Soturit eivät itke (L/B, PG-13)
Lähetetty: To Joulu 15, 2005 9:17 pm
Title: Soturit eivät itke
Author: Gorith
Raiting: PG-13
Pairing: Legolas/Boromir
Genre: Angstia alennusmyynnissä
Disclaimer: Tolkien omistaa hahmot, paikat ja koko Keski-Maan. Minkäänlaista rahallista etua en saa enkä haekaan.
Warnings Lievää slashiä (pitääkös tästä varoittaa...?)
Summary: Boromirilla on hieman syvempiä tunteita Saattueen haltiasoturia kohtaan.
A/N: Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani ficci, mutta olen kohtuullisen tyytyväinen tähän. En olisi itseasiassa uskonut itsestäni lähtevän näin korkeatasoista tekstiä. Tosin parannettavaa on, varmasti aika runsaastikin. Idea lähti jostain oikean (ja sairaan) aivolohkoni syvyyksistä ja aloin miettimään millainen pari tämä kaksikko olisi yhdessä kun nuo melkein kaikki tavallisimmat on jo koluttu puhki. En myöskään halunnut kirjoittaa Legolasta kliseiseksi neidiksi vaan hieman sulkeutuneeksi soturiksi, joka ei ota tunteistaan oikein selvää. Boromir on ehkä hieman OOC, mutta se on lähes välttämätöntä tarinan kannalta. Pyydän siis anteeksi sekä sitä että tätä kohtuuttoman pitkää selvitystä. Ai niin, ja ensimmäiset kaksi kappaletta ovat Boromirin POV. Olikohan tässä kaikki?
Beta: Ei ole, virheistä saa - ja pitää - valittaa minulle!
Freenback: Totta kai! Risut ja ruusut, kaikki on tervetullutta.
____________________________
Kuulen sinun nousevan vuoteeltasi ja lähtevän kohti hopeista metsää. Minäkään en saa unta. Katselen varovaista hiipimistäsi hetken ja lähden sitten perääsi. Pidän sinuun etäisyyttä ja yritän olla mahdollisimman hiljaa, en halua paljastua.
Ainakaan vielä.
En erota minne olet menossa, minulle tämä metsä on tuntematon. Mutta sinä kävelet pää pystyssä puiden lomassa, et ole selvästikään ensimmäistä kertaa yöllisellä kävelyllä.
En tiedä kuinka kauan olen sinua seurannut, mutta en edes ajattele takaisin kääntymistä; uteliaisuuteni on saanut minussa vallan enkä voi estää itseäni. Lopulta tulet kauniille aukealle, jolle kuunvalo lankeaa kalpeana ja kauniina, aivan sinun kaltaisenasi. Ihastelen kaunista näkymää kuten olen ihastellut sinua jo pitkään.
Pian huomaan, etten näekään sinua enää missään. Olet kadonnut metsän varjoihin ja olen jäänyt yksin keskelle kalpean valon leikkiä puhtaalla ruoholla. Kiroan itseni ja varomattomuuteni, olet tietenkin huomannut minun seuranneen sinua. Olet lähtenyt karkuun.
Mutta pian tunnen kylmän terän kurkullani ja vahvan käden kaulani ympärillä. Se olet sinä.
Pian hellität kuitenkin otteesi ja kysyt miksi olen seurannut sinua. En saa sanoja suustani, kauneutesi noituu minut. Se saa sanat juuttumaan kurkkuuni ja minut unohtamaan sanottavani. Miten joku voi olla noin kaunis? Kuin veden hopeinen hohde keskellä ankeinta erämaata tai auringon suloinen säde pimeässä luolassa. Seison ja tuijotan. Enkä voi itselleni mitään.
Kysyt uudelleen, mutta sanasi törmäävät suudelmaan, jonka painan huulillesi. Tuoksut Lothlorienin metsältä ja kesäiseltä niityltä, maistut paremmalta kuin makeimmat rypäleet. Huulesi ovat pehmeämmät suloisinta samettia.
Ja aivan liian pian se on ohi.
Työnnät minut kauemmaksi itsestäsi nopeasti, melkeinpä vihaisesti. Katsot minua kysyvästi, mutta tiedän että sanoja ei tarvita. Lopulta pudistat kaunista päätäsi hiljaa ja lähdet pois, jättäen minut seisomaan yksin keskelle kaunista aukeaa, joka on niin sinun kaltaisesi.
En voi estää kyyneliä vierimästä poskilleni. Se on ohi. Nyt sinä tiedät.
* * *
Gondorin sotilas ei itke, ei kivusta eikä kuoleman edessä. Mutta sinä sait minut itkemään. Nyt kuolemani hetkellä muistan sitä kuun valaisemaa niittyä jolla torjuit rakkauteni. Sanattomasti, kenties, mutta se särki minut, teki minusta haavoittuvan, vahingoitti minua veitseniskujen tavoin.
Nuolten aiheuttamat haavat kirvelevät ja tiedän niiden olevan syviä. Liian syviä parannettavaksi. Gondorin sotilaat eivät pelkää kuolemaa, mutta minä pelkään. Pelkään kuolevani yksin, näkemättä kauniita kasvojasi enää kertaakaan.
Painan silmäni kiinni, ehkä viimeisen kerran.
Mutta joku juoksee luokseni. Toivon sen olevan sinä. Toivon ja pelkään. Mutta se et ole sinä. Se on Aragorn. Tuleva kuningas. Gondorin tuleva kuningas. Valkoinen Kaupunki, minun kotini. Jota en kuitenkaan tule enää ikinä näkemään.
Kerron hänelle mitä olen tehnyt. Vihaan itseäni sen vuoksi. Olen jo hyvin väsynyt ja kaipaan lepoon. Ikuiseen lepoon. Mutta haluan nähdä sinut. Tai kuulla sinut. Jotenkin tuntea läsnäolosi. Mutta ehkä ansaitsen sen, olen onnistunut rikkomaan Saattueen. Yritin ottaa Sormuksen.
Mutta yksi armopala minulle suodaan: kuulen äänesi. Jostain kaukaa, metsikön takaa, ei, vieläkin kauempaa. Ja näen vilahduksen auringossa kimmeltävistä hiuksistasi. Äänesi on kaunis ja kirkas. Muttet huuda minun nimeäni.
Aragorn!
* * *
(Legolas's POV:)
Olen peloissani. Pelkään sinun puolestasi. Ja omastanikin. En tiedä mitä minulle on tapahtumassa. Lorienissa tunsin välillämme jotain uskomatonta, jotain niin kaunista jonka luulin kadottaneeni iäksi vuosisatoja sitten. Mutta sinä herätit sen eloon ja teit minusta elävän. Annoit minulle lupauksen onnesta sekä sisäisestä rauhasta. Mutta minä torjuin sen, työnsin sinut pois ja lähdin katsomatta taakseni. Ja nyt kadun.
Juoksen kivien ja havupuiden keskellä kohti Gondorin Torven epätoivoista ääntä. Hätä valtaa sydämeni. Ethän jätä minua nyt? Ei nyt, kun en ole saanut kerrottua sinulle tunteistani. Että minäkin...
Makaat puuta vasten, Aragorn vierelläsi. Useat örkinnuolet ovat lävistäneet kehosi, mutta näytät rauhalliselta, kuin lepäisit rankan tasitelun päätteeksi. Rauhoitun hieman, ehkei vielä olekkaan liian myöhäistä.
Kuitenkin sydämeni kertoo minulle, ettet vain lepää. Olet jo vaipunut ikuiseen uneen, josta en voi sinua enää tavoittaa. Olen myöhästynyt.
Polvistun ruumiisi viereen ja otan kätesi omaani. En välitä sen kylmyydestä, haluan vain sinut mahdollisimman lähelle itseäni. Hiuksiisi on takertunut havuja ja puun kaarnaa, nypin ne pois.
Haltiasoturit eivät itke, mutta kun katselen elotonta olemustasi puunrunkoa vasten, yksinäinen kyynel vierähtää alas poskeltani. Sivelen poskeasi ja painan nopean suudelman kuoleman kylmettämille huulillesi. Kukaties, ehkä tunnet sen vielä.
Olen sokea kaikille teoillesi, kuinka hirveitä ne ovatkaan. Ihmissydän on heikko, haltian sydäntä heikompi. Mieleni syvimmissä syvyyksissä ymmärrän sinua. Olet kuitenkin sisimmässäsi hyvä mies. Näytit sen minulle, näin sen silmissäsi suudelmamme jälkeen. Sinä avauduit minulle, annoit minulle rakkautesi ja sydämesi. Ja minä heitin ne pois vain oman ajattelemattomuuteni tähden.
Enkä voi enää estää kyyneliä virtaamasta kavoillan. Itken menetetyn rakkauden tähden, toivon tähden jonka omatoimisesti työnsin pois luotani vain huomatakseni myöhemmin tarvitsevani sitä enemmän kuin mitään. Mutta olen myöhässä.
Kuiskaan itkuisella äänellä korvaasi: "Minäkin rakastan sinua."
*fin*
____________________________
A/N: Huh. Siinä se sitten oli. Kommentinpoikasta? *koiranpentuilme*
Author: Gorith
Raiting: PG-13
Pairing: Legolas/Boromir
Genre: Angstia alennusmyynnissä
Disclaimer: Tolkien omistaa hahmot, paikat ja koko Keski-Maan. Minkäänlaista rahallista etua en saa enkä haekaan.
Warnings Lievää slashiä (pitääkös tästä varoittaa...?)
Summary: Boromirilla on hieman syvempiä tunteita Saattueen haltiasoturia kohtaan.
A/N: Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani ficci, mutta olen kohtuullisen tyytyväinen tähän. En olisi itseasiassa uskonut itsestäni lähtevän näin korkeatasoista tekstiä. Tosin parannettavaa on, varmasti aika runsaastikin. Idea lähti jostain oikean (ja sairaan) aivolohkoni syvyyksistä ja aloin miettimään millainen pari tämä kaksikko olisi yhdessä kun nuo melkein kaikki tavallisimmat on jo koluttu puhki. En myöskään halunnut kirjoittaa Legolasta kliseiseksi neidiksi vaan hieman sulkeutuneeksi soturiksi, joka ei ota tunteistaan oikein selvää. Boromir on ehkä hieman OOC, mutta se on lähes välttämätöntä tarinan kannalta. Pyydän siis anteeksi sekä sitä että tätä kohtuuttoman pitkää selvitystä. Ai niin, ja ensimmäiset kaksi kappaletta ovat Boromirin POV. Olikohan tässä kaikki?
Beta: Ei ole, virheistä saa - ja pitää - valittaa minulle!
Freenback: Totta kai! Risut ja ruusut, kaikki on tervetullutta.
____________________________
Kuulen sinun nousevan vuoteeltasi ja lähtevän kohti hopeista metsää. Minäkään en saa unta. Katselen varovaista hiipimistäsi hetken ja lähden sitten perääsi. Pidän sinuun etäisyyttä ja yritän olla mahdollisimman hiljaa, en halua paljastua.
Ainakaan vielä.
En erota minne olet menossa, minulle tämä metsä on tuntematon. Mutta sinä kävelet pää pystyssä puiden lomassa, et ole selvästikään ensimmäistä kertaa yöllisellä kävelyllä.
En tiedä kuinka kauan olen sinua seurannut, mutta en edes ajattele takaisin kääntymistä; uteliaisuuteni on saanut minussa vallan enkä voi estää itseäni. Lopulta tulet kauniille aukealle, jolle kuunvalo lankeaa kalpeana ja kauniina, aivan sinun kaltaisenasi. Ihastelen kaunista näkymää kuten olen ihastellut sinua jo pitkään.
Pian huomaan, etten näekään sinua enää missään. Olet kadonnut metsän varjoihin ja olen jäänyt yksin keskelle kalpean valon leikkiä puhtaalla ruoholla. Kiroan itseni ja varomattomuuteni, olet tietenkin huomannut minun seuranneen sinua. Olet lähtenyt karkuun.
Mutta pian tunnen kylmän terän kurkullani ja vahvan käden kaulani ympärillä. Se olet sinä.
Pian hellität kuitenkin otteesi ja kysyt miksi olen seurannut sinua. En saa sanoja suustani, kauneutesi noituu minut. Se saa sanat juuttumaan kurkkuuni ja minut unohtamaan sanottavani. Miten joku voi olla noin kaunis? Kuin veden hopeinen hohde keskellä ankeinta erämaata tai auringon suloinen säde pimeässä luolassa. Seison ja tuijotan. Enkä voi itselleni mitään.
Kysyt uudelleen, mutta sanasi törmäävät suudelmaan, jonka painan huulillesi. Tuoksut Lothlorienin metsältä ja kesäiseltä niityltä, maistut paremmalta kuin makeimmat rypäleet. Huulesi ovat pehmeämmät suloisinta samettia.
Ja aivan liian pian se on ohi.
Työnnät minut kauemmaksi itsestäsi nopeasti, melkeinpä vihaisesti. Katsot minua kysyvästi, mutta tiedän että sanoja ei tarvita. Lopulta pudistat kaunista päätäsi hiljaa ja lähdet pois, jättäen minut seisomaan yksin keskelle kaunista aukeaa, joka on niin sinun kaltaisesi.
En voi estää kyyneliä vierimästä poskilleni. Se on ohi. Nyt sinä tiedät.
* * *
Gondorin sotilas ei itke, ei kivusta eikä kuoleman edessä. Mutta sinä sait minut itkemään. Nyt kuolemani hetkellä muistan sitä kuun valaisemaa niittyä jolla torjuit rakkauteni. Sanattomasti, kenties, mutta se särki minut, teki minusta haavoittuvan, vahingoitti minua veitseniskujen tavoin.
Nuolten aiheuttamat haavat kirvelevät ja tiedän niiden olevan syviä. Liian syviä parannettavaksi. Gondorin sotilaat eivät pelkää kuolemaa, mutta minä pelkään. Pelkään kuolevani yksin, näkemättä kauniita kasvojasi enää kertaakaan.
Painan silmäni kiinni, ehkä viimeisen kerran.
Mutta joku juoksee luokseni. Toivon sen olevan sinä. Toivon ja pelkään. Mutta se et ole sinä. Se on Aragorn. Tuleva kuningas. Gondorin tuleva kuningas. Valkoinen Kaupunki, minun kotini. Jota en kuitenkaan tule enää ikinä näkemään.
Kerron hänelle mitä olen tehnyt. Vihaan itseäni sen vuoksi. Olen jo hyvin väsynyt ja kaipaan lepoon. Ikuiseen lepoon. Mutta haluan nähdä sinut. Tai kuulla sinut. Jotenkin tuntea läsnäolosi. Mutta ehkä ansaitsen sen, olen onnistunut rikkomaan Saattueen. Yritin ottaa Sormuksen.
Mutta yksi armopala minulle suodaan: kuulen äänesi. Jostain kaukaa, metsikön takaa, ei, vieläkin kauempaa. Ja näen vilahduksen auringossa kimmeltävistä hiuksistasi. Äänesi on kaunis ja kirkas. Muttet huuda minun nimeäni.
Aragorn!
* * *
(Legolas's POV:)
Olen peloissani. Pelkään sinun puolestasi. Ja omastanikin. En tiedä mitä minulle on tapahtumassa. Lorienissa tunsin välillämme jotain uskomatonta, jotain niin kaunista jonka luulin kadottaneeni iäksi vuosisatoja sitten. Mutta sinä herätit sen eloon ja teit minusta elävän. Annoit minulle lupauksen onnesta sekä sisäisestä rauhasta. Mutta minä torjuin sen, työnsin sinut pois ja lähdin katsomatta taakseni. Ja nyt kadun.
Juoksen kivien ja havupuiden keskellä kohti Gondorin Torven epätoivoista ääntä. Hätä valtaa sydämeni. Ethän jätä minua nyt? Ei nyt, kun en ole saanut kerrottua sinulle tunteistani. Että minäkin...
Makaat puuta vasten, Aragorn vierelläsi. Useat örkinnuolet ovat lävistäneet kehosi, mutta näytät rauhalliselta, kuin lepäisit rankan tasitelun päätteeksi. Rauhoitun hieman, ehkei vielä olekkaan liian myöhäistä.
Kuitenkin sydämeni kertoo minulle, ettet vain lepää. Olet jo vaipunut ikuiseen uneen, josta en voi sinua enää tavoittaa. Olen myöhästynyt.
Polvistun ruumiisi viereen ja otan kätesi omaani. En välitä sen kylmyydestä, haluan vain sinut mahdollisimman lähelle itseäni. Hiuksiisi on takertunut havuja ja puun kaarnaa, nypin ne pois.
Haltiasoturit eivät itke, mutta kun katselen elotonta olemustasi puunrunkoa vasten, yksinäinen kyynel vierähtää alas poskeltani. Sivelen poskeasi ja painan nopean suudelman kuoleman kylmettämille huulillesi. Kukaties, ehkä tunnet sen vielä.
Olen sokea kaikille teoillesi, kuinka hirveitä ne ovatkaan. Ihmissydän on heikko, haltian sydäntä heikompi. Mieleni syvimmissä syvyyksissä ymmärrän sinua. Olet kuitenkin sisimmässäsi hyvä mies. Näytit sen minulle, näin sen silmissäsi suudelmamme jälkeen. Sinä avauduit minulle, annoit minulle rakkautesi ja sydämesi. Ja minä heitin ne pois vain oman ajattelemattomuuteni tähden.
Enkä voi enää estää kyyneliä virtaamasta kavoillan. Itken menetetyn rakkauden tähden, toivon tähden jonka omatoimisesti työnsin pois luotani vain huomatakseni myöhemmin tarvitsevani sitä enemmän kuin mitään. Mutta olen myöhässä.
Kuiskaan itkuisella äänellä korvaasi: "Minäkin rakastan sinua."
*fin*
____________________________
A/N: Huh. Siinä se sitten oli. Kommentinpoikasta? *koiranpentuilme*
- siksi minusta onkin niin mukava lukea hyviä ficcejä tällä parituksella), ja Legolasista olit minusta saanut hyvin haltiamaisen, ja kyllä Boromirkin Boromirilta tuntui, lähinnä tuo itkeminen oli sellaista mitä en osaa kuvitella sen tekevän (mutta vain koska minulla on niin vahvat mielikuvat Boromirista omassa mielessäni ^^ Tässä sinun ficissäsi ja tavassa jolla sinä olit tuon kohtauksen kirjoittanut nuo kyyneleetkin minusta toimivat hyvin). -Tuosta "En saa sanoja suustani, kauneutesi noituu minut"-kohdasta pidin paljon, haltioiden ja niiden taikojen yhdistäminen noituuteen sopii minusta hyvin Boromirin suuhun. ^^ Ja sen lisäksi Boromir ei tainnut olla niitä kaunopuheisimpia miehiä. ^^
Pitääkin kiinnittää erityistä huomiota noihin kaksoiskonsonantteihin seuraavalla kerralla...
