Joulurakkautta (Lizlegon ficci), PG-13

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Laura
Örkki
Viestit: 140
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:10 pm

Joulurakkautta (Lizlegon ficci), PG-13

Viesti Kirjoittaja Laura »

Title: Joulurakkautta
Author: Lizlego
Genre: drama, romance
Pairings: Glorfindel/Erestor, Elladan/Elrohir, Celeborn/Elrond, Gimli/Gandalf, (Legolas/Gilmi), Merri/Pippin, Legolas/Merri,
Rating: PG-13
Disclaimer: J.R.R Tolkien omistaa tuotoksensa, minä en omista mitään
Warnings: AU, SLASH
Summary: Joulun viettoa….


1. Joulu ennen sormuksen sotaa

Sinä vuonna Rivendellissä satoi pitkästä aikaa lunta. Maa peittyi kauniiseen valkoiseen vaippaan ja puita koristivat kirkkaat ja häikäisevät lumihunnut. Lyhyeksi aikaa Elrondin talon haltiat unohtivat Sauronin ja sodan uhkan, joka oli leijunut jo pitkään Keski- Maan yllä. Kaikki virittäytyivät rauhallisen ja rakkaudellisen joulun tunnelmiin. Jopa Elrond itse oli työntänyt mielestään synkät mietteet ja katseli nauttien ikkunasta aikuisten poikiensa lapsenomaista temmellystä. Elladan ja Elrohir olivat rakentaneet lumiukon aivan talon eteen. Siitä se tervehti iloisesti kaikkia taloon tulevia.

Elrond hymyili itsekseen nähdessään huoneensa ikkunasta kaksosten heittäytyvän yhdessä lumihankeen ja jäävän sille makaamaan toisiaan suudellen. Aluksi hän oli oudoksunut poikiensa keskinäistä rakkautta, mutta ajan mittaan se oli alkanut näyttää hänestä täydelliseltä ja kauniilta. Hän tiesi, että he kuuluivat erottamattomasti yhteen eikä hän aikonut yrittää erottaa heitä toisistaan.

Hän kääntyi pois ikkunasta ja lähti kohti neuvonantajiensa huoneita kysyäkseen miten jouluvastaanoton valmistelut sujuivat. Hän ei ollut mitenkään varautunut näkyyn, joka häntä odotti hänen avatessaan Erestorin huoneen oven koputtamatta ensin. Hän ei ollut tottunut ilmoittamaan tulostaan eikä hän ollut myöskään tottunut näkemään ystäviään suutelemassa kiihkeästi toisiaan. Hän pysähtyi kuin noiduttuna. Erestor istui pergamenttien täyttämällä työpöydällään ja Glorfindel oli kavunnut hänen syliinsä. Hänen kätensä oli kiemurrellut tummatukkaisen neuvonantajan hartioiden ympäri. Erestor oli sulkenut silmänsä ja näytti antautuneen nautintoonsa.

"Hyvää joulua, Erestor." Glorfindel toivotti hengästyneenä heidän viimein lopetettuaan ja Erestor vastasi käheästi.

"Hyvää joulua, Glorfindel.", hänen silmänsä avautuivat ja laajenivat sitten mahdottoman suuriksi. "Elrond!", hän huudahti ja suorastaan lennätti kultatukkaisen ylimyksen pois sylistään. Glorfindel onnistui jotenkuten laskeutumaan arvokkaasti jaloilleen ja katsomaan sangen viattomasti talon isäntään.

"Lord Elrond.", hän tervehti kunnioittavasti tätä ja Elrondin oli puristettava huulensa yhteen, jotta hän ei olisi nauranut ääneen. Se ei ollut hänen arvolleen sopivaa ja sitä paitsi hän halusi olla Glorfindelin näytelmässä mukana. Sen näytelmän nimi oli "Mitään ei tapahtunut".

"Onko kaikki valmista? Lady Galadriel ja Lord Celeborn ovat pian täällä.", hän kysyi tyynesti välittämättä siitä, että Erestor oli punastunut hiusmartoaan myöten ja yritti mutista jonkinlaista onnetonta selitystä käytökselleen.

"Kaikki on valmista." Glorfindel vastasi nyökytellen naama peruslukemilla ja Elrond nyökkäsi myös.

"Hyvä.", hän sanoi sitten vain ja poistui huoneesta. Sen ulkopuolella hän seisahtui ja ravisti hieman päätään kuin varistaakseen pois sisällä hetki sitten valinneen näyn. Hän oli varma, että jos hän olisi palannut takaisin huoneeseen, hän olisi törmännyt uudestaan aivan samanlaiseen näkyyn kuin ensimmäiselläkin kerralla. Hän päätti kuitenkin jättää sen kokeilematta. Hän jatkoi sen sijaan matkaansa kohti vastaanottosalia, mutta ei päässyt sinne asti, kun hänen poikansa huusivat häntä.

"Isä! Isä!", kaksi identtistä ääntä kaikui pitkin käytävää ja hän kääntyi katsomaan. Elladan ja Elrohir juoksivat häntä kohti.

"Isovanhemmat ovat juuri saapuneet!", he lausuivat samanaikaisesti niin kuin aina. Elrond silmäili heidän lumipäällysteisiä joulunvihreitä tunikoitaan harkitsevasti ennen kuin ainoastaan sanoi.

"Mennään ottamaan heidät vastaan."

Myöhemmin Celeborn ja Galadriel astuivat arvovaltaisina, mutta hymyilevinä juhlasaliin, jonne oli järjestetty suuri koristeltu joulupuu ja monen ruokalajin ylellinen juhla-ateria. Elrond ja hänen poikansa ottivat heidät vastaan sydämellisesti ja pyysivät heitä istuutumaan suoraan juhlapöydän ääreen. Kauniit joululaulut alkoivat kaikua salissa heidän aloittaessaan ruokailunsa ja kaikkialta alkoi pian kuulua rentoutunutta puheensorinaa. Elrond seurasi huvittuneena, kuinka Erestor yritti pitää punastuksensa ja nolostuksensa poissa kasvoiltaan Glorfindelin nojautuessa hänen puoleensa ja osoittaessa hänelle avoimesti kaiken huomionsa. Elrondia hymyilytti, ettei hän ollut koskaan tullut havainneeksi, mitä hänen ystäviensä välillä oikeasti oli, mutta hän oli nyt hyvillään heidän puolestaan.

Ainoa este hänen täydelliselle ilolleen oli yksinäisyys, jota hän tunsi katsellessaan kaikkia pareja ympärillään. Tuntien kuluessa se vaivasi häntä yhä enemmän eikä edes muutama lasi virkistävää viiniä onnistunut kokonaan karkottamaan sitä. Hän huokaisi lopulta syvään ja vetäytyi viereiseen huoneeseen, yksityisyyteen. Tällaisina hetkinä hän kaipasi vaimoaan, joka oli purjehtinut meren yli jo vuosisatoja sitten. Elrond tiesi, että pian tulisi hänen aikansa seurata Celebríania ja viedä Vílya Valinoriin. Hän tuijotti ikkunasta lumihiutaleita hiljaista leijailua hämärtyvässä illassa eikä ollenkaan kuullut keveitä askelia, jotka pysähtyivät aivan hänen viereensä. Käsi laskeutui pehmeästi hänen olalleen.

"Kaunista, eikö olekin?", heleä miesääni sanoi ja Elrond kääntyi nähdäkseen Celebornin kasvot. Celeborn hymyili hänelle salaperäisesti.

"En ole koskaan sanonut sinulle tätä, Elrond, mutta olen sitä mieltä, ettei tyttäreni olisi voinut valita itselleen parempaa puolisoa.", hän sanoi vakavana ja hänen siniharmaat silmänsä välkehtivät kauniisti. "Sota on pian alkava emmekä voi olla varmoja siitä, että kohtaamme enää toisiamme. Siitä syystä tahdon jättää sinulle nyt hyvästit.", hän jatkoi kumartuen suutelemaan Elrondin otsaa. Niin Elrond itse luuli ja yllättyi, kun Celebornin huulet painautuivatkin hänen huuliaan vasten. Hän ei hämmennykseltään kyennyt perääntymään eikä hän ollut edes varma halusiko hän. Suuteleminen tuntui hyvältä, läheiseltä ja lämpimältä. Paremmalta kuin mikään aikoihin.

"Hyvää joulua, Elrond." Celeborn kuiskasi hänen huulilleen.

"Hyvää joulua, Celeborn." Elrond vastasi tietäen, ettei ikinä unohtaisi tätä poikkeuksellista joulua.


2. Joulu sormuksen sodan aikana

Kääpiö Gimlin päätä oli särkenyt kummasti Gandalfin kuolemasta lähtien eikä särky ollut tauonnut hetkeksikään. Se oli jatkunut jo viikkoja. Hän oli raskaasti surrut velhon kohtaloa ja katsoessaan nyt ympärilleen synkässä metsässä, Fangornissa, hän kaipasi tämän viisaita, joskin toisinaan liian lepsuja neuvoja ja lempeää rohkaisua. Aragorn oli kyllä hyvä johtaja, mutta hänellä ei ollut vuosisatojen vaelluksien tuomaa kokemusta niin kuin Gandalfilla.

"Tässä metsässä on jotain hyvin synkkää.", Gimli huomautti Legolasille, joka istui hänen edessään hevosen selässä. Hän inhosi ja pelkäsi ratsastamista ja painautui lähelle haltian turvalliselta tuntuvaa selkää. "Minä ainakin pidän kirveeni lähettyvillä.", hän murahti mulkoillen uhkaavasti ylleen kaartuvia puita, jotka tuntuivat kuiskivan toisilleen ja ojentelevan oksiaan häntä kohti kuristaakseen hänet. "En puita vaan örkkejä varten.", hän lisäsi kiireesti, jottei olisi ärsyttänyt metsää liikaa. Legolas vilkaisi olkansa yli ja katsoi häntä kirkkailla silmillään tuntiessaan hänen puristautuvan hieman liian tiiviisti itseään vasten.

"Tämä metsä on vanha, mutta en aisti täällä vihaa.", hän vastasi rauhoittavasti ja hänen silmänsä välähtivät. Gimli piti hänen katsettaan omituisena ja vetäytyi punastuneena taaemmaksi. Hän ei kuitenkaan irrottanut otettaan Legolasin tunikanselkämyksestä. Vaikka Legolas olisi himoinnutkin häntä, hän ei sentään halunnut pudota sen vuoksi hevosen kyydistä!

"Et tietenkään! Sinähän rakastat kaikkia puita, mutta minä en luota sinun vaistoosi. Se voi olla metsässä!" Gimli hymähti tyytymättömästi. Haltia kohautti vain harteitaan ja käänsi hänelle taas selkänsä. Hän oli havainnut punastuksen kääpiön kasvoilla ja se oli saanut hänet vieläkin mietteliäämmäksi. Ei kai Gimlillä ollut haluja johonkin, mitä hän ei voisi edes kuvitellakaan? Ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta sai Legolasin kauniit piirteet rypistymään huolestuneesti.

"Yö laskeutuu, ystävät. Leiriytykäämme tähän ja jatkakaamme matkaa aamulla." Aragorn heidän edellään sanoi surumielisellä äänellä. Vastuun taakka painoi raskaana Konkarin selkää. Merri ja Pippin olivat örkkien vankeina eikä heidän vapauttamisestaan juurikaan ollut toivoa. Silti he yrittivät parhaansa viimeiseen asti. He söivät illallisensa hiljaisuuden vallitessa. Legolas ja Gimli heittivät silloin tällöin, salaa Aragornilta, toisiinsa kummastelevia, uteliaita ja huolestuneita katseita nähdäkseen, olivatko heidän heränneet epäilyksensä totta vai pelkkää tarua.

Ilta kääntyi nopeasti yöksi ja ystävämme paneutuivat väsyneinä ja aavistuksen verran masentuneina makuulle. Heistä kukin mietti viimeiseksi ennen nukahtamistaan, olivatko heidän pienet karvajalkaiset hobittiystävänsä yhä hengissä vai olivatko örkit jo kenties surmanneet heidät.

He nukkuivat rasituksistaan huolimatta kevyesti. Matkalla vaanivat vaarat olivat opettaneet heidät siihen. Herätessään he kokivat yllätyksen, joka sai heidät jokaisen säikähtämään. Heidän hevosensa olivat kadonneet jäljettömiin.

”Tässä nyt sitten ollaan. Jalkamiehinä keskellä metsää.” Gimli mutisi partaansa unohtaen aivan, että oli vasta eilen kironnut hevoset ja ratsastamisen.

”Ne eivät ole menneet kauas.” Aragorn sanoi kuunneltuaan hetken hiljaisena maan tärähtelyä. Legolas nyökkäsi.

”Ei, ne ovat lähellä ja ne ovat…iloisia. Aivan kuin ne olisivat löytäneet ystävän.”, hän sanoi vahvistaen tulevan kuninkaan sanat. He lähtivät seuraamaan hevostensa kulkemia jälkiä, eikä heidän tarvinnut astella kauas, kun he kohtasivat mäennyppylällä seisovan harmaaviittaisen vanhan miehen.

”Terve teille, ystävät!”, mies tervehti heitä kuuluvalla ja tuttavallisella äänellä, mutta he katsoivat häneen epäluuloisina.

”Saruman!” Gimli huudahti ja kohotti kirveensä uhkaavaan asentoon, vaikka hän oli niin kaukana, ettei olisi ylettynyt huitaisemaan vanhaa miestä.

”Minä en ole Saruman. Minä olen muuan ystävä, jonka te muinoin tunsitte.”, mies vastasi rauhallisesti ja lähti laskeutumaan mäkeä alas heitä kohti.

”Ammu hänet, Legolas!” Gimli käski ystäväänsä, mutta Legolas ei kyennyt nostamaan joustaan ja ampumaan. Aragornkin pudotti miekkansa maahan. ”Minua sinä et noidu, vanha velho!” Gimli Glóinin poika uhosi, vaikka tunsikin pienen pelon selkäpiissään. Vanha mies edelleen lähestyi heitä ystävällinen hymy kasvoillaan.

”Laske kirveesi alas, toverini.”, hän sanoi, mutta Gimli ei totellut hänen neuvoaan. Sen sijaan hän kohotti aseensa ja ryntäsi juoksujalkaa vanhusta kohti. Mutta hän ei päässyt pitkällekään, kun kirves jo tempaistiin taikavoimien avulla hänen kädestään. Harmaa viitta lennähti muukalaisen harteilta ja paljasti altaan häikäisevän valkoisen kaavun. Kasvot, jotka hetkeä aikaisemmin olivat olleet täysin vieraat, olivat nyt aivan tutut ja lohdulliset.

”Gandalf.” Gimli kuiskasi yllättyneenä ja järkyttyneenä ja putosi polvilleen maahan. ”Gandalf. Sinä et olekaan kuollut.”, hän lisäsi tuntien kyyneleet poskillaan. Vasta silloin hän ymmärsi, kuinka kipeästi hän todella olikaan kaivannut vanhaa velhoa.

Matka kohti Rautapihaa jatkui keskeytymättä. Gandalf toi saattueelle mukanaan uuden toivon ja hevosetkin palasivat heidän luokseen. Gimli havaitsi pian velhon paluun jälkeen, että hänen päänsärkynsä oli kadonnut. Gandalf oli taas heidän seurassaan ja johti heitä viisaudellaan eteenpäin. Gimli oli aina viihtynyt Gandalfin seurassa. He olivat niin monesti saattueen retken aikana jutelleet ja poltelleet piippua, ja Gimli oli alkanut tuntea ystävyyttä velhon kanssa. Hän ei ollut koskaan myöntänyt itselleen kuinka suuri henkilökohtainen menetys tämän oletettu kuolema oli hänelle ollut, mutta nyt hän ei enää voinut kieltää sitä.

Hän katsoi velhoa ikään kuin uusin silmin ja Legolaskin huomasi sen.

”Hyvä, että hän on taas kanssamme.”, haltia sanoi kääntyessään katsomaan takanaan hevosenselässä istuvaa kääpiötä silmät illan hämärässä loistaen. Gimli kuvitteli näkevänsä hänen katseessaan haikeutta. ”Ehkä haluatkin seuraavana päivänä ratsastaa hänen takanaan. Me saavumme huomenna Rautapihaan.” Legolas jatkoi ja kääpiö epäili haltian olevan masentunut ja mustasukkainen hänestä. Mutta Synkmetsän prinssi ei miettinyt Gimliä ja velhoa, hänen ajatuksensa kulkivat muita polkuja. Hän mietti synkkyyden vallassa, mitä he Rautapihasta löytäisivät.

He kävivät vasta myöhään yöpuulle, mutta Gandalf ei mennyt ollenkaan nukkumaan. Hän jäi istumaan nuotion ääreen ja miettimään. Kääpiö huomasi sen ja liittyi viimein hänen seuraansa. He istuivat jonkin aikaa vaiti kunnes velho katkaisi äänettömyyden.

”Sinäkin olet huomannut sen kuinka hyvin me tulemme toimeen keskenämme.”, hänen sinertävät silmänsä tuikkivat hänen puhuessaan ja Gimli huomasi nolostuvansa ja punastuvansa partansa alla. Hän mutisi vastaukseksi jotakin kieltävää, mutta velho naurahti ja laski kätensä hänen olkapäälleen. ”Te kääpiöt ette hellyydestä paljoa perusta, mutta minä nautin kyllä pelkästä toveruudestakin.”

”Gandalf, minä melkein tapoin sinut!” Gimli puuskahti ääni hienoisesti väristen, mutta velho vastasi taas vain naurahtamalla. Sitten hän katsoi vakavasti kääpiötä.

”Älä turhaan tunne syyllisyyttä. Sinä et olisi voinut tappaa minua sillä aseistuksella mikä sinulla on.”, hän sanoi lempeästi ja Gimli pyyhkäisi pois silmäkulmastaan alas pyrkivän kyyneleen.

”Minä…me kaikki kaipasimme sinua takaisin.”, hän mutisi partaansa kädellään hangaten ja Gandalf Valkoinen nyökkäsi hitaasti.

”Minäkin kaipasin sinua…teitä kaikkia.”, hän vastasi ja hänen silmänsä välkehtivät hyväntuulisesti. Gimli liikahti kaapatakseen hänet lujaan halaukseen, mutta velho ehtikin ensin. Sen sijaan, että olisi vain sulkenut Gimlin syleilyynsä, hän painoi huulensa tämän yllättyneille huulille.

"Pippin, nyt on jouluaatto." Merri kuiskasi hiljaa serkulleen ja tämä katsoi häntä pitkään täysin hiljaisena. Rautapiha heidän ympärilleen oli autio. Entit olivat kokoontuneet sen ulkopuolelle pitämään neuvonpitoa seuraavasta siirrosta ja siitä mitä tekisivät hobiteille, ja hobitit olivat saaneet jäädä omaan rauhaansa.

"Olin unohtanut sen täysin! Näin kaukana kotoa joulu ei tunnut joululta." Pippin sanoi surullisella äänellä ja ajatteli kaipauksella Kontua ja kaikkia sukulaisiaan, mutta Merri tarttui häntä rohkaisevasti kädestä.

"Me olemme yhä hengissä ja yhdessä. Sehän on tärkeintä!", hän sanoi rauhallisesti ja viisaasti ja halasi nuorta serkkuaan, joka oli yhdessä hänen kanssaan kokenut kovia örkkien saastaisissa kynsissä. Se kokemus oli muuttanut hänen aina iloista Pippiniään.

"Totta puhut, serkkuseni!" Pippin piristyi silminnähden hänen puheistaan ja hyppäsi pystyyn portinpielessä sijaitsevalta pieneltä kiveltä, jolla oli istunut. "Meidän pitää sen kunniaksi etsiä jostain vielä enemmän hyvää syötävää!", hän ilmoitti kuuluvasti ja syöksyi kohti heidän äskettäin huomaamiaan ruokavarastoja. Merri hymyili. Oli niin Pippinin tapaista unohtaa surunsa ruuan takia.

He kantoivat yhdessä maakellarista esiin yksi toisensa jälkeen parempia herkkuja ja alkoivat innolla syömään, mutta ehtivät hädin tuskin alkuun, kun lähestyvien ratsujen äänet keskeyttivät heidät. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä ja varmoina siitä, että tulijat olivat liikkeellä pahoissa aikeissa.

"Hyvää joulua, Pippin." Merri sanoi vetäessään rohkean ja taipumattoman hobitin tavoin lyhyen miekkansa esille. Hän oli aikoja sitten päättänyt, ettei yksikään vihollinen saisi häntä helpolla hengiltä.

"Hyvää joulua, Merri." Pippin vastasi noudattaen hänen esimerkkiään ja paljastaen miekkansa. "Minä rakastan sinua.", hän kuiskasi astuen lähemmäs serkkuaan. Tämä tuijotti häntä hetken kuin puulla päähän lyötynä, mutta nyökkäsi sitten.

"Minäkin rakastan sinua, Pippin." Merri sanoi ja painoi lyhyen suudelman nuoremman hobitin huulille. "Eikä kukaan tapa yhtäkään hobittia jouluna!", hän julisti täynnä taistelutahtoa.

Eikä kukaan tappanutkaan. Ratsujoukko osoittautui kauan kaivatuiksi ystäviksi, Gandalfiksi, Aragorniksi, Legolasiksi ja Gimliksi, ja toverien jälleennäkeminen oli riemuisa ja hyvin meluisa. Kun alkutervehdykset viimein oli vaihdettu, oli juhlaillallisen vuoro. Jokainen söi niin paljon kuin jaksoi ja jokainen jaksoi paljon. Hobitit harmittelivat sitä, etteivät olleet ehtineet valmistautua jouluun asianmukaisin menoin ja kerätä kokoon valtaisaa joukkoa lahjoja, mutta hekin nauttivat silti suunnattomasti pelkästään siitä, että saivat taas viettää aikaa yhdessä hyvien ystäviensä kanssa. He lauloivat Keski- Maan kauneimpia joululauluja Gandalfin ja Legolasin johdolla, sillä velho ja haltia olivat eläneet kauan ja siten kuulleet monia hobiteille ja ihmisille tuntemattomia lauluja.

Merri huomasi illan mittaan muutaman hyvin omituisen seikan. Ensimmäinen oli se, että Gimli ja Gandalf pyrkivät koko ajan olemaan mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta jos he vain vahingossakaan sattuivat katsomaan toisiinsa, he häkeltyivät ja nolostuivat. Toinen seikka oli se, että Legolas tuijotti häntä. Ensin hän oli luullut kuvitelleensa sen, mutta pian hän tajusi, ettei niin ollut. Legolas todella tuijotti häntä! Merri ei tiennyt mitä päätellä siitä ja hän oli kuin ei olisi huomannutkaan sitä. Lopulta haltia kyllästyi katsomaan häntä.

Yön vallattua Keski- Maan ja saattueen jäsenten paneuduttua nukkumaan Legolas kuitenkin kumartui Merrin puoleen.

"Minulla on sinulle joululahja, Merri.", hän sanoi aavistuksen verran ujostellen ja Merri hieroi unihiekkaa silmistään.

"Eikö se voi odottaa aamuun?", hän valitti, mutta nähdessään Legolasin kirkkaina loistavat silmät, hän tiesi jo vastauksen. Legolas tahtoi puhua hänen kanssaan kahden.

"En halua kenenkään muun kuin sinun näkevän sitä." Legolas sanoi ja Merri seurasi häntä ulos portinvartijan pienestä mökistä, joka toimitti heidän tilapäisen majoituksensa virkaa. He kulkivat pois uteliaiden katseiden ulottuvista, varjoihin, joihin ulos sytytetyt tuletkaan eivät näyttäneet. Vain tähdet valaisivat heidät.

"Legolas..."

"Tiedän, että sinä ja Pippin kuulutte yhteen enkä minä yritä työntyä teidän väliinne, mutta en voi kieltää tunteitani." Legolas sanoi istuutuen yönkostealle nurmikolle. Hetkeäkään epäröimättä Merri teki samoin. Nyt kun hän tiesi, miksi haltia oli tuijottanut häntä niin herkeämättä, hän oli helpottunut.

"En usko, että hätä on tämännäköinen.", hän vastasi iloisesti. "Minä pidän sinusta enkä usko Pippinin pahastuvan, jos sinä muutat kanssamme Kontuun. Me hobitit olemme vapaamielistä kansaa." Legolasin silmät laajenivat hänen kuullessaan Merrin sanat, mutta lopulta hän vain heläytti lyhyen naurun.

Joulupäivän ensimmäisillä tunneilla hobitti ja haltia, salassa muilta, jakoivat pitkän ja kiihkeän suudelman tietämättä, että heidän lähettyvillään oli myös toinen suuteleva pariskunta. Keski- Maassa oli sinä hetkenä kaikki hyvin.

The End

____________________________________________________________
Lizin luvalla tietysti, onneksi tämä ei sentään ole kesken.
I heard the trains are running late
And I laugh out loud
My life is a mess
I have gone too far
In my lifelessness .
Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar »

:D Tämä oli juuri niin suloinen ja onnellinen tarina, kun joulutarinan kuuluu ollakin. Hienoa että Gimli ja Gandalfkin löysivät toisensa <3
Suloista, suloista ja suloista. Sanoinko jo, että suloista? :wink: (Onneksi ranskantunti alkaa pian, ennenkö kukaan ehtii seivästää minua.)
Tästä jäi semmoinen kutkuttavan ihana "Jee, pian on joulu"- fiilis, vaikka en edes kamalasti tykkää joulusta. Paitsi sikäli että silloin saa syödä kilokaupalla suklaatia ja katsella jättipinon leffoja aivan rauhassa :P

Selvä, tämäkään ei siis ole erityisen rakentavaa palautetta.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.
Hitunen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Loka 31, 2005 7:50 pm

Viesti Kirjoittaja Hitunen »

Oi voi *kiemurtelee*
Aivan ihana ficci ^^
Merri ja Pippin kohta oli niin suloinen...<3 <3
Hamajo
Örkki
Viestit: 57
Liittynyt: Pe Loka 21, 2005 6:36 pm
Paikkakunta: Fantapullon pohjassa

Viesti Kirjoittaja Hamajo »

Ihanan suloinen!
Tuli niin jouluinen fiilis.
* Alkaa laskea päiviä jouluun ja järkyttyy
kun niitä on enään 35* :shock:
Todellinen elämä oli kaaosta, mutta mielikuvituksessa oli jotain puistattavan johdonmukaista.
-Dorian Grayn muotokuva
Vastaa Viestiin