Pelasta minut aamulta (PG- 13, Aragorn/Legolas)

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Pelasta minut aamulta (PG- 13, Aragorn/Legolas)

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Tässä viides ficcini. Laitan sitten senkin. (Postattu ensimmäisen kerran 12.10.2003 Vanhaan Loftikseen)

Title: Pelasta minut aamulta
Author: Järjestelmävirhe
Raiting: PG- 13
Genre: Angst
Disclaimer: Rääkkään Tolkienin hahmoja
Pairing: Legolas/Aragorn
Beta: Laurannath
Summary: Millaiseksi rakkaus muuttuu, kun sen kantajien täytyy elää kärsimyksessä?

A/N: Kiitos Lauralle uskomattoman nopeasta betaus työstä! Kiitos vielä kerran! Paritus ei ole omia suosikkejani, mutta se sopi "juoneen" parhaiten. Palaute on erittäin tervetullutta, tarvitsen myös risuja. Täällä on kylmä, pitää sytyttää tuli takkaan mutta polttopuut ovat lopussa. Ette kai te halua palelluttaa minua? ^^

------------

Pelon huomaa pienistä yksityiskohdista. Hämärän ollessa tarpeeksi tumma niitä huomaa tuskin lainkaan, sillä kaikki koettavat peittää pelkonsa. Mutta haltia näki pelon vierrailleen tuossa talossa. Se viipyi yhä ovella, eikä sen tarvinnut kolkuttaa. Pelon tunsi. Oli kunkin oma asia avasiko sille oven vai ei.

Sade laskeutui mustana pimeään maahan ja Legolas kulki kohti ovea valaisten kuolemattomalla olemuksellaan synkät lammikot. Hänen olemuksensa ylsi niiden pohjiin asti. Hän kulki pää pystyssä, alati tarkkaavaisena, mutta tyynenä eivätkä hänen ilmeettömät kasvonsa vihjanneet mihinkään tunteeseen. Kirkkaat silmät katsoivat suoraan eteenpäin, sivuilleen vilkuilematta. Mies kulki kuin valossa esteettömiä aukeita pitkin. Kuten kulkee se, jonka mieli vaeltaa rauhassa.

Mutta haltiaa ei voi tulkita. Se on hyvin vaikeaa, mielen ollessa kuolematon ja puhdas. Yö kävi lämpimänä ylle eikä tuo maalattu sadekaan ollut kylmää. Mökki sen kaiken keskellä, lähellä suuria kiviä, likellä sammaleisia kuusia oli yksinäinen ja eloton eikä sen sisällä sadetta pitänyt ihminen ollut sitä rakentanut. Kalsea liekki värisi ikkunaluukkujen välistä. Legolas väisti heteisen mättään astuessaan oven eteen. Maailma oli pysähtynyt eikä mies seisonut ulkona yksin. Hän käänsi päätään nähdäkseen pimeyteen, mutta hämmästyksekseen huomasi aistiensa valehtelevan. Ei tuon oven ulkopuolella seisonut muita kuin hän. Ja mustat, pohjattomilta näyttävät lammikot.

Hiljaisuuden painostavassa metelissä Legolas koputti puista, säiden pieksemää ovea. Kun se avattiin haltia näki silmäkulmastaan varjon liikahtavan ja astui sisään. Ovi painui hitaasti, vanhuuttaan valitellen kiinni. Legolas riisui kastuneen viitan yltään ja kääntyi tervehtimään ystäväänsä, rakastettuaan.

”Aragorn”, hän sanoi hymyillen. Toinen painoi hellän suudelman haltian huulille vastaukseksi. Ihmisen huulet olivat kuivat ja hetki lyhyt eikä sitä eletty täydellä liekillä.

”Onko kaikki hyvin?” Legolas kysyi. Hän teki sen rauhallisesti, ajatellen avautuvia terälehtiä.
”On, tottakai.” Haltia sai varmennukseksi kosketuksen, nopean sipaisun hiuksiinsa.

Samooja pelkäsi. Tuskin sitä olisi huomannut kukaan muu kuin Legolas, ainoastaan hän näki tuon miehen tarpeeksi läheltä. Aragorn vilkuili huomaamattomasti varjoihin. Hänen kätensä olivat jännittyneet, sormensa aavistuksen verran hapuilevat. Se painautui ikkunoita vasten ilman syytä, alkua tai loppua ja lasin rikkoessaan tekivät säpäleet sokeaksi. Pelko sokaisee kenet tahansa.

”Mikä on vialla, Aragorn?” Legolas yritti vielä uudestaan. Hän puhui yhtä tyynesti kuin sade laskeutui mättäille.
”En tiedä. Minkään ei pitäisi olla.”
Legolas odotti yhä.
”Täällä kävi äskettäin joku.”
”Niinkö? Kuka se oli?”
”En kysynyt nimeä.”
”Mistä hän tiesi sinun olevan täällä?”
”En tiedä sitäkään. Vain sinun piti osata tänne.”

Legolas oli vaiti. Hän pyysi kasvoillaan ihmistä kertomaan enemmän. Sade lankesi katolle ja haltia kuuli sen virtaavan sitä pitkin.

”Hän on yhä täällä”, Aragorn jatkoi vakaasti, mutta pälyilevä kammo hänen ympärillään kieli muusta.
”Missä?”
”Lapsi seisoo nytkin ulkona. Etkö itse muka tunne sitä?”
Legolas oli tyrmistynyt. ”Jätitkö lapsen tuonne pimeään? Yksin sateeseen?”
”Minä pelkään häntä, Legolas. Ehkä sinunkin pitäisi.”
”Lastako? Aragorn. Ethän sinä voi heittää pientä lasta ulos keskellä yötä. Oliko hän ihminen vai haltia vai muusta kansasta?”
”Ihmistytöltä näytti.”
”Omaa kansaasi siis.”

He odottivat yön äänissä. Pelko ja ihmislapsi odottivat sateessa. Mutta ne eivät voineet olla yhtä, sillä pelko on muodoton. Kukaan ei koputtanut oveen, ei tarvinnut.
”Hyvä on, minä päästän hänet sisään.”

Ihminen avasi oven ja sisältä tulevassa valokiilassa seisoi märkä tyttölapsi. Pelko lehahti sisään lepakkojen lailla ja se tuntui tekevän tulisijan ja lyhtyjen valon himmeämmäksi.
”Tule sisään, tule pois sateesta”, Aragorn ehdotti. Hänen äänensä oli kunnioittava, varautunut, pelokas ja hän astui syrjään tytön tieltä.

Legolas tuijotti hämmentyneenä, kulmiaan tietämättään kurtistaen sisään astunutta olentoa. Pelko tosiaan kulki tytön mukana, se oli tarttunut tiukasti hänen vaatteisiinsa ja tuuheisiin hiuksiinsa. Lapsi haisi pelolta. Ja Legolas pelkäsi. Siinä ei ollut järkeä. Haltia koetti työntää mielettömät tunteensa kauas pois ja ajatella selkeästi, mutta se ei ollut mahdollista. Järki voittaa harvoin tunteet.

Ihmistaimi ei puhunut mitään. Tuijotti vain hieman väsyneen oloisena lattiaan katse häiritsevän lasittuneena.
”Mikä sinun nimesi on, lapsi?” Aragorn kysyi ovella seisten eikä hänen äänensä ollut tippaakaan lempeä tai myötätuntoinen.
”Auttakaa minua.” Se ei ollut lapsen hento ääni. Se oli varma ja hieman käskevä.
”Oletko eksynyt?” Aragorn jatkoi.
”En.” Lapsi nosti päänsä ja ensimmäistä kertaa katsoi miehiin. Hänen silmänsä olivat vihertävät, kasvonsa hieman liian laihat lapsen kasvoiksi.
”Ihminen”, hän sanoi katsoen samoojaan.
”Aragorn”, kuului kova vastaus.
”Haltia”, lapsi totesi katsoen nyt Synkmetsän haltiaruhtinasta.
”Legolas.”
Tyttö tarkasteli häntä hetken ihmismiestä pidempään ja sielussaan Legolas kavahti tuota katsetta.

”Teidän täytyy auttaa minua”, lapsi puhui riisumatta pelon viittaa harteiltaan. Mutta tyttö itse ei pelännyt. Ehkä hän oli jo tottunut kumppaniinsa. Legolas ja Aragorn odottivat hänen jatkavan, mutta lapsi ei lausunut sanaakaan. Niinpä ihmismies joutui kehottamaan tyttöä kertomaan lisää. Pelko paisui huoneessa, täytti sen, eikä katto ollut riittävän korkealla sitä varten.

”Minua pidetään vankina. Olkaa niin kilttejä ja auttakaa minut pakoon.” Nyt lapsen äänessä särähti epätoivo, hän oli sittenkin vain ihminen ja tuo tieto miellytti kumpaakin miestä.
”Mutta sinähän olet jo täällä”, Aragorn huomautti. Lapsi upotti anovat kasvonsa miehen silmiin ja sai ne katsomaan toisaalle.
”minä en ole ainoa”, hän piipitti itkuisesti. Aragorn oli yhä epäilevä: ”Kerro enemmän. Emme tiedä edes nimeäsi. Miksi tulit meidän luoksemme?”
”Koska minä pidän teistä. Ja mitä te minun nimelläni? Jos lähden ja tulen uudestaan, seuraatteko minua? Autatteko minua?”
”Tämä on mieletöntä”, Aragorn puhui itselleen, ei kenellekään, mutta nimetön ihmislapsi kuuli lauseen ja hermostui.
”Eikä ole.”

Legolas kuunteli puhetta, ihmisten vaihtamia sanoja ja sateen yksitoikkoista säveltä, mutta hänen aistinsa olivat muualla. Pelko, vieraan tuttu, hiljainen kauhu kiersi käsiään hänen ympärilleen syleillen hellästi. Haltia värisi sen sylissä ja ravisteli sitä kauemmas luotaan. Vaan kun tuohon näkymättömään varjoon ei voi saada otetta. Sen voi ainoastaan sulkea pois mielestään eikä Legolas nyt kyennyt sellaiseen. Niinpä hän liitti oman äänensä ihmisten joukkoon ja sanoi: ”Me autamme. Tule huomenna takaisin. Ja tule päiväsaikaan.”

Tyttö hymyili helpottuneesti haltialle, haltia ei hymyillyt takaisin ja sitten hän oli poissa eikä sulkenut ovea perässään.

Aragorn painoi oven kiinni pikimmiten. Sen aiheuttama pehmeä kolahdus loi turvallisen kaiun. Mutta sitten ihminen kääntyi katsomaan Legolasia kysyvästi, ärtyneesti, mutta oli hän myös helpottunut. Synkmetsän haltia vastasi esittämättömään kysymykseen: ”Pyydetään jotakuta mukaamme huomenna, eihän meidän yksiksemme tarvitse huolehtia tuon... kansalaisesi ongelmasta.”
Legolasin ääni oli levollinen. Tuli lämmitti enemmän, sen valo oli lempeämpää, pelon synkät jalanjäljet olivat huuhtoutuneet lapsen mukana yöhön. Kaikki oli tuntunut epätodelliselta, mies uskoi kuvitelleensa ahdistavan kammon.

”Minne hän mahtoi mennä yötä vasten?” ihminen ajatteli ääneen. ”Minneköhän hän mahtoi viedä pelkonsa?”
”Pois täältä”, kuolematon vastasi. Sitten hän avasi itsensä ihmiselle ja otti tämän lähelleen. ”Talosi on nyt puhdas. Älä huoli enää ja minä lupaan, että huomenna aurinko paistaa.”
”Sinussa on valoa kylliksi.”
Puhutaan lempeitä sanoja, sammuta kynttilät ja sulje silmäsi.

Ensimmäinen aamu
Suuri valo nousi hitaasti taivaalle ihmisen nukkuessa. Haltia oli noussut sateen lakattua, avannut luukut ikkunan edestä ja katsonut tähtiä antaen niiden valon tarttua silmiinsä. Nyt hän silmäsi miestä vierellään toivoen tuon hetken tarttuvan tiukasti hänen muistoihinsa. Valkea höyhen lepäsi päivettyneellä iholla, ihmisen hengitys keinutti sitä. Haltia hymyili ilkikurisesti ja päättäen herättää toisen hän puhalsi keveän hahtuvan lentoon.

Päivä oli pitkällä kahden odottaessa sen sakeassa valossa. He eivät juuri puhuneet, sillä muisto oli palannut heidän mieliinsä. Se oli epäselvä ja sekoittunut, mutta kumpikin muisti sen olleen kamalaa, he muistivat pelänneensä mutteivät tienneet mitä. He odottivat vaitonaisina tuon hämärän muiston terävöitymistä. Ja koko maailma odotti heidän kanssaan. Hän lupasi tulla päivällä, Legolas toisteli mielessään. Hän pelkäsi pimeän yön saapuvan luvatta ennen lasta.

Lapsi tuli tehden varjoja valoon ja elollisten mieliin. Aragorn ei tahtonut päästää tyttöä enää taloon, joten haltia ja ihminen astuivat hänen eteensä ulos. Puut kohisivat levottomasti heidän ympärillään. Tuuli kävi koleana ja kuivana.
”Olemme lähellä Synkmetsää”, Legolas puhui. Sanat takertuivat hänen huulilleen. ”haemme sieltä jonkun vielä mukaamme.”
”Ei!” tyttö tiuskaisi kuin kiukutellen vaikka hätä kuulsi lyhyestä käskystä. ”Ei muita. Hän huomaa, jos tulemme suurella joukolla. Ei muita.”
”Mutta-”
”Ettekö te halua auttaa minua?” Lapsen kimeä ääni oli muuttunut tuskastuneeksi. ”Te lupasitte.”
”Et ole edes kertonut mihin tarvitset meidän apuamme! Kuinka voit odottaa meiltä luottamusta, jos et anna siihen aihetta?” Aragorn oli hermostunut. Se muutti hänen tyyntä luonnettaan.

Tyttö näytti itkevän, mutta kyyneleet eivät kastelleet poskia eivätkä hänen nyyhkäyksensä luoneet ääntä maisemaan.
”Ettekö te luota minuun?” lapsi sopersi. ”Minä näytän teille tien.”
Aragorn nyökkäsi häntä sivusilmällä vilkaisseelle haltialle. Jos Legolas ei olisi ollut niin peloissaan hän olisi laskenut siron kätensä ihmislapsen olalle. Nyt hän tyytyi vain sanomaan sävyttömästi, soimaten itseään myötätunnottomuudestaan:
”Hyvä on. Näytä tietä.”

Yö kulki heidän edellään, pimeys peitti tiet heidän silmiltään, pelko ohjasi eteenpäin. Legolas ja Aragorn tunsivat olevansa matkojen päässä toisistaan. Ajatuksissa kädet hapuilivat toisiaan kohti, mutta siinä todellisuudessa jonka silmä näkee he kulkivat sivuilleen katsomatta. Lapsi ohjasi heitä, johdatti varmoin askelin, vilkuili sadan sydämenlyönnin välein taakseen varmistaen miesten astuvan hänen jäljissään.

Ilman valoa he saapuivat kallioille, luolan suu ammotti tyhjyyttään kauempana heidän edessään. Kylmä usva tunkeutui heidän päidensä sisään ja seivästi aatteet. Kolme kyyhöttivät rapistuneiden kuusien takana, teräväpiikkisen okapensaan vierellä. Viileä yöilma höyrystyi heidän edessään miesten hengittäessä hermostuneesti, peläten pimeää kuin oppimattomat lapset.

”Olemmeko me perillä?” Aragorn kuiskasi nyökäten kohti kallion suuta. Yön tutut, kalseat äänet kävivät tytön vastausta kovempina, mutta ihminen näki lapsen nyökkäävän.
”Mitä haluat meidän tekevän?” mies jatkoi katsomatta nuoreen kansalaiseensa.
”Haetaan toiset pois. Ollaan hiljaa ja varovasti. Minä näytän tietä.”

Pöllö lehahti siivilleen äkisti ja matalasti kutsuen heidän yllään. Se läiskytteli ilmaa äänekkäästi siivillään ennen kuin lensi tasaisesti tuulen kannattelemana vastaiseen suuntaan. Huudot kaikuivat kallioilla pitkään. Ne muistuttivat ihmisen huutoja. Aragorn nousi pystyyn, hän ei halunnut odottaa enää kauempaa. ”Lähdetään”, hän totesi, mutta tyttö tarttui kylmillä käsillään ihmisestä kiinni. Aragorn kavahti kosketusta ja astui sen ulottumattomiin.
”Sinä jäät tänne. Haltia tulee minun mukaani.”
Mies siirtyi kuin suojellakseen Legolasin vierelle. ”Ei käy”, hän sanoi. ”En päästä häntä yksin tuonne. Minä tulen mukaan.”
”Jonkun on jäätävä ulos vartioon ja ottamaan ystäväni vastaan. Pysy täällä. Haltia liikkuu sinua hiljaisemmin.”

Aragorn oli yllättynyt. Koko matka oli tuntunut unenomaiselta, painajaisenomaiselta, loputtomalta vaellukselta jolla ei ollut selvää suuntaa. Nyt lapsen sanat kuullessaan mies ymmärsi, että hänellä oli olemassa jokin suunnitelma. Se oli helpottava ajatus. Se auttoi ymmärtämään todellisuuden ja sen rajat. Mutta hän ei olisi tohtinut jättää häntä, jota rakasti

”Kaikki hyvin, Aragorn”, Legolas hymyili. Nimetön viittasi tuota kuolematonta mukaansa ja katosi pensaan taa. Ihminen otti paikkansa jäämällä kuusen luomaan piiloon. Haltia kumartui häntä kohti.
”Lapsi voi nähdä”, Aragorn varoitti vaimeasti.
”En välitä.”

Huulet koskettivat varmoina, hellinä, rakastavina toisiaan ja hetkeksi kaikki pelko katosi ja yö oli suloinen, rauhaa tuova. Väristys kulki ihmismiehen läpi tuon tunteen kadotessa kosketuksen mukana ja hänen tuli kylmä.
”Tule pian takaisin”, mies pyysi. Legolas antoi hetken muiston ja lähti.

Lapsi asteli hieman epäröiden haltian vierellä kohti synkkää suuta ja astui pienillä jaloillaan sen nieluun. Syvempänä näkyi soihtu, kauempana toinen, maa vietti alaspäin. Tulet savuttivat kosteudessa ja käry oli tummentanut seinämän niiden takana. Vesi tippui ikuisuuksia vanhassa hiljaisuudessa.

”Anna minun kantaa viiniäsi, jooko?” lapsi tohti kuiskata.
”Et sinä taida jaksaa.”
”Antaisit nyt, minä haluan pitää jotain käsissäni.”
”Sinun on helpompi kävellä ilman sitä, olet vielä niin lyhyt.”
Hetken hiljaisuus päättyi lapsen pyytäviin sanoihin: ”Minua pelottaa.”
Legolasin yli kävi myötätunnon aalto ja hän oli ylpeä tuosta tunteesta, että hän kykeni säälimään tuota nimetöntä olentoa. Niinpä hän rauhoittavasti hymyillen ja tyttöön ensi kertaa katsoen otti viinin selästään ojentaen sen ihmiselle.
”Pysy lähelläni, pikkuinen. Saatan tarvita nuoliani.”
”Et sinä tarvitse niitä, luota minuun.”
Ja haltia luotti.

****

Aragorn istui öisen tuulen seurassa jurona ja valppaana kuin kettu piilossaan. Pöllö oli käynyt kääntymässä kotikuusessaan syömässä. Miehen päälle oli tippunut pieni, verinen luu ja hän oli ottanut sen tutkiviin käsiinsä. Kalpeaa kappaletta tiukasti puristaen ihminen näki hahmon juoksevan suuaukolle, ulos siitä, kohti piilopaikkaa, oli menossa sen ohi. Aragorn nousi äkisti ylös saaden ruohon allaan kahahtamaan ja tarttui kiinni nimettömän tytön käsivarresta. Pelko oli jättänyt lapsen, mutta myös muuta uupui.
”Missä Legolas on?” mies tiukkasi karhealla, ankaralla äänellä. Tyttö rimpuili ja vinkui otteessa: ”Päästä irti! Päästä pois!” kuului hätääntynyt, kireä vastaus.
”Mihin jätit hänet? Kerro nyt heti!”

*****

Kulkiessaan yhä syvemmälle pimeyteen pelko oli valunut, madellut pitkin maata yhtä äänettömästi kuin vesi, kunnes se oli saavuttanut Legolasin jalat ja tarttunut niihin kiinni, syöpynyt läpi ihon ja lihan, takertunut luihin hänen sisällään, saanut ne huutamaan. Tuo niljakas, näkymätön voima oli tehnyt askelista kankeita ja epätäydellisiä ja myös mieli oli kärttänyt kääntyä ja kävellä pois. Mutta haltia ei ollut kuunnellut, luotti vain ja siitä hän sai maksaa. Älä luota.

Pimeydestä oli tullut todellisia käsiä, jotka tarttuivat hänestä kiinni ja kaatoivat kovalle maalle. Satoja pieniä, tarmokkaita käsiä ja mies oli kuullut kimeiden äänien puhuvan ja huutavan. Nuo yön lapset olivat sitoneet hänen raajansa ja peittäneet hänen silmänsä. Hänet oli talutettu alaspäin, kohti maailman keskipistettä ja epämiellyttävää lämpöä hohkaavaa kajastusta.

”Herra”, nimetömän nöyräksi muuttunut ääni oli sanonut. ”Toin teille kauniin miehen, hän on haltia. Nyt minä voin lähteä, niin lupasitte.”
Legolas oli saattanut peitetyillä silmillään nähdä käden heilahtavan. Yhdet pienet askeleet olivat juosseet pois, pelon viitta oli heitetty hänen jalkoihinsa, sinne missä hän oli seisonut nuorten vartijoidensa keskellä. Ja hänet oli viety pois.

Legolas istui yhä sokeana kylmällä maalla, kiviseen seinään nojaten, nurkan varjoihin kietoutuen. Kahleet hänen ranteissaan ja nilkoissaan puristivat. Ne olivat liian kireällä. Lapset olivat olleet taitamattomia ja kömpelöitä vangitsijoita. Veri lämmitti ihoa kylmän metallin alla. Sen tuoksu oli tuttu ja hyvä.

Mies kuuli, kuinka joku juoksi hänen luokseen ja vapautti sitten silmät. Haltia ehti vain vilkaista tyttöön joka oli viipynyt hänen luonaan kuunes oli juossut taakseen katsomatta tiehensä.

Legolas oli kuvitellut olevansa huoneessa, mutta nähdessään taas hän totesi lojuvansa nurkassa suurempaan saliin tehdyssä syvennyksessä, useiden käytävien kohtauspaikassa. Valoa oli vähän, muutamien soihtujen läpätys oli kalvakkaa eikä se lämmittänyt. Se sai ihon näyttämään vihreältä, harmaalta, siniseltä. Vastapäisessä nurkassa istui poika tuon valon sairastamana, tarkastellen vankia kuin vartija, puukko pyöri pienissä käsissä. Kaksitoista kesäinen, haltia tuumi kääntäen katseensa pois, mutta vartija oli valppaana:

”Hei!” hän sanoi käskevästi. ”Katso tänne.” Ääni oli vielä kimeä, tuntui alentavalta totella, mutta mies totteli silti. Legolas katsoi lasta tylsistynein silmin, katseella joka kertoi kaiken olevan yhdentekevää. Hän teki sen tietoisesti. Mies ei tahtonut lapsen kuvittelevan hallitsevansa häntä.
”Minä osaan jotain ja minä näytän, mutta auta sinäkin kerta täällä olet.” Poika kuulosti nyt enemmän lapselta. Into oli lapsen, ylpeys oli lapsen, lapsihan hän oli. Legolas ei vastannut eikä tehnyt elettä. Ihmistaimi laski lelunsa, tikarinsa hetkeksi käsistään, näytti sitten keskittyvän ja nosti käsillään ilmaa ylemmäs edstään. Kerran ja toisen hän toisti liikken ja jokaisella kerralla lattiaan alkoi ilmestyä kuvioita. Ne liikehtivät. Kiviin oli noussut kasvoja. Kuolleita kasvoja, jotka vääntelehtivät, hyvin surullisia ja huolestuneita kasvoja. Heikko puhe ja huokailu kantautui niiden mustista suista.

Poika kumartui hetkeksi ihailemaan aikaansaannostaan, kuten joku toinen olisi ihaillut tekemäänsä kaarnalaivaa.
”Kuuletko?” lapsi kysyi innosta kiihtyneenä. ”Kuuletko, mitä ne sanovat? Sinähän olet haltia, minä en kuule.”

Legolas katseli edessään vellovaa kasvojen tarhaa, kuinka he valittivatkaan!
”Sinä olet julma”, haltia totesi hieman säälivästi, mutta vakaasti.
”Niinkö ne sanovat?”
”Minä sanon niin.”

Pieni tyttö taapersi huojahdellen heidän luokseen yön pimeästä käytävästä. Yötäkin pimeämmästä käytävästä. Hän tuli avojaloin, paljaat jalat läiskyivät kylmää kiveä vasten. Hänellä oli mukanaan koira. Kapinen ja laiha, yhden jaloistaan menettänyt. Tyttö raahasi sitä perässään nuoraan sidottuna.

”Taasko sinä leikit, Mer?” lapsi kysyi tärkeillen, mutta silti tyttö kurkottui uteliaana vilkaistakseen katoavia kasvoja päästäen kiherryksen. Sitten tuo pieni vakavoitui ja katsoi pyytäen haltiaan.
”Minun koirani voi huonosti”, lapsi sanoi ruikuttaen. Eläin voi tosiaan huonosti Legolasin sitä tarkemmin vilkaistua. Se oli surkeassa kunnossa. Se teki kuolemaa. Vaahto valui tasaisesti sen suusta, katkenneiden hampaiden välistä. Jalka, jonka se oli menettänyt oli päästään mätä ja verinen. Laihat kyljet kohoilivat vaivalloisesti. Valkea luunpää paistoi lihan ja saastan alta. Haltia katsoi kysyvästi pikkutyttöön.

”Minä en tiennyt, että se sattuisi sitä”, lapsi kertoi katuvasti.
”Mikä?”
”En tosiaan tiennyt! Sillä oli nälkä. Sen piti selvitä kolmella jalalla.”
Poika tuhahti.
”Mitä sinä tarkoitat?” Haltia pelkäsi jo tietävänsä vastauksen.
”Minä revin sen jalan irti.”


Koira kaatui kyljelleen maahan varjojen seuraan. Tuli väritti sen takkuista turkkia sinisenharmaaksi. Sävy muuttui.
”Tätäkö varten te minut tänne toitte? Korjatakseni sairaiden leikkienne jäljet?”
”Emme tietenkään. Gennie oli typerä. Gennie halusi lähteä. Siksi”, poika puhui nurkastaan. Hän oli ottanut tikarin jälleen käsiinsä ja liikutteli sitä kokeneesti jalkaansa pitkin. Legolas oli seurannut koiran hidasta kuolemaa, mutta nyt hän katsoi poikaan. Nimetön oli juuri saanut nimen. Gennie.

”Minun pitää nyt viedä hänet.” Kolmas lapsi. Pitkä ja laiha tyttölapsi, jonka toisen silmän paikalla oli vain musta kuoppa. Mustaa mustaa vasten, aina vain mustaa.
”Me tarvitsemme sitä”, pienin lapsista vastusteli. Nurkan soihtu savutti pahasti ja se sai pojan yskimään. Savu nousi kohti kattoa etsien ulospääsytietä, kunnes hajosi jokaiseen ilmansuuntaan.
”Tule nyt, haltia”, vanhin käski hiljaa välittämättä toiseta tytöstä. ”Tule nyt.”

Legolas nousi työläästi ja kömpelösti seinästä tukea ottaen. Metalli viilsi haavan hänen ihoonsa, punainen viiru piteni hitaasti kohti kämmentä. Pitkä katsoi sitä kuin janoinen sokealla silmällään. Mies käveli ohi kuolevan koiran ja surullisen pikkutytön, käveli puhumatta noutajansa vierelle antaen tälle varoittavan katseen. Ei tiennyt miksi varoitti, katsoi sen vain tarpeelliseksi, tahtoi turvata sillä itselleen toisenkin päivän elää.
”Tule.”

Kaksikko kulki vieretysten pitkin pimeää käytävää. Siellä kaikki oli niin kovin pimeää. Ja sen käytävän lyhdyt olivat outoja. Ne valaisivat ainoastaan maan suoraan allaan siinä mihin ne oli ripustettu, eivät tehneet varjoja muualle. Ensimmäisen soihdun alla näkyi kaksi lasta. Tyttö ja poika. Ehkä seisenvuotiaita. Ja he leikkivät vaiti rotalla, eivät edes huomanneet kuinka haltia tuijotti heitä ohi kulkiessaan. Pienet silmät kiiluivat kiihtymyksestä, rotan kauhusta. Luu rusahti. Pikkujalka oli poikki. Mies käänsi katseensa pois ja askeleella he olivat jälleen pimeässä, soihtujen ulottumattomissa.

”Miksi te olette täällä?” Legolas kysyi pimeyden turvin.
”Meillä on täällä suoja. Ja meillä on täällä lahjoja. Hän antaa. Missään muualla meillä ei ole yhtään mitään.”
”Miksette te pakene?”
”Miksi pakenisime?”
”Gennie pakeni.”
”Ei paennut, vaan teki vaihtokaupan. Gennie oli typerys. Nyt hänellä ei ole enää mitään.”

He ohittivat toisen lyhdyn. Sen alla ei ollut ketään. Vain lyhyen hetken ajan kaksi varjoa. Pimeässä lapsi puhui taas: ”Eikä täältä voi paeta. Ei kannata yrittää. Rangaistus on kamala.” Hetki hiljaista. Sitten taas tuo vaimea ääni: ”Molli oli typerys. Yritti kerran karata vaikka sai hienoja lahjoja. Herra tuli hyvin surulliseksi, sillä karkurit joutuvat uimaan. Ketään ei ole pakotettu tänne, mutta vastineeksi herran anteliaisuudesta täytyy olla kuuliainen. Molli oli typerys.” Taas hiljaista. Pimeys pusersi kaatuvien seinien lailla.
”Täällä on joki, mutta siinä ei virtaa vesi vaan yö. Mollin piti uida tuossa joessa. Älä karkaa, haltia, sillä se yö on kylmä ja ikuinen ja tähdetön eikä sillä joella ole pohjaa. Molli ui ja sukelsi, mutta hän ei hukkunut. Ei, vaan Molli nousi rannalle ja yö valui hänen hiuksistaan. Voi, minä muistan kuinka hän vapisi kylmästä ja kuinka yö valui hänen hiuksistaan! Minä olin siellä. Minä tiedän. Tuota kuivaa vettä lensi silmääni. ei ole enää silmää, ei ole enää, ei. Enkä minä ole enää Mollin ystävä, sillä hän on typerys ja rampa.”

Uuden lyhdyn valossa palanut kuoppa laihassa päässä kääntyi katsomaan miestä. Yksitoikkoinen, merkityksensä hukannut katse. Kuollut katse, eikä elävä ymmärtänyt sitä.

He pysähtyivät ja nuori tyttö avasi kolhiintuneen rauta-oven kitkeränhajuiseen loukkoon.
”Onko se vankila?” Legolas kysyi tylsästi.
”Ei. Se on huone.”

Legolas jakoi huoneen ruumiin kanssa. Valo iski terävät kiilansa oven alta miehen jalkoihin, kuolleen varpaille, vyötäisille ja maassa lojuviin kämmeniin. Sormien ympäriltä oli kaluttu kaikki liha pois hyvin huolellisesti. Aivan kuin joku olisi syönyt niitä. Haltia ei katsonut ruumista enää. Hänen oli kylmä ja vastenmielinen kuvotuksen tunne kiiri läpi hänen kehonsa. Niinpä Legolas sulki tiiviisti silmänsä kaikelta, istui kauas kuolleesta ja pakotti tietoisen minänsä muistoihin. Jokin muisto piteli hänen päätään pystyssä, piteli hellin käsin, lämpimin käsin, sellaisin käsin joita aika muuttaa. Huomaamattaan mies hyväili itseään yksinäisyydessään ja toivoi kautta valarin, ettei Aragorn yrittäisi noutaa häntä pois.

Ylpein päin oli ihminen paiskannut nimettömän nurmikkoon, vasten juurta ja laskenut menemään. Miekka valmiina hän oli astunut pelon eteiseen, suurena vihassaan valmiina tappamaan jokaisen vartijan, sotilaan ja kaivantojen epäsikiön. Tappaisitko lapsen?

Tuossa hiljaisessa valtakunnassa ei ollut tyrmiä. Oli vain huoneita ja surullisia rangaistuksia.

Aragorn seisoi huoneen keskellä, puhui ja katsoi toisinaan kauniiseen mieheen joka kyhjötti pettyneenä ja vihaisena keskittyneesti koleaa usvaa henkivään seinään.
”... heillä on täällä yhteiskunta. En voi ymmärtää sitä. Ja hän, jota lapset kutsuvat herraksi... En tiedä mikä hän oikein on.”
Seinä oli sileä ja virheetön. Se tuntui oudolta kaiken muun ollessa rappiolla, romahtamaisillaan.
”Legolas?”
”Miksi sinä tulit?” Ääni ei ollut lämmin, sanat olivat täynnä piikkejä.
”Enhän voinut olla tulematta.”
Ruumis piti hiljaista ääntä mädäntyessään.
”Kyllä olisit voinut. Mitä oikein ajattelit? Olisit mennyt hakemaan apua.”
”Meidät löydetään. Pian meitä aletaan kaivata.”
”Ei tietenkään aleta, sinä lapsellinen ihminen! Kukaan ei kaipaa. Luuletko, etteivät he ole jo aavistaneet.”
Seinämä oli kivinen ja harmaa. Käsi ojentui kohti haltiaa. Se sanoi: ”Legolas.”
”Älä! Etkö sinä ikinä ajattele muuta?”
Tarjottu kosketus perääntyi värähdellen. Se oli loukattu ja se puristi sisällään elämälle merkityksen antavaa voimaa. Legolas veti ilmaa kerran sisälleen kuin tukehtumaisillaan. Sinä yönä he eivät levänneet toisiaan vasten. Eikä aamu saapunut koskaan.

Toinen aamu
Aragorn havahtui houreisesta, sekavasta unestaan janoon ja nälkään. Hänen kurkkuaan kuivasi, eikä muistanut koska oli viimeksi juonut. Legolas näytti nukkuvan yhä. Kummallista. Haltia oli aina herännyt ennen häntä. Mies nousi ylös horjahtaen, etsi katseellaan vettä. Sitä ei ollut, joten hän asteli ovelle alkaen hakata sitä. Huutaminen olisi turhaan, hänen huuliltaan ei lähtisi pihaustakaan.

”Mitä sinä-” Legolas jätti lauseensa kesken hätkähtäen omaa karheaa ääntään. Se oli aina soinut samettisena, mutta nyt se oli repiä hänen korvansa.
”Vettä minä vain.”
Siinä kaikki. Tule joutuin yö, vaivu mieli pian uneen jotten näkisi maailmaa.

Kolmas aamu
Legolas tunsi kuinka tajunta otti hänestä valtaa. Haltia taisteli sitä vastaan, hän ei halunnut ymmärtää, nähdä, tuntea. Silmät avautuivat uupuneesti ja tappion kokeneina. Ihminen nukkui yhä ja tuo kuolematon tunsi siitä syvää kateutta.

Kukaan ei ollut käynyt heidän luonaan, kukaan ei ollut raottanut ovea ja tuonut vettä. Legolas nuolaisi kuivia huuliaan. Ne maistuivat suolaisilta. Mies horjahti noustessaan seisomaan ja kulki epävakain askelin ovelle. Hän iski nyrkkinsä vasten sitä, iski toisenkin kerran ja vielä kolmannen. Neljännellä hän sipaisi. Kangas kahahti hänen takanaan, toinenkin oli hereillä. Legolas ei hymyillyt, mutta silti hän tunsi vahingoniloa. Ei ollut oikein kärsiä yksin. Ah, kerro minulle tarina suuresta rakkaudesta joka voittaa kaikki esteet. Rakkaus unohtuu leilisi ollessa tyhjä. Älä suotta laula sellaisia lauluja.

”Aragorn”, Legolas kuiskasi käheästi, käskevästi. ”Pyydä meille vettä.”
Ihmisen mieli oli turta ja kuivunut, mutta Legolas näki kuinka samoojan silmissä välähti sydämen säröillessä. Haltia ei jaksanut välittää. Se millä oli merkitystä oli nyt poissa hänen ulottuviltaan eikä mies pystynyt ajattelemaan muuta. Hän otti askeleen takse vaikkei se ollut aikomus, kaatui ja jäi niille sijoilleen. Ruumiilla ei ollut kasvoja.

Aragorn jyskytti ovea aikansa, mutta hänen kätensä väsyi pian ja näännyksissä hän istui siihen paikkaan missä sattui seisomaan. Ei Legolasin viereen. Ei liian lähelle.

Ovi avautui, kun Legolas oli siirtänyt silmänsä kolmasti. Oli katsonut ensin ruumista -miten onnetonta- oli sitten jäänyt katsomaan Aragornia -kylläpä oli onnetonta- ja lopuksi hän oli jättänyt katseensa roikkumaan oveen -kylläpä olikin perin onnetonta-. Ja sitten se avautui. Tyttö seisoi sen takana, sellainen typerä kakara, jota ei olisi saanut vihata. Raahasi yhä koiraa nuoran päässä. Eläin oli kuollut. Sen toisesta kyljestä olivat hankautuneet karvat pois lapsen vetäessä sitä pitkin lattioita. Kuivunut nahka paistoi pistävästi silmiin.

Mutta toisessa kädessä oli ruukku. Ruukku, jonka vuoksi kumpikin mies nousi paikaltaan, sen vuoksi he nyt tuijottivat odottavasti ihmislasta.
”Onko siinä vettä?” sanoi Aragorn. ”Onko se meille?”
Tyttö päästi kurluttavan kiherryksen -noinko ihmislapset nauravat?- ja ojensi hymyillen, nyökäten savista kannua. Lasta selvästikin huvitti miesten into mokoman kulhon takia. Ihmismies tarttui kannuun, näyttipelkäävän tytön muuttavan mieltään, hosui mokoma niin että oli tiputtaa koko ruukun. Älä kaada sitä! Samooja tarjosi sitä kuitenkin ensin haltialle.
”Ota sinä ensin”, kuiskasi haltia. Ei hän ollut ihmistä heikompi, ei tarvinnut vettä sen enempää kuin hänkään. Aragorn joi. Vettä valui poskille, leualle, se kasteli paidan. Kannu siirtyi kalpeampiin, sirompiin käsiin. Legolas ei uskaltanut juoda kaikkea, kannatti säästää.

”Juokaa vain, jos olette janoisia”, pieni kehotti ovelta kuin anteliainkin isäntä. ”Sitä on lisää.” Haltia ei uskonut. Varovaisesti hän hän sijoitti aarteensa lattialle, seinää vasten jottei kukaan kompastuisi siihen.
”Onko teillä nälkäkin?”
Typerä kakara.
”Pitopöytä on katettu. Minä näytän. Sitten saa syödä, kun lupaa. Tule sinä, sinä olet kaunis ja sinuun Gennie vaihdettiin. Gennie oli typerys. Tulehan, minä näytän.”
Kuolematon astui ulos huoneesta, vedestä voimistuneena askeleet kävivät kevyesti. Kylläpä hänen askeleensa olivatkin kevyet! Kuolemattoman askeleita. Ovi painettiin kiinni kahden jäljessä ja Aragorn jäi yksin. Legolas toivoi, ettei hän koskisi veteen.

Haltia tuli takaisin. Tuli tyhjin käsin ja Aragorn odotti valppaana, kädet valmiina ottamaan vastaan niille laskettavaa ruokaa. Legolasilla oli uusi vesikannu, muttei muuta. Nyt heillä oli jo kaksi aarretta. Kuolematon asetteli ne vierekkäin.

”Etkö saanut meille ruokaa?” ihminen tiedusteli, huomattavan pettyneenä.
”Ensin olisi pitänyt luvata”, kuului poissaoleva vastaus. Legolasilla oli nyt tärkeämpää mietittävää. Kuinka kauan ruukut riittäisivät? Hän silmäili niitä keskittyen enemmän punertaviin, tummiin astioihin kuin puhujaan takanaan.
”Mitä olisi pitänyt luvata?” Aragorn kysyi. Kyselipä paljon, ei nyt olisi jaksanut vastata. Legolas vastasi kuitenkin: ”Olisi pitänyt luvata. Liittyä hoviin lasten joukkoon ja ottaa vastaan tehtäviä. Hovi, ymmärrätkö?”
Ihminen ei ollut vieläkään tyytyväinen: ”Mikset luvannut, Legolas?”
”Ethän sinä voi tuollaisia vaatia! Etkö ymmärrä? Olisi pitänyt toteuttaa käskyjä, ties mitä kamalia. Et voi kuvitellakaan. Murhata, jopa. Varastaa, syödä, elää, kuolla. Kamalia lupauksia. Tahri kätesi ensin veressä ja syö niitä pesemättä. Ja siellä minä seisoin pitopöydän edessä, peittivät minulta silmät, mutta haistoin ne hedelmät, viinin, leipäset. Mutta haistoin myös herran. Enkä minä luvannut.”
Aragorn huokaisi alistuneesti. Joko hän ymmärsi? ”Me kuolemme nälkään”, hän totesi hiljaa. Kyllä ymmärsi.

Neljäs aamu
Legolasin silmät olivat muuttuneet tähdiksi. Pitkät korret hipoivat jalkoja, vesi kutsui kauempana. Se levittäytyi haltian eteen, kun hän sitä käski ja kuolematon pystyi näkemään kuvajaisensa sen pinnasta. Joku tyrkkäsi hänet päistikkaa peiliin ja se särkyi.

Haltia oli herännyt äkisti kuin piston saaneena, mutta yhä oli hiljaista ja rauhaisaa. Niin, rauhaisaa oli. Ihminen nukkui. Aina vain nukkui ja nukkui. Miksei hänkin kyennyt nukkumaan?

Huoneeseen oli ilmestynyt jo kolmas ruukku. Se oli jätetty ovenpieleen, sujautettu sisään vaivihkaa kun aistit herkesivät. Legolas nousi hieman kankeasti -kovalla lattialla, kovaa seinää vasten oli paha nukkua- ja nappasi ruukun käsiinsä. Hän kantoi sitä, heijasi, piti hellästi ja varovasti ja laski kahden muun luo. Ylpeänä mies katseli niitä. Kaikki samanlaisia, hiukan likaisia ruukkuja täynnä tärkeää vettä. Kirkasta ja hyvänmakuista.

Samooja yskäisi nurkastaan, selvitti kurkkuaan ja nousi epäselvästi kipeää selkäänsä valittaen. Legolas kääntyi hymyillen hänen puoleensa. ”Meillä on taas yksi ruukku lisää”, hän sanoi ja heilautti päätään kokoelmansa suuntaan. Ihminen nyökkäsi vaisusti. Entä sitten? kysyivät silmät. Entä sitten? Entä sitten? Miten hän edes saattoi ajatella niin! Tahtoiko tuo kuolevainen kuolla janoon?

”Tämä ei voi jatkua näin”, Aragorn totesi. Ei niin, ei niin. Mutta miten miten muuten se jatkuisi? Legolas odotti.
”Yritetään paeta. Jokaisessa tyrmässä on heikkoutensa, tämä ei voi olla poikkeus.”
Kerro lisää. Mutta koska aika kului eikä Aragorn puhunut, Legolas joutui sen tekemään: ”Mikä se heikkous on, Aragorn?”
”En ole löytänyt sitä vielä.”
”Miksi sinä sitten vaivaat minua tällä asialla? Etkö näe, että meillä on täällä ruumis, joka haisee. Minä kohta vallan tukehdun sen löyhkään. Ja lattia on huono paikka levätä eikä ruokaa ole. Mutta vettä on. Näetkös, meille on tuotu kolmas ruukku lisää.”

Kolme ruukkua hallitsivat huonetta. Miehet seisoivat niitä katselemassa. Tuo huone ei muuttunut koskaan, eikä ollut koskaan varmaan muuttunutkaan. Se oli ollut aina samanlainen., sen suorastaan pystyi tuntemaan. Kaikki näytti vanhalta ja tukevalta ja jykevältä. Kaikki oli tiukasti maassa kiinni eikä sitä voinut liikutella.

”Minun on nälkä. En ole eläissäni ollut näin nälkäinen”, ihminen sanoi. Haltia mietti, pitäisikö vastata. Pitäisikö sanoa niin, niin, minä tiedän. Kuinka ikävää. Kun on kylmä, kaipaa lämmikettä ja kun sitä saa haluaa juotavaa, mutta pian sekään ei riitä ja tahdot syödä jotain. Pureskella, niellä. Sellainen ei voi jatkua loputtomiin, sellainen loppuu aikanaan ja heidän kohdaltaan loppu oli siinä.
”Minäkin kaipaan jotain syötävää”, kuolematon sanoi lopulta. ”Vaan onhan meillä sentään vettä. Juo, Aragorn, jos sinulla on jano.”
”Istu hetkeksi alas, Legolas.”

Viides aamu
Jokainen herääminen oli edellistä kaameampi. Yhtä muuttumaton, yhtä julma ja väistämätön. Haltian oli ollut vaikea nukkua, nälkä oli painanut häntä kippuraan. Hän oli koettanut tyydyttää nälkäänsä vedellä, mutta se ei ollut auttanut. Samein silmin Legolas kohtasi taas tutut seinät. Aina samat ja hän vihasi niitä. Vihasi vain, eikä sen enempää, ei mitään muuta. Joku kosketti hänen olkaansa ja mies kääntyi kohtaamaan Aragornin. Aina samat kasvot.

”Legolas, meidän on pakko syödä.”
Oliko se kysymys vai toteamus. Mitä tuo ihminen nyt tahtoi. Ensin aikoo paeta muurin läpi, sitten syödä ilmaa, mitä seuraavaksi?
”Syötkö, jos minä tarjoan jotain?”
”Mitä sinulla on tarjota?”
Samooja kumartui ottamaan selkänsä takaa palan. Ei suostunut näyttämään, piteli nyrkissään.
”Mitä se on?”
”Ei maistu niin pahalta, jos pidät silmät kiinni.”
”Minä haluan tietää.”
”Se on ihan syötävää.”
”Minä en sulje silmiäni.”

Aragorn ei ollut tyytyväinen, hän pelkäsi Legolasin kieltäytyvän ruuasta, herkkupalasta. Pistele poskeesi, Ardan lapsi. Ruoka mikä ruoka. Avaahan kätesi mies, mitä sinulla on siellä. Lihapala. Punertavaa ja kuivunutta. Haltia ei syö lihaa. Ah, ei syö ei. Ei ainakaan tuollaista.

”Syö se, Legolas. Sinun täytyy.”
Pyytävä, kärttävä ääni. Aivan kuin ihmisen elämä olisi ollut kiinni Legolasin syömisestä.
”Enhän minä voi”, sanoi haltia, muttei kovin kieltävästi. Kyllähän hän voi, jokainen tiesi sen. Legolas ei ollut kyllin hyvä.
”Syö nyt. Se maistuu kuvottavalta, mutta jos nielet nopeasti niin ei haittaa.”
Pala ojentui lähemmäs.
”Sinäkö olet jo syönyt tuota? Kamala ihminen! Ei voi syödä sellaista joka liikkuu, elää, hengittää. Ajattele!”
Mutta ei ruumis nurkassa enää elänyt, ei ollut kävellyt pitkiin aikoihin, mitäköhän tuo oli miettinyt ennen kuolemaansa? Olikohan itkenyt? Oli pureskellut omia sormiaan, nälkäinen raukka. Rotta se ei ollut, ei näkynyt niitä pieniä mustia jätöksiä.

”Syön kun on pakko, vaikken sitä mielelläni tee. Syö nyt, Legolas, äläkä enää kiellä. Vastenmielistä on, tiedän, mutta älä pureksi kauaa.”
Legolas otti palan käteensä, tarkasteli sitä, pisti lopulta suuhunsa, maistoi.
”Niele nopeasti”, neuvoi Aragorn. Mutta Legolas ei tehnyt niin. Miksi tuo ihminen valehteli koko ajan? Maku oli mielenkiintoinen haltian suussa. Se ei ollut koskaan maistanut lihaa, mikä sääli. Pala maistui hyvältä, kuivalta, hieman hailakalta eikä kovin suolaiselta. Se kutitteli kieltä ja sai laulamaan.
”Niele nopeasti.”
Jatkuvasti hoputtamassa. Aivan kuin heillä olisi ollut kiire. Samooja tuijotti miestä kuitenkin niin kiinteästi, peläten tämän pian sylkevän herkkunsa ulos suustaan, että haltia päätti tehdä mieliksi ja nielaisi. Kylläpä olikin tiukka katse, mutta nyt se lientyi. Hyvä poika, kaikki meni, mitä on jälkiruokana.

Aragorn nyökkäsi, hymyili -miksi hän hymyilee? Onko tyytyväinen.- ja laski hetkeksi kätensä toisen miehen sirolle kädelle. Se oli laiha käsi, kapea ja pitkäsorminen tuon toisen, tummemman ja varmemman alla. Haltia olisi tahtonut lisää, jos olisi saanut olisi voinut laulaa. Hän olisi halunnut laulaa. Laulaa kauniin laulun, niin juuri. Mutta samooja sanoi: ”Hyvä, sait sen syötyä. Älä suotta murehdi. Unohda, että se oli saastaista.”
Legolas ei uskaltanut pyytää lisää vaan nyökkäsi. Miksei Aragorn koskaan tiennyt, mitä hän todella ajatteli ja tahtoi? Kuolematon ei vastannut kosketukseen.

Myöhemmin miehelle tuli jälleen niin paha nälkä, että oli revittävä uusi pala lihaa. Ja ennen yötä hän lauloi laulun.

Kuudes aamu
Aragorn ei ollut nukkunut koko yönä. Ei ollut suonut ajatusta levolle. Hän oli istunut aloillaan, hiljaa kuin haltia ja miettien, katseli rakastettuaan, ihasteli tämän kauneutta. Legolas oli lipumassa hänen otteestaan. Vaikka Aragorn koetti pitää lujemmin kiinni haltia luisui pois sormien ulottuvilta kuin tuuli. Samooja oli huolissaan, kunpa hän osaisi auttaa. Kuolemattoman vartalo nytkähti. Raukkaparka ei voi hyvin. Kalpeat kädet sipaisivat hiuksia, pitkiä ja vaaleita. Miksei hän antanut koskettaa, mikä oli muuttunut? Täydellinen, hoikka, siro ruumis kääntyi hieman kohti seinää. Ihminen tahtoi koskettaa, tahtoi pitää lähellä, tahtoi olla tuolle olennolle hyvä. Tahtoi rakastaa. Tahtoi. Ei siinä mitään väärää. Hän oli vain ihminen. Kuinka kaunis. Siitä oli kauan, kun he olivat viimeksi nähneet toisensa. Eikö sitä voisi jo sallia? Legolas nuolaisi huuliaan. Rohtuneet, kuivuneet. Kolme ruukkua seinää vasten. Hän on sairas. Kylläpä onkin kaunis, kuin unikuva kuunvalossa, saahan toki koskettaa.

Ihminen nousi paikaltaan. Hänen aina niin varmat ja vakaat kätensä vapisivat, tärisivät kuin kohmeessa. Miehellä oli muistikuva. Muisto siitä kuinka kerran nuo sirot kädet olivat avanneet hänen tunikansa solmut. Haltia oli käärinyt hänen alastoman vartalonsa samettiseen ääneensä, teki kuten tekevät kuolemattomat. Ja hetken oli saanut Aragornkin tuota ikuisen elämän mahdollistavaa voimaa. Hellä kosketus. Ihminen kaipasi kosketusta, kaipasi häntä jota rakasti.

Siinä hän oli. Suloinen vaalea olento. Näytti kauniilta, mutta kuitenkin vahvalta. Mies ojensi varovasti, hitaasti kätensä, epäröi. Hiljaa aukeni ensimmäinen nappi, vyö irti, toinen nappi, hän saattoi jo nähdä valkean ihon kankaan alla, miksi he peittävät itsensä, ole varovainen, ikävöin sinua, kädet vapisevat, äkkiä katse aukenee ja tuijottaa vastaan. Aragorn säpsähti ja valahti kauemmas, katse oli kauhistunut se oli täynnä ihmetystä, mutta se kaikki oli tunteetonta vailla sitä kuvaavia sanoja.

”Mitä sinä teet?” Legolas kysyi henkäyksen omaisesti, ankarasti, yhdentekevästi. Hän katsahti auenneisiin nappeihin, vyöhön joka roikkui aukinaisena sylissä. ”Minä näen vartaloni.”
”Legolas...” Muistikuva alkaa häilyä, se katoaa. Millainen oli kosketus? ”Minä vain...” Se katoaa, katoaa, etkä löydä sitä enää ikinä. Kuinka hän hymyili. ”Minä kaipaan sinua, Legolas. Tule, tule, tänne lähelleni jotta voimme pidellä toisiamme.” Kaunis hauta muistoille, käy siellä usein. ”Mikä on muuttunut, rakas Legolas? Sano.”
”Minä kielsin sinua.”
”Mitä minulta kielsit?”
”Olla tulematta.”
”Et kieltänyt, Legolas.”
”Sinä et ymmärrä minua lainkaan. Sanojako tahdot? Minä pyysin, rukoilin, toivoin niin. Luulin , että olisit ajatellut. Sinä et ymmärrä. Ja mitä nyt näen? Nappini ovat auki, vesi kaatuu maahan, kaikki on hukassa ja sinun vuoksesi. Älä! Älä tule lähemmäs., enkö jo kieltänyt? Näetkö nyt? Sinä et ymmärrä. Anna minun olla, tämä on minun ruumiini.”
”Minun on kylmä, Legolas.”
”Kiedo viitta tiukemmin ympärillesi.”

Kuinka itsekäs olento, kuinka olikaan itsekäs ja julma! Miten voikaan maailma muuttaa. Mies kietoi viittaa ympärilleen, noudatti neuvoa, mutta enää hänen ei ollut kylmä. Viha sai hänen kasvonsa hehkumaan, hänen kätensä hikosivat niiden puristaessa kangasta sisällään. He tarvitsivat toinen toistaan, kuinka tyhmä voi haltia olla! Legolas veti itsensä kippuraan, mytyksi vasten seinää, esitti ruukkua, mykkää ja elotonta. Ruukuista kaunein. Miksei hän suostunut lämmittämään palelevaa ruumiillaan? Se kuului yhtä lailla heille kummallekin, he olivat jakaneet itsensä toisilleen, se oli epäoikeudenmukaista. Ikävä oikeuttaa, sopimus jota ei olla ääneen lausuttu oikeuttaa. Aragorn nousi paikaltaan kankein jaloin, hän ei ollut koskaan käynyt käsiksi haltiaan, hän oli kasvanut heidän parissaan, he ovat jaloja. Mutta ei Legolas ollut haltia, ei ihminen vaan ruukku kuten veljensä. Säröilevä oli, tottakai, mutta ei Aragorn riko, hän on varovainen

Olento, suipot, terävät korvat, pitkät hiukset, kauniit kasvot ei levännyt nyt vaan nosti toista kulmaansa ja katsoi.
”Mitä sinä teet, mitä aiot? Miksi seisoskelet siinä, istu alas.”
”En istu.” Eikä hän istunutkaan. Hän hyökkäsi kuolemattoman kimppuun, tarttui kaulukseen, riipi tunikan napit auki. Vikkelä rimpuili vahvojen käsien otteessa, selitti kovaan ääneen omalla kielellään, puhui niin nopeasti ja puuroisesti ettei Aragorn ollut saada selvää. Lopeta, hän sanoi, älä, seis, minä käsken ja oliko tuo sana pois vai katoa? Ei väliä, pysyisi vain aloillaan. Legolas ei ollut vieläkään sulkenut vyötään, oli helpompaa repiä se päällimmäinen vaate, riepu, turha este pois tieltä. Ah, voi ah! Jälleen yksi paita, eikö vähempi riitä.

Nyt Legolas huusi hänen nimeään kovin terävästi, mutta ompa raukka myös säikkynyt, hah, mikä elukka. Tässä kappaleessa ei ollut solmuja, ei ollut nappeja se täytyi pujottaa pään yli tai repiä. Ei hän olisi saanut sitä ikinä pään yli, sääli kevyttä haltiakangasta.
”Irrota heti minusta!”
”Pysy nyt aloillasi, Legolas, turhaan huudat.”
Mutta eipä mies enää huutanutkaan vaan heittäytyi sivulle ja iski sitten voimalla, potkaisi kylkeen, miten paljon voimaa voi olla noin solakoissa jaloissa. Ote irtosi ja ihminen lysähti kasaan, tippui mytyksi lattialle, kasa kuivuneita lehtiä, ne tuoksuvat hyvältä mädäntyessään.

Legolas keräili riekaleet ympärilleen, koetti solmia ratkenneita nauhoja, osaa ei saanut kiinni, hänen kätensä vapisivat. Ihminen kompasteli vaivalloisesti paikalleen, riittävän kauas petollisesta, mikä vääryys. Hänen kylkeään jomotti, se sykki hänen luidensa puristuksessa ja raskaasti huokaisten samooja antoi päänsä levätä kiveä vasten.

Seitsemäs aamu
Legolasin oli vaikea nukkua, hän heräsi vähän väliä, heräsi siihen että oli pimeää, vähän väliä heräsi ja iski kädet ympärilleen, heräsi kun oli vielä pimeää. Hän sulki silmänsä uudestaan, jälleen, taas. Sulje silmät, nuku, mikset nuku? Luomet vavahtelivat vastustellen eivätkä suostuneet lepäämään, ei Legolas ollut väsynyt ja ne tiesivät sen. Mutta haltia ei halunnut herätä pimeään, seinistä kurottaa käsiä, sellaisia pimeitä, et kai pimeää pelkää. Missä ovat tähtikirkkaat yöt? Muistatko, silloin et nukkunut, miksi nyt nukut niin mielelläsi, miksi teeskentelet pääsi painuvan? Ah, ole vaiti. Pakko taas avata silmät. Jälleen, taas, mitä näenkään on pimeää.

Haluan tähtiä. Kädet ojensivat niitä, ojensivat tähtiä, mutta ne eivät olleet suloisia. Ne olivat pieniä ja elottomia, kylmiä ja kalseita, kuolleita eivätkä suoneet lohtua, ne pimensivät huonetta. Viekää ne pois! Taas muutat mieltäsi, ei, et sinä voi aina valittaa. Tässä, ota tähtiä.

Mustat kädet mustiin hansikkaisiin puettuina ojensivat katkerasti välkkyviä pisaroita. Ota nyt, ota nyt kun pyysit, et voi aina muuttaa mieltäsi! Haltia kurottui paikaltaan kohti seinää edessään, piteli toista kättä ympärillään, suojeli itseään ja nappasi välkkyvän kämmeneltä. Ota toki enemmän, tuossa oli vain yksi, ota toinen, ota nyt, et voi jatkuvasti muuttaa mieltäsi! Hyvä on, hän otti toisenkin, otti toisesta kädestä ja katseli niitä nurkassaan. Ne pistelivät ihoa kuin terävät neulat vaikka lepäsivät keveästi. Silloin ne alkoivat kasvaa, pitenivät, ulottivat säteitään kohti sormenpäitä, ne kiemurtelivat kämmenellä kuolevien matojen lailla. Inhoten Legolas paiskasi ne lattialle, kouristelevat madot, mutta huone oli jo niitä täynnä, pienet tähdet, pienet kuolevat madot, kaikki lattialla, kiemurtelivat kohti ruukkuja. Ei saa kaataa ruukkuja!

Ovi oli auki, ovea ei ollut, vain aukko seinässä, tulen valo soljui siitä sisään, se oli lähtöisin niistä soihduista. Joku oli tulossa kohti, toiko uutta ruukkua, ah jo neljäs! Madot kieppuivat, nostelivat vartaloaan, kurkottelivat ja kiemurtelivat. Elävä kudos. Ei kohti ruukkuja, niissä on vettä!

Legolas kuuli askeleet, kuuli kip, kop, kip, kop, ne lähestyivät. Eikä sellainen ääni ollut peräisin jaloista. Lapsia, lapsenvartaloisia vartijoita, pikkuhovin väki, jalkoina puukepit. Kip, kop, puu iskeytyi kiviseen lattiaan. En halua nähdä tuollaisia epäsikiöitä, tikkujalkaisia olentoja, ei, minä suljen silmät. Mutta ethän sinä ole väsynyt. Madot mönkivät toistensa yli ja lähestyivät ruukkuja, pienet limaiset heittelivät ruumiitaan. Kip, kop.

Haltia nousi tärisevin jaloin ylös, madot liiskaantuivat hänen varpaidensa alla, hän laskeutui ihmisen eteen. Minä pelkään, voi minä pelkään enkä halua viettää yötäni yksin. Mutta Legolas torjuttiin, hänet paiskattiin pois ja kauas kylmälle lattialle pimeään. Ovesta laskeutui keltainen, häilyvä valo seinälle. Kip, kop. Mies ei onnistunut sulkemaan silmiään, madot kuhisivat. Niinpä haltia siirsi katseensa pois ovesta ja se osui valoon seinällä, hänen ruumiinsa tärisi, kip, kop.

Tikkujalat, horjuvat varjot liikkuivat seinällä, vääntyneet mustat kuviot, pienet ruumiit, tikkujalat laihoissa lapsenkehoissa. Ruukut hajosivat tuhansiksi sirpaleiksi, tuli pimeää.

Mutta hän pelkäsi yhä ja halusi pitää jotakuta lähellään. Ruumis lepäsi haltian vierellä. Se oli kylmä, muttei lattiaa kylmempi ja se riitti. Niinpä Legolas asettui sen viereen, painautui vasten kankaita, vasten kylkeä joka ei enää kohoillut. Hän otti kiinni kädestä, kovat terävät luut raapivat ihoa, mutta kuolematon puristi lujempaa. Haltian vaatteet tahriintuivat mädäntyneeseen lihaan.

”Legolas.” Haltia piti silmänsä tiukasti kiinni nimen kuullessaan, puristi luomet lujemmin yhteen. Kuollut antoi turvaa. ”Legolas, herää.” Mutta nyt kaiku alkoi kadota mielen astuessa yli unirajan, äänen saattoi tunnistaa, sen lausui tuttu ääni, se oli lausunut tuon sanan ennenkin, lempeämmin. Mies avasi hitaasti silmänsä, peläten sitä mitä näkisi. Maailma avautui, huone laajeni, tila sai muodon. Silmät näkivät kankaan kuolleen yllä, sitten muuttumattomat seinät -aina seinät-. Legolas hiipi istumaan, kuin olisi sanut kuolettavan osuman kehoonsa. Aragorn istui häntä vastapäätä, omalla paikallaan seinään nojaten ja puhui: ”En pidä siitä, että nukut ruumiin vieressä. Nouse ylös.”

Kolme ruukkua olivat rikkoutuneet, vesi seisoi tasaisina, vavahtelemattomina lammikoina sirpaleiden ympärillä. Madot olivat kuivuneet ja kipristyneet epämuodostuneiksi pikku palloiksi, likaisen ruskeiksi. Suljetulla ovella oli uusi vesiastia. Yö oli ohi, julma aamu oli saapunut.

Haltia noudatti käskyä vaitonaisena, liikkuen kuin hyvin uupuneena, mutta noudatti kuitenkin. Aragorn ei ollut kehottanut säälien, hänen kasvoillaan oli ollut ainoastaan inhoa näkyä kohtaan. Ihminen sävähti kääntyessään. Kerran Legolas oli tulkinnut tuota miestä ilolla, oli nauttinut siitä että saattoi ymmärtää. Nyt se kaikki tuntui vain taakalta. Kipu säteili toisen kyljestä, haltia osasi tulkita, joten hän asteli samoojan vierelle.
”Onko se kipeä?” hän kysyi, auttaisi jos pyydettäisiin, mutta anteeksi hän ei pyytäisi, ei nähnyt siihen syytä. Katkera huone, sen kirpeät seinät.
”Ei ole. Kiitos.” Kohteliaasti.

Aragornin vierelle ei ollut kasaantunut pieniä kyhmyjä, ei kuihtuneita toukkia, pimeämmän hetken sätkiviä kappaleita. Niinpä Legolas jäi, istui puhumatta alas. Ruukut sirpaleina, kaikki vesi maassa. Yksi uusi tilalla, haltia ei koskenut siihen.

Siinä he istuivat, laskivat kuolleita matoja, ilman ajatuksia, ilman happea jota hengittää. Ei ollut sellaista sanaa, jonka toinen olisi halunnut kuulla, ei sellaista lausetta joka ääneen lausuttuna olisi pitänyt paikkansa. Älä valehtele. Odota yötä.

Mutta kaksi havahtuivat sanattomuudestaan. Kaukana käytäviltä kuului kimeä huuto, kuului toinen, kuului aseiden laulua. Kuulivat pelastajien äänet.
”Kuuletko?” sanoi haltia. Haltioilla on hyvä kuulo. ”Me pääsemme pois. Tästä huoneesta on tullut turvalinna. Jos tuo ovi avataan saatan kaivata takaisin. En muista enää kuinka elää.”
”Sinä opit sen uudestaan. Sinä pidit elämisestä.”
”Niinkö luulet?”
”Niin.”
”Toivottavasti sinäkin saat taas elää.”
”En ole sitä taitoa koskaan kadottanutkaan.”
Kuinka katkeraa. Kuolevainen muisti yhä.

He kuulivat lasten kirkuvan, askeleet olivat hajanaiset ja päämäärättömät, kukaan ei halunnut jättää turvalinnaa. Heidän oveaan lähestyttiin, mutta kumpikaan ei liikkunut, ei hengittänyt kiivaasti odottaen. Luottamuksesta syntyy toivo. Luottamusta ei ollut. Legolas olisi voinut istua aloillaan vielä yhden tön, vielä yhden elämän, hän ei tuntenut pelastusta ympärillään, ei tuntenut mitään. Odotti kuten oli odottanut yötä.

Ovea yritettiin särkeä. Se oli liian tukeva, liian vanha ja vankka, muuttumaton. Se temmattiin auki, haltia hyppäsi pystyyn. Pelastuksella oli rappion runtelemat kasvot, Mordorin maata käsissään.
”Täällähän on täysikasvuisiakin! Katsos, katsos pitkiä kakaroita!” Ei haltiasoturin ylvästä sointia. Örkin vierellä seisonut toveri kuiskasi karheasti: ”Anna olla, niillä saattaa olla aseita. Meillä on nyt juhlat lasten kanssa, lasten kanssa niin. Älä tuhlaa aikaa noihin, turhan vaikeita.”

Kuolematon tuijotti mykkänä, Aragorn oli noussut ylös näyttäen taisteluvalmiilta, mieli viritettynä, kädet aseista tyhjinä. Ovelle saapui kolmas likainen olento. ”Mitä te täällä seisotte?” se kysyi taistelutoverin sävyllä. ”Pentujen herra on nyt vangittu. Hah! Opeta ihmiselle Mordorin taitoja ja saat katua, Sauronin pitäisi tietää. Epäkiitollinen koira palaa nyt kotiin läksytettäväksi.” Sitten hän huomasi miehet huoneessa, ei juuri jäänyt heitä katsomaan. Lapsi kirkui piestynä hänen otteessaan, huusi karmealla äänellä, kuoleman reunalla horjahdellen. ”Tulkaa nyt, ruokaa riittää! Tuoretta lihaa!” Kolme nauroivat, pikkupoika itki suureen ääneen. He katosivat ovelta.

Legolas vilkaisi heidän peräänsä, katsoi ulos ovesta. Hopeiset hiukset, kolme pitkää ja täydellistä miestä. Aragorn oli kompastua ja haltia tarttui miehestä kiinni.
”Tule Aragorn. Mennään. Minä autan.”

Elämä johdatti heitä. Siellä missä vieras tuoksu oli suloisempaa, sinne he suuntasivat askeleensa, kulkivat nopeasti ja kiireellä etsivät piilovarjoja joihin kätkeytyä. Mutta heistä ei piitattu. Moni laiha pikkuruumis makasi heidän jaloissaan, örkit sätkivien olentojen kimpussa, muuat vetivät jäseniä irti lapsesta jonka jalat oli korvattu pitkillä tikuilla. Kip, kop sätkivät jalat ilmassa, kolahtelivat toisiaan vasten. Yhtäkään valittavaa lasta he eivät auttaneet. Ja he näkivät tähdet, oikeat ja sykkivät.

Mökin tulisijaan sytytettiin lämmittävä liekki. Legolas auttoi ihmisen istumaan vuoteelleen, koskettaessa kylkeä Aragorn värähti.
”Pitäisikö sinut viedä haltiakotoon. Haluatko, että vien sinut Rivendelliin tai kotiini?”
Legolas ei halunnut olla yksin.
”Ei tarvitse. Kyllä tämä tästä.”
Yö oli hyvä. Yöhön peittyivät kaikki, oli liian pimeää jotta olisi voinut nähdä. Mutta se ei kestä.
”Voinko tehdä jotain?”
”Ei ole mitään tehtävää.”
Haltia pelkäsi, ei halunnut nähdä. Älä nouse aurinkoinen.
”Jäänkö?” Ei halua olla yksin.
”Ei tarvitse.”

Legolas lähestyi vastahakoisesti ovea, onneton mieli pelosta vavisten. Tarttui ovennuppiin. Hän ei kaivannut rakastajaa, ei halunnut hyväilyjä kehoaan hoitamaan. Hän oli peloissaan ja tarvitsi lohduttajaa, suojelijaa. Tahtoi jonkun muistuttavan, kuinka elää. Vielä kääntyivät kauniit kasvot toiveikkaina ovelta. ”Pärjäätkö varmasti?”
Aragorn nyökkäsi. Sitä ei voinut tulkita väärin.
”Pelasta minut aamulta, Aragorn.” Pelko vavisutti ääntä.
”Minä en voi tehdä sitä.”

Ovi avautui ja painui kiinni. Legolas jatkoi kohti yötä.

-----------
Sen pituinen se, lapset.
Viimeksi muokannut Järjestelmävirhe, La Huhti 16, 2005 6:27 pm. Yhteensä muokattu 3 kertaa.
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Jester
Jeesus
Viestit: 857
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:36 am
Paikkakunta: Valtaistuimen juurella
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Jester »

Tajusin eilen illalla, etten lukenut tätä vanhassa loftiksessa. *kuristaa itsensä*

Hui. Minä en tiennytkään, että sinä osaa kirjoittaa näin pelottavan hyvin! Tunnelman luomisessa oli jälleen kerran kaikki kohdallaan, etkä eksynyt kammottavuudessa niin pitkälle, että se olisi ollut jotenkin etovaa tai mitään sellaista. Tästä ficistä jäi erittäin positiivisella tavalla ilkeä jälkimaku, nam! Lapset ovat pelottavia...
Minun kohdallani voisi liioittelematta sanoa, että tämä määritteli angst-käsitteen ihan uudestaan. *ylistystä*

Joudun ikävä kyllä pettämään sinut risujen suhteen, niitä ei nimittäin ole antaa kuin muutamasta kirjoitusvirheestä (ja niistäkään ei näin pitkässä ja loistavasti kirjoitetussa ficissä ole suuremmin haittaa).
Palvottavaa tekstiä. (Laittaisin Whee!-hymiön, mutta kun täällä ei ole sellaista :wink: )
And then we'll do it doggy style so we can both watch X-Files

Vuoden Frodo
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Mukavaa saada komentti tännekin! (Siis Uuteen loftikseen)

Olen aina niin iloinen, kun ihmiset todella saavat näistä ficeistä jotain irti ja niiden lukeminen tuntuu mukavalta. Teitä varten minä niitä teen.

Vai ei risuja... Tsk, tsk. ;)
Mutta siis oikeasti, niitä saa antaa enkä säiky siitä (ihan vain yleisesti rohkaistuna). Opin vain, jolloin voin tehdä taas parempia tarinoita tänne. :)

Mutta kiitos oikein paljon sinulle, Jester! Tulin todella hyvälle tulelle! ^-^
Hieno palaute muuten! Miten kaikki muut onnistuvat saamaan aikaan pitkiä ja rakentavia palautteita? *lähtee palautteenanto kurssille*
Viimeksi muokannut Järjestelmävirhe, La Huhti 16, 2005 5:51 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Avatar
Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel »

Tämä OLI pelottava.
Avatar
Fanyare
Joku hippi
Viestit: 928
Liittynyt: Ke Helmi 04, 2004 5:23 pm
Paikkakunta: Tampere
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Fanyare »

Pelottava. Erittäin. Ja pelottava yhdistettynä loistavaan kerrontaan ja kuvailuun, erittäin hieno ficci.
Viimeksi muokannut Fanyare, Ke Kesä 29, 2005 2:09 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Today is the tomorrow you worried about yesterday.

Merri 05-06, RPS-ficcaaja 07 ja Japanifriikki 08

avatar by 25djadja @ LJ
Vieras

Viesti Kirjoittaja Vieras »

sinulla on mahtava kirjoitustyyli.
*palvoo*
todella,
lapset..*väristys*
tämä tarina jää varmasti mieleen.

yhden kirjoitusvirheet sieltä ainakin löysin.
*mahtava suoritus*

"Hän otti askeleen takse vaikkei se ollut aikomus,"
siinä pitäisi varmaan lukea taakse?

kerta kaikkiaa aivan uskomaton.
muitakin tälläisiä odotellaan^^
Tikli
Örkki
Viestit: 29
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 5:40 pm
Paikkakunta: Nastola

Viesti Kirjoittaja Tikli »

Se oli todellakin pelottavaa. Itteleni tuli jotenki epätoivonen olo, ihan kun olisin ollu mukana tarinassa. Tunnelma oli tosi synkkä ja painostava. Huih.. Ja meinasin itkeäkin alussa. :cry:
Dude, siehän kirjoitat mahtavasti! Muutaman kirjotusvirheen minä kyllä bongasin, mutta ne ei haitannu lukunautintoa yhtään. :D
Pittetään paljon elikeeppeliä niin titten pytyy!

Kuva
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Yllätyin nähdessäni tämän vanhan tekeleen sivun alussa. :)
Kiitoksia kaikille uusista kommenteista!

Mily: Yritän etsiä tuon kohdan, toivottavasti löytyy. :)
Qûal Viéna
Örkki
Viestit: 38
Liittynyt: Ke Huhti 07, 2004 8:47 pm
Paikkakunta: Rajalla

Viesti Kirjoittaja Qûal Viéna »

Veri veri spuuki.
Ja Aragorn raiskaamassa Legiä...
Sulla on ihana kirjotustyyli, pidän siitä. Aaaaivan ihana. *tahtoo lisää*
Jos kritiikkiä pitää antaa, niin minusta oli outoa että Ara asui mökissä. Ja oli myös vähän vaikeaa kuvitella kaksi näinkin tuttua henkilöä tollasessa tarinassa, tuntui jotenkin hirveän irrallisilta kummatkin aiheet toisistaan. Jos ymmärrät mitä tarkoitan...^^

Mutta pidin kuitenkin aivat hirmuisesti, pelkäsin. Hyvällä tavalla.
"I try and not talk to Billy that much 'cause you know, he's an idiot."
- Dom Monaghan

Soosoo, Domi, tuhma...^^

Minoon Kondomikotka nro. 1!
Varokaatten! *whaa*
Narmo
Samooja
Viestit: 529
Liittynyt: Su Helmi 22, 2004 9:51 pm
Paikkakunta: Metrotunneli (Hellsinki)
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Narmo »

Tosi spuuki, todellakin.
Min pidin.
Joo, muakin vähän hämäsi toi kun Ara asui mökissä...^^
Tää oli mahtava!
:D
~~

Vuoden 2006 Comeback~ Kannatti herätä.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Qual Viena kirjoitti:Jos kritiikkiä pitää antaa, niin minusta oli outoa että Ara asui mökissä. Ja oli myös vähän vaikeaa kuvitella kaksi näinkin tuttua henkilöä tollasessa tarinassa, tuntui jotenkin hirveän irrallisilta kummatkin aiheet toisistaan. Jos ymmärrät mitä tarkoitan...^^
Ymmärrän kyllä. :)
Erittäin tuttujen hahmojen valintaa voin perustella kahdella seikalla:
Tämä on minun ficci- ajanjaksollani melko vanha tekele enkä uskaltanut ottaa silloin riskiä käyttää tuntemattomampia hahmoja ja kehitellä heille sopivia luonteenpiirteitä. (Toinen kysymys on se, uskallanko vieläkään ^^;)
Tätä seikkaa korostaa vielä se, että minun oli saatava sellaiset hahmot, jotka muut tuntevat valmiiksi hyvin, sillä juoneeni kuului oleellisesti henkilöiden muutos. Tällöin säästyin lisäksi itse pohjustamasta luonteenpiirteitä kovin paljoa. Laiska mikä laiska. ^_^

Mökki oli puhtaasti oma älynväläykseni. Aragorn ei saanut asua Rivendellissä, sillä kaiken piti tapahtua kenenkään huomaamatta. Muutenkin olen jo kauan kuvitellut mielessäni miekkoselle piilopirtin, johon hän voi vetäytyä retkiltään (eikös kirjassa puhuttu jotain hänen samoilu- harrastuksestaan?).

Minusta on mukavaa vastata näihin kritiikkeihin, kiitos. :)

Ymmärrän sinuakin, Anubis, siis siitä mitä ajat takaa. ^_^
Se, että pidät tätä yhtenä parhaimmista ficeistäni oli yllätys. ^^
Olen jälleen imarreltu, se ei varmaankaan ikinä muutu. Lienee ihan hyväksikin, en halua minkään kihahtavan päähäni. :)

Ja kiitos kommentista myös Narmolanyalle!
Minde
Örkki
Viestit: 44
Liittynyt: Su Touko 30, 2004 9:17 pm
Paikkakunta: Pirkkala

Hmm...

Viesti Kirjoittaja Minde »

Eli joo. Tämä ficci oli pelottava ja hyvin kirjoitettu. Mä vain tipuin kärryltä jossain kohtaa mut se varmaan laitetaan väsymyksen syyksi.

Kokonaisuudessaan mahtavalla tavalla kirjoitettu ficci tempaisi kyllä mukaansa aivan totaallisesti, erilaista angstia mitä olen tottunut lukemaan.
My biggest dream...
Is to have you, only you.
You were the one, who i could love.
The one, in whose arms i could fall asleep.
The one, who i could hold on when i'm scared.
But all this is just a dream,
A dream, that anybody cant turn off.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Minun on pitänyt lukea tämä jo tosi kauan, mutta ei ole koskaan ollut aikaa.. nyt on. ^^ Tämä on yksi harvoja Aragorn/Legolas -ficcejä joita olen lukenut, en yleensä kauheasti perusta siitä parituksesta, mutta tämä on kyllä loistava. Idea on niin erilainen kuin mitä olen ennen lukenut, että jo se yksin tekee tästä mielenkiintoisen, ja sitten sinun kirjoitustyylisi ja kuvailusi vielä siihen päälle.. ^^

Tämä oli hyytävä tarina, sinä osaat todella hyvin luoda ahdistavaa ja pelottavaa tunnelmaa. Jo ihan nuo alun kuvailut sateisesta yöstä, jossa Legolas tuntee pelkoa saivat aikaan sellaisen tunteen, että tässä ei ole luvassa mitään ”hyvää”.. Ja tuo Aragornin ja Legolaksen keskustelu tuosta mystisestä vierailijasta vain vahvisti sitä vaikutelmaa - kuten myös se, että Aragorn pelkää. Jos se on peloissaan, silloin täytyy olla vakava tilanne. -Minä pidän tuosta miten sinä yhdistät tuon lapsen ja pelon toisiinsa, muuten. Se on minusta omaperäistä; lapset kun ajatellaan yleensä niin viattomiksi ja niin poispäin, tässä lapsi on se joka tuo uhan mukanaan.. ja näin tarkemmin ajatellen se kai onkin se, mikä tekee tästä niin pelottavan ja ahdistavan tuntuisen.
Pelko tosiaan kulki tytön mukana, se oli tarttunut tiukasti hänen vaatteisiinsa ja tuuheisiin hiuksiinsa. Lapsi haisi pelolta.
Ennenkin olen varmasti sanonut, mutta sinä osaat kuvailla asioita todella vaikuttavasti ja niin, että lukemansa näkee edessään ja siihen eläytyy. Minä ainakin. ^^
”Talosi on nyt puhdas. Älä huoli enää ja minä lupaan, että huomenna aurinko paistaa.”
”Sinussa on valoa kylliksi.”
Oi miten kaunista. ^^ Ja samalla, kun lukee vähän eteenpäin ja tietää mitä sitten tapahtui, niin samalla myös todella hyytävää. -Samoin kuin se, miten Legolaksen järki ja tunteet varoittivat sitä luottamasta lapseen, ja kun se lopulta luotti.. uh-huh.
Tuo kuoleva koira -kohta on melkein minun lempikohtani tässä luvussa, se tuntuu jotenkin niin absurdilta ja realistiselta samaan aikaan, ja oikeasti, se on karmivasti kirjoitettu. Ihan kuin kukaan tuossa paikassa ei olisi enää oikein järjissään, Legolasta vielä lukuun ottamatta.

Sinä osaat tosi hyvin kuvailla mitä tuollaisessa vankeudessa liikkuvien miesten päässä liikkuu, minusta (kokemusta ei tietenkään ole ^^) se tuntuu hyvin realistiselta; miten kaikki aikaisemmat hellemmät tunteet kuolee vähitellen, tai niistä tulee vähemmän tärkeitä, ja miten alkaa ajatella vaan niitä asioita, jotka on välttämättömiä selviytymiselle, kuten vettä. Ja miten se kaikki vaikuttaa mieleen, ja miten on lopulta valmis tekemään mitä vaan pysyäkseen hengissä, syömään mädäntyvää lihaa ja niin poispäin.. vaikuttavaa.

Yhtäkään valittavaa lasta he eivät auttaneet. Täytyy sanoa että tässä kohdassa hymyilin. ^^ Ihan oikein lapsille. ^^ Vaikka tietysti, jos ajattelee, mitä ne varmaankin ovat joutuneet käymään läpi, niin ei suhtautuisi ihan niin jyrkästi, mutta kun sympatiat on tässä Aragornin ja Legolaksen puolella, niin siihen nähden ne saivat mitä ansaitsivat. ^^
Minä pidin tästä lopusta, se ei ollut niin synkkä kuin mitä minä pelkäsin, ja se oli minusta hyvin onnistunut. Varsinkin tuo että Legolas ja Aragorn jatkoivat eri suuntiin - tuon vankeuden jälkeen olisi jotenkin vaikea kuvitella että kaikki olisi jälleen samanlaista kuin ennen sitä. Pidin tuosta varmasta ja ehkä hiukan loukkaantuneesta Aragornista tuossa lopussa, se oli hienosti kirjoitettu, että se ei voinut palata entiseen ja antaa Legolakselle sitä mitä se halusi tai tarvitsi.

Kuten koko ficci. Olipas kiva että sain lopulta kommentoitua tätä, tämä on ehdottomasti yksi parhaimmista lukemistani fikeistä. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Enkös minä sanonut, etten suosittele näitä vanhempia ficejäni kenellekään? Tsk, tsk. Iloinen yllätys, että luit tämän varoituksesta huolimatta. ^^

Kiitos ihanan rakentavasta ja pohtivasta palautteestasi, sinä olet myös niiden kirjoittamisen mestari. ^-^ Minulle saa toki myös antaa rohkeasti kritiikkiä, varsinkin näistä vanhemmista tuotoksista, sillä kaksi vuotta on minun ficcari-urallani ihmeitä tekevä aika. En pidä alkupuoliskosta enää lainkaan, minusta se on kömpelö. Loppupuoli on taas parempi. Mutta tulin hyvälle tuulelle kommentistasi, ajattelin tämän tarinan jo nähneen viimeiset päivänsä Loftiksen lukijakunnassa.

Tuosta koirasta sen verran, että olen hyvilläni, jos se oli mielestäsi onnistunut. Pelkäsin nimittäin kirjoittaessani meneväni liiallisuuksiin ja pitkästyttäväni lukijani, kun toin eteen jatkuvasti uusia mielettömyyksiä. Yritin vääntää väliin taukoja, jottei juoni muuttuisi silkaksi vyöryttämiseksi ja luetteloinniksi, mikä ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Joten oli hyvä kuulla mielipiteesi!
Marnie kirjoitti:...se tuntuu hyvin realistiselta; miten kaikki aikaisemmat hellemmät tunteet kuolee vähitellen, tai niistä tulee vähemmän tärkeitä...
Muistan, että kun päätin aloittaa tarinan kirjoittamisen, halusin nimenomaan päästää irti sadunkaltaisesta "kaikki se voittaa" rakkaudesta ja katsoa, mitä kahdelle toisiaan rakastaville voisi käydä äärimmäisessä tilanteessa. Minulla oli hyvin mielenkiintoisia hetkiä mielikuvieni ja vaihtoehtojen kanssa, tunsin olevani laboratoriossa. ^^

Olen pitänyt silmällä tuota "Kaikki päättyy kuolemaan"-ficciäsi, toivottavasti saat sen valmiiksi!
Kiitos vielä, että uhmasit varoitustani. ^_^
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Oyri
Örkki
Viestit: 78
Liittynyt: Ma Kesä 27, 2005 3:21 pm
Paikkakunta: Roskapussi sammon valtatien varressa! Se musta!

Viesti Kirjoittaja Oyri »

Aivan tajuttoman koskettava. *kuivailee silmäkulmiaan*
Ei mikään nössön sössön rakastellaan kuutamovalossa ja leikitään kukkakedolla imelä ja hunajainen, vaan kunnon TARINA! xD Elä kysy mistä minä hölötän, en tiedä itsekkään... ^^'
Vaikka tokihan joskus menevät sellaiset imelän makeat söpöily romanssit, mutta tämä se elämän leipä on. (Miksi.. Oi miksi en voi kirjoittaa suomea? O.o)

Idea oli todella mainio, ja TODELLA oli jännittävä lukea tätä. Tämä oli todella hyvin kirjoitettu, ja TODELLA voisin lukea lisääkin. TÄTÄ LISÄÄ! ^^
(käytänkö sanaa 'todella' likaa? xD)
Vastaa Viestiin