Jousi ja Kypärä, PG

[Newra]

Nimi: Jousi ja Kypärä (niitä nyt on pyöritelty toisinpäin, en enää tiedä kumminpäin se kuulostaisi paremmalta, joten)
Kirjoittaja: Newra, joka edelleen typoilee suunnattomasti
Luokitus: slash, draama
Paritus: Beleg/Túrin
Ikäraja: Err, PG kenties kuoleman takia. Slash on hyvin vähäistä.
Oikeudet: Tarina, hahmot ja paikat ovat Tolkienin - kyseessä on siis Húrinin lasten tarinan osa, jota olen vain hieman näin sanoaksemme lisämaustanut. Kaksi tai kolme vuorosanaa on suoraan Silmarillionista.

Varoitukset: henkilöhahmon kuolema, mutta ennen kaikkea täytyy varoittaa äärettömän kiekuraisesta tekstistä ja puolipisteen ylikäytöstä (hei, muokkasin sentään kaksi puolipistettä edellisestä versiosta pois! Tadaa). Tämä ficci on vain testaus, että miten tällainen laji sujuu minulta ^^
Lisäksi sieltä löytynee vielä muutama typo, voi olla.

Ja joo, tiedän että alkupuoli tökkii vähän.


(Rakas Joulupukki, ensi jouluna toivon lahjaksi kykyä laittaa ficcini Loftikseen ilman puolen sivun selityksiä. Rakkain terveisin, Newi)

Jousi ja Kypärä

Niinä päivinä ennen kuin maailma muuttui, sinä vuonna kun haltioista kaunein tapasi tanssiessaan kohtalonsa, syntyi Baragundin tyttärelle Morwenille, kauneimmalle ja ylpeimmälle hildorista, ja Húrinille, Dor-lóminin herralle, poika, joka sai nimekseen Túrin. Nuorena menetti Túrin Naurun, siskonsa Lailathin, ja Valituksen vuonna lähetti Dor-lóminin valtiatar poikansa orjuudelta pakoon kuningas Thingolin valtakuntaan. Morwen sai kuitenkin toisen tyttären, Nienorin, joka on suru.

Läpi kuoleman säikeiden selvisi Túrin Doriathin porteille, ja Thingol otti hänet vastaan; olihan hän ollut Húrinin ystävä ja pitänyt tätä arvossa. Minä tapasin hänet portilla, lapsi oli hän vielä mutta jo surulla merkitty.
Yhdeksän vuotta Túrin vietti Doriathissa ja Thingol mieltyi häneen. Mutta Túrinin äiti ja sisar olivat yhä Dor-lóminissa; ei suostunut Morwen Eledhwen jättämään miehensä muistoa. Ja eräänä päivänä eivät sanansaattajat enää palanneet, ei kuulunut viestiä Morwenista tai Nienorista. Silloin täyttivät huoli ja levottomuus Túrinin mielen; kauniiksi oli hän jo kasvanut kun meni pyytämään Thingolilta kilpeä ja miekkaa taistellakseen. Niin painoi Túrin Húrinin poika päähänsä Lohikäärmekypärän, ja kolmeksi vuodeksi tuli hänestä asetoverini, veljeni miekassa.
Minä opin häneen luottamaan ja hän oli minussa kiinni; sillä vaikka suru asui hänen hahmossaan, viehdyin minä hänen luonteeseensa – tai kenties juuri siksi. Ja Vardan tähtien alla me vaelsimme kauas silloin, kun saivat miekkamme levätä verentanssista ja taistelukentällä oli hiljaista. Vardan tähtien alla syntyi liitto kuolemattoman ja kuolevaisen välille; syvä oli kiintymykseni Túrinia kohtaan.
Kolme vuoden vaelluksen jälkeen me matkasimme takaisin Doriathiin, mutta pian oli minun taas lähdettävä takaisin taisteluun ja jätettävä Túrin ensimmäistä kertaa vuosiin. Silloin pyysi Túrin, etten lähtisi.
”Minä tulen takaisin, Túrin”, sanoin minä, ”ja sitten kuljen kanssasi yössä ja taistelen rinnallasi. Minä palaan, enkä jätä sinua enää milloinkaan.”
Ja me sinetöimme sopimuksen suudelmalla Doriathin holvikaarien alla. Kauan säilyi kuitenkin muisto hänen kasvoistaan minun mielessäni.


Kun minä palasin Doriathiin, oli Túrin poissa, paennut Sirionin metsiin. Minä, Beleg Cúthalion, lähdin häntä etsimään kuninkaan suosio muassani. Etsin häntä monista vaaroista tietäen, ettei hän niitä olisi karttanut, mutta löytämättä. Suuret tuskat olivat minun osanani noina etsinnän aikoina, mutta vuosi Túrinin lähdön jälkeen saavuin minä hänen leiriinsä. Eikä hän ollut paikalla, ja hänen toverinsa kohtelivat minua kaltoin. Kun Túrin saapui, tunnisti hän minut, mutta en kertonut hänelle hänen toveriensa työstä; vaiti pysyivät huuleni enkä virkannut sanaa heitä vastaan.
Mutta eivät minun sanani saaneet häntä taipumaan; Doriathin nimellä oli paha kaiku hänen korvissaan ja ylpeä hän oli armoon taipumaan. Minua hän pyysi taas luokseen jäämään, mutta minulla oli tehtävää; yhä olivat Doriathin rajat vastuullani.
”Sinä lupasit, ettet koskaan minua jätä. Eikö Beleg Cúthalion ole sanansa veroinen?”
”En minä sinua jättänyt, vaan sinä lähdit luotani. Tulin takaisin luoksesi, mutta et sinä minua odottanut. Mutta jos haluat taistella rinnallani, Húrinin poika, tule hakemaan minua Dimbarista; sitten voimme käydä taistoon rinta rinnan!”

Seuraava päivä oli lähtöni hetken omakseen ottanut, ja silloin sanoi Túrin:
”Sinä sanoit ’Tule hakemaan minua Dimbarista.’ Minä sanon: Tule hakemaan minua Amon Rûdhilta!”
”Sinä olet kova ja itsepäinen, Túrin, mutta niin olen minäkin”, sanoin minä, ”enkä minä mielelläni nyt lähde, mutta vihollinen ei lepää. Hyvästi siis, Húrinin poika! Lienevätkö viimeiset jäähyväisemme, ken tietää. Hyvästi!”

Niin minä palasin Thingolin ja Melianin istuinten eteen, kerroin uutiseni ja pyysin:
”Herrani, anna minulle lupasi vartioida häntä ja opastaa häntä niin kuin taidan; sillä rakas on hän minulle, ja erossa ovat vuodet monin verroin pidempiä kuin auringon laskemina.”
”Monin teoin olet ansainnut kiitokseni, Beleg Cúthalion, ja kuin poika on Túrin minulle. Mene, jos mielesi niin tekee! Ja minä sanon: pyydä mitä tahansa lahjaa, enkä minä sinulta mitään kiellä.”
”Silloin pyydän hyvää miekkaa. Belthronding ei yksin örkeille pärjää.”

Ja minä valitsin Anglachelin, tähdistä taotun miekan, ja sen kanssa minä palasin pohjoisille rajoille tovereideni luo taisteluun, kunnes Anglachel oli ajanut vihollisen Dimbarista.

Mutta talven tultua oli minun aikani lähteä ja minä matkasin vartioimaan Túrinia, joka kerran kantoi Lohikäärmekypärää; muassani minulla oli Anglachel ja Belthronding sekä lembasia, jonka Melian minulle hyvyydessään lahjoitti. Pitkä oli matkani, mutta askeleeni kantoivat kauas, eikä määränpääni mielestäni unohtunut.
Ankara talvi koetteli minua ja tahtoani, mutta hämärässä minä vihdoin saavuin Túrinin leiriin, Lunnaitten Tupaan. Astuin hänen nuotionsa ääreen, kasvoni peitettyinä ja sanaa sanomatta, ja peloissaan he säntäsivät pystyyn. Silloin minä paljastin itseni nauraen; vielä kerran olin palannut Túrin Húrinin pojan luo. Mutta pyyntööni ei hän suostunut, ei vaikka ojensin hänelle Lohikäärmekypärän.
Ja minä luovutin, myönnän sen; annoin rakkauden voittaa, olinhan taivaltanut monia aikoja ollakseni hänen luonaan. Minä jäin hänen luokseen enkä lähtenyt pois.

Lunnaitten Tuvan oli Túrinin tietoon saattanut vähäkääpiö Mîm, jonka viha minua kohtaan oli vahva. Mutta me olimme liian kietoutuneita toisiimme sitä huomataksemme; me olimme Kaksi Päällikköä, Jousi ja Kypärä, voitokkaita ja uljaita, ja taistelun jälkeen löysimme rauhan toistemme sylistä. Hellät sanat sitoivat meidät toisiimme vahvemmin kuin verivalat.

Mutta petos erotti meidät taas toisistamme, kun örkit hyökkäsivät Lunnaitten Tupaan kääpiö Mîmin valapattouden tähden. Suuri oli minun suruni, kun näin Lohikäärmekypärän joutuvan vangiksi; hänet vangittiin verkolla kuin metsän peto ja vietiin pois.
Minä säästyin örkkien miekoilta, mutta Mîmin viha oli koitua kohtalokseni: sillä kääpiö huomasi että lyötynäkin minussa vielä elämä oli, ja sen elämän hän aikoi omalla miekallani minulta viedä. Mutta minä nousin ja haavoitin kääpiötä: mutta minä olin heikko ja haavoittunut, ja kauan kesti parantumiseni. Ja yhä oli mieleni haavoittuva eron päivien luvun kasvaessa jokaisen auringonnousun myötä.

Minä seurasin örkkien jälkiä, kuljin halki Dimbarin lepäämättä, enkä minä toivoa kaivannut matkaseurakseni, minulla oli jotain muuta: yön ollessa ilmassa lausutut sanat, sormenpäiden kosketukset ihollani ja henkäykset hiusteni lomassa. Kulkiessani läpi Taur-nu-Fuinin kohtasin minä nukkujan puun juurella, ja nukkuja oli haltia, Gwindor Guilinin poika, vaikka enää kaiku entisestä kuin aamuinen usva veden pinnalla. Sillä Gwindor oli paennut Musta käden sormien lävitse, pohjoisen kaivoksista.
Suru ja myötätunto olivat minun sanoissani kun tarjosin hänelle lembasia, ja se vahvisti häntä. Niin Gwindor Guilinin poika kertoi minulle nähneensä pitkän, uljaan miehen astelleen örkkiosaston saartamana, ja minä tiesin että tuo mies oli ollut Túrin, Lohikäärmekypärän kantaja.

Me matkasimme viimeisiä taipaleitamme, ja taivaalla löivät salamat kun me vihdoin saimme vihollisemme silmien kantaman sisään. Länsituuli puhalsi ylitsemme kuin niskuroiva lapsi, ja minun sydämeni täytti viha kun näin Túrinin sidottuna puun runkoon; ja terävät veitset viuhuivat häntä kohti välillä iskeytyen puuhun ja välillä nirhaisten vankia. Minä maltoin mieleni sillä tiesin, että nyt olisi pimeys aseveljeni, ja sitä minun täytyi vartoa.
Kun se laskeutui, ja vihollisen leiri vaipui uneen, pyysin minä Valaria johdattamaan nuoliani; ja minä jännitin uskollisen Belthrondingin jänteen, ja Valarin ajatus oli kanssani; sillä pimeässä nuoleni lensivät susivartijoita kohti ääneti ja tappavina. Niin pimeys kääntyi pimeyttä vastaan.

Minä kannoin Húrinin pojan kauemmas leiristä; onnettomat olivat ajatukseni, kun hän vaiti lepäsi käsivarsillani. Yhtä vaiti laskin minä hänet maahan, ja Anglachelmin terällä katkaisin hänen siteensä. Mutta myrsky kävi, ja pimeys oli mustaakin tummempaa; yhtäkkiä oli Túrin tajuissaan, ja hänen huutonsa kaikui tuskaa. Hänen kasvoillaan oli pelko ja viha, ja niin täyttyi Anglachelmin musta kohtalo kun minä sain tuta sen tappavuuden.
”Vielä kerran tulin minä luoksesi, mutta tällä kertaa en pyydä sinua mukaani, Túrin Húrinin poika; mene ja löydä onnesi”, sanoin ja Túrinin kumartuessa puoleeni hetket hidastuivat silmissäni. Salamat löivät yli taivaan; minä putosin Túrinin otteesta, ja niin oli toinen voittamattomista päälliköistä lyöty.

[Linnunhammas]

Oijoi! Luin juuri Keskeneräisten tarujen kirjan loppuun ja ajattelin taas kerran, että olisipa mukavaa jos joku kirjoittaisi Belegistä ja Túrinista. Siis kiitos jo etukäteen. En ymmärrä miten näin canonista parista ei löydy enempää fanfictionia.

Tarina, joka jo alunperin oli koskettava, on tässä kerrottu ytimekkäästi - kuitenkin kauniisti ja niin, että tärkein on jäänyt jäljelle. Lisäksi Belegin ja Túrinin rakkaus on kuvattu juuri siten, miten Tolkien olisi voinut sen kuvata, jos olisi rohjennut ryhtyä muuhunkin kuin vihjailuun. Pidin juuri tuosta slashin "vähäisyydestä", sillä juuri se tekee tästä ficistä niin uskottavan ja esimerkiksi Silmarillionin henkeen sopivan.

Eikä hän ollut paikalla, ja hänen toverinsa kohtelivat minua kaltoin.

Ja jos Túrin olisikaan tiennyt, millä tavalla...

[Newra]

Oi, kiitos ihana ihminen! ^__^ Minä kirjoitin tuon heti laskettuani Silman käsistäni, Beleg/Túrin suorastaan vaati kirjoittamista.

Niinpä, kun luin tätä uudelleen läpi, tuli vähän levottomia mielikuvia tuosta lainaamastasi lauseesta

[Marnie]

Olen lukenut tämän ennenkin, mutta jostain syystä en ehtinyt silloin kommentoimaan, ja sitten se jäi - minä en voi oikeasti muuta kuin ihastella sinun kirjoitustyyliäsi, tämä tuntui siltä kuin olisi Silmaa lukenut, ja että tämä olisi voinut hyvin löytyä kirjasta enkä minä tietäisi eroa. Minulla kulki lukiessani ihan kirjaimellisesti kylmät väreet selkää pitkin, koska tämä oli vain niin kaunista. ^^ Ja tämä paritus on jotain aivan ihanaa - Beleg ja Turin ovat muutenkin niin traaginen kaksikko, jo pelkästään ystävinä, ja kun sitten ajattelee että niiden välillä olisi ollut rakkautta, niin se traagisuus nousee potenssiin kymmenen - tämän lopetus oli ihana ja minä vain huomasin istuvani ja tuijottavani ruutua ja miettiväni että mitä Turinin mielessä kävi sen ymmärrettyään iskeneensä miekkansa Belegiin, rakastamaansa haltiaan.. hui.

(Typoista sanoit tuossa alussa, minä en huomannut muuta kuin että Lalaithissa oli i osunut väärään paikkaan ihan tuossa alussa. ^^)

Nuo sinun kuvailusi ovat aivan ihania - voisin lainata paljon kohtia, mutta tyydyn nyt vain tähän yhteen, joka jostakin syystä oli minusta kaikkein ihanin

Ja minä valitsin Anglachelin, tähdistä taotun miekan, ja sen kanssa minä palasin pohjoisille rajoille …

Se on vain jotain kaunista. Sinä saat tuohon pieneen kohtaan mahtumaan mukaan haltioiden rakkauden tähtiin ja aseisiin ja tuot esille tuon ajan turvattomuuden.

Belegin ja Turinin hitaasti syttyvä rakkaus oli, äh, no, kauniisti (taas) ^^ kirjoitettua, minä pidin paljon siitä rauhallisesta tavasta jolla sinä sitä kuvasit (ja olin iloinen ettei tässä ollut nc17-seksiä, niitä on usein niin väsyttävää lukea ^^) Ja nuo kummatkin miehet olivat niin jääräpäisiä, mutta tuo miten kumpikin yritti todistaa olevansa toiselle tärkeä kinatessaan siitä, kumpi kumman luo tulee, oli aika hienoa. Turinin minä en osaisi kuvitellakaan antamaan periksi, Beleg haltiana oli siinä suhteessa varmasti paljon järkevämpi.

Ja tuo lopetus tosiaan oli kaamivan kaunis. Belegin aavemainen matka Dimbarin läpi ja Gwindorin tapaaminen, sitten helpotus siitä, että se onnistui pelastamaan Turinin, ja sitten kaiken tuhoamaan tuomittu Turin tekee mitä tekee. Hui - hienoa. ^^ Tätä oli tosi kiva lukea, näistä kahdesta ei todellakaan saa liikaa lukea muutenkaan. ^^