Soturit eivät itke (L/B, PG-13)

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Gorith
Örkki
Viestit: 70
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 5:41 pm
Paikkakunta: Tynnyri

Soturit eivät itke (L/B, PG-13)

Viesti Kirjoittaja Gorith » To Joulu 15, 2005 9:17 pm

Title: Soturit eivät itke
Author: Gorith
Raiting: PG-13
Pairing: Legolas/Boromir
Genre: Angstia alennusmyynnissä
Disclaimer: Tolkien omistaa hahmot, paikat ja koko Keski-Maan. Minkäänlaista rahallista etua en saa enkä haekaan.
Warnings Lievää slashiä (pitääkös tästä varoittaa...?)
Summary: Boromirilla on hieman syvempiä tunteita Saattueen haltiasoturia kohtaan.
A/N: Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani ficci, mutta olen kohtuullisen tyytyväinen tähän. En olisi itseasiassa uskonut itsestäni lähtevän näin korkeatasoista tekstiä. Tosin parannettavaa on, varmasti aika runsaastikin. Idea lähti jostain oikean (ja sairaan) aivolohkoni syvyyksistä ja aloin miettimään millainen pari tämä kaksikko olisi yhdessä kun nuo melkein kaikki tavallisimmat on jo koluttu puhki. En myöskään halunnut kirjoittaa Legolasta kliseiseksi neidiksi vaan hieman sulkeutuneeksi soturiksi, joka ei ota tunteistaan oikein selvää. Boromir on ehkä hieman OOC, mutta se on lähes välttämätöntä tarinan kannalta. Pyydän siis anteeksi sekä sitä että tätä kohtuuttoman pitkää selvitystä. Ai niin, ja ensimmäiset kaksi kappaletta ovat Boromirin POV. Olikohan tässä kaikki?
Beta: Ei ole, virheistä saa - ja pitää - valittaa minulle!
Freenback: Totta kai! Risut ja ruusut, kaikki on tervetullutta.

____________________________

Kuulen sinun nousevan vuoteeltasi ja lähtevän kohti hopeista metsää. Minäkään en saa unta. Katselen varovaista hiipimistäsi hetken ja lähden sitten perääsi. Pidän sinuun etäisyyttä ja yritän olla mahdollisimman hiljaa, en halua paljastua.

Ainakaan vielä.

En erota minne olet menossa, minulle tämä metsä on tuntematon. Mutta sinä kävelet pää pystyssä puiden lomassa, et ole selvästikään ensimmäistä kertaa yöllisellä kävelyllä.

En tiedä kuinka kauan olen sinua seurannut, mutta en edes ajattele takaisin kääntymistä; uteliaisuuteni on saanut minussa vallan enkä voi estää itseäni. Lopulta tulet kauniille aukealle, jolle kuunvalo lankeaa kalpeana ja kauniina, aivan sinun kaltaisenasi. Ihastelen kaunista näkymää kuten olen ihastellut sinua jo pitkään.

Pian huomaan, etten näekään sinua enää missään. Olet kadonnut metsän varjoihin ja olen jäänyt yksin keskelle kalpean valon leikkiä puhtaalla ruoholla. Kiroan itseni ja varomattomuuteni, olet tietenkin huomannut minun seuranneen sinua. Olet lähtenyt karkuun.

Mutta pian tunnen kylmän terän kurkullani ja vahvan käden kaulani ympärillä. Se olet sinä.

Pian hellität kuitenkin otteesi ja kysyt miksi olen seurannut sinua. En saa sanoja suustani, kauneutesi noituu minut. Se saa sanat juuttumaan kurkkuuni ja minut unohtamaan sanottavani. Miten joku voi olla noin kaunis? Kuin veden hopeinen hohde keskellä ankeinta erämaata tai auringon suloinen säde pimeässä luolassa. Seison ja tuijotan. Enkä voi itselleni mitään.

Kysyt uudelleen, mutta sanasi törmäävät suudelmaan, jonka painan huulillesi. Tuoksut Lothlorienin metsältä ja kesäiseltä niityltä, maistut paremmalta kuin makeimmat rypäleet. Huulesi ovat pehmeämmät suloisinta samettia.

Ja aivan liian pian se on ohi.

Työnnät minut kauemmaksi itsestäsi nopeasti, melkeinpä vihaisesti. Katsot minua kysyvästi, mutta tiedän että sanoja ei tarvita. Lopulta pudistat kaunista päätäsi hiljaa ja lähdet pois, jättäen minut seisomaan yksin keskelle kaunista aukeaa, joka on niin sinun kaltaisesi.

En voi estää kyyneliä vierimästä poskilleni. Se on ohi. Nyt sinä tiedät.

* * *

Gondorin sotilas ei itke, ei kivusta eikä kuoleman edessä. Mutta sinä sait minut itkemään. Nyt kuolemani hetkellä muistan sitä kuun valaisemaa niittyä jolla torjuit rakkauteni. Sanattomasti, kenties, mutta se särki minut, teki minusta haavoittuvan, vahingoitti minua veitseniskujen tavoin.

Nuolten aiheuttamat haavat kirvelevät ja tiedän niiden olevan syviä. Liian syviä parannettavaksi. Gondorin sotilaat eivät pelkää kuolemaa, mutta minä pelkään. Pelkään kuolevani yksin, näkemättä kauniita kasvojasi enää kertaakaan.

Painan silmäni kiinni, ehkä viimeisen kerran.

Mutta joku juoksee luokseni. Toivon sen olevan sinä. Toivon ja pelkään. Mutta se et ole sinä. Se on Aragorn. Tuleva kuningas. Gondorin tuleva kuningas. Valkoinen Kaupunki, minun kotini. Jota en kuitenkaan tule enää ikinä näkemään.

Kerron hänelle mitä olen tehnyt. Vihaan itseäni sen vuoksi. Olen jo hyvin väsynyt ja kaipaan lepoon. Ikuiseen lepoon. Mutta haluan nähdä sinut. Tai kuulla sinut. Jotenkin tuntea läsnäolosi. Mutta ehkä ansaitsen sen, olen onnistunut rikkomaan Saattueen. Yritin ottaa Sormuksen.

Mutta yksi armopala minulle suodaan: kuulen äänesi. Jostain kaukaa, metsikön takaa, ei, vieläkin kauempaa. Ja näen vilahduksen auringossa kimmeltävistä hiuksistasi. Äänesi on kaunis ja kirkas. Muttet huuda minun nimeäni.

Aragorn!

* * *

(Legolas's POV:)

Olen peloissani. Pelkään sinun puolestasi. Ja omastanikin. En tiedä mitä minulle on tapahtumassa. Lorienissa tunsin välillämme jotain uskomatonta, jotain niin kaunista jonka luulin kadottaneeni iäksi vuosisatoja sitten. Mutta sinä herätit sen eloon ja teit minusta elävän. Annoit minulle lupauksen onnesta sekä sisäisestä rauhasta. Mutta minä torjuin sen, työnsin sinut pois ja lähdin katsomatta taakseni. Ja nyt kadun.

Juoksen kivien ja havupuiden keskellä kohti Gondorin Torven epätoivoista ääntä. Hätä valtaa sydämeni. Ethän jätä minua nyt? Ei nyt, kun en ole saanut kerrottua sinulle tunteistani. Että minäkin...

Makaat puuta vasten, Aragorn vierelläsi. Useat örkinnuolet ovat lävistäneet kehosi, mutta näytät rauhalliselta, kuin lepäisit rankan tasitelun päätteeksi. Rauhoitun hieman, ehkei vielä olekkaan liian myöhäistä.

Kuitenkin sydämeni kertoo minulle, ettet vain lepää. Olet jo vaipunut ikuiseen uneen, josta en voi sinua enää tavoittaa. Olen myöhästynyt.

Polvistun ruumiisi viereen ja otan kätesi omaani. En välitä sen kylmyydestä, haluan vain sinut mahdollisimman lähelle itseäni. Hiuksiisi on takertunut havuja ja puun kaarnaa, nypin ne pois.

Haltiasoturit eivät itke, mutta kun katselen elotonta olemustasi puunrunkoa vasten, yksinäinen kyynel vierähtää alas poskeltani. Sivelen poskeasi ja painan nopean suudelman kuoleman kylmettämille huulillesi. Kukaties, ehkä tunnet sen vielä.

Olen sokea kaikille teoillesi, kuinka hirveitä ne ovatkaan. Ihmissydän on heikko, haltian sydäntä heikompi. Mieleni syvimmissä syvyyksissä ymmärrän sinua. Olet kuitenkin sisimmässäsi hyvä mies. Näytit sen minulle, näin sen silmissäsi suudelmamme jälkeen. Sinä avauduit minulle, annoit minulle rakkautesi ja sydämesi. Ja minä heitin ne pois vain oman ajattelemattomuuteni tähden.

Enkä voi enää estää kyyneliä virtaamasta kavoillan. Itken menetetyn rakkauden tähden, toivon tähden jonka omatoimisesti työnsin pois luotani vain huomatakseni myöhemmin tarvitsevani sitä enemmän kuin mitään. Mutta olen myöhässä.

Kuiskaan itkuisella äänellä korvaasi: "Minäkin rakastan sinua."

*fin*

____________________________

A/N: Huh. Siinä se sitten oli. Kommentinpoikasta? *koiranpentuilme*
Viimeksi muokannut Gorith, La Joulu 17, 2005 9:34 am. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Miksi pitäisi olla toisten kaltainen, kun heitä on jo niin paljon?

Ultimate Sparks&slash-fan

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » To Joulu 15, 2005 9:47 pm

Oi voi, kaunista. Sinä kirjoitat todella hyvin. Minusta tällaista sujuvaa ja runollista tekstiä on tosi ihana lukea, ja vielä tällaisella parituksella (siis sellaisella jossa on Boromir ^^). Tuo paritus on minusta toimiva (ihka ensimmäisessä tällä parituksella lukemassani ficissä Boromir raiskasi Legolasin ja se oli aika pohjanoteeraus :roll: - siksi minusta onkin niin mukava lukea hyviä ficcejä tällä parituksella), ja Legolasista olit minusta saanut hyvin haltiamaisen, ja kyllä Boromirkin Boromirilta tuntui, lähinnä tuo itkeminen oli sellaista mitä en osaa kuvitella sen tekevän (mutta vain koska minulla on niin vahvat mielikuvat Boromirista omassa mielessäni ^^ Tässä sinun ficissäsi ja tavassa jolla sinä olit tuon kohtauksen kirjoittanut nuo kyyneleetkin minusta toimivat hyvin). -Tuosta "En saa sanoja suustani, kauneutesi noituu minut"-kohdasta pidin paljon, haltioiden ja niiden taikojen yhdistäminen noituuteen sopii minusta hyvin Boromirin suuhun. ^^ Ja sen lisäksi Boromir ei tainnut olla niitä kaunopuheisimpia miehiä. ^^

Kummankin näkökulman loppu oli hyvin liikuttava - Boromir kuolee Legolasin Aragorn korvissaan, luullessaan ettei merkitse mitään Legolakselle, ja Legolas pelkää, ettei ehdi kertoa Boromirille mitä se todella sille merkitsee. Oi, niin surullista. ^^ Ihana lopetus.

Saitkohan sinä mitään irti tästä kommentista. Ei tainnut olla kaikkien aikojen järkevin. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Avatar
Sparks
Halipallero
Viestit: 1674
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 5:57 pm
Paikkakunta: Oma punkka

Re: Soturit eivät itke (L/B, PG-13)

Viesti Kirjoittaja Sparks » To Joulu 15, 2005 11:02 pm

Oi, kaunis ficci. Minun makuuni ovat ehdottomasti nämä tällaiset, joissa on paljon lyhyitä ja ytimekkäitä lauseita. Lisäksi olen tainnut ainakin jossain määrin oppia pitämään minä-muodosta... ^^

Boromir-fani en ole koskaan ollut, mutta onhan sillekin miehelle joskus annettava tilaisuus. En ainakaan kadu sitä, että luin tämän! Kaunista ja niin kamalan surullista tuo, että Legolas tunsi kuitenkin samoin kuin Boromir. Opettavaistakin sinänsä, ettei pitäisi koskaan jättää asioita liian myöhäisiksi.

Sen jo sanoinkin, että pidän lauseistasi. Pieniä krjoitus vrheitä siellä on, kuten kaksoiskonsonantteja (esim. selvästikkään -> selvästikään) tai vastaavia (esim melkeimpä -> melkeinpä), mutta ainakin omasta mielestäni toimiva kerronta on tuollaisia seikkoja tärkeämpää.
Gorith kirjoitti:Lopulta pudistat kaunista päätäsi hiljaa ja lähdet pois, jättäen minut seisomaan yksin keskelle kaunista aukeaa, joka on niin sinun kaltaisesi.
Pidin kovasti tuosta lauseen viimeisestä osasta ^^

Niin ja nyt kun on tilaisuus, niin osoitan syvän punastumiseni allekirjoitustasi kohtaan. Kiitos.
Vuoden Slasheri 2004-2006 & Loftishengetär 2007-2010

Give Me A Lifetime Of Memories.

Gorith
Örkki
Viestit: 70
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 5:41 pm
Paikkakunta: Tynnyri

Viesti Kirjoittaja Gorith » Pe Joulu 16, 2005 2:48 pm

Voi, kiitus kommenteista! Pelastitte perjantaini!

Perskeles, virheitä! :twisted: Pitääkin kiinnittää erityistä huomiota noihin kaksoiskonsonantteihin seuraavalla kerralla...
Miksi pitäisi olla toisten kaltainen, kun heitä on jo niin paljon?

Ultimate Sparks&slash-fan

Avatar
Kuolonsulka
Puolituinen
Viestit: 228
Liittynyt: To Marras 11, 2004 5:41 pm
Paikkakunta: Siellä missä päivä kuolee

Viesti Kirjoittaja Kuolonsulka » Pe Joulu 16, 2005 6:23 pm

Hyvin kaunista ja koskettavaa kuvailua. Harvemmin sitä saakaan lukea mitään näin koskettavaa.
Herkkää kuvailua ja niin kauniisti kuvattu tapahtumat. Olen sanaton. Kiitoksia.

Crepsley
Örkki
Viestit: 53
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 8:15 pm
Paikkakunta: Jukan ketjun päässä

Viesti Kirjoittaja Crepsley » To Joulu 22, 2005 11:20 am

Oioioioi.. Rkastan niin paljon ficcejä joissa ei ole onnellinen loppu, mutta jättävät sellaisen lohdullisen olon. (Vähän niin kuin Zsanyan ei rakkaus kelloon katso, ei onni aikaa kysele) Tämä oli juuri sellainen ficci. Boromir on aina ollut yksi lemppareistani ja sen takia hänen kuolemansa saa kyyneleet silmiini. Näin tässä yhden virheen, mutta se oli niin pieni että en siitä sen enempää saarnaa. Paritus oli todella ihana vaikka olenkin viimeiseen asti Legolas/Haldir fanittaja.
Tuuli kuiskaa kaikki pois piiloistaan.

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » La Joulu 24, 2005 10:41 pm

Todella nätti ficci, hyvin kirjoitettu. Tästä parituksestakin pidän.

Erityisesti tuo loppu oli hyvin kaunis ja siitä jäi surko kumpaakin osapuolta kohtaan, jopa Legolasia ^^ Ja voi Boromiria... kuolla nyt ilman rakkautta!
Perhanan Legolas kun ei saanut sanottua.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » Pe Syys 08, 2006 8:54 pm

Tämä oli kaunis ja kiva jollain tapaa..

// Kirjoittajaa auttaisi, jos kertoisit että millä tapaa!
- Newra
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Celume
Örkki
Viestit: 7
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 10:04 pm
Paikkakunta: Black Oceans Beneath.

Viesti Kirjoittaja Celume » Su Syys 10, 2006 7:04 pm

Hih, ensimmäisenä silmääni pisti tämä paritus mitä en yleensä ole tottunut lukemaan, mutta päätin nyt kuitenkin sen lukaista. Ja kyllä kannatti!^^
Rakastan tuota herkkää kuvailua ja kuinka lopuksi paljastuukin että Legolaksellakin oli tunteita Boromiria kohtaan. Äää niin surullista! :cry:
Enempää minusta ei sitten irtoakaan, kiitoksia vain! (:
"What if the seas can't save you
From the fires of this world...
You left no trees to help you
back to surface, when the oceans rise..."

melian
Örkki
Viestit: 64
Liittynyt: Su Huhti 16, 2006 9:53 pm
Paikkakunta: Rohanin ja Konnun väliä

Viesti Kirjoittaja melian » Su Syys 17, 2006 2:26 pm

Wautsi. Tää oli oikein kaunista ja nättiä ja hienoa. :D

Mutta yksi armopala minulle suodaan: kuulen äänesi. Jostain kaukaa, metsikön takaa, ei, vieläkin kauempaa. Ja näen vilahduksen auringossa kimmeltävistä hiuksistasi. Äänesi on kaunis ja kirkas. Muttet huuda minun nimeäni.

Aragorn!


Uu jea beibe. Tämä kohta piti lukea kahteen kertaan, oli niin kaunis. Jotenkin kolahti. :lol:
Oikein hieno ficci, kiitos tästä lukuelämyksestä. :wink:
urpå

Shadow
Örkki
Viestit: 30
Liittynyt: Ti Syys 12, 2006 4:23 pm
Paikkakunta: Synkmetsä

Viesti Kirjoittaja Shadow » Pe Joulu 01, 2006 6:31 pm

Täytyy myöntää, että pelkäsin aluksi parituksen puolesta. Legolas on niin tuttu "neiti" ja Boromir taas.. Boromir. Pelkoon ei kuitenkaan ollut aihetta, kiitos siitä!
Tämä oli hieno ficci, synkkyydestään huolimatta. Onneksi olit osannut tehdä Legolasista miehen, neitimäinen versio olisi ollut vähintäänkin pelottavaa, itse kun kuvittelen Boromirin jotenkin karkeaksi.

Kiitos.

Avatar
Fuu
norppa
Viestit: 942
Liittynyt: Ke Helmi 18, 2004 8:12 pm
Paikkakunta: syli

Viesti Kirjoittaja Fuu » Ti Joulu 05, 2006 11:28 pm

Oi sentään. <3
Pidin tästä ficistä hirmuisesti. Ajatella kovaa ja karskia Gondorin soturia katselemassa ja kaipaamassa kaunista haltiaa tuollaisilla sanoilla, ja peläten torjutuksi tulemista. Legolasin torjunta oli lähes satuttavaa yhdistettynä loppukappaleisiin: Boromir-parkaa, ihan todella, miksei Legolas voinut tajuta edes hetkeä aikaisemmin. >_<
Loppu oli julma, mutta kaunis. Legolas ei huutanut Boromiria, mutta ehkä Boromir jossain kuuli, mitä Legolas kuiskasi.

Kaunista. Julman kaunista. Pidin tästä tekstistä <3
you spin me right round, baby, right round
like a record, baby, right round round round


Vuoden Ilopilleri 2005-2009, vuoden Humor-ficcaaja 2010. Pörr.

captainfuu.tumblr.com
captainfuu.deviantart.com

Vastaa Viestiin