Author: Gorith
Raiting: PG-13
Pairing: Legolas/Haldir
Genre: Angst, ehkä hieman romance
Warnings: Slash (luonnollisesti), hieman seksuaalista kuvailua ja hahmon kuolema.
Discalimer: Joojoo, Tolkienin on. En väitä omakseni, en rahasta tällä, joten älkää haastako.
Summary: Legolas on aivan liian väsynyt jatkaakseen yksin.
A/N: Kehtaankin tunkea viikonloppuräpellykseni tänne... No, Legolas/Haldir paritus on yksi lemppareistani, vaikka se onkin vähän...kliseinen. En oikein osaa sanoa tästä mitään, paitsi että minusta on jotenkin katkeransuloista kirjoittaa tällaisia surullisia, mutta kuitenkin jollaintavalla onnellisesti loppuvia tekstejä. Mistäköhän sekin kertoo...? Legolasin POVina koko stoori ja tämä on betaamaton versio, ellei minua lasketa. Mutten jaarittele tässä tämän enempää. Toivottavasti paritus ei pelota ketään pois...
Freedback: Jos viitsisitte... *ruts*
____________________________
Olin epätoivoinen, olin ollut sitä jo pitkään. En voinut vastustaa läheisyytesi tuomaa turvaa, sitä lämmintä ystävyyden sidettä joka yhdisti meidät. Mutta vastoin suunnitelmiani se kehittyi rakkaudeksi. Eikä minun tai sinun ollut sitä estäminen, niin vain kävi. Emme enää voineet olla erossa toisistamme, kaipasimme toisiamme aivan liikaa. Rakastin sinua. Rakastin sinua niin paljon, että se teki kipeää.
Pienikin etäisyys muuttui hetkessä sietämättömäksi kaipuuksi. Mutta entä se suunnaton välimatka, mikä erottaa meidät nyt? Mitä se tekee minulle? Kyllä sinä tiedät. Ja kaikki muutkin tietävät. Niin minäkin. Itseasiassa odotan sitä. Toivon että voin päästä luoksesi.
Hevoseni on väsynyt, melkein yhtä väsynyt kuin minä. Pysähdyn pienen puron rannalle ja annan sen juoda kylliksi. Itse istun virran varrelle ja vaivun syvälle muistoihini.
Muistan ne kesäiset päivät, jolloin olin täynnä toivoa tulevasta. Sillioin sinä iloitsit kanssani. Muistan ne syksyiset illat, jolloin olin liian masentunut edes itkeäkseni. Silloin sinä lohdutit minua. Muistan ne talviset yöt, jolloin olin liian väsynyt kävelemään. Silloin sinä kannoit minua. Ja muistan ne keväiset aamut, jolloin jaksoin taas yrittää. Ja silloin sinä tuit minua.
En jaksa uskoa, että olet poissa. Olet minulle kaikki. Koko maailma. Ja nyt kun sinua ei enää ole, olen koditon. Olet osa minua. Olin antanut sinulle itseni ja nyt kun sinä olet poissa, minulla ei ole mitään millä hengittää, tuntea tai ajatella. Olen turta, hiljaisen tuskan aallot kietovat minut tukahduttavaan syliinsä enkä voi ajatella muuta kuin niitä suloisia muistoja, jotka vievät minusta palan kerrallaan.
Muistan sen, kuinka viattomat halaukset muuttuivat intohimoisiksi syleilyiksi ja kuinka tunnustelevat kosketukset muuttuivat nautinnollisiksi hyväilyiksi. Kuinka sinä kidutitkaan minua! Kidutit minua niin kauan, että rukoilin sinua lopettamaan. Ja kuitenkin halusin sinun jatkavan.
Muistan kuinka rakastelimme ensimmäisen kerran. Se on yksi kirkkaimpia muistojani. Ja rakkaimpiakin. Muistan kuinka tutkit vartaloani, kuinka löysit ne kohdat joiden koskettaminen saa minut huutamaan. Kuinka ajoit minut yli rajojen, kuinka sait minut näkemään tähtiä. Ja ennenkaikkea sen, kuinka me kaksi tulimme yhdeksi sillä hetkellä.
Ja nyt, kun sinä et enää ole kanssani, olen hajalla. Yksin. Ilman mitään. Minä tarvitsen sinua.
En jaksa enää. Lysähdän puuta vasten, jäseneni painavat raskaina. Aistini hämärtyvät ja silmäni painuvat väkisin kiinni. Pääni tuntuu luonnottoman painavalta. Vaivun syvään uneen. Näen sinut. Jalot piirteesi, pitkät jäsenesi ja rakastavan katseesi. Enkä halua herätä. Haluan katsella sinua.
Ojennat kätesi minua kohti, epäselvät piirteesi alkavat vahvistua. Pelkään tarttua käteesi. Pelkään, että katoat ja että herään taas samaan kipuun ja tuskaan. Niin minulle on käynyt joka aamu siitä lähtien kun sinut otettiin minulta pois.
Et kuitenkaan katoa, vaan vahvistut hetki hetkeltä. Jos hetki sitten oloni oli raskas, nyt tunnun leijuvan. Viimeiset ruumilliset aistini tuntevat, kuinka maallinen ruumiini vajoaa maahan. Mutta en välitä siitä, vain sinulla on nyt väliä.
Vihdoin uskallan tarttua käteesi. Helpotuksekseni et katoa mihinkään vaan hymyilet minulle lämpimästi. Rakastavasti. Siitä rohkaistuneena otan muutaman askeleen ja kävelen luoksesi. Suljet minut lämpimään syleilyyn ja painat huulilleni kevyen suudelman. Sanoja ei tarvita.
Helpotuksen aallot pyyhkivät ylitseni tuntiessani sinut taas lähelläni. Siitä on niin pitkä aika. Mutta nyt olet johdattanut minut synkästä yöstä uuteen aamuun. Nyt kaikki on taas hyvin. Nyt olen taas kotona.
____________________________
A/N2: Kommentteja on aina kiva saada... *anoo*
edit. raitingia vaan...
