Kun sokea kala ui

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Kun sokea kala ui

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Title: Kun sokea kala ui
Author: Järjestelmävirhe
Rating: PG-13
Pairing: Elrond/Aelleth, (Elladan/Elrohir)
Disclaimer: Tolkien omistaa Keski- Maan ja Rivendellin Laakson. Aelleth on oma lapseni.
Warnings: Seksuualista kanssakäymistä
Summary: Aelleth näyttää Imladrisin isännän silmissä tutulta, samalta kuin joku toinen ja hän tahtoo valjastaa itselleen hetken haltiasta. Yksinkertainen kertomus Aellethin yöstä sekä samalla tutkielma (Smith-) Elrondista, joka on minulle ihanan synkkä, ärsyttävän itsevarma, onneton ja hiljaisen toiveikas. Mutta koska Elrond on monimutkainen olento, häntä on katsottava ulkopuolelta. Aelleth ja kertoja katsovat häntä. (Sijoittuu ajallisesti aikaan ennen TSH:ta)

A/N: Olen oikeastaan rakentanut nyt trilogian, joka ei tosin ole lainkaan yhtä selvä ja yhtenäinen kuin Matrix- trilogiani. Tämä on kolmas osa Tuhannen sanaa- ja Kahdeksan laulua- ficcien jälkeen. Ne eivät ole kuitenkaan toisistaan riippuvaisia ja tämän voi oikein hyvin lukea ilman aiempien tuntemista. Rakastamansa haltia, johon Elrond viittaa ficin myöhemmässä vaiheessa, selviää Tuhannen sanaa- tarinasta, en halunnut toistaa sitä liikaa ja jätin seikan muutoin rauhaan lukijan omaan tietoisuuteen. Olen käyttänyt nyt vähemmän pysähtymättömiä luetteloita ja luulen, että tämä ratkaisu on edellistä parempi. Mielipiteenne asiasta on erittäin tervetullut, jos huomaatte eroa aiempien kirjoitusteni välillä suuntaan tai toiseen.

Feedback: Tarvitsen palautetta, että jaksan kirjoittaa lisää ja että osaisin tehdä sen paremmin. Kiitos myös kaikille aiempia ficcejäni kommentoineille! Palautteenne pitää minut kirjoituspöydän ääressä!

-----------------------
Kun sokea kala ui

Rivendell on sairastunut, sairaus leviää rakennuksesta, jossa laakson herran kuuluisi asua eikä hän asu vaan seisoo ja kävelee tuntematta kotia omakseen, unohtanut mikä on koti. Tämä talo on aina hämärä tai pimeä, sininen tai musta harmaan kajon valtakunta sinisine huoneineen, koska tämä on Imladrisin isännän koti, jossa lepää aina uupunut ilta.

Ja Mestari Elrondilla on kaksi näköistään poikaa, he myös asuvat täällä eivätkä hekään tunne kotia kuten pitäisi, erona isäänsä, etteivät he haluakaan. Syntyneet näin, aina eläneet näin, jo hyvin pitkän aikaa ja he ovat oppineet omilla silmillään ja korvillaan, eivät ole kuulleet valistusta miten pitäisi olla vaan he ovat kuten on pakko olla, mukautuneet sairauteen ja elävät symbioosissa sen kanssa. Tyytyväiset lapset. Ja heille riittää se, mitä on, eivätkä vaadi koskaan enempää.

Vasten isäntänsä talon pimeyttä on muun laakson valosta tullut epänormaalia, vääntynyttä kirkkautta eikä kukaan huomaa sen olevan kammottavaa. Eikä herralla Elrondilla ole halua korjata asiaa eikä hänkään näe.

------------

”Etkö olekin käynyt täällä aiemmin, Aelleth?”
”Kyllä olen. Kerran, ehkä kahdesti.” Tämä poissaoleva, mietteliäs mies.
”Katso sitä! Onko se ihana, voisin asua täällä ajatellen Lothlorenia vain harvoin. Kuinka sinä näet sen, onko se muuttunut paljon, tämä Imladrisin laakso?”
Ratsastavat vierekkäin, takana lisää haltioita, kymmenet pitkät hiukset, mutta nämä kaksi ratsastavat edellä, koska heillä on tyhjänpäiväinen viesti tuotavanaan kotoaan. Toisen nimi on Aelleth ja toinen on Tisae. Kysymykseen Aelleth vastaa ajatuksistaan huudellen, hiljaa kaukaisuudestaan, jonne on vapaaehtoisesti kävellyt, hieman murheellisesti: ”Ehkä vähän, mutta muutos täällä on hidasta.”

Tisae ei piittaa tästä epätäsmällisyydestä, hän ei välitä pätkääkään sanoista niin kauan kuin niiden kohde on hänelle täydellinen ihmetys ja ihastus. Vaikka tie muuttuu poluksi, vaikka reuna on likellä eivät hevoset horju eivätkä ratsastajat pelkää, heillä ei ole tarvetta säikkyä laaksoa alhaalla, edessä, kohoavana yläpuolella, muuttuen osaksi vuorta. Vaan Aelleth laskee askeleita takaperin. Kovin tarkasti hän muistaa lähtönsä Rivendellistä, muistaa hyvin, sillä tuolloin hän oli ollut hiljaa, oli vain laskenut askelmia lähteissään, kukaan toinen ei nähnyt tässä valheellisessa ihanuuksien illuusiossa eikä Aelleth ollut puhunut mitään, liian mykistynyt yllätyksestä.

”Aelleth, ovatko Imladrisin ruoho ja kivet sinusta kauniita? Ah, Aelleth!” Tisae nauraa hänen vierellään. ”Mitä sinä tuijotat maata, kun ympärillämme on niin paljon ihanaa?”
”Minä olen nähnyt tämän jo kerran.”
Minä en halua nähdä sitä enää toistamiseen, en ennen kuin se on muuttunut kokonaan. Kaunis Rivendell ei riitä sinulle, sinä vaativainen Aelleth.

Heidät otetaan vastaan Imladrisin isännän talon portailla, siellä on rajavartija, joka sanoo: Tulkaa. Tulkaa niin kuljemme kiiltävillä lattioilla, Imladrisin isäntä ottaa teidät vastaan ja teillä on mahdollisuus peilata lattiassa. Ja herra Elrond todella ottaa heidät vastaan, seisoo pitkänä ja juhlavana paikoillaan, neuvonantaja hänen vierellään. Elrondille ottaa vastaan tarkoittaa, että hän seisoo juhlavana ja ojentaa kätensä, jotta sille laskettaisiin kirjekäärö. Ääni sanoo: viihtykää laaksossani (Kenen laakso se on? Onko se yhä teidän, korkea haltia, vaikka ette hallitse sitä enää, se on villiintynyt, mutta jos muut niin luulevat, niin onko se teidän?). He saavat osoitetut makuuhuoneet osoittaja ei ole Rivendellin herra. Sitten hän on jo poissa. Näin oli ottanut korkea Elrond vastaan Lothlorienin lähettiläät.

Kun muut ovat jo lähteneet aurinkoon kohti suihkulähdettä seisoo Aelleth paikoillaan. Voisi luulla hänen peilaavan lattiassa, mutta se on väärin luultu. Oletko liian herkkä Aelleth? Oletko liian lempeä ja näkevä? Hän suree, koska ei ole sokea, ei tee hyvää nähdä Imladris tällaisena, sillä se voisi olla parempi. Voi, Aelleth, putoa lattialle ja kiillota se vaatteillasi, juoksuta kättäsi pitkin seiniä kunnes se on tunnoton ja arka, niin, että ne puhdistuvat, voi Aelleth, sinun ahkeruutesi ei riitä ihanan Imladrisin parantamiseen, arpeuta siis silmäsi äläkä katso.

Sormenpäät tunnustelevat kaikkea niiden alle joutuvaa. Ne tuntevat kaaret ja marmorin, kankaan ja solmujen välissä olevan ilman, näin kulkee Aelleth salissa, joka on osa sokkeloa, kaikki eivät löydä ulos. Kuka nauraa salissa? Kuin kaksi mustaa tanssijatarta he pyörähtävät keveästi ympäri ja tarttuvat toistensa käsiin rikkomatta sinisiä silkkinauhoja, joita ovat solmineet jalkoihinsa. Lorienin lähettiläs seisoo paikoillaan ja katsoo liikkeeseen seisahtuneena, hänen kosketuksensa on katkennut silmiin, silmät eivät kosketa, ne näkevät. Kaksoset eivät välitä vieraasta, huomaavatko edes, he eivät piittaa sinusta Aelleth, he nauravat kuin kesyt helmet , meren pyyhkimät, syntymässään täydelliset. He tanssivat läpi kuvan, jota vaalea katsoo.
”Sidonko perhosen hiuksiisi, Elladan?”
Kahden askeleet tuoksuvat syntymältä ja rauhalta liitäessään pois hämäryydestä kohti seuraavaa.

Miksi huokaat, Aelleth, miksi ajattelet heidän jälkiään? Minä kosketan tätä ruukkua, kylläpä on sievä, pieni ja soma. Siinä laulavat haltianeidot. Eivät yhtä suloisesti, eivät yhtä järkyttävästi ja omistautuvasti kuin Elrondin pojat. Minä voin kuulla, kuinka tämä ruukku laulaa.

Kappale karkaa hänen käsistään, pyrkii kohti lattiaa, mutta se on sen turmioksi ja se särkyy. Aelleth säikkyy räsähdystä ja hän astuu pois sirpaleiden tieltä. Vihreät silmät vavahtavat , nyt olen särkenyt Rivendellin ruukun, eivätkä ne ehdi katsoa muotoaan muuttanutta, kun hän saa kysymyksen: ”Menikö jokin rikki?”
”Mestari Elrond... Meni.”

Hänen kulkunsa on tarkoituksenmukaista, Aelleth muistaa tuon tavan. Hän on Imladrisin isäntä.
”Olen pahoillani, Mestari Elrond.”
”Älkää kumartuko, joku siivoaa sen.”
Jalat istuvat maalauksen osissa ilman vartaloita. Elrond on yhtä kaukana kuin lapsensa, mutta paikoissa on eroja. Hänen kasvonsa ovat siniset ja väsyneet, se johtuu illasta. Niinkö kuvittelet, Aelleth? Siinä tapauksessa ovat Imladrisin aurinkokellot pysähtyneet ikuiseen iltaan.
”Oletko käynyt täällä aikaisemmin?”
”Kyllä.”
”Muistan sinut. Lothlorienista. Niin, Aelleth.”
”Aivan oikein.”

Elrond katsoo edessään seisovaa ja miehestä katse on kummallinen, ehkä siinä on jokin muisto ja sen mies tuntee, että tämä musta illan vanki tahtoo puhua hänelle ja vetää vierelleen seisomaan, niin että herra on enää pelkkä tyhjä sana kun sen merkitys valutetaan haltian nimeen. Vaan yhä olet sinä täällä vieras, Aelleth, Lorienin lähettiläs ja koska hän tahtoo puhua kanssasi, sinun täytyy tehdä mieliksi, vieras.
”Näin poikanne.”
Ei kovin kohteliasta, olet epäkelpo vieras, liian huolehtiva vaikka talo on antelias niin silti sinä haluat auttaa, tuo ei voi päättyä hyvin. Vaan Rivendellin herra ei välitä vaikka arvaa, mitä toinen tarkoittaa.
”Minä tiedän, mutten ajattele sitä.”
Keskustelu saa Aellethin surulliseksi. Mustan ääni on etääntynyt toive eikä Elrondilla ole kyyneliä, väsynyt kaipaus. Tämä on pelottavan yksinäinen olento.

Pitkä ja mahtava katkaisee hiljaisuuden: ”Menkää lepäämään. Yö on täällä.”
Hän hymyilee kuin kuningas, joka hallitsee toisten unia. Ja Aelleth tietää, että tämä on hänen elämänsä pisin yö, sillä Rivendell tahtoo riisuutua hänen edessään.

------------

Lorienin lähettilään uni on huonoa eikä se ala. Silkki kietoutuu hänen kapean vartensa ympäri kehon kääntyillessä uudestaan. Hänen hioneensa on utua eikä haltia pysty sulkemaan silmiään. Autiossa kamarissa ei ole mitään vuoteen ja oven välillä, vain ohut harso, jonka potentiaalina on olla kaunis ja rauhoittaa nukkuja uneen. Mielen ja oven välissä ei ole mitään ja ovella seisoo mestari Elrond, Aelleth näkee hänen hahmonsa kankaan läpi, sillä hän ei nuku vaan pitää silmänsä auki, vaikka on yö, niin silti hänen silmänsä eivät lepää.

”Sinä et nuku”, puhuu nähty ovelta. ”Tule. Minä olen poistanut verhon väliltämme, jotta voit kulkea seurassani taipumatta.”
Haltia nousee vaivatta, paljaat jalat nauttivat saadessaan koskettaa lattiaa, kun niitä ei pakoteta lepäämään, iho tuntee kuinka silkki myötäilee liikkuvaa kehoa, tuntee itsensä, tiedostaa jokaisen ulokkeensa. Aelleth otetaan vastaan tyytyväisellä hymyllä, tuo viininpunainen kaapu, hän ei ole edes yrittänyt nukkua, valvoja.

Ja nyt he ovat tasavertaiset, nyt kun koko Rivendell nukkuu, tämä yö on syvä ja pehmeä, upottava tyyneydessään.
”Minä näytän sinulle jotain, Aelleth, jos suostut katsomaan.”
Puhuu kulkiessaan ja Aelleth hengittää kalpeaa murhetta sanoista.
”Katson mielelläni.”
Aelleth tahtoo olla pelastaja.

Kukaan ei laula ulkona, yksikään soihtu ei pala, mutta silti on valoisaa, sillä Imladrisin talojen ikkunat ovat suuret ja vailla verhoja, alati avoimet ja niistä ryömii sisään tähtien lohdutus, mutta Lorienin lähettiläs ei huomaa sitä, koska hän ei katso taakseen. Ei arvannut tullessaan kulkevansa yön hetkellä Elrondin rinnalla, vaan tämä on nyt hyvin luonnollinen tapa kulkea.

Eräästä ikkunasta kasvaa esiin oksa, Aelleth katsoo kuinka se pyrkii kohti lattiaa, se tahtoo astua sisään Elrondin taloon. Aelleth katsoo sitä. Haluatko sytyttää kauniin Imladrisin tuleen niin, että se herää eloon kuin kaskettu pelto? Laakson valtias ei aavista sitä, on varmaa, ettei hän saa koskaan tietää sitä, sillä Aelleth ei sano, hänen mielensä on liian hellä, vai mitä, Aelleth? Eikö ole totta, että sinulta hän ei sitä kuule? Sinä vain kuljet ympäri pimeää rakennusta ja keskustelet itsesi kanssa, mikä olisi paras tapa jättää kertomatta. Niin, Rivendellin herra saa tietää vasta sitten, kun hänen laaksonsa on autio ja kun hän katsoo parvekkeeltaan kuolevia puita ja unohdettuja harppuja, silloin hän näkee kuinka sairaus muuttaa muotoaan ja tietää sen olleen koko ajan ja voi olla, ettei se lähde hänestä, sillä ennen kaikkea hän on Rivendellin tartuttaja. Haluatko olla pelastaja, Aelleth? Siihen sinä olet turhan vaisu.

Heidän edessään on äkkiä ovi ja se on raskas, kaksoisovet, ja niiden pinnassa seisovat hengittämättömät haltiat. Mutta he ovat selin, eivätkä kasvot näy.

Vaan ovella on myös yksi elävä ja hän nyökkää ylemmälleen päätään, Aelleth yllättyy, kun kaikki eivät nukukaan.
”Mene vain, Enith. Tämä yö on turvallinen ja hyvä”, puhuu ylempi. Tämä vartija kumartaa uudestaan, sitten hän poistuu ja vaalea katsoo hetken liikkeen perään. Elrond huomaa sen: ”Täällä ei ole yhtäkään, jota en minä voisi käskeä.”
Mutta hän ei ole ylimielinen, sillä se on totuus, ei ole tarvetta osoittaa mitään muuta.
”Ei niin, se on totta. Te käskette liikaa, herra Elrond.”
”Olenko mielestänne asiaton?”
”Kyllä”, vastaa hiljaa Aelleth. ”Erästä miestä kohtaan, jonka nimi on Elrond Puolhaltia.”
Vaalea on uskaliaisuudessaan tyyni, sillä hänellä on lupa puhua korkealle näin, hän käyttää oikeuttaan. Näinkö pelastat Rivendellin herran, Aelleth Suuri? Vaan Elrond ei vastaa vaan avaa raskaat kaksoisovet valoisille kiviportaille. Ne ovat leveät ja niitä on kolme. Ovi muistetaan sulkea, kun kaksi pääsevät sisään.

Ja Aelleth tuntee astuvansa pysähtyneeseen aikaan, siihen, joka ei ole koskaan liikkunutkaan ja hän joutuu hengittämään syvempään, sillä täällä on ilma seisovaa. Pöly lepää marmorilla kuin koriste, Elrondin askel on kevyempi, kun hän johdattaa haltiaa kohti suurinta aarrettaan ja alati kasvaa vaalean murhe. Yön keskellä on korkea pöytä, jonka pinnalle on jätetty höyhen, pala nousee vieraan kurkkuun eikä hän voi hengittää, hän tukehtuu mustuuden tuoksuun, yön ohentamaan ilmaan, kylmään huoneeseen, Aelleth, Aelleth, mitä tämä tarkoittaa, näin käy, kun näkee, sinua varoitettiin, et kuullut, minä hukun sisälleni, voi ei, minä näen.

Näin näyttää Elrond rakkaimman aarteensa: höyhenen. Se on pehmeä, hän saattaa sivellä sillä ihoa, hän hymyilee. Aelleth katsoo höyhentä ja itkee, kyyneleet vartioivat hänen kasvojaan kun silmät kohtaavat toiset.
”Minä tiedän, mitä tuo tarkoittaa”, esittää itkevä, mutta hän itkee hiljaa, niin ettei se häiritse puhetta, tämä hillitty ja yksinäinen suru, sillä toinen ei tunne samoin vaan on tyytyväinen.
”Kyllä varmasti”, vastaa Elrond, hän on keskittynyt valkoiseen hyväilyyn, ehdoton kappale, joka ei ajattele eikä väistä. Mutta sitten hän katsoo olentoa edessään, katsoo hyvin syvälle ja Aelleth tuntee kuinka nuo silmät näkevät pidemmälle kuin luuhun, kauemmas kuin lihaan ja se tekee katseesta surullisemman ja se päättyy.

”Minäkin olen rakastanut, Aelleth”, sanoo sen kuin epäuskoiselle ja mies on tuosta pahoillaan.
”Tiedän. Celebrianin lähtö on ollut teille varmasti pitkä.”
”Celebrian, niin...” Mitä hän ajattelee? Miksi hän odottaa ja miksi antaa tuollaisen tynkävastauksen? ”Minä en muista enää häntä. En pysty kuvittelemaan häntä vierelleni.”
Hiljalleen halvaantuu Aellethin mieli, kun hän kuuntelee ja nyt katsoo häntä Mestari Elrond, mutta hyvin kevyesti.
”Teidän ajatuksenne ulottuvat pidemmälle kuin omani, mutta en tarkoittanut häntä. Minä en muista enää Celebriania, tämän toisen muistan. Tämä toinen, niin hän oli vaaleatukkainen kuten tekin, hän näytti hyvin paljon samalta kuin te.”
”Oliko neito myös Lothlorienista?”
Elrond tulee liki ja nyt vapisevat lähettilään silmät.
”Mutta teidän kasvonne ovat erilaiset.”
Käsi ei horju, kun se nousee koskettamaan kasvoja, poskea, luuta, joka puristuu ihon ja lihan väliin, värisevät kasvot ja höyhenen pitelijä näkee sen. ”Älkää pelätkö.” Hänen sormensa katsovat vielä. ”Kasvonne eivät ole samanlaiset.”

Aelleth sulkee luomensa, katsoo mustuutta, joka on hänen omansa, Elrondin kosketus on hipaiseva kun se vaipuu pois kasvojen piiristä, se haipuu alemmas, se on kuin höyhen ja haltia tuskin tuntee sormenpäitä vaatteillaan.
”Hän on myös siro, kapea, ja kalpea iholtaan, ihana rakkaani, mutta enää minä en näe häntä. Hän ei nähnyt minua koskaan.”
Aelleth puhuu suljetuin silmin: ”Minä ymmärrän teitä Elrond, teidän täytyy olla hyvin yksinäinen täällä, kuka neito oli?”
”Te voisitte auttaa minua. Lyhyen aikaa te voisitte olla minulle avuksi.” Nyt avaa Aelleth silmänsä ja katsoo iättömiä kasvoja. ”Te olette kuten hän, mutta kasvonne ovat erilaiset.”
Vaalea hengittää: ”Minä lupaudun teille avuksi.” Aelleth tahtoo olla pelastaja.

Ja Elrond riisuu vaatteet yltään ja riisuu vaatteet vieraansa yltä, mutta hän ei katsahda koskaan kasvoihin, sillä ne ovat erinäköiset ja Aelleth huomaa sen ja tietää olevansa nyt joku muu, se surettaa häntä ja se on hänelle murhe, koska hän ei arvannut tällaista tapahtuvan, hän on hämillään, ja vesi valuu hänen poskellaan, koska Elrond ei katso hänen kasvojaan eikä pelastaja ole Aelleth vaan joku tuntematon. Lorienin vieras ei toivonut tällaista, hän ei halunnut nähdä Rivendellin herran käsiä paljastetulla kehollaan. Ote on hellä ja lempeä, se on täydellisen rakastava, Imladrisin isäntä hymyilee ja itkee onnesta, kun saa koskettaa rakastaan. Aelleth nyyhkyttää, varoo kuitenkin vavahduttamasta kehoaan, sillä se on nyt jonkun toisen, mutta silmät kelpaamattomassa päässä kyynelehtivät ja se nykii tappiossa.

Vanhemman haltian tunne on hellä ja ehdoton, kuka uskoisi hänen pystyvän moiseen hellyyteen? Kapeat sormenpäät esittelevät kantajalleen ruumiin, kuin veden pintaa, niin varovaisesti ne liikkuvat lihan yllä, yhtäkään rengasta ei synny vaikka iho koskettaa sitä.

Kun Aelleth seisoo jähmettyneenä paikoillaan, seisoo kuin timanteista ja arvokankaista ryöstetty patsas, vain pää liikahtelee ajatusten painosta, silloin kuiskaa tumma hänen alapuolellaan, polvistuneena kylkeä vasten: ”Tule, ystäväni, älä pelkää”, ja hänen kätensä ohjaavat vartalon alas kuin ruukuntekijä, mikään ei mene rikki, ei näissä käsissä, ne ovat kaikkivoivat ja hellät ja ne ovat täydelliset ja Aelleth laskeutuu kohti lattiaa, laskeutuu sametille eikä hän ajattele sen olevan viininpunainen kaapu.

Lämmin on ruumis hänen takanaan, kaikki on hiljaa, vaalea ei katso enää käsiä vatsallaan, noita, jotka pystyisivät hoitamaan kaikki onnettomat haavat. Ja Elrond koskettaa hänen hiuksiaan eikä toinen ymmärrä nostavansa kämmentään sormien päälle ja hän huokaa ja hengästyy, joku suutelee hänen korvaansa, muttei puhu, ei, kaikki on hiljaa, kaikki nukkuvat, kaikki muu paitsi tämä Aelleth, hänen hengityksensä maalaa illan huoneen uudestaan ja siitä tulee valkea kuin yö, niin tahtoo Aelleth. Silmät kiinni hän tuntee valon ja hän tuntee liikkuvan käden reidellään ja mielellään hän sen tuntee. Elrond ei katso kasvoihisi. En välitä, nyt minä en välitä, nyt minä en ole kukaan, minä on silkka valo eikä selkääni vasten ole ketään, siellä on vain koteloimaton tuli, se tulee minuun, sillä sitä ei ole koteloitu. Minä olen valo ja hän on sen lämpö. Hän ei katso kasvojasi. Nyt minulla ei ole kasvoja.

Vaalea uskoo hiustensa olevan harpunkielet ja kuinka ihanasti joku niitä soittaakaan! Ah, minulla ei ole nimeä, kuinka kevyeksi se tekeekään minut, autuas nimettömyys.
”Ah!”
Hän väräjää kuin pingotettu jousi. Rentoutuessaan pää vaipuu soittajan käden päälle eikä kättä vedetä pois.

Aelleth ei ymmärrä kulkevansa pois höyhenen huoneesta, hän ei tajua saattajaa vierellään, joka jättää hänet silkin alle, harmaan verhon taakse. Sitten hän näkee haltiamiehen kasvot, jotka ovat varjoisat ja äänettömät, ne katsovat häneen eivätkä hymyile. Hän on polvistunut vuoteen vierelle, hän on tuulen pitävä seinä, mutta hän näkee vaalean kasvot eikä hän hymyile.

Aelleth puhuu kaukaisen tuulen lailla: ”Luolassa on syvä lampi ja sen vesi on mustaa. Sokea kala ui siellä liikahtamattomassa vedessä, vesi seisoo, pimeässä vaeltava kala. Se te olette, Mestari Elrond, Rivendellin herra.”
”Nuku kuin onnellisena kuoleva, Aelleth. Nuku, jotta minä voin nähdä miltä se näyttää.”
Ja hän nostaa kätensä varovasti silmille, varovasti, muttei enää hellästi, kykenevän lailla hän nukuttaa tämän haltian, hän ei ole rakastaja, mutta jää silti kun toinen on nukahtanut. Hän on utelias, hän haluaa nähdä.

Aelleth lähtee seuraavana päivänä yksin. Ratsastaessaan haltia ei katso taakseen, hän ratsastaa pois eikä Imladris ole vieläkään parantunut. Sen herraa ajatellessaan on Aelleth on voimaton eikä tahdo tehdä sitä. Ehkä on Mestari Elrondkin lopulta elävä haltia, ehkä hän on jossain oppinut rakastamaan ja kärsimään, mutta kovin hyvin hän piilottaa nuo piirteet. Elrond ei kiittänyt Aellethia avusta, ei voinut, sillä Aelleth ei ollut luopunut mistään vaan täydentynyt hetkeksi eikä se ole Lothlorienin lähettiläälle mieleen. Vaan se on totta, joten vaalea suostuu unohtamaan, että alunperin ajatuksessa piti hänen olla avuksi.

Elrond ei osannut pyytää pelastajaa, osasi kysyä hetken valhetta. Aelleth ei näe häntä enää.

--------

Sen pituinen se.
Viimeksi muokannut Järjestelmävirhe, La Tammi 15, 2005 5:49 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Avatar
Haltsu
Holy Writer
Viestit: 846
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:43 pm
Paikkakunta: Angmar

Viesti Kirjoittaja Haltsu »

*tuijottaa hetken hiljaa eteensä*

---

Ensimmäinen sana, joka tuli mieleen, on jännittävä. Ja nimenomaan kerronasta. Ihanan unenomainen soljunta sanojen välillä. Tätä lukiessa menee jonkinlaiseen transsiin. Ihan mieletöntä. Kaunista ja rauhallista. Olen aina ihaillut kirjoitustyyliäsi. Se on niin... unettavaa (positiivisessa mielessä) ja... jollain tapaa sekavaa, aina ei ihan ymmärrä, mistä puhutaan, mutta silti se sujahtaa jonnekin alitajuntaan. Hienoa.

Niin ja kielioppi. Virheetöntä? I would say so.

10 pistettä ja papukaijamerkki.
Homo hevimetallicus perverticus trollicus

Vuoden 2004 Loftis-hengetär
Vuosien 2005, 2006, 2007, 2008 ja 2009 Tukipilari
Avatar
Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel »

Sen ainakin olen oppinut, että kun lukee Järkkiksen ficcejä pitää keskittyä, muuten ei ymmärrä.

Tämä ei ollut poikkeus. Kaunista kerrontaa joka soljuu kuten vesi (O_o;; Olen hullu.) Upeaa. Monimutkaisen kaunista. Jokaisella kerralla jää miettimään jotain, joku asia nousee mieleen, vaikka tuntuu ettei tästä jää mitään mieleen.

Virheetöntä, ei kielioppi- tai muita virheitä.
Let me forget all of the hate, all of the sadness.

Pervoin -05
HP- ficcaaja -06
Aragorn 2009


Avatar by Paperlime
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Kiitoksia kumpaisellekin, mukavaa, että piditte!
Kommentteja on kiva saada. Kiitos vielä. ^_^
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Jester
Jeesus
Viestit: 857
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 10:36 am
Paikkakunta: Valtaistuimen juurella
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Jester »

Noniin, uskollinen alamaisesi on lopultakin täällä. ^_~

Tämä(kin) ficci on hienosti irrallaan tästä todellisuudesta – ja myös tuosta Rivendellin ulkopuolella vallitsevasta, muun Keski-Maan todellisuudesta. Upeat kuvailut harmaudesta, sinisyydestä, mustuudesta ja illasta… Ja tunnelmat. Tässä on sellaista tiettyä kylmyyttä sen sinulle ominaisen etäisyyden ohella. Ei siis sydänverellä raapustelua tai lukijaan asti välittyvää pahaa oloa, vaan vähän niin kuin… *mietintämyssy* Luminen maisema, jos näin runollisiksi heittäydytään – kylmä, mutta pehmeä. ^^

Kertojakaan ei pahemmin vaivaudu ilkeilemään Aellethille – tai no, osoittaa toki joitain epäkohtia, mutta ei mene tökkimään kovin kivuliaasti. Onko Hänestä tosiaan tulossa kiltimpi? ^^

Elrond on totta vieköön monimutkainen otus. ”Täällä ei ole yhtäkään, jota en minä voisi käskeä.”
Mutta hän ei ole ylimielinen, sillä se on totuus, ei ole tarvetta osoittaa mitään muuta.
on tosin melkoisen pysäyttävä kuvaus – sillä näinhän se on. Tykkään hirvittävästi tavastasi osoittaa, miten Imladris ja sen herra ovat oikeastaan yksi ja sama asia. Eikä tässä uskalla edes tuudittautua siihen luuloon, että kaikessa murehtimisessaan Elrondista olisi tehty vaaraton – arvon puolhaltiassamme on havaittavassa jopa pienoista pelottavuutta. Ja lopetus on aivan ihastuttava. Saa miettimään, halusiko Elrond nyt sitten loppujen lopuksi tulla pelastetuksi vaiko ei.

Oih, ja tuo seksuaalinen kanssakäyminen on sitten kokonaan oma lukunsa. *palvova katse* Ei tässä voi kuin huokaista ihastuksesta ja toivoa, että pystyisi itsekin kirjoittamaan noin jonain päivänä. Kaunista, ja sinä onnistut vetämään show’n läpi niin hienotunteisesti, ettei itse toimintaan tarvitse sen kummemmin puuttua, ja lukijalle muodostuu silti selkeä kuva siitä, mitä ollaan tekemässä.

Aww, sitten oli vielä tuo ruukkujuttu. ^^ Tai siis se, että Aelleth tiputtaa yhden ja myöhemmin Elrondia verrataan ruukuntekijään. Merkityksiä, merkityksiä…
Aellethia ei muuten voi oikein sääliä, tai minulta ei ainakaan liikene edes myötätuntoa. ^_~ Naiivi tapaus kaikessa hyväntahtoisuudessaankin. Se on kylläkin hieno kohta, missä Elrond saa pikku haltiamme tuntemaan, ettei nimettömyydellä tai kasvottomuudella ole mitään väliä… Pisteitä nostaa myös alun ”Kysymykseen Aelleth vastaa ajatuksistaan huudellen, hiljaa kaukaisuudestaan, jonne on vapaaehtoisesti kävellyt…” Aivan ihana.

Ja nyt kun mainitsit tuosta tyylinmuutoksesta, niin voit hyvinkin olla oikeassa. Tämä ficci ei saa hengästymään ylettömästi rönsyilevillä lauseilla. ^_~
Viileänkaunista ja hallittua, eli jälleen kerran yksi upea lukukokemus. ^^ Sinä osaat. (Ja sinulle on kiva kirjoitella palautetta. ^^') *halitus*
And then we'll do it doggy style so we can both watch X-Files

Vuoden Frodo
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Kuinka ihanaa, että jaksoit kirjoittaa tuon palautteesi! Ilahduin ylettömästi, kun istuessani Loftiksen ääreen näin sinun kommentoineen tätä. Minun täytyy kyllä noukkia kaikki kommenttisi johonkin kansioon. Ne ovat niin perusteltuja, keskustelevia ja kauniita, etten anna niiden kadota mahdollisen kaatumisen mukana. (Tottakai kaikkien palautteet ovat tärkeitä, en koskaan unohda olla kiitollinen kenellekään, joka jaksaa antaa kommentin. Kuulivathan kaikki? ^^;)

Tämä tosiaan on tietyllä tavalla viileä (luminen maisema on taitava kielikuva ^_^). Hyvä, että onnistuin välittämään tunnelman.
Kommentaattori otti nyt rauhallisemmin kuin yleensä. En oikein itsekään huomannut muutosta. O_O Toivottavasti seuraava vaihe ei ole hahmojen lohduttaja ja tukija, saa kyllä luvan pysyä tuossa piikittelyssään.
Tykkään hirvittävästi tavastasi osoittaa, miten Imladris ja sen herra ovat oikeastaan yksi ja sama asia. Eikä tässä uskalla edes tuudittautua siihen luuloon, että kaikessa murehtimisessaan Elrondista olisi tehty vaaraton – arvon puolhaltiassamme on havaittavassa jopa pienoista pelottavuutta.
Osasitpa ilmaista hyvin! Juuri tuota seikkaa tahdoin osoittaa. Elrond ei oikein voi mielikuvissani olla masentunut, surullinen raukkaparka, hän on aina hieman kammottava tai julma. Tietysti paljon muutakin, listassa olisivat varmaankin kaikki kuvailevat sanat. Toisaalta yhtäkään adjektiivia ei voi käyttää yksin kuvaamaan häntä ja minusta tuntuu, että Elrondia varten pitäisi keksiä uusia sanoja. Puolhaltia- herrastamme on niin ihana kirjoittaa, koska hän on haastava ja monimutkainen persoona. Pitäisi varmaan tehdä väitöskirja Rivendellin herran syvimmästä olemuksesta.

Imartelevaa kuulla, että pidit seksikohtauksesta. Omasta mielestäni en hallitse aihepiirin kirjoitusta, tuntuu että toistan samoja sanoja keksimättä mitään uutta. Sitten iskee häveliäisyyteni ja pelkään, että lukija haukottelee itsensä koko kohtauksen yli. Kadehdin Sparksia ja kumppaneita, jotka pystyvät kirjoittamaan kuumia petikohtauksia. Mutta on mukavaa, jos se oli sinusta onnistunut ja ehkä näihin tekeleisiini sopii pidättyväinen asenne. ^-^
Aellethia ei muuten voi oikein sääliä, tai minulta ei ainakaan liikene edes myötätuntoa. ^_~ Naiivi tapaus kaikessa hyväntahtoisuudessaankin.
Aelleth on sellainen haltia, että hänen touhujaan ei oikein voi muuta kuin seurata sivusta, suurimmillaan jollakin lievällä tunteella. Hän tosiaan on ennen kaikkea naiivi. Aelleth yrittää tukkia tyhjän osan itsessään pelastamishaluillaan ja häneen on vaikea samastua. On ihan hyvä, että onnistun saamaan aikaan erilaisia hahmoja ja aina vain parempi, jos niihin suhtaudutaan erilaisilla tavoilla. Seuraavalla kerralla yritän saada teidät vihaamaan jotakuta. Lukijan suhtautuminen hahmoon saa sen elämään (oli se sitten millaista tahansa). ^^

Kiitos oikein kovasti palautteestasi, et tiedä, miten paljon niistä on minulle iloa (lisäksi rakastan niihin vastaamista)! Kiitos vielä!
Viimeksi muokannut Järjestelmävirhe, Ke Tammi 26, 2005 8:40 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Jesterin tyhjentävän ja viisaan palautteen jälkeen tuntuu yksinkertaisesti tosi tyhmältä yrittää kirjoittaa palautetta. Pitäisi melkein kieltää lailla tuollaiset kommentit, jotka saavat muut lukijat tuntemaan alemmuuskompleksia ja kelpaamattomuutta yrittäessään väsätä kommenttia ihkusta ficistä.;) :cry:

Mutta laitetaan nyt silti muutama älyvapaa rivi likoon. Sinulla on ehdottomasti maailman persoonallisin tyyli kirjoittaa ja ihastelen sitä. Naureskelin tuossa Jesterin kommenttia lukiessani että onpa kahden lukijankin kokemuksen välillä suuria eroja. Nimittäin minulle ei käynyt mielessänikään, että tässä kirjoitustyylissäsi olisi ollut etäisyyttä. Minusta se oli nimenomaan läsnä ja lähellä. Aelleth tiedosti ja analysoi itseään kylläkin viileästi, joskus jopa tuntui että sarkastisesti, mutta silti hän toi Rivendellin lähelle ja käsinkosketeltavaksi. Hän oli muodostanut itsestään jollain tapaa aika surullisen kuvan, mutta tahtoi silti pelastajaksi.

Ja Aelleth tuntee astuvansa pysähtyneeseen aikaan, siihen, joka ei ole koskaan liikkunutkaan ja hän joutuu hengittämään syvempään, sillä täällä on ilma seisovaa. Pöly lepää marmorilla kuin koriste, Elrondin askel on kevyempi, kun hän johdattaa haltiaa kohti suurinta aarrettaan ja alati kasvaa vaalean murhe. Yön keskellä on korkea pöytä, jonka pinnalle on jätetty höyhen, pala nousee vieraan kurkkuun eikä hän voi hengittää, hän tukehtuu mustuuden tuoksuun, yön ohentamaan ilmaan, kylmään huoneeseen, Aelleth, Aelleth, mitä tämä tarkoittaa, näin käy, kun näkee, sinua varoitettiin, et kuullut, minä hukun sisälleni, voi ei, minä näen.

Tuo on kappale josta eniten pidin. Hämyisen, utuisen tunnelman intensiteetin mukava nousu. (Onkohan tuo suomea?) Seksikohtauksesi on aivan upea! En ole koskaan lukenut mitään niin hyvää, kaunista ja mieleenpainuvaa. Yksi ehdoton erityisansio oli myös lopun käänne, jossa Aelleth ei ole pelastaja vaan hänet on täytetty.

Okei, siinä olkoon pointiton palautteeni, joka ainoa tarkoitus oli sanoa että ficci on loistava. *Pakenee paikalta häpeämään palautettaan*
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Älä pakene minnekään ja vielä vähemmän häpeämään! Olin iloinen, että tulit kommentoimaan ja lukemaan tämän, Lizlego, sinua on näkynyt täällä nyt harvemmin. Hauskaa, ettet ole kokonaan kadonnut! :D

Minusta palautteesi oli ihana ja perusteleva. Minä en ole vaativa. Minulle jo se merkitsee maailmoja, jos lukija kirjoittaa viestiinsä: "Ihan Ok ficci." Saan... no, minusta suhteellisen niukasti palautteita (verrattaessa siihen, miten kauan tappalen kirjoittamisen kanssa) -syyllistämättä ketään- ja siksi otan jokaisen kommentin iloisin mielin vastaan. Niin, että sinunkin palautteesi oli minulla enemmänkin kuin ilahtumisen aihe, sillä sen lisäksi, että ilmaisit näin lukeneesi räpellykseni, tiedän myös, mistä pidit ja miksi (sekä mistä et ja mahdollisen syyn siihen).

Jännittävää huomata tosiaan, miten lukijat kokevat tekstiä erilaisilla tavoilla. Minun on melko vaikea ottaa kantaa, kuinka lähelle tapahtumat tulevat, sillä kirjoittaessa tulee sokeaksi omille teksteilleen (minulle tapahtumat ovat luonnollisesti niin lähellä, että saan hätistellä niitä muualle nenäni edestä pyörimästä). Se, että tunsit läheisyyttä tekstiin on minulle uusi kommentti. Usein käy niin (kommenttien mukaan), että kaikkitietävä kertoja vetää kokemuksen kauemmas lukijasta. Toivottavasti ei kuitenkaan niin kauas, että kirjoitus olisi tunteiden ulottumattomissa. Oli siis mielenkiintoista kuulla kokemuksestasi!

Ehkä tuo seksikohtaus sitten on toimiva... Epäilen kyllä yhä. Olkoon nyt sitten. ^^;

Minusta lainaamienne kohtausten lukeminen on hyväksi. Se, että näen suhteellisen tarkasti, millaisista kohdista olette pitäneet ja mistä ette (vaikka sitä sorttia saan ihan liian harvoin). Näin opin, millaisia kielikuvia ja tilan esittämistapoja minun on hyvä kehittää ja jatkaa.

En osaa kylliksi kiittää näistä kommenteistanne. Kiitos siis myös sinulle, Lizlegolainen, kommenttisi oli kaunis ja monipuolinen. Minä en ole vaativa tämän asian suhteen, muistapa se. ^_~ Kiitos vielä!

Ei liity mihinkään: Join liikaa energiajuomaa. Nyt kofeiini seisottaa silmiäni ja tekee minusta hyper- aktiivisen. Niin, että jos tässä viestissä on virheitä se johtuu siitä, etteivät sormeni ole pysyneet ajatusten mukana. Tämänhän kaikki tahtoivat tietää, eikö niin?
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
June
Örkki
Viestit: 98
Liittynyt: Ma Maalis 22, 2004 4:04 pm

Viesti Kirjoittaja June »

Jeesus, nämä ficcisi ovat aina tällaisia runona luettavia. Hiveltää mieltä ne.
*katsoo mitä kirjoitti*
*täsmentää*
Niin, en minä silti sinua Jeesukseksi luule.

Heti alussa tykkäsin tästä:
Vaan Aelleth laskee askeleita takaperin. Kovin tarkasti hän muistaa lähtönsä Rivendellistä, muistaa hyvin, sillä tuolloin hän oli ollut hiljaa, oli vain laskenut askelmia lähteissään, kukaan toinen ei nähnyt tässä valheellisessa ihanuuksien illuusiossa eikä Aelleth ollut puhunut mitään, liian mykistynyt yllätyksestä.

Rivendell ja Elrond ovat jotenkin kietoutuneet yhteen ja villiintyneet. Pidin tästä tunnelmasta. Sinulla on taito luoda kauhusta kauneutta ja kauneudesta kauhua.

Ja tätä tällaista virketyyppiä (tai mikä lie)
Ei kovin kohteliasta, olet epäkelpo vieras, liian huolehtiva vaikka talo on antelias niin silti sinä haluat auttaa, tuo ei voi päättyä hyvin.
käytät mielestäni hyvin. Olen aika ihastunut muotoon.

Tämä runollinen/aforistinen tyyli vaatii suurta säästeliäisyyttä sanoissa. Lyhyt ja tiivis muoto paras. On hyvä, että trilogiasi koostuu erillisistä, sirpaleenomaisisat osista, se toimii paremmin niin.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

No niin, pääsinpäs viimein lukemaan tämän Elrondista kertovan ficinkin. Mieli teki lukea se heti Tuhannen sanaa ja Kahdeksan laulua -ficcien jälkeen, mutta sitten se E/L-ficci houkutteli sivuraiteille. (: Kuitenkin. Minä rakastin tuota aloitusta, noita kolmea ensimmäistä kappaletta - sinä kertaat siinä hienosti sitä mitä aikaisemmissa tarinoissa on tapahtunut, ja tuot lisäksi jotain uutta, - tai ei niinkään uutta, vaan sanot lyhyesti sen, mitä aikaisemmissa fikeissä on jo vähän käsitelty (tai ainakin viitattu); siihen, millainen Elrond on ihmisenä (haltiana, siis).

Mielenkiintoista miten Elrondille ja sen pojille - varsinkin Elrondille - Rivendell on koti mutta tuntuu vieraalta, ja jossa asuu väsynyt haltia (tai sellaisen kuvan minä sain noista ensimmäisistä kappaleista), mutta sinne saapuvista haltioista, Aellethista ja Tisaesta, Rivendell on ihana ja kaunis - tai ainakin Tisaelle, joka ei ole käynyt siellä aikaisemmin. Aelleth on tainnut jo saada maistaa sitä Rivendellin sairautta edellisellä vierailullaan? Ja ulkopuolisen näkemys Rivendellistä ja sen muutoksesta oli tosi kauniisti kirjoitettu; pidän tuosta miten Aelleth näkee siellä tapahtuneen muutoksen ja miten sille ei voi tehdä mitään, on parempi vain sulkea silmänsä.

Ensivaikutelma Aellethista on muuten salaperäinen. Minä saan sellaisen kuvan, että se tietää jotain, mitä muut sen seurueessa ei tiedä, ja jotain mitä lukijakaan ei tiedä. Tisae taas tuntuu valtavan innokkaalta nuorelta haltialta, sen puheenvuorot saavat minut hymyilemään.

Ihanaa että Elladan ja Elrohirkin olivat tässä mukana edes hiukan. Se on kyllä uskomatonta miten sinä luot tuon kuvan niiden välisestä rakkaudesta, se on todella kaunista. … He tanssivat läpi kuvan, jota vaalea katsoo. Koko tuo kappale oli aivan ihana, minä luin sen monta kertaa - kaksi haltiaa joilla on silmiä vain toisilleen. ^^ ”Sidonko perhosen hiuksiisi, Elladan?” Tuosta tulee sellainen perhosenkevyt tunnelma, että niille ei ole muuta olemassa kuin ne kaksi, muu maailma saa olla missä on ja tehdä mitä tahtoo.

Tämä kohta täytyy lainata, se on niin kaunis:
Elrond on yhtä kaukana kuin lapsensa, mutta paikoissa on eroja. Hänen kasvonsa ovat siniset ja väsyneet, se johtuu illasta. Niinkö kuvittelet, Aelleth? Siinä tapauksessa ovat Imladrisin aurinkokellot pysähtyneet ikuiseen iltaan.
Aurinkokellot pysähtyneet ikuiseen iltaan. Tiedätkö, tuo on todella kaunista, ja samalla se kuvaa niin ihanasti sitä, millainen Elrond on. Sen olemusta ja luonnetta. Ja minusta on valtavan liikuttavaa tuo, miten Aelleth näkee Elrondin yksinäisyyden ja väsyneen murheellisuuden.

Huh. Tuossa loppuluvussa on valtavasti jännitettä Elrondin ja Aellethin välillä, tuo niiden keskustelu on taas jotain mitä lukee henkeään pidätellen (mitä minulle tapahtuu usein kun luen tarinoitasi). Varsinkin tuo, miten Elrond näkee Aellethissa miehen, jota se on kerran rakastanut.. ja se on tavallaan hyvin surullista, miten se näkee Aellethin pelkästään sinä miehenä, ei Aellethina itsenään. Elrond elää omassa maailmassaan, ja menneisyydessä.. Pidin tuosta miten Aelleth tahtoo olla pelastaja, Elrondille ja Rivendellille, ja miten se ehkä ihan hetken luuli olevansa, mutta sitä surullisempaa oli sitten huomata, ettei se sitten ollutkaan. Minä olin surullinen Aellethin puolesta, mutta samalla, omituisella tavalla, onnellinen Elrondin puolesta - että se tunsi elävänsä hetken aikaa. Tuo rakastelu on aivan yksinkertaisesti kaunista, aivan ihanasti kirjoitettu. Se ei suinkaan haukotuta, päinvastoin. ^^

Tuo lopun vertaus sokeaan kalaan oli tosi hieno - ja hyvä että Aelleth sai sen sanottua, jotain pois sydämeltään. Ja tuo lopetus oli tyylikäs - ei mitään avoimen onnellista loppua, mutta ei myöskään mitään hirveän surullista - tämä tuntuu siltä, että ainoa joka kärsi - enemmänkin pettyi? - oli Aelleth, Elrond sai elää hetken.

Minä kyllä pidän valtavasti tuosta tavasta, jolla sinä katsot Elrondia ulkoa päin - kertoja ja Aelleth siis. Elrond tuntuu yhtä kaukaiselta kuin aikaisemmissakin tarinoissasi; ottaa vieraansa vastaan hajamielisesti, tuskin edes huomaa mitä tekee (pidin tuosta tavasta jolla kerrot miten se ottaa vieraansa vastaan :D), elää täysin omassa maailmassaan jonka se on itse tehnyt. Se on todella mielenkiintoinen henkilö. Minä en ole koskaan Elrondia sen syvemmin pohtinut, mutta nämä sinun tarinasi kyllä saavat tekemään sen! Tämä oli hieno päätösosa tälle trilogialle, jossa Elrond pääsi näkyvämmin pääosaan kuin missä se on ollut aikaisemmin. Sinä olet aivan mahtava kirjoittaja. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Järjestelmävirhe
Örkki
Viestit: 146
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:49 pm
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Järjestelmävirhe »

Oikein paljon kiitoksia kummallekin kommenteista!

June
Sinulla on taito luoda kauhusta kauneutta ja kauneudesta kauhua. Mukavaa, että olet sitä mieltä. ^^ Haluan usein sekoittaa tekstiin jonkin verran absurdiutta, vääntää sitä ja tehdä siitä jonkin verran värisyttävää ja ehkä jossain määrin kammottavaakin. Samalla haluan kuitenkin säilyttää ohjat omissa käsissäni ja pitää tekstin kasassa. Oli siis ihanaa lukea tuo, mitä kirjoitit. ^^

Tuo virketyyppi, josta mainitset on kertojan kertoja tai kertojan persoona (Hyvä on, ei se ole mikään oikea termi, mutten tiedä, mikä sellainen olisi) ^^;. Hauska kuulla, että pidät häntä onnistuneena! Haluan tässä nyt kiittää kaikista muistakin palautteistasi ficceihini, ne ovat aina niin älykkäitä ja analysoivia, niitä on ilo lukea!

Marnie
On ihanaa, miten jaksat aina kirjoittaa noin pitkiä kommentteja. Luen ne aina hitaasti ja herkutellen. Kiitos niistä kaikista. ^^

”Sidonko perhosen hiuksiisi, Elladan?” Veikeää, että poimit tuon lauseen. Se on nimittäin yksi niistä, jotka keksin erillään kertomuksesta. Mieleeni tulee lyhyitä lauseenpätkiä, pieniä tunnelmointilauseita tai jonkinlaisia metaforia. Kirjoittelen niitä esimerkiksi busseissa vanhoihin kassakuitteihin. Ripottelen niitä sitten ympäri ficciä. Ei niitä kovin montaa koskaan ole, mutta tuo on yksi niistä. ^_^

Analysoit Aellethia ihanasti, tuntuu, että olet löytänyt kaikki hänen persoonallisuutensa ja sen muutoksien kulmakivet.
Tuo lopun vertaus sokeaan kalaan oli tosi hieno - ja hyvä että Aelleth sai sen sanottua, jotain pois sydämeltään. Minustakin tuntui tuon kirjoitettuani hyvältä, ettei Aellethin tarvinnut pysyä loppuun asti mykkänä, vaan hän uskalsi lopulta sanoa jotain siitä, mitä ajatteli. Tuo Aellethin Sokea kala- puheenvuoro on muuten toinen niistä pikkupätkistä, jotka kirjoitin etukäteen. ^^

Olen jälleen kerran imarreltu. Olen niin iloinen, että pidit tästä (vaikka kritiikkiäkin saa antaa rohkeasti!), mutta enhän minä valita. ^_~ Minusta on ollut mukavaa, että olet jaksanut lukea nämä kaikki LotR- ficcini. Tajusin juuri, ettei näitä uudemmalla tyylillä kirjoitettuja ole kuin neljä (ja niitä vanhempia en suosittele kenellekään). Hittolainen. Ehdin tottua saamaan pitkiä, upeita palautteitasi. ^^ Mutta oikein paljon vielä kiitoksia niistä kaikista! Sinä olet tehnyt minut monta kertaa iloiseksi. :)
Ihmisyys ei ole fyysinen määritelmä,
se on henkinen päämäärä.
Sitä ei anneta,
se ansaitaan.

~Richard Bach
Vastaa Viestiin