Lelu, jonka nimi oli Legolas (PG, Elrohir/Legolas)

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Lelu, jonka nimi oli Legolas (PG, Elrohir/Legolas)

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Laitan nyt sitten näitä vanhoja ficcejä tänne. Tämä on neljäs ficcini. Äh, kehnompi kuin muistin. Noita kaikkein vanhimpia en kyllä laita ollenkaan enää esille. (Postattu ensimmäisen kerran 29.8.2003 Vanhaan Loftikseen).

Title: Lelu, jonka nimi oli Legolas
Author: Järjestelmävirhe
Pairing: Legolas/Elrohir
Rating: PG
Disclaimer: Hahmot J.R.R Tolkienin, tilanne, johon olen heidät laittanut on omasta päästäni.
Summary: Legolasilla on salaisuus, jonka Echtel tietää.

A/N: Palaute on erittäin tervetullutta, myös "negatiivinen", saattaisin ehkä jopa oppia jotain.

----------------

Haltiapoika nojasi ikävystyneenä tukevaan puunrunkoon tuntien sen kaarnan ja elämän selkäänsä vasten. Metsä oli sammaleen värinen ja aurinko täplitti yksitoikkoisia laikkuja sinne tänne, mistä puiden välistä pääsi niin tekemään. Poika alkoi näperrellä tympääntyneesti pähkinänruskeita hiuksiaan ja tuhahti koko metsälle, koko reissulle. Hän oli pyytänyt päästä isänsä ja muun seurueen mukaan tervehdyskäynnille. Hänen olisi pitänyt arvata reissusta tulevan tylsä, kun hänetkin päästettiin mukaan. Sitäpaitsi Synkmetsässä ei ollut mitään hohtoa. Itseasiassa se oli lapsesta ruma, hän kun asui Rivendellissä.

Poika havahtui tylsyydestään huomatessaan silmäkulmastaan liikkeen, tunsi ilmavirran korvallaan. Joku nappasi hänen pienen jousensa. Hän otti jo valmiiksi vihaisen ilmeen kasvoilleen ennen kuin kääntyi äkisti katsomaan mistä oli kyse.

Hänen edessään seisoi itsensä ikäinen poika, jonka lapsenkasvot olivat sievät ja hiuksensa hopeanvaaleat. Mutta poika ei piitannut muusta, kuin siitä seikasta, että tuo vieras pentu piti käsissään hänen joustaan.
”Se on minun!” hän huudahti ärtyisästi.
”Niin arvelinkin. Näppärä vehje. Taidat olla Rivendellin seurueesta, vai? Tuollaiset vaatteetkin ja kaikki”, vieras lapsi totesi ilkikurisesti, haastean riitaa.
”Röyhkeä kakara! Meilläpäin ainakin esittäydytään!”
”No sano ensin oma nimesi.”
”Echtel! Jousi tänne!”
”Saat sen pusua vastaan, nyhverö.”
”Tosi hauskaa, nimetön.” Echtel oli tyytyväinen saadessaan viimeinkin antaa itsekin näpäytyksen.
”Olen Legolas, tämän ryteikön prinssi”, hopeahiuksinen poika vastasi lapsellisella ylpeydellä.
”Ai kuninkaallisia vai? No kai sinua täytyy sitten oikein kumartaa!”

Echtel nousi salamannopeasti ja ketterästi pystyyn, eikä Legolas ollut ehtinyt ottaa kahta askelta enempää, kun Echtel sai jo huutaa: ”Ha! Kiinni jäitte, prinssi!” hypäten Synkmetsän haltialapsen niskaan kaatuen itsekin sammaleiseen maahan. Mutta kumpikaan ei noussut ylös. He tuijottivat toisiaan tovin vaiti, hämmentyneinä ennen kuin Echtel ymmärsi nousta pois Legolasin vatsan päältä. He vetäytyivät kauas toisistaan ja istuivat vaitonaisina maassa vilkuillen silmäkulmistaan vierasta lasta.

”Pusua vastaan, sanoitko?” Echtel lopulta kysyi epäröiden, katsomatta toiseen.
”Niin.”
Echtel konttasi toverinsa vierelle ja antoi arasti suukon, huulien hipaisun Legolasin poskelle ennen kuin heittäytyi takaisin paikalleen. Mutta Legolas nauroi heleästi ja heitti jousen takaisin omistajalleen. ”Ole hyvä!” hän vain naurahti.

Echtel pysyi vakavana. ”Et saa sitten kertoa tästä kenellekään.”
”Miksen?” Legolas ihmetteli ja hän oli aidosti hämmentynyt.
”Oletko sinä oikeasti noin tyhmä? Et kerro, koska... Et kerro, että annoin sinulle suukon.”
”Mikä siinä on vikana?”
”Koska me olemme molemmat poikia, typerys! Ei näin saisi tehdä.”
”Kyllä haltiat suutelevat.”
”Poika ja neito, niin.”

Legolas oli hetken hiljaa kasvoillaan mietteliäs, pettynyt ilme. Mutta sitten hän tuhahti suuttuneena Echtelin nimittelystä: ”No en kerro, jos se on sinulle noin tärkeää. Ja kelle edes kertoisin?”
”No... ehkä jollekin ystävällesi”, Echtel ehdotti sovittelevaan sävyyn. Häntä kadutti, että oli menettänyt malttinsa.
”Minä olen aika yksinäinen.”

Synkmetsä tuoksui väreiltään, joita sen puiden lehdet kantoivat. Se oli tuttu ja läheinen luonnon tuoksu. Täällä, jos missä, saattoi levätä todellisen metsän varjoissa.
”Onko sinulla jousta?” Echtel äkkiä kysyi innostuneena omasta päähänpistostaan. ”Voitaisiin pitää ammuntakilpailut!”

****

Legolas matkasi hevosensa selässä, muutaman kansalaisensa parissa hiljaisia teitä kohti Rivendelliä. Matkan tarkoituksena oli viedä tietoja liikkuvista örkeistä tai jostain muusta sellaisesta. Legolas ei ollut juuri ottanut matkan todellisesta tarkoituksesta selvää. Hän itse oli lähtenyt viestinviejien matkaan aivan muista syistä.

Mies ei ollut unohtanut ystäväänsä johon oli tutustunut, jonka oli viimeksi nähnyt satoja, tuhansia vuosia sitten. Echtelin nimi oli ollut piilossa hänen mielensä sopukoissa, ei Legolas ollut hänelle juuri ajatusta uhrannut, se haltian oli myönnettävä. Mutta kuullessaan matkasta Rivendelliin tuo nimi oli löytynyt uudestaan ja Legolasiin oli syttynyt kestämätön uteliaisuus. Miltä Echtel näyttäisi näin pitkän ajan jälkeen? Yhäkö hän muistaisi Legolasin? Näin miettien hän seurueineen saapui Rivendelliin.

Ja se laakso oli Legolasin silmissä äärettömän kaunis katsella. Se oli valoisa, kuolemattoman, ikuisen elämän täyttämä, loputtomien purojen ja pienten putousten raikastama. Legolas tuijotti tuota kaikkea silmät selällään. Katsoi, ja silti hänestä tuntui ettei ehtinyt nähdä tarpeeksi.

”Onko tämä ensi kertanne täällä, Legolas?” kysyi hänen vierellään ratsastanut haltiamies lempeällä, huvittuneella hymyllä. Legolas nyökkäsi. Hän ei ehtinyt ihastelultaan vastaamaan, mutta vanhempi mies jatkoi: ”Itse olen ollut täällä muutaman kerran ja kovin mielelläni palaan aina uudestaan. Vaikkei mikään tietenkää Synkmetsää voita, vai mitä?”

Heidän päästyään alas laaksoon sirojen, ilmavien, puiden jatkoksi rakennettujen talojen puutarhaan seuruetta vastaan tuli muutamia haltioita. Heillä oli kaikilla kolmella rajavartijoiden puvut yllään ja kultahiuksinen haltia, heistä vanhin, teki kohteliaan eleen tervehdykseksi.
”Olen iloinen huomatessani, että olette päässeet turvallisesti perille. Olen Rivendellin vartijapäällikkö Glorfindel. Antakaa meidän huolehtia ratsuistanne.”

Glorfindelin kasvot olivat pitkät ja niiden piirteet täsmälliset, hieman kulmikkaat ja kauniit. Hänen äänensä oli tyyni ja hailakka: ”Olette varmasti uupuneita matkastanne. Levätkää toki laaksossamme jonkin aikaa ennen kuin kerrotte viestinne. Ellei se ole kovin kiireellinen.”
”Ajatuksenne sopii meille hyvin.”

Synkmetsän haltioiden laskeutuessa alas hevostensa selästä Glorfindelin katse osui Legolasiin. ”Teitä en ole ennen nähnytkään täällä. Muut saattueestanne ovat tuttuja, mutta te taidatte olla ensi kertaa matkassa.”
”Olen Legolas, Thranduilin nuorin poika”, mies vastasi ilahtuneena jutustelusta.
”Silloinhan te olette Synkmetsän prinssi. Tervetuloa Rivendelliin.”
”Kiitos, mutta toivon minua kohdeltavan kuten seurueemme muitakin jäseniä. En ole tottunut vastaamaan kumarteluun.”
”Ihan miten toivot”, Glorfindel hymyili noudattaen heti pyyntöä.

Silloin ruskeahiuksinen mies Glorfindelin takana ymmärsi kuulemansa ja suorastaan hyppäsi Synkmetsän prinssin eteen. ”Legolas! Jousipyssyvaras! Muistatko minua enää?”
”Echtel! Tämäpä sattuma! Sinustahan on tullut rajavartija.”
Glorfindel mulkaisi ankarasti Echteliin ja tämä palasi nolona takaisin ruotuun. ”Odota täällä, Legolas”, hän jatkoi hillitymmällä äänellä. ”Vien vain ratsunne ja tulen sitten takaisin. Ompa hyvä nähdä sinua taas!” Niin sanoen katosivat sekä Echtel, hänen toverinsa kuin hevosetkin ja Legolas jäi yksin paikoilleen päätalon oven eteen.

Haltia tuskin huomasi aikaa Echteliä odottaessaan. Täällä puita oli harvemmassa, kuin hänen kotonaan eikä Rivendell ollut hämärä ellei hämärää etsinyt. Kun Synkmetsässä saattoi laskea metsän värit, täällä se oli mahdotonta. Sävyt lepäsivät harmoniassa puissa, rakennuksissa, virroissa. Jo yksinään tuulessa tuntui olevan tuhansia hentoja, toisiinsa täydellisesti sulautuvia sävyjä. Kuinka mikään paikka maailmassa saattoi olla niin suloinen? Rauhan laakso.

Echtel tuli takaisin Legolasin huomaamatta ja hän säpsähti.
”Unessako olet?” Ectel virnisti.
”Et taida olla kasvanut yhtään”, Legolas näpäytti takaisin.
”Tule mukaani, Legolas. On niin paljon puhuttavaa ja näytettävää.”

Ja Echtel puhui ja Legolas kuunteli ja kun Echtel näytti, Legolas katsoi. Echtelistä oli kasvanut määrätietoinen, pehmeäpiirteinen mies, jolla oli eloisat, tummat silmät ja hänen pitkät hiuksensa näyttivät pehmeiltä.

”No niin, minä olen puhunut itsestäni jo kyllästymiseen asti, mitä sinulle itsellesi kuuluu? Kerropa jotain”, Echtel lopulta kehotti.
”Ei tässä nyt oikein ole mitään kerrottavaa.”
”Eikö sinulle ole muka tapahtunut mitään yli kahden tuhannen vuoden aikana?”
”Ei ole.”
”No älä nyt viitsi!”
”Ihan totta, ei ole mitään kertomisen arvoista.” Ja Legolas puhui totta ja oli siitä harmissaan. Mitään ei tosiaan ollut tapahtunut.

Echtel kohautti olkapäitään luovuttamisen merkiksi. Mutta sitten hän otti kasvoilleen ovelan ilmeen: ”Sinusta on kasvanut kaunis. Todella tarkoitan: kaunis, enkä kansamme yleispiirrettä. Sinun näköisiäsi on harvemmassa. Kerropas minulle siis rakkaus- seikkailuistasi, sillä niitä on kasvojesi perusteella mahtanut riittää.”

Legolas tunsi olonsa erinomaisen epämukavaksi. Hän ei halunnut valehdella, muttei kertoa totuuttakaan. Hän oli ollut yksinäinen, hänessä oli jotain väärää, minkä muut aistivat. Ja ne neidot, jotka hänen luokseen olivat tulleet Legolas oli jättänyt koskematta, sillä hän ei tuntenut siihen halua. Legolasin yli kävi epämiellyttävä muistojen aalto. Ei tuntunut hyvältä olla kummajainen. Ja yksin.

Mutta Legolas pelastui, sillä heidän luokseen saapui kaksi neitoa. Toinen viljanruskea hiuksinen ja toisen tukka oli mustaa.
”Ah, Legolas- ystäväni” Echtel huokasi ja otti neidoista vaaleamman vierelleen. ”Tässä on Derethil, neidoista suloisin ja hän on minulle rakkainta koko maailmassa.”

Legolas tunsi, kuinka häneltä otettiin juuri jotain pois, se tuntui pahalta ja hän seisoi noiden kolmen Rivendellin haltian edessä yksin. Mies antoi hymyn onnensa keskellä seisovalle kaksikolle, mutta siitä tuli kaihoisa ja surullinen. Sitä ei huomattu.
”Tässä on Legolas Synkmetsästä”, Echtel jatkoi esittelyä. Legolas kiitti lapsuuden toveriaan mielessään siitä, että tämä oli jättänyt kertomatta Legolasin olevan haltiaruhtinas. Eivätkä nämä neidot näyttäneet tuntevan hänen nimeään ennestään.

”Tervehdys, Legolas. Minun nimeni on tainnut jäädä lausumatta: olen Naelas”, tumma neito sanoi ystävällisellä ja lämpimällä sävyllä. Legolas teki vaisun kohteliaan tervehdyksen. Echtel vaikutti tyytyväiseltä tilanteen saamaan käänteeseen. ”No niin”, hän sanoi hieman ilkikurisella hymyllä. ”Mehän voisimme kierrellä Rivendelliä yhdessä. Tämä on Legolasin ensi kerta täällä ja esittelin juuri hänelle paikkoja. Naelas ja Legolas, tulkaahan.”

Legolas valahti kalpeaksi ja punastui yhtä aikaa. Echtelhän kohteli häntä ja tuota vierasta neitoa, kuin paria! Legolasta ei huvittanut mennä mukaan tuohon leikkiin, joten hän mutisi jotain viestistä joka pitäisi jo antaa ja katosi tiehensä. Mutta vielä ei ollut aika ilmoittaa Synkmetsän seurueen todellista tointa, joten mies jäi istumaan mahtavan, hämärää ja viileyttä huokuvan päärakennuksen alimmalle kiviportaalle.

Legolasta ei haitannut lainkaan, että hän joutui odottamaan ajan kulumista, sillä hän halusi olla yksin, omassa seurassaan. Häntä hävetti käytöksensä ja toivoi, ettei enää joutuisi kohtaamaan Echteliä. Mutta Echtelin hän kohtasi. Kun odotus oli lopuillaan tuo mies saapui Glorfindelin ja muiden Synkmetsästä saapuneiden kanssa paikalle. Olisipa ollut edes puhuttelematta häntä, mutta Echtel sanoi ovelasti hymyillen: ”Ujo poika.” johon Legolas hymyili typerästi vastaukseksi.

Heidät vietiin Rivendellin ylimmän eteen, valoisalle kuistille, puiden vartioimaan jaettujen salaisuuksien katottomaan saliin. Mestari Elrond oli kuten laulut kertoivat, mutta hän ei ollut siellä yksin. Puolhaltian oikealla puolella seisoi kaksi nuorempaa miestä. He muistuttivat isäänsä, heillä oli samankaltaiset silmät, tuo jännittävä katse. Elrondin kaksospojat. Miksei Legolas ollut kuullut heistä enempää? Hän olisi tahtonut kuulla. Hän tekisi itse heistä laulun. Mutta vaikka he näyttivätkin kovasti toisiltaan Legolas näki heissä eron. Kuten erottaa tutut kasvot miljoonista muista, niin Synkmetsän haltia erotti heistä isäänsä lähinnä seisovan, kuin kauan kadoksissa olleen ystävän. Kuvitteliko hän vain, vai oliko tuo toinen veljeksistä toista kauniimpi? Ja hänen katseensa osui nuoren haltian silmiin ystävällisempänä ja lämpimämpänä.

”... ja mukanamme on myös Thranduilin nuorin poika, Legolas.”
Vasta oman nimensä kuullessaan vaalea haltia herkesi tuijottamasta Rivendellin veljeksiä ja heräsi kuulemaan vierellään puhunutta ääntä. Mies teki hätäisesti tervehtivän, kunnioitusta ilmaisevan eleen. Kuinka kauan he olivat tässä jo seisoneet? Kylläpä hän nyt antoi itsestään erinomaisen typerän kuvan. Hän, se toinen veljeksistä, hymyili hieman huvittuneena.

”On ilo saada Thranduilin poika laaksooni”, Elrond sanoi syvällä äänellä. ”Vierelläni seisovat poikani. Elrohir. Elladan.”

Hänen nimensä oli Elrohir.

Legolas vastasi veljesten tekemään tervehdykseen, harkitummin, kuin oli sen äsken tehnyt. Rivendellin herra kehotti eleellä kaikkia istumaan ja seurue otti paikkansa ympyrään asetettujen tuolien joukosta. Synkmetsän viestinviejä kertoi asiansa, Elrond kuunteli ja Legolas katsoi niin paljon, kuin uskalsi. Hän ei kuullut sanaakaan viestistä.

Elrohir istui ryhdikkäänä paikallaan, pitäen silmänsä vakavana kiinni puhujassa. Mutta lopulta hänen ilmeensä pehmeni. Hänen veljensäkin kasvot muuttuivat levollisemmiksi ja kun Legolas vilkaisi ympärilleen kaikki hymyilivät tyytyväisinä nousten seisomaan. Legolas noudatti muiden esimerkkiä, Elrond oli selvästikin ilmoittanut jotain miellyttävää.
”Minä poistun nyt, mutta poikani johdattavat teidät saliin”, Rivendellin herra totesi ja katosi arvokkaasti paikalta.

”Tätä tietä”, kehotti Elladan täsmällisesti ja väki kulki hänen jäljessään avaraan, valkeaan saliin. Jossain soi harppu. Elrohir nauroi. Miehen ääni oli rehellinen. Legolas olisi halunnut hymyillä, muttei uskaltanut. Juhlahuone täyttyi kirkkaista äänistä ja niihin sekoittui pehmeä viinin tuoksu. Pian kaikilla oli siro pikari sormillaan ja vierellään joku, joka saattoi nyökkäillä tyhjänpäiväisille kertomuksille.

”Missä sinun hymysi on, ystäväiseni?”
Legolas hätkähti ääntä takanaan. Hän oli tuntenut olevansa yksin ja yllättyi, kun joku arvaamatta toi hänet muiden pariin. Mies kääntyi kohteliaasti äänen suuntaan, mutta kohteliaisuudet loppuivat kuin seinään. Haltian ajatukset törmäsivät siihen. Veri kiipesi hänen kalpeille poskilleen.

”Eikö sinulle ole tarjottu viiniäkään?” Elrohir jatkoi tuttavallisesti, isännän ystävyydellä. Legolas ei pystynyt puhumaan. Hän ravisti refleksinomaisesti, hitaasti päätään. Oli kuin hänen ruumiinsa olisi toteuttanut tuttuja tapoja, kun taas mieli matkasi aivan muissa asioissa. Elrohir pudisteli päätään tyytymättömänä siitä, ettei vieraiden mukavuudesta huolehdittu.
”Ota sitten minun, Legolas, saan kyllä pian uuden. En ole juonut siitä vielä.”

Legolasin läpi kulki väre hänen sormiensa koskettaessa Elrohirin kättä sen lyhyen hetken, kun pikari siirtyi mieheltä toiselle. Se lähti lämpimänä sormenpäistä, viiletti pitkin käsivartta ja sipaisi jäähtyneenä haltian kasvoja. Hetken hän oli onnellinen. Tuo tunne oli väärä, Legolas tiesi sen, mutta vasta Elrohirin lähdettyä jonkun huutaessa hänen nimeään Legolas todella ymmärsi ajatustensa saastaisuuden. Hän häpesi. Hän oli epätoivoinen ja rauhoitti itseään elämällä vielä muutaman kerran hetkensä uudestaan saaden siitä uskomatonta mielihyvää.

”Pidätkö viinistä, Legolas?”
Taas ääni hänen selkänsä takaa. Synkmetsän haltia käännähti harmistuneena ympäri, mutta puhujan nähdessään hänen vartalonsa jähmettyi.
”Echtel...” Legolas sai vaivoin lausuttua sanaa suustaan. Miksi hän tunsi olonsa niin epävarmaksi? Ei siihen ollut mitään syytä.
”No, onko se hyvää vai ei?” toinen toisti kysymyksensä. Hänen ohuet huulensa olivat kääntyneet kaikkitietävään hymyyn. Ikäänkuin he olisivat juuri jakaneet suuren salaisuuden.
”Se on hyvää”, Legolas sai vastattua ja yritti turhaan rentoutua. Hän hörppäsi viiniä suuhunsa toivoen lapsuuden leikkitoverinsa häipyvän tiehensä.

”Elrohir on kaunis, eikö vain? Tai sinähän sen kai paremmin tiedät-” ovela ääni puheli tasaisella sävyllä, salaisuuksien kasvoilla. Legolas oli tukehtua viiniinsä.
”Echtel!” hän sähähti vihaisesti, käskien toista vaikenemaan. ”Mitä sinä oikein puhut?”
”No älä nyt, Legolas. Kyllähän sen kaikki huomasivat.”

Legolas vilkuili ympärilleen. Kukaan ei ollut näyttänyt huomanneen yhtään mitään. Mutta pian huomaisi, ellei Echtel pitäisi suutaan kiinni.
”Ehkä me menemme jatkamaan jutteluamme ulos, emmehän halua häiritä muita vieraita, vai mitä?”
Echtel ehdotti, kuiskasi kysymyksen joka oli käsky. Vaalea haltia seurasi vastaamatta miestä, minne tämä ikinä häntä johdattikin, pitäen pikaria tiukasti kädessään.

He saapuivat uudestaan pyöreälle kuistille, mutta nyt sen avaruus kävi Legolasin mieleen ahdistavana, se ei suonut äskeistä rauhaansa enää uudestaan.
”Minä tiedän, millainen mies sinä olet, Legolas”, Echtel puheli ja tarkasteli miehen kasvoja, kuin olisi kuulustelemassa vihollista. Rajavartijan älykkäisiin silmiin oli vaikea katsoa. ”Taidat pitää pojista”, hän kuiskasi suoraan Legolasin korvaan. Hänen hengityksensä oli kuuma ja sanansa epäselvät. ”Taidat pitää Elrohiristä”, Echtel totesi ja vetäytyi kauemmas.

”Mihin sinä pyrit sanoillasi?” Legolas tiukkasi kiukkuisesti, mutta hänen äänensä oli myös varovainen. Tuo mies tiesi hänen salaisuutensa. Salaisuuksia ei pitäisi jakaa. Kukaan ei osaa pitää salaisuuksia. Itsensä vuoksi Synkmetsän haltia toivoi, ettei tuo totuus koskenut Echteliä.

Mies, jolla oli pehmeän näköiset hiukset, kurtisti kulmiaan tehden täysin selväksi sen, että näytteli. ”No mutta, Legolas”, hän sanoi. ”minä haluan vain auttaa. Ikäväkseni luulen, ettei Elrohir välitä sinusta.” Echtel piti tauon. Hän odotti kommenttia.
”Entä sitten?” Legolas vastasi kärttyisästi. Hän ei pitänyt siitä, että hänen omia ajatuksiaan lausuttiin muiden suilla.
”Olet hänelle ilmaa, Legolas”, Echtel kuiski ja liukui miehen kasvojen eteen. ”Et merkitse mitään, tiedät sen. Elrohir ei sano: Olet kaunis. Hän ei sano mitään.”

Echtel piti kasvonsa lähellä Legolasia. Vaalea haltia saattoi tuntea miehen kostean hengityksen huulillaan ja hänen julmat sanansa jäädyttivät nuo kuumat pisarat paikoilleen. Tyytyväisenä rajavartija vapautti murrettavansa ja ihasteli ympäröivää maisemaa joka sai pirteää lisäväriä taivaan lintujen tervehdyksistä. Hän ei katsonut Legolasiin puhuessaan: ”Mutta minä voin saada hänet sanomaan, mitä ikinä haluat.”

Legolas oli ymmällä. ”Mitä tarkoitat?”
”Tarkoitan sitä, mitä sanon.” Echtel kääntyi ympäri ja hän hymyili. Mutta se ei ollut ystävällinen hymy. Se oli voittaneen hymy, eikä se johtunut voitosta vaan toisen häviöstä. ”Minä tunnen Elrohirin, minulla on yllättävän paljon valtaa täällä. Voin puhua hänelle, saan hänet haluamaan sinua ja jos ei puheella niin muilla konstein. Maailma on täynnä mahdollisuuksia. Mutta liekkiä on pidettävä yllä, ymmärrät kai. Kaikissa näissä Imladrisin tuulissa se sammuu kovin helposti. ja minäkin tarvitsen rentoutumista sen kaiken työn jälkeen.”
Echtel siirtyi lähemmäs, muttei enää liian liki ja Legolas tuijotti häntä tietämättä, mitä odotti.
”Jos ryhdyt lelukseni, pidän huolen siitä, että Elrohir ei muihin enää vilkaisekaan.”
”Leluksi.”
”Leluksi, niin”, Echtel toisti merkitsevästi ja vei kätensä sanojensa vakuudeksi Synkmetsän haltian rintakehälle sivellen sitä.
”Entä jos en suostu?” Legolas kysyi siirtyen kosketuksen ulottumattomiin. Echtelin ehdot olivat järjettömiä.
”Silloin teet minut hyvin surulliseksi. Derethil on kaikkeni, mutta hän on siveä neito kuten kuuluukin. sinusta tulisi hyvä lelu. Sitäpaitsi, ilman lelua tulen varomattomaksi ja voin lipsauttaa salaisuutesi.” Echtel siirsi kätensä koskettamaan vaaleaa haltiaa uudestaan, eikä Legolas siirtynyt pois sen piiristä. Miten olisi voinut?
”Tule yön lähestyessä luokseni. Katsotaan, mitä voin tehdä.”

Ja yön saapuessa sen mukana saapui Legolas kauniina ja nöyränä ja puhumattomana kuin leikkikalu. Echtel katsoi häntä ihastuksissaan ja otti hänet ahnain käsin leikkiinsä. Leikin loputtua hän kuitenkin sanoi jotain, mikä sai Synkmetsän haltian unohtamaan hetkeksi salaiset pelit: ”Puhuin Elrohirille. Mene käymään hänen luonaan, jos vielä haluat.”

Kun valo lisääntyi ja vesi virtasi kirkkaammin Legolas löysi hänet seisomasta auringosta pitkänä, kauniina, hymyillen. Legolaskin hymyili katsoessaan häntä.
”Tapasitko Echtelin?” Synkmetsän haltia kysyi uteliaisuuttaan.
”Kas, kun kysyit. Tapasin kyllä”, Elrohir vastasi vilpittömästi. ”Ja puhuimme sinustakin.”
”Ihanko totta? Mitä hän sanoi?”
”Sanoi, että olet kunnioituksen arvoinen.”
Legolas nyökkäsi vaisusti. Hän oli pettynyt. Sitten he jättivät aiheen ja puhuivat siitä, mistä kuka hyvänsä saattoi puhua. Veden väristä, tuulen laulusta, puiden sieluista.

Hämärän laskeutuessa Legolas kulki askelmia Echtelin luo. Hiljaisuuden askelmat neuvoivat sinetöimään suun. Oven avattuaan Legolas puhui petetyn äänellä: ”Olit puhunut Elrohirin kanssa, muttet kertonut mitään todellista. Mitä sinä oikein leikit?”
”Enhän minä muuta teekään, kuin leikin Legolas hyvä, ja sinä olet siinä leikissä mukana”, Echtel nauroi. ”Mutta hyvä on. Ehkä olin turhan varovainen, minä puhun hänelle uudestaan. Riisu nyt, kaunis leikkikaluni.”
Mutta koska Legolas ei tehnyt elettäkään Echtel teki sen hänen puolestaan.

Kun Legolas tapasi Elrohirin seuraavan kerran hän sanoi Synkmetsän haltian olevan tutustumisen arvoinen, ystävyyden hän maksaisi takaisin. Muut Synkmetsän seurueesta lähtivät takaisin, mutta Legolas jäi. Leikki oli vielä pahasti kesken. Niinpä vaalea haltia alkoi varovaisesti rakentaa siltaa hänen ja Elrondin pojan välille. Ja öisin leikittiin niitä leikkejä, joista päivänvalossa vain kuiskittiin.

Viimein Legolas otti riskin ja puhui hennolla, väsyneellä äänellä tarttuen Elrohiria sirosta kädestä: ”Olen uupunut, joten sanon nyt sen, mitä olisin halunnut sanoa jo paljon aikaisemmin: Sinä olet silmissäni kauneinta maailmassa. Haluaisin koskettaa sinua.”
”Suotta odotit, Legolas, sillä minä vastaan kosketukseesi ilolla.”
Ensimmäistä kertaa Synkmetsän haltia tunsi kiitollisuutta Echteliä kohtaan. Hän oli tehnyt, mitä oli luvannut.

Mutta yhtenäkään hetkenä Legolas ei päästänyt Elrohiria kovin liki itseään, sillä hän ei jaksanut eikä halunnut. Yöt, joita hän odotti ja ne jotka olivat jo menneet imivät hänet tyhjiin ja saivat hänet inhoamaan tuota kaikkein läheisintä kosketusta, sitä joka antaa toisen armoille. Legolas ei jaksanut, sillä hän oli yhä Echtelin käytettävissä. Vain Echtelin sanat Elrohirille pitivät tuon Rivendellin herran pojan katseen vaaleassa haltiassa, eikä mies tahtonut luopua siitä.

Elrohir ei ymmärtänyt, kuinka olisi voinutkaan? Legolas ei selittänyt, vältteli, pysyi hiljaa kysyttäessä.

”Jää yöksi, Legolas”, Elrohir pyysi myöhäisenä iltana heidän ollessa kaksin ja toistensa turvassa. Heidän mieltensä päivä oli ollut kaunis ja harras, se oli enteillyt kaunista yötä. Synkmetsän haltia hymyili pahoittelevasti. Tuolla hymyllä hän pyysi toista unohtamaan toiveensa. ”Minä olen väsynyt”, hän sanoi hyväillen äänellään Elrohirin haavoja.
”Jää silloin luokseni lepäämään. Mielelläni katselisin kuinka vajoat unien rantaan. Ja minä nukkuisin vierelläsi.”
Vaalea haltia nousi paikaltaan tuijottaen ovelle. Ajan täyttyessä hän ottaisi mykän ja tunteettoman roolin eikä sitä voinut välttää. Hänet tapettaisiin tänä yönä, mutta hän kuolisi Elrohirin takia.
”Sinä et aio jäädä”, Rivendellin tumma lapsi totesi pettyneesti, synkästi, surkeasti.
”Olen pahoillani”, Legolas sanoi ja hän tarkoitti sitä. Mitään muuta hän ei niin paljoa ollutkaan kuin pahoillaan. Anteeksi, anteeksi. Annatko?

”Et kai sinä pelkää minua?” Elrohir oli noussut Legolasin vierelle, antoi kätensä kulkea toiselle ja ottaa siitä kiinni. ”Kai sinä tiedät, etten tekisi ikinä mitään sellaista mikä satuttaisi sinua. Satuttaisi kaikilla merkityksillä.”
”Minä tiedän sen.” Vaalea haltia antoi otteensa hetkeksi tiukentua. ”Mutta minun on mentävä.”

Ja Legolas meni, jättäen hänet jota eniten rakasti yksin seisomaan vaientuneeseen yöhön. Siitä tuli mykkä Legolasin sydämenlyöntien vaivuttua ja Elrohirin sydämen pysähdyttyä. Mutta Elrohir tiesi. Hän ei ollut Legolasille ainoa. Hän tunsi sen sielussaan missä oli nyt pimeyden täyttämä aukko ja se teki hänet kovin surulliseksi. Se teki hänet kateelliseksi ja katkeraksi. Viha nosti päätään, se sumensi muut ajatukset toisarvoisiksi.

Ajatellen käsiä jotka koskettivat kalpeaa ihoa, sitä jonka vain hänen kuuluisi nähdä, Elrohir otti askeleita Legolasin perään. Hän kulki varjoissa, ääneti, pitäen silmällä kaukana edessään vaeltavaa kaunista hahmoa. Synkmetsän haltia liikkui keveästi, mutta vastentahtoisesti, kuu ei saanut hänen kasvojaan loistamaan. Elrohir näki sen ja kummeksui.

Askeleet veivät kallionjuurelle. Sen päällä levisi ilmava talo, hämärä koti ja Legolas seisahtui sen alle. Katkeruuden piinaama mies kätkeytyi syvimpään varjoon. Elrohir totesi olleensa oikeassa. Kallion viertä pitkin laskeutui joku. Haltia uskoi nähneensä miehen ennenkin. Tuo vieras mies tuli Legolasta liki, liian liki eikä vaalea haltia väistänyt. Käsi vaelsi vaaleissa hiuksissa, suu puhui pehmeitä, makeita sanoja, Elrohir ei hievahtanutkaan. Älä lähde hänen mukaansa, älä kiipeä ylös hänen huoneeseensa. Legolas poistui miehen perässä. Ovi kävi ääneti kiinni. Kateus valtasi mielen. Hän oli ollut hyvä, mitä hän oli tehnyt väärin? Elrohir jäi odottamaan Legolasta. Hän oli ollut jo liian kauan puhumatta.

Yön pimeä oli väistymässä ja Elrohir oli laskenut taivaan tähdet kun Legolas tuli hänen luokseen. Mies näytti pelästyneeltä, hän ei ollut odottanut kohtaavansa noita erikoisia silmiä. Mutta siinä ne nyt tuijottivat häntä vaativasti. ”Missä sinä olit?” ne kysyivät. Legolas ei vastannut, ei hänen tarvinnut.
”Miksi minä en riitä sinulle, Legolas? Miksi sinä teet näin?” Elrohirin ääni oli vihainen, mutta enemmän kuin mitään muuta se oli pettynyt ja petetty.
”Minä en halua loukata sinua.” Silmät eivät vastanneet katseeseen, sanat olivat hiljaiset.
”Loukkaat kuitenkin.”

Sininen yö vaaleni heidän ympärillään ja Legolas mietti tarkoin sanansa: ”Jos kerron, sinä jätät minut. Jos jätän kertomatta, valehtelen.”
”Valheet riittävät jo.”
Synkmetsän haltia nyökkäsi ja katsoi tarkoin edessään seisovaa miestä, ottaen tuon näyn viimeiseksi muistokseen.

”Hänen nimensä on Echtel. Minä olen hänen lelunsa ja hän on minun puolestapuhujani. Ilman hänen sanojaan et olisi koskaan nähnyt minua. Anna anteeksi. Olin niin epätoivoinen, halusin vain koskettaa sinua. Tämän totuuden myötä kaikki on ohi. Minä palaan Synkmetsään.”
Legolas liikahti lähteäkseen, mutta Elrohir tarttui hänen käteensä pakottaen toisen pysähtymään.
”Legolas”, hän sanoi ankarasti, kärsimättömästi, turhautuneesti. ”Etkö sinä ymmärrä? En minä Echtelin sanojen vuoksi sinua odota, enkä minä hänen takiaan ajattele sinua, Echtel tietää sen kyllä. Minä rakastan sinua, Legolas. Kuinka voit kuvitella mitään muuta?”

Synkmetsän prinssi seisoi paikoillaan tyrmistyneenä, yllätettynä eikä hän tavoittanut kielelleen sanoja.
”Minä rakastan sinua, senkin typerys.” Äänessä oli kyynelten sävy.
”Minäkin rakastan sinua.”
Ja he ottivat toisensa lähelleen, sanojen kadotessa hyväilivät toisiaan kuin kauan erossa olleet rakastavaiset.

”Mitä hän on sinulle tehnyt?” Elrohir kuiski keskittyen tuntemaan kaipaamansa vartalon lähellään. ”Mitä hän onkaan tehnyt meille.”
”Unohda hänet. Hän ei ole tärkeä.”
”Echtelin on lähdettävä”, Elrohir sanoi yllättäen selvemmällä äänellä ja jätti hellästi kosketuksen. ”Hänen on lähdettävä nyt. Tule minun kanssani. Me näytämme yhdessä, ettei hänellä ole valtaa hallita meitä.”

Legolas ei innostunut ajatuksesta eikä vastustanut sitä. Hän olisi halunnut unohtaa Echtelin, pitää tätä merkityksettömänä, mutta hän lähti rakkaansa mukaan, palasi leikkipaikalle vaitonaisena.

Elrohir koputti kevyestä puusta valmistettuun oveen täsmällisesti ja harkitusti. Mies ei antanut vihan hallita itseään tai ainakaan hän ei näyttänyt sitä. Kasvot tyyninä hän odotti ovea lähestyviä askeleita joita ei voinut kuulla. Vaalea haltia seisoi hänen vierellään yhtä tunteettomana kuin oli siinä jo niin monet kerrat seissyt.

Pehmeäpiirteinen mies avasi oven. Hän hätkähti hieman huomatessaan kuka sen takana seisoi, mutta löysi taas pian itsevarman, rauhallisen olemuksensa.
”Elrohir”, hän sanoi hymyillen. ”Voinko auttaa jotenkin?”
”Voit”, puhuteltu vastasi arvokkaalla tyyneydellä. ”Leikit on nyt leikitty. Sinun on lähdettävä Rivendellistä ja mitä pikemmin sen parempi.”
”Vai niin. Ja minkäköhän takia?”
”Minä en ryhdy leikkimään kanssasi, Echtel. Tiedät kyllä syyn. Ties kuinka kauan olet käyttänyt Legolasia törkeästi hyväksesi. Lähde yötä vasten ja olen tyytyväinen.”
”Hah! Luuletko, että tottelen käskyjäsi? Ainoastaan Mestari Elrondilla on valta karkottaa minut ja luulen ettei hänen kaltaisensa mies tee sitä ilman syytä.”
”Eikö se, miten olet Legolasia kohdellut, ole mielestäsi tarpeeksi painava syy?”
”En ala arvioimaan sitä, minulla ei ole sellaista valtaa. Kerro toki syy hänelle. Elrond kuuntelee varmasti kiinnostuneena poikansa tekemisiä Synkmetsän prinssin kanssa.”

Elrohir ei vastannut. Seisoi vain kasvot harmista tiukentuneina. Echtel ei paljastanut vahingoniloa, hänen puheensa oli sävytön: ”Hyvää yötä, Elrohir. Ja Legolas: en tarvitse sinua enää.”
He jäivät kaksin seisomaan aamun valkaisemalle käytävälle, kuunnellen kuinka valo hiipi sisään.

------------
Sen pituinen se, lapset.
Viimeksi muokannut Järjestelmävirhe, La Huhti 16, 2005 5:55 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Avatar
Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel »

Luin tämän vanhassa loftiksessa aikoja sitten.*miettii koska lukikaan*No luin kuitenkin uudelleen.
Minä pidän siun kirjotus-tyylistä.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Hei, minä en jotenkin ole huomannut tätä ficciä aikaisemmin, onneksi huomasin. Tämä on minusta hirveän ihana, aika erilainen kuin sinun ”myöhäisemmät työsi”, mutta todella ihana. Pieni romantikko minussa rakastaa onnellisia loppuja (siinä missä traagisempiakin tarinoita ^^), ja minusta oli tosi mukavaa lukea sinulta jotakin missä loppu oli näinkin onnellinen - onnellisella tarkoitan siis sitä, että vaikka Echtel jääkin Imladrisiin, sen valta Legolakseen nähden on lopussa (ainakin siinä mielessä että Elrohir ei enää tietäisi siitä), ja Legolas ja Elrohir saavat nyt keskittyä toisiinsa. Kiero kaveri, muuten, tuo Echtel...

Mutta minä lähden liikkeelle ihan väärästä päästä, lopusta. ^^ Minusta oli hirveän surullista, että Echtel käytti hyväkseen sitä tietoa Legolaksesta, jonka se oli itse viattomana lapsena antanut sille, että se pitää samasta sukupuolesta. Tuo niiden tapaaminen lapsuudessa oli yksinkertaisesti kaunis (ja Legolas oli niin viaton lapsi, se oli suloista), ja minä pidin myös siitä, miten Echtel palaa Legolaksen mieleen sen matkustaessa Rivendelliin, ja miten se oli odottanut tapaavansa sen - ja sitten mikään ei mennyt enää niin kuin Legolas oli ajatellut. Echtel on harvinaisen kiero tyyppi, tiedätkö. ^^ Tuo miten se kiristi Legolasta suostumaan sen sänkyseuraksi oli aika kieroa - ja Legolas parka meni siihen halpaan, vaikka Elrohir olisikin varmasti pitänyt Legolaksesta ilman Echtelin suostuttelujakin, eikö?
Mutta vaikka he näyttivätkin kovasti toisiltaan Legolas näki heissä eron. Kuten erottaa tutut kasvot miljoonista muista, niin Synkmetsän haltia erotti heistä isäänsä lähinnä seisovan, kuin kauan kadoksissa olleen ystävän.
Todella kaunista! Tuosta tuli ihan sellainen tunne että tuon on tarkoituskin tapahtua, Legolaksen ja Elrohirin rakastua toisiinsa.

Tämä kohta on pakko lainata:
Kun Synkmetsässä saattoi laskea metsän värit, täällä se oli mahdotonta. Sävyt lepäsivät harmoniassa puissa, rakennuksissa, virroissa. Jo yksinään tuulessa tuntui olevan tuhansia hentoja, toisiinsa täydellisesti sulautuvia sävyjä. Kuinka mikään paikka maailmassa saattoi olla niin suloinen? Rauhan laakso.
Sinun (luonto)kuvailusi ovat aivan ihania. Ja surullista, muuten, miten tuo rauhan laakso muuttui sitten joksikin ihan muuksi Legolakselle..

Minä olen jokaisessa ficissäsi rakastanut sitä miten sinä kirjoitat Elrohirin ja Elladanin, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus, sinä kirjoitat niistä molemmista (ja nyt Elrohirista) niin luonnollisesti, niin kuin niiden pitäisikin olla juuri tällaisia. (Jos tuossa oli mitään järkeä. ^^)

Minä tosiaan pidin tuosta lopusta - Elrohirin rakkaus Legolakseen oli ihanasti kirjoitettu, minä pidin tuosta etten tekisi ikinä mitään sellaista mikä satuttaisi sinua -kohdasta, minusta on vain niin ihanaa että Elrohir on niin rakastava ja ymmärtäväinen, ainakin yrittää ymmärtää. Ja ymmärtääkin, silloin kun Legolas lopulta kertoo miksi se sitä välttelee. ”Leikit on nyt leikitty” - minusta se oli hieno lause tuohon loppuun - tuo ficin nimi tulee moneen kertaan selväksi tässä ficin aikana, mutta minusta oli kiva että teit tässä lopussa selväksi että nyt leikit tosiaan ovat ohi, leluja ei enää tarvita.

Minä tosiaan pidin tästä paljon, ja yhtään mitään kritisoitavaa minä en keksinyt taaskaan. ^^ Sinun Elrohirisi on tosi hieno, ja niin on tämän ficin Legolaskin. Harmi että sinä et enää kirjoita ficcejä, mutta mie ymmärrän ihan että sinä haluat keskittyä omiin projekteihisi, onnea niille! ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Mistä ihmeestä sinä tämän onnistuit löytämään? ^^; Tämä on kaikkien aikojen neljäs ficcini, kolme ensimmäistä eivät ole täällä esillä. Aloitin toisen korjaamisen aikeenani laittaa sen vielä näkyville, mutta työ jäi kesken.

Mutta olen toki iloinen, että sain sinulta vielä kommentin, niitä on aina mielenkiintoista lukea ja sinun palautteesi on aina niin perustelevaa ja analysoivaa. Kiitos. ^-^

Minä en muistanutkaan enää, millainen tämä tarina on. Täytyi lukea sitä vähän matkaa, että pystyin palauttamaan sen taas mieleeni.
Tuo miten se kiristi Legolasta suostumaan sen sänkyseuraksi oli aika kieroa - ja Legolas parka meni siihen halpaan, vaikka Elrohir olisikin varmasti pitänyt Legolaksesta ilman Echtelin suostuttelujakin, eikö?
Nii-in. Legolas aliarvioi itsensä ja oman vahvuutensa olla itsessään riittävä Elrohirille. Echtel käyttää Synkmetsän haltian epävarmuutta hyväkseen. Mutta senhän sinä totesitkin jo, minua aina ilahduttaa, kun lukija löytää pääaiheen. Sinä löydät sen aina. ^^
Minä olen jokaisessa ficissäsi rakastanut sitä miten sinä kirjoitat Elrohirin ja Elladanin, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus, sinä kirjoitat niistä molemmista (ja nyt Elrohirista) niin luonnollisesti, niin kuin niiden pitäisikin olla juuri tällaisia. (Jos tuossa oli mitään järkeä. ^^)
Hauska kuulla. :) Tässä kirjoitelmassa pojat taitavat olla melko lailla poikkeavia twincest-tarinoista, mutta olen todella otettu, jos tunnet niin kuin kirjoitat. :) Minulle on tärkeää saada hahmoista sellaisia, että persoonat poistuvat kirjaimista ja rakentuvat sen sijaan lukijan eteen. Jos henkilöiden toimia ei tarvitse toistuvasti pysähtyä arvioimaan mielessään sillä tavalla, että ajatusvirta keskeytyy ajatukseen: "Tuo tapa toimia ei kuulu tuolle hahmolle", kertoo jotain tarinan onnistumisesta (tai sen epäonnistumisesta). Vaikka hahmo olisi kuinka absurdi persoonallisuus ja vaikka hänen toimintansa olisi miten mieletöntä tahansa, se on okei, jos se on luonnollista rakennetulle hahmolle. Meni vähän vaikeaksi. ^^;; Tarkoitukseni oli ilmaista, että ilahduin tavattomasti tuosta, mitä kerroit.

Olen imarreltu. En muista enää, miten tämä tarina kulkee tai millaista sen kieli on, mutta en arvosta sitä kovin korkealle. Sen muistan, ettei tämä ole yhtä dramaattinen kuin myöhemmät väkerrykset eikä tässä ole minkäänlaista kertojan persoonaa. Mutta ehkä ne eivät sitten kuulu kaikkiin ficceihin, ehkä niitä ei tarvita tähän (vaikka jotain tämä kyllä kaipaisi ^^). Olen todella iloinen, että pidit tästä ja pystyit eläytymään tähän. Sinun kommenttejasi on aina ilo saada, ehkä minun täytyy laittaa oma tekeleeni sitten joskus esille nettiin, jotta saan taas sinulta palautetta. ^-^
Kiitos oikein paljon (jälleen!) :D
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Se pakollinen vastakommentti, minä en osaa olla kirjoittamatta sellaista. ^^

Hei, minä tarkoitan aina sitä mitä minä sanon palautteessani. ^^ Minusta on tosi hienoa että sinä osaat kirjoittaa Elrondin pojista niin eri tavalla kuin mitä ne ovat tässä ficissä ja sitten niissä myöhemmissä ficeissä, ja teet niistä kummastakin tavasta yhtä uskottavia. Se on hieno taito. ^^ Juu, huomasin että kertoja ei tullut tässä ollenkaan niin esille kuin muissa ficeissäsi, mutta huomasin kyllä ne muutamat pilkahdukset siellä joukossa. Minusta ei kyllä tuntunut yhtään siltä että tästä ficistä puuttuisi mitään ilman kertojaa, pidin tästä aivan tällaisenaan. ^^

(Jos sinä joskus laitat ne vanhemmatkin ficcisi tänne, niin minä luen ne mielelläni - kuten myös sen tarinan mitä nyt kirjoitat. ^^)
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Hamajo
Örkki
Viestit: 57
Liittynyt: Pe Loka 21, 2005 6:36 pm
Paikkakunta: Fantapullon pohjassa

Viesti Kirjoittaja Hamajo »

Pidin.
Tämä on niin kaunis.
En voi muuta sanoa.
Niin kaunis.
Olen sanaton.
Todellinen elämä oli kaaosta, mutta mielikuvituksessa oli jotain puistattavan johdonmukaista.
-Dorian Grayn muotokuva
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

Ihania nuo lapsikuvailut, upea ficci..
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Avatar
mr.Greenleaf
Örkki
Viestit: 196
Liittynyt: Ma Tammi 29, 2007 8:14 pm
Paikkakunta: Imatra

Viesti Kirjoittaja mr.Greenleaf »

Tämä oli ihana! ^^ Legolas oli oikein uskottava, kukapa ei rakkautensa tähden tekisi epätoivoisia tekoja? No en minä kyllä tekisi ihan noin mutta mutta.... Elrohir oli jotenkin.. vilpitön. Vaikka eihän hänen aivotoiminnasta kerrottu paljoakaan... :P Pidin tästä oikein kovasti! Ja se alku kohtaus jossa Legolas ja Echtel olivat Synkmetsässä oli ihana! <3 Molemmat olivat sellaisia mistään mitään tietämättömiä suloisia muksuja! ^^

Mutta pidin oikein kovasti! (kuten sanoin jo aikaisemmin... :P)
Vuoden 2008 Gimli Kiitos kovasti <33
Vastaa Viestiin