hänen silmästään. ”Antakaa isänne auttaa.”
”Älä itke, Legolas. Elrohir paranee. Älä itke. Vannokaa nyt älkääkä surko.”

Heidän mielensä pysyy lujana vaan toisen vartalo murtuu, eikä Elladan löydä taaskaan veljeään ovien takaa, jälleen on Elrohir poissa sillä hän on liian väsynyt noustakseen vuoteeltaan.

Käveli Legolas Imladrisin laaksossa eikä hänen ollut hyvä olla. Ruoho pisti kuin terävät sapelit, lävistivät saappaat, nuo kauniisti kirjaillut. Ja paljas maa poltti kuin tulen hehkuiset hiilet eikä missään ollut haltian hyvä.

Hän kävi aivan liian usein salaa katsomassa mitä kuului sairaalle ystävälle, hänelle joka tahtoi parantua ja kuolla salassa. Vaivihkaa elää ja kasvaa ja ennen kuin huomaammekaan on hän poissa kenenkään näkemättä, sellaistako toivot?

Ja eräänä yönä kun ilma oli kylmä ja kalpea ja Legolas hengitti kuuraa, jäädytti vartaloaan, leikki jäisillä puikoilla, silloin hän ajatteli valaansa. Mutta ei hän sitä unohtanut, ei, vaan kätki ja piilotti, nyt sitä ei näy, kaivakoot hän sen esiin joka kaipaa, minä en sitä halua. Sitten mies nousi, tiesi tekevänsä väärin eikä hänen ollut vieläkään hyvä. Mutta Elrohir oli hänen ystävänsä ja liian rakas. Älä vanno, jos et voi pitää sanaasi. Vaan kun he pakottivat enkä voinut muuta, sanot sinä nyt. Katso mitä olet saanut aikaan ja itket kuin lapsi itsesi takia ja ruumiisi vapisee kun ajattelet valkoisia hautajaisia eikä sinun ole koskaan hyvä teitpä mitä vain. Syytä vain itseäsi siitä.

Mestari Elrond seisoi paikoillaan ja pyöritteli sormissaan hopeista sormusta, sinisellä kivellä ja sen sisään oli kirjoitettu tuhat sanaa. Avatkoon hän nuo tuhat sanaa, joka haluaisi, vapaa tahto. Esine loisti kauniisti, heijasti valoa kirkkaasti ja se oli suloinen katsella. Kenelle olette tehnyt lahjan, Imladrisin isäntä?

Silloin astui lahjan saaja vanhemman haltian eteen, kasvoilla paistoi hätä ja ahdistus, mutta Elrond piteli sormusta, tahtoi ilahduttaa tuota surullista, ei ehtinyt.

Kädet tarttuivat toisiin jolloin sormus tippui kovaan marmoriin ja Elrond tunsi nuoren vieraansa elämän. Mitä hän oli aina odottanut, tätä hetkeä varten hän oli elänyt, kaikki muu turhaa ja unohdettua. Vaan silloin Legolas otti kirveen ja hajotti suuren ikkunan palasiksi sanomalla: ”Tulin poikanne vuoksi.”
Ja kas, sirpaleista näemme, että se oli peili.

Kun Rivendellin herra näki lapsensa, heikkona ja murrettuna hän suri. Mitä oletkaan tehnyt? Kuritti itseään, hoivasi ja lauloi ja kun hänen poikansa itkivät isä vannoi: he saivat molemmat jäädä, minun lapseni.

Vaan Legolasin oli nyt mentävä. Valaa ei saa rikkoa, se on pyhä, vannoa kautta ystävyyden. Syytä vain itseäsi. Rivendellin kaksoset olivat vihaisia, ei olisi saanut tehdä kuten oli tehnyt ja Elladan tuli Synkmetsän haltian luo, sanoi: ”Rikoit valan, jonka vannoit enkä ole kohtuuton kun käsken sinua jättämään isäni kodin sillä ystävyyden kautta vannoit, valasi on mennyt hukkaan eikä ystävyydelläkään ole näin ollen enää merkitystä. Mene siksi pois, Legolas.”

Iltasella lähti Synkmetsän kaunis prinssi, eivätkä olleet auttaneet edes Aragornin sanat sillä vala oli rikki eikä korjattavissa. Niinpä päätti ihminen kulkea osan matkaa ystävälleen seurana ja lohdutuksena, ratsastivat yhtä aikaa portista. Elrond katseli sitä paikaltaan, puristi sormusta kädessään ja katseli kuinka lähti Imladrisin ilo, karkotettuna suloinen turma.

”Isä? Onko kaikki hyvin, isä?”
Hänen tyttärensä Iltatähti astui huoneeseen lohduttaakseen, koska toinen oli surullinen.
”Mikä sinulla on siinä, isä?”
Siinä oli hopeinen sormus, tuhannella sanalla koristeltu ja katkeralla kaipauksella tehty.
”Ota sinä se, Arwen. Se on sinulle.”
”Kuinka kaunis se on.” Välkkyi neidon sormessa, koristi kuolematonta kättä. Elrond katsoi tytärtään ja hymyili surulla eikä Arwen kestänyt sitä vaan kietoi kätensä lohdutukseen.
”Älä ole surullinen, isä, älä murehdi enää. Minä olen tässä luonasi ja niin ovat poikasikin, silloin ja aina.”

---------
En ole tyytyväinen loppuun, kökähtää, mutta tähän se silti loppuu. Eli: Sen pituinen se, lapset.
Viimeksi muokannut Järjestelmävirhe, Pe Heinä 08, 2005 6:30 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Tämä on ihanan mahtavan loistava tarina, joka koskettaa minua suunnattomasti. Rakastan satuja yli kaiken (huom. jopa enemmän kuin ficcejä) ja siksi tämä oli aivan ihana lukukokemus! Tämä kirjoitustyyli on jotain uskomatonta. Jotain sadun ja runon välistä, todella sujuvaa.

Ja olen tietenkin tulostanut tämän ja se on piilossa tyynyn alla, jotta voisin aina tarpeentullen lukea sen (tarkoittaa kerran päivässä).

Kirjoitathan jotain tällaista pian lisää? Miellellään myös tällä parituksellakin mutta oikeastaan mikä tahansa näin kirjoitettu käy. Voisin vaikka haastaa sinut. :wink:

Mutta niin älä edes yritä saada selvää tästä(kään) kommentista, ole vain ylpeä tuotoksestasi.

-Rodo :shock:
Kuva
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Tein hienon vastauksen ja kun sain sen valmiiksi minut heitettiin ulos loftiksesta! Hitot. No, yritetään uudestaan:

Olen todella iloinen, että pidät tästä ficistä noin paljon. Olen imarreltu. ^-^

Olen todella hidas kirjoittaja, sillä en uskalla "luoda" ellei minulla ole siihen inspistä. Muuten tekstistäni tulee kankeaa ja sen huomaa. Lisäksi koulu sun muu vie valtavasti aikaani, vaikka paljon mieluummin istuisin kirjoittamassa. Minulla on myös pidempiä kirjoitelmia itselleni, joita en halua unohtaa.
Minulla on kuitenkin jo uuden ficin juoni mielessäni ja voin käyttää siinä Elladan/Elrohir paritusta, jos haluat. (Se ei kuitenkaan olisi kovin slash- pitoinen ja melko surullinen, en tiedä halutaanko sellaista lukea)

Haasta vain, jos uskallat. :mrgreen: (Miksi tuo hymiö on vihreä? :shock: )
En ole aiemmin uskaltanut ottaa haasteita vastaan, sillä pelkään etten saa ehtoja täytettyä enkä haluaisi niitä sinne väkisin tunkea. Lisäksi juonilla on tapana muuttua matkalla enemmän tai vähemmän. Voisihan sitä tietysti aina yrittää...

Mutta tämän koko viestin tavoitteena oli siis kertoa, että ilahdun aina suunnattomasti palautteestanne! Näkisitpä kasvoni, kun luen kommenttejasi, niille leviää sellainen ihme hymy, jota turpavärkistäni harvoin tapaa.
(Ilahdun vähintään yhtä paljon kritiikistäkin)

Kiitos! On ihanaa, että ihmiset lukevat tekstejäni mielellään, teitä varten näitä teen.
Avatar
Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel »

En osaa sanoa mitään olen sanonut ennenkin ja sanon nyt Järkkis pidän sinun kirjoitus tyylistä.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Kiitos sinullekin kommentista, Noradriel! (Koskien myös kahta muuta ficciäni) :)
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Järjestelmävirhe kirjoitti:Minulla on kuitenkin jo uuden ficin juoni mielessäni ja voin käyttää siinä Elladan/Elrohir paritusta, jos haluat. (Se ei kuitenkaan olisi kovin slash- pitoinen ja melko surullinen, en tiedä halutaanko sellaista lukea)
Pöö, minä täällä taas. Tuo uusi ideasi kuullostaa tuonkin pohjalta hyvältä, aina ei jaksa lukea slashia ja surulliset tarinat ovat usein myös kauniita. Etenkin jos siinä on E/E paritus, Elrondin kauniit kaksoispojat.. :roll:
Kirjoittaisitko sen siis?

Ja niin, aion heittää sinua myös haasteella, mutta sen teen yksärillä, joten varaudu.

-Rodo :shock: joka ihkuttaa edelleen tätä tarinaa.
Kuva
June
Örkki
Viestit: 98
Liittynyt: Ma Maalis 22, 2004 4:04 pm

Viesti Kirjoittaja June »

Minun on pitänyt kommentoida tätä jo kauan, mutta harhauduin hetkeksi muualle. Nyt olen back on track ja sanonpa vaan: hyvä ficci jälleen.

Tässä tarinassa twincest menee ikäänkuin yli insestin tai homoseksuaalisuuden. Elladanin ja Elrohirin suhde on jotain enemmän, kaksoset ovat kuin omaa lajiaan. Tämä tuo minulle oudosti mieleen Tolkienin tavan käyttää veljeksistä määritelmää "Elrondin pojat", sen sijaan että olisi puhunut heistä haltioina. Tavallaanhan he ovatkin oma rotunsa: kirjavan sukupuun takia he joutuvat päättämään itse, elävätkö haltian vai ihmisen elämän.

Elrondin järkytys suhteen paljastuessa on perusteltu - haltioilla on vahva insestitabu. Veljekset taas, omassa maailmassaan, eivät nähneet mitään väärää asiassa. Tämä hyvin korosti eroa moraalisten todellisuuksien välillä. Sanojen "aina" ja "ikuinen" mietiskely oikein hyvää, ja ajatella miten konkreettisia nämä käsitteet haltialle ovat...

Aragornin ja Legolasin saapuminen Elladania auttamaan oli yllättävän toimiva kuvio. Ja Elladanin kaipuu toisen puoliskonsa perään hienoa luettavaa.

Tämä oli sekä hauska että jotain enemmän, mutta mainitsemisen arvoinen virke joka tapauksessa:

Aragorn ja Legolas talutti miesparkaa kuin kuoleman sairasta, karkuun pyrkivää varasta, vastahakoista lasta, valoon tuotua yöeläintä. Legolas näki tuttuja kasvoja. Tervehdys, korkea Glorfindel, muistat minut, sinulla on kauniit hiukset, no kiitos, me tässä viemme Elladania, kuljemme yhdessä, toivottavasti kohtaamme taas.

Legolas/Elrond -hetket olivat merkittävän kiinnostavia. Lasi/peili -symboliikka oikein hiveli mieltä.

Lopussa sitten tämä elävän lihan kaivertaminen oli makaaberilla tavalla kiehtovaa, kieroutuneen kaunista ja väärää.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Ja minun pitäisi käydä täällä Loftiksessa useammin, hyvä etten jäänyt huomaamatta tätäkin hienoa kommenttia.

Oli mukavaa huomata, että pidit tästä, June!
Erityisesti ilahduin siitä, mitä sanoit Elladanin ja Elrohirin suhteesta ja olemuksesta, siitä että se ylittää jonkin homoseksuaalisuuden rajan, sillä juuri sellaista vaikutelmaa olen yrittänyt tavoitella. En ole halunnut tehdä heistä "tavallista paria", enkä "rakastuneita veljeksiäkään". En tiedä sanaa sille, mitä hain eikä sitä taida olla olemassakaan, mutta oli hyvä huomata, että onnistuin.

Kommenttiasi lukiessani ilahduin useita toisiakin kertoja nähdessäni, että olit löytänyt niin paljon piilomerkityksiä/tusinafilosofiaa/pohdintoja. Se on aina hyvä huomata, laitan ne sinne löydettäväksi. Tottakai, jokainen tulkitsee kaikkea tekstiä omalla tavallaan enkä edes haluaisi julkistaa mitään "oikeat vastaukset"- listaa. En tiedä niitä itsekään, niitä ei ole. Ehkä onkin parempi sanoa, että on ilahduttavaa, kun joku löytää kirjoituksestani sellaista, mitä hän jää ajattelemaan. Se kuulostaakin paljon paremmalta ja todemmalta. :)
Lopussa sitten tämä elävän lihan kaivertaminen oli makaaberilla tavalla kiehtovaa, kieroutuneen kaunista ja väärää.
Nyt kun sen sanoit (tai kirjoitit), huomasin harrastavani tätä nykyään usein. Minulle on tullut tavaksi laittaa jokin pieni väkivallan pala keskelle tarinaa, niin kävi myös viimeisimmässä Matrix- ficissä. En näköjään huomaa tekojani ennen kuin joku toteaa ne tapahtuneiksi.
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Mitenniin nostan ikivanhan ficin pintaan. :mrgreen:

Rodo aikoinaan taisi suositella tätä minulle, luin ensimmäisen kerran joskus syksyllä. Ihastuin ficciisi jo silloin, ja itse asiassa suosittelin tätä myös yhdelle ystävälleni, joka vasta vähän aikaa sitten aloitti lukemaan slashia.

Jostain syystä pidän tätä yhtenä parhaista täällä. Kerronta on todella kaunista, liukuvaa ja sulavaa, vaikka sanajärjestys ja runomaisuus joissain harvoissa kohdissa saattaakin vähän tökkiä. Siis lähinnä vaikeuttaa lukemista, pitää keskittyä aavistuksen enemmän.

Veljeksien rakkaus tosiaan on enemmän kuin homoseksuaalisuutta - johtunee ehkä siitä, että heitä yhdistää kaksosille tyypillinen, voimakas side muun rakkauden lisäksi. Kaikki on harmoniassa kaiken kanssa. Veljekset tuntuvat elävän voimakkaassa, elintärkeässä symbioosissa toistensa kanssa, ja se koskettaa.

Tuli kieltämättä monesti kyyneleet silmiin, ja sitä minulle on ficciä lukiessani tapahtunut vain kerran-pari. Eli tätä tällaista lisää, kiitus. ^^
Monet ovat nimeni maailmalla: Telfalathina minut tunnettiin ammoisina aikoina, Elwen olin Synkmetsän taisteluissa ja Lauremírëna minut Kaukaisen Lännen virallisissa piireissä tunnetaan - mutta täällä minä olen Laure.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

En ole koskaan saanut näin paljon uusia kommentteja, kun katsastan Loftiksen tilannetta. Ensin humor- ficcini, Jesterin kommentti ja sitten tämä. Ihanaa. ^^
Olen iloinen, että kaivoit tämän esiin. Kirjoitan niin harvoin, että on käytännöllisempää etsiä jotain vanhaa kuin odottaa uutta tekstiä.

Hyvä, että huomautit tuosta tökkimisestä. Huomasin sen nimittäin tietyssä vaiheessa itsekin (valitettavasti tosin paljon tämän ja seuraavankin ficin kirjoittamisen jälkeen). Yritin terästäytyä tuossa uusimmassa tekeleessäni ja varoa turhan vaikeita ja väsyttäviä muotoja. Olenkin miettinyt, onko siitä ollut liiaksi harmia lukijoille. Mutta olen iloinen, että kerroit tuosta, nyt myös muistan pysyä tarkkaavaisena! Kritiikki on aina hyväksi, se voi vain parantaa kirjoittamista!

Mukavaa, että huomasit veljesten suhteen monimuotoisuuden. Analyysisi oli kaunista luettavaa, tuo symbioosi- sana on hyvin kuvaava. ^^
Olin erittäin imarreltu (ja yllättynyt) lukiessani, että tätä on suositeltu (sekä sinä, että Rodo) ja se, että pidät tätä yhtenä parhaimmista. Kiitos. ^-^
Tuli kieltämättä monesti kyyneleet silmiin, ja sitä minulle on ficciä lukiessani tapahtunut vain kerran-pari. Eli tätä tällaista lisää, kiitus. ^^
Jos haluat jatkaa, olen tehnyt tähän tavallaan kaksi jatko- osaa. Ensimmäinen on lyhykäinen (n.3 A4 sivua), kaksosten suhteen kehittymistä tarkentava pikkuficci, joka löytyy nimellä Kahdeksan laulua.
Toinen tarkastelee iki- ihanaa Elrondin hahmoa, joka on uusin aikaansaannokseni. Sen nimi on Kun sokea kala ui. Molemmat löytyvät täältä jostain, mikäli olet kiinnostunut. ^^

Kiitos oikein paljon kommentistasi! Minusta oli ihana yllätys saada vanhaan ficciin uusi kommentti. Kiitos vielä! ^_^
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Artanis
Örkki
Viestit: 109
Liittynyt: Ma Joulu 06, 2004 6:08 pm
Paikkakunta: Dirujen treenikämppä (niin varmasti)

Viesti Kirjoittaja Artanis »

Tämä ficci ansaitsee ainakin sata kommenttia! *vauhkoaa*

Vaikka olisit hidas kirjoittamaan, (kuten minäkin olen *virn*) se on pelkästään ymmärrettävää. Ei noin mykistävää ja sielua riipaisevaa tekstiä voi sutaista hetkessä.
Todella tunteisiin vetoava tarina, silmiin tuli kyyneliä lukiessa.
Anteeksi, etten pysty nyt kommentoimaan pitkästi ja rakentavasti, mutta olen niin liikuttunut ja dramaattisen tunteellisuuspuuskan kourissa, etten kykene.
Forbidden - Tuo kielletty rakkaus sokeutti heidät kohtalon kylmiltä silmiltä...
Kuva
Safiron
Samooja
Viestit: 514
Liittynyt: La Tammi 29, 2005 4:29 pm
Paikkakunta: Omatekemä satumaa

Viesti Kirjoittaja Safiron »

Nieleskellään tässä nyt sitten hetki ja mennään hakemaan kurkkupastilleja (flunssa vaivaa, ei MIKÄÄN muu, ei ei.. :lol: ).
Vallan sujuvasti kirjoitettu, vaikka tuolla olikin hiukan omituinen lause jossain. Se oli hiukan epäjohdonmukanen, mutta ei se niin paljoa vaivaa, että sitä pitäis erikseen lähteä metsästämään.
On se silti vaan niin ihanasti kirjotettu *sniisk*
"...And I demand
You put my heart back in my hand
And wipe it clean
From the mess you made of me"
-Emilie Autumn: I want my innocence back

Vuaren beta 08 *kumartaa ja jatkaa nillitystä*
Vastaa Viestiin