Kaipuu (PG-13)

[pienenpieniamppari]

Title: Kaipuu
Author: Minä itse
Pairing: paljastuu tuolla alempana..
Rating: PG-13
Beta: Järjestelmävirhe
Genre: slash..en oikein tiedä mitä muuta..
Disclaimer: Elikkä tarinan hahmot kuuluvat Tolkienille.. minä vain käytän niitä julmasti hyväkseni saamatta tästä kuitenkaan rahaa..

---------------

Hän katsoi surullisena hyvää vauhtia tummuvaan iltaan. Vaikka haltiat ovatkin tunnettuja tuosta ihmeellisestä kyvystään nähdä matkojen päähän, ei hän voinut nähdä rakastaan. Kyynel vierähti salakavalasti nuorukaisen poskelle kaikista estelyistä huolimatta. Siitä oli niin pitkä aika. Monia vuosia hänen ainut lohtunsa oli ollut lupaus, lupaus siitä, että he tapaisivat vielä. Ensimmäinen tähti syttyi taivaalle, ja hän katsoi sitä kohden kaivaten. Ehkä juuri tuo sama tähti oli loistanut siellä silloin. Kaukana täältä, paikassa jossa heidän oli ollut pakko erota. Nyt haltia ei enää koittanutkaan pidätellä kyyneleitään, vaan antoi niiden tipahdella yksi toisensa jälkeen alas kostuttamaan sileitä poskiaan. Yhä vuosien jälkeen hän muisti kovin tarkasti miltä toisen kosteat huulet olivat tuntuneet hänen omiaan vasten. Hän muisti ne pehmeät sanat jotka tämä oli kuiskannut hänen korvaansa, kaulalleen ja välillä jopa suoraan hänen suuhunsa. Jokainen liike, jonka voimakkaat kädet olivat piirtäneet hänen keholleen oli tallentunut kovin tarkasti haltian mieleen.

Se että rasahdus oli vain pieni, kuin eksyneen hämähäkin aikaansaama, ei estänyt Legolasia huomaamasta sitä. Nopeasti hän pyyhkäisi ikävän nostattamat kyyneleet kasvoiltaan ja kääntyi ympäri hakien katseellaan tuota tuntematonta häiritsijää. Kului useampi tovi, kun hän tutki maastoa ympärillään. Kauniissa ja vehreässä puutarhassa näytti kuitenkin kovin tavalliselta ja tuo yksinäinen kivi, jolla haltia kyyhötti vaikutti edelleenkin turvalliselta paikalta. Itse asiassa, kuten Legolas oli vuosien saatossa huomannut, kivi oli kuin luotu häntä varten. Sen päälle oli joka kerta yhtä mukava istua ja sijaintinsa vuoksi harva eksyi tähän aikaan illasta sen luokse.
Koska tuo hiljainen rasahdus oli jäänyt ainoaksi, Legolas kääntyi takaisin alkuperäiseen asentoonsa jolloin oli hyvin lähellä, ettei nuori haltia huutanut ääneen. Niin pahoin tämä pelästyi kiven toisella puolella seisovaa tummaa hahmoa. Järkytyksen lamaannuttamana hän ei edes harkinnut liikkumista.

Kun nuo kaksi olivat tuijottaneet toisiaan kotvan aikaa alkoi tulokas mitä ilmeisemmin kyllästyä nuoren haltian sanattomuuteen.
”Mitä nämä vuodet ovatkaan tehneet sinulle, ” varjossa seisova muukalainen lausahti. ”Se Legolas, jonka tunnen olisi tehnyt jotain jo vähintäänkin kaksikymmentä kertaa.”
Kun puhuja ei huomannut lamaantuneessa ystävässään minkäänlaista reaktiota, astui hän siihen ainoaan kohtaan johon kuu langetti muutaman säteensä.
”Ei voi olla..” oli ainut asia, jonka Legolas ehti kuiskata ennen kuin hän tunsi noiden tuttujen käsien painon harteillaan. Silmänräpäystä nopeammin painuivat toisen huulet nälkäisesti Legolasin omia vasten. Yhä järkyttyneenä haltia vastasi intohimoiseen suudelmaan, johon vuodatti kaiken sen tuskan, joka oli riipinyt häntä kaikki nämä vuodet. Vieläkään hän ei kyennyt uskomaan sitä, että Haldir oli täällä, hänen kanssaan.


Tuo suudelma kesti kauan. Vielä useamman minuutin kuluttua saattoi puiden lomasta erottaa kaksi toisiinsa kietoutunutta hahmoa. Taivaankantta valaisivat tuhannet ja taas tuhannet tähdet, kiiltomadot ryömivät esiin koloistaan ja lähimetsän yksinäinen helmipöllö katosi jokaöiselle retkelleen ennen kuin Legolas kykeni toipumaan lopullisesti kokemastaan järkytyksestä. Pikkuhiljaa hymy, joka ei ollut paistanut hänen kasvoiltaan montakaan kertaa noiden yksinäisten vuosien aikana alkoi kohoilla nuorukaisen huulille. Lämpö, jota Haldirin läsnäolo loi hänen sisällensä kantoi suunnatonta rauhaa ja turvallisuutta mukanaan. Tuo samainen lämpö pakotti hitaasti vienon punerruksen Legolasin poskille, mutta nuo harvat aamuyön pimeät tunnit osuivat sopivasti paikalle peittämään tämän toiselta haltialta.

”Haldir,” onnistui Legolas viimein sanomaan, ”kuinka sinä olet täällä?”
Vastaamatta rakkaansa kysymykseen suuteli Haldir tätä uudemman kerran.
”Onko se sinulle noin tärkeää?” uteli miekkonen irrottautuessaan Legolasista. Harkitusti hän käytti puheessaan tuota itselleen kovin tyypillistä äänensävyä, jolla hän usein pyrki peittämään epävarmuutensa. Lyhyen tauon jälkeen haltia jatkoi siitä mihin oli hetki sitten jäänyt.
”Odota,” sihahti Legolas pikaisesti Haldirin tarttuessa kiinni hänen tunikansa rinnukseen, ”joku voi tulla.”
Välittämättä toisen puheista, tyynesti, mutta samalla kuitenkin kovin päättäväisesti Haldir jatkoi työskentelyään nappien parissa.
”Tähän osaan puutarhasta ei eksy kukaan sattumalta edes päivällä,” tämä kuiskasi tuijottaen Legolasia kiinteästi silmiin, ”pitäisihän sinun se muistaa, vaikka viime kerrasta onkin jo aikaa.”

Aurinko kohoili vaalenevalle taivaalle, ja aamukaste kostutti pehmeällä nurmella makaavan kaksikon. Vasta kun muutamat seudun pikkulinnuista aloittivat polyfonisen konserttinsa suostui Legolas avaamaan vain vähän aikaa sitten suljetut silmänsä. Onnellisesti hymyillen hän kääntyi rakkaintaan kohden vain nähdäkseen, että tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä. Legolas nousi istumaan ja siirtyi muutaman sentin eteenpäin. Vaikka Haldir hengittikin kovin rauhallisesti huomasi Legolas tämän olevan hereillä.
”Oikeastaan,” hän sanoi, ”se, miten saavuit tänne ei ole tärkeää. Tärkeämpää on se, että viimein todella olet täällä.” Haldir makasi hiljaa pukien ajatuksiaan lauseeksi. Luvattoman tuttu vihlaisu kulki pitkin Legolasin vartaloa tämän nähdessä rakkaansa kostuneet silmät.
”En kyennyt sanomaan tätä yöllä, tai sen pimeys olisi synkistänyt puhettani entisestään. Vaikka me kuinka sitä haluaisimme, en voi jäädä tämän pidemmäksi aikaa. Käytännössä minun ei kuuluisi olla täällä nytkään,” Haldir lausui hitaasti, kuin jokainen sana olisi ollut kivulias. Jos totta puhutaan jokainen sana todella vihlaisi Haldiria. Mitä pidemmälle hän lauseessaan pääsi sitä pahemmin se näytti Legolasia satuttavan. Painostava hiljaisuus valtasi kaksikon. Jopa luonto tuntui kunnioittavan tuskallista hetkeä, niin hiljaista oli tuon paikan ympärillä.


”Eivät nämä ole hyvästit, rakkaani. Me tapaamme vielä,” oli Haldir vannonut. Tuo oli ollut jo toinen kerta, kun hän oli joutunut hylkäämään Legolasin noiden sanojen saattelemana ja se tuntui nuoresta haltiasta vähintäänkin kammottavalta. Tuskallisista hyvästeistä oli nyt jo yli kuusi viikkoa. Hetkestä, jolloin Haldir hipaisi hänen poskeaan ja katosi sitten nopeasti, vaikka päivä olikin kirkas. Legolas ei liikahtanutkaan vuoteessaan. Siitä asti, kun hänen rakkautensa kohde oli lähtenyt tämä oli lähes yksinomaan maannut.

Haltian entisestään syventynyt apatia alkoi pikkuhiljaa kummastuttaa ja jopa tavallaan pelottaa tämän läheisiä. Yleensä niin iloinen nuorukainen hädin tuskin koski ruokaansa, puhui harvoin ja todella vain makasi monta tuntia vuorokaudesta. Vaikka useaan otteeseen oli otettu puheeksi Legolasin mielen synkkyys ei yksikään keskusteluun liittyneistä kyennyt keksimään keinoa tämän olon parantamiseksi. Pohjimmiltaan ratkaisuun päätyminen oli väelle mahdoton tehtävä, sillä edes Legolasin lähimmät ystävät eivät tienneet nuoren haltian salatusta ja paljastuessaan mahdollisesti oudoksutusta suhteesta tuohon miekkoseen, joka ilmestyi lähes päivittäin eri ikäisten haltianeitokaisten päiväuniin.

Ilta oli tyyni kaikkialla muualla paitsi Legolasin mielessä. Monet ajatukset risteilivät nuorukaisen päässä antamatta tälle hetkenkään rauhaa. Pöllö huhuili avoimen ikkunan takana kuten usein aiemminkin. Tuota ääntä kuunnellen Legolas viimein nukahti, jos nyt ei niin kovin rauhalliseen, niin ainakin hetkeksi todellisuudesta vapauttavaan uneen. Kauaa ei hän saanut levätä yksinään. Tuon kammarin ovi narahti hiljaa, niin hiljaa ettei monikaan ihminen edes valveilla ollessaan olisi sitä kuullut. Ehkäpä yksinäisyys oli terästänyt Legolasin aisteja, sillä tämä oli muutamassa sekunnissa täysin hereillä. Puolikuu ei yltänyt valoineen hämärään huoneeseen saakka, joten ainut asia, jonka Legolas erotti tulijasta oli tämän ruumiinrakenne joka paljasti vääjäämättä saapuneen haltiaksi.


Tuo pimeydestä hiipinyt hahmo pysähtyi toviksi ovelle ja vilkuili aavistuksen varuillaan ikään kuin kuulostellen ympärilleen. Hetki kului ennen kuin tämä havaitsi nukkuvan, jollaiseksi hän pikaisesti virkistynyttä Legolasia luuli. Yhtä hiljaa kuin hetki sitten avautuessaan painui ovi saapuneen takana kiinni. Vaikka voisi helposti kuvitella tämän kaiken kauhistuttavan Legolasia, haltia ei tuntenut pelkoa. Suoraan sanottuna hän ei tuntenut muuta kuin polttavaa katkeruutta. Äskeinen hetkellinen jännittyneisyys oli pyyhkiytynyt nopeasti pois.
Mitä menetettävää minulla on? tämä ajatteli. Haldirin olen jo menettänyt
lopullisesti.

Kun asiaa miettii, kuka tahansa, joka tuntee itsensä hylätyksi voi ajautua itsetuhon partaalle. Legolas oli kokenut saman viiltävän tunteen kaksi kertaa, joten ei ole mikään ihme, että hän vain tyynesti odotti saapuneen seuraavaa siirtoa. Pöllön huhuilu kantautui vaimeana huoneeseen. Salaa Legolas tuijotti oven vieressä seisovaa henkilöä paljastamatta tälle valveillaoloaan. Tämä ei kuitenkaan tehnyt mitään, seisoi vain hiljaa. Aikaa kului verrattain paljon ja lopulta Legolas kyllästyi tuohon tarkkailijaan. Rauhallisesti hän nousi istumaan ja huomasi tumman hahmon kääntävän päätään. ”Legolas”, tämä sanoi. Ääni oli haltian mielestä perin tutun oloinen mutta hämäävä pimeys esti vähäisimpienkin muistikuvien ilmaantumisen.
”Kuka sinä oikein olet ja miksi tulit tänne?” Legolas aloitti. ”Huomasin, että olet jo kauan seissyt siinä tuijottamassa minua.”
Toinen seisoi hiljaa ilmeisesti punniten vastaustaan. Legolas oli jo aikeissa jatkaa kun ääni, jonka surullinen sävy särähti Legolasin korvaan, vastasi viimein.
”Minä olin huolissani sinusta.”

Tuulenvire puhalsi sisään ikkunasta ja Legolas sävähti. Se ei ollut kuitenkaan ainut syy. Tuo pieni lause, jonka tulija oli hetki sitten kuiskannut sai kylmät väreet kulkemaan pitkin haltian selkää.Ei se ole mahdollista... tämä ajatteli,joku kävelee sisään kuin varkain ja kertoo sitten olleensa huolissaan. Voiko tuo haltia todella olla…?
Kauaa ei Legolasin tarvinnut odottaa vastausta, sillä tämä yö oli jo jokaisen elävän olennon osalta loppuun kulutettu ja aurinko nosti hitaasti päätään valmiina uuteen aamuun. Hämärä hiipui tasaisesti ja hyvin pian Legolas saattoi katsoa suoraan Elrondin viisaisiin silmiin.

”Olet ollut kovin hiljainen viime aikoina”, Elrond totesi äänellä, jota hän koitti pitää värittömänä siinä kuitenkaan täydellisesti onnistumatta. ”Monet ystäväsi ovat todella huolissaan sinusta”, hän jatkoi. Pienen tauon aikana haltia käänsi katseensa toviksi auringon valaisemalle ikkunalle. Aamu oli todellakin kaunis ja rauhallinen. Vihreä mittarimato kiinnitti miehen huomion ikään kuin varkain. Legolas olisi mielellään kuullut syyn toisen öiseen hiippailuun mutta ei tohtinut hoputtaa vanhempaa haltiaa. Kun mato viimein kääntyi aaltoilevalla liikkeellään näkymättömiin päätti Elrond jatkaa. ”Olemme keskustelleet muuttuneesta käytöksestäsi useammin kuin kerran ja haluan kysyä sinulta, Legolas, salaatko sinä jotakin?”

Nuorempi haltia oli jo lyhyen tauon aikana arvannut Elrondin aikeena olleen selvittää edes osittain Legolasin outoa käytöstä, joten tämä oli ehtinyt hetken koota itseään voidakseen olla edes suhteellisen uskottava. ”Ei minulla ole mitään salattavaa”, Legolas valehteli ja ihmeekseen onnistui siinä jopa kohtalaisesti. Toinen tuijotti häntä tiiviisti hetken ajan, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi ja kääntyi poistuakseen. Tämä pysähtyi kuitenkin ovelle ja kääntyi toviksi Legolasiin päin. ”Muista vain se, että voit aina tulla puheilleni koska vain haluat, Legolas”, Elrond sanoi vielä. ”Minä yritän vain auttaa, sillä selvästi jokin painaa mieltäsi.” Legolas jäi katsomaan poistuvan haltian perään. Kyllähän hän tiesi sen, että muut olivat hänestä huolissaan. Hän tiesi myös Elrondin yrittävän vain auttaa. Tietämättään tämä oli kuitenkin pahentanut asioita entisestään. Legolas oli nimittäin luullut tulijaa hetken ajan Haldiriksi.


Ajan, jossa tavallinen kuolevainen ehtii harmaantua jo useampaan otteeseen, kärsi Legolas yksin. Vahvat muistot Haldirista polttivat tuskallisesti tämän mielessä, eivätkä ne kipua vähentääkseen suostuneet haalistumaan. Toisaalta sitä, miten viimeistenkin muistojen menetys olisi nuoreen haltiaan vaikuttanut, ei saada koskaan tietää.

Kevät vihertyi kesäksi, jonka syksy pääsi kylmyydellään murhaamaan ja muuntamaan talveksi, joka auringon pakottamana lopulta taittui takaisin kevääksi. Aika kului kuten sen on ollut maailman alusta asti tapana kulkea. Syksy seurasi toistaan tuon kulun tärkeänä osana ja jokainen syksy jätti palan kuolemaa ja kylmyyttä Legolasin sydämeen.

Ties kuinka monta kertaa Elrond oli löytänyt Legolasin jostakin kotinsa läheisyydestä löytyneestä pimeästä kolkasta. Usein toisen paikalle saapuminen oli estänyt pahinta mahdollista tapahtumasta. Sillä siitä aamusta asti, kun hän oli puhunut Legolasille nuorempi haltia oli viritellyt itsetuhoisia ajatuksia mielensä pimeimmissä sopukoissa. Milloin tämä ei ollut istumassa kosken partaalla tai makaamassa jyrkänteen läheisyydessä löysi Elrond hänet haaveilemasta talon keittiöstä pihistetty terävä veitsi mukanaan.

Ja niin, taas yksi syksy koitti. Ne kaikkein pienimmät linnut, joita Legolas niin kovin rakasti vaimensivat hiljalleen iloisen konserttinsa yksi toisensa jälkeen. Jokainen päivä oli edellistä lyhyempi, ja aurinko suostui enää harvoin nostamaan lämmintä olemustaan koristamaan taivaankantta. Se salli pilvien ja pistävän tuulen vallata tilansa siniseltä kannelta. Kaiken sen keskellä nuori haltia tunsi olevansa mitätön, kuin tyhjä kuori. Ehkäpä se viimeisin syksy laittoi hänet kulkemaan taas kerran tappavan jyrkänteen huipulle. Vaikka Elrond oli järjestänyt haltialle tavallista tiukemman tarkkailun, onnistui tämä pakenemaan yksinäisyyteen.

Kallio oli jyrkkä. Sen korkean ja petollisen vuoren huipulla istui itkevä hahmo. Kylmä viima lävisti tuon tärisevän ruumiin, jota kukaan ei ollut lämmittämässä. Aurinko laski hiljaa alas kaukaisen metsän taakse. Metsän, jota Legolas oli useammin kuin kerran tuijottanut kaipaavasti, milloin alhaalta puutarhasta sen rakkaan kivensä luota, milloin Elrondin talosta saamansa kammarin ikkunasta. Haltian koko elämä kulki nopeana nauhana hänen kasvoillaan, kuin enteillen kuolemaa.

Lopulta Legolas nousi seisaalleen. Suunnaten katseensa kauas horisonttiin hän sulki silmänsä ja nosti toisen jalkansa irti maasta laskien sen tyhjyyden päälle tuntiessaan samassa voimakkaan otteen harteillaan. ”Anna olla, Elrond,” Legolas kivahti. ”Minä en jaksa enää kitua. Päästä irti.” Mutta kuten haltia oli odottanutkin, ote olasta ei hellittänyt tuumaakaan vaan päinvastoin, tämä tunsi jo toisenkin käden tarttuvan kiinni. ”En päästä. En varmasti enää koskaan.”

Haldir. Äkkiä Legolasin päässä alkoi soida. Haldir. Tuo ei ollut Elrondin ääni, ja nuori haltia oli siitä aivan varma. Kuinka se edes saattoi olla mahdollista. Mutta se, mistä hänen rakkaansa oli tänne ilmestynyt ei todellakaan ollut keskeisin asia hänen mielessään. Itse asiassa tuo ei kaiken ihmetyksen ja voimakkaan liikutuksen vallassa kyennyt lainkaan ajattelemaan. Vahvat kädet käänsivät haltian varovaisesti ympäri, ja pian tuo kaksikko suuteli toisiaan sanomattoman tunnekuohun ja kiihkeyden vallassa. Legolas hyväili hellästi Haldirin niskaa ja tunsi tutut kädet pitkästä aikaa vyötäisillään. Miten sanomattoman hyvältä se tuntuikaan.

Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua nuo kaksi suvaitsivat laskea toistensa huulet hetkelliseen vapauteen, mutta välimatkaa heihin kahteen ei saanut millään. Ehkäpä läheisyydenkaipuun aiheuttaman kiihkeän halauksen vaikutus oli se, joka viimeisteli väistämättömän. Hiljenevässä yössä kaksikko ei nimittäin ollut siirtynyt kuolettavasta tiputuksesta kauemmas, ja äkkiä Legolasin jalka lipesi. Kauhusta huudahtaen nuori haltia kaatui tyhjyyden päälle laskien samalla otteensa Haldirista, mahdollisesti suojellakseen toista. Tämä ei kuitenkaan päästänyt irti. ”Miksi pidit kiinni! Nyt me molemmat kuolemme”, sanoi Legolas surullisesti toiselle. Hymyillen pikaisesti Haldir vastasi. ”Minähän sanoin, etten päästä enää koskaan. Minä rakastan sinua”, tämä kuiskasi hiljaa rakkaansa korvaan.

Yön viimeinen kulkija saattoi silloin nähdä seudun korkeimman jyrkänteen huipulta putoavan hahmon. Kaksi toisiinsa rakastunutta haltiaa putosi tiukassa halauksessa jakaen viimeisen suudelmansa maanpäällisessä elämässä. Nopeasti lähestyivät ajattomuuden lopulliset hetket tuota paria, joka oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin.
----------------
A/N: no niin.. tämä on nyt sitten täälläkin.. toivottavasti ette aivan nukahtaneet kesken lukemisen .. *virn* .. palautetta otetaan vastaan jos joku haluaa jotain sanoa *hymy*

[Noradriel]

T-Ä-M-Ä O-N I-H-A-N-A!
Rakentava palaute on kaverini kanssa(ei sillain)

[Tirli]

Upea.. totta tosiaan. Hieno. Kaunis. *taputtaa* Lisää samaa juttua mutta voisi mennä pidemmällekkin ^.~

[yashmine]

*taputapu* Hieno tarina, on on on! *nyökytinyökyti*
En löytänyt kirjoitusvirheitä lisinkaan (en kyllä etsinytkään...) ja tekstisi on muutenkin kaunista ja kuvailevaa! Paritus on aika tavallinen, mutta minun suosikkejani. *hymyilee* Loppu varsinkin oli mykistyttävä.
Vielä kerran: Ihana tarina. Mie pidin tästä.

[joplin]

Erittäin taidokkaasti kirjoitettu. Se miten kuvailet asioita ja millaisia lauserakanteita käytät! Tämä on hieno!

Tarina- no mä en niin tuosta parituksesta välitä, mutta oli se niin surullisen viiltävä, että tippa tuli linssiin *snif*

Very beautiful. <3 Tykkään angstista!

[El]

Upea. Totaalisen upea. Kauniisti kirjoitettu, todella kuvailevaa tekstiä.

Se on ihana (ja sen miljoona synonyymiä)! *rakastaa angstia ja Legsie/Haldir-paritusta*