Aamu yön jälkeen (L/H,PG-13)

[Gorith]

Title: Aamu yön jälkeen
Author: Gorith
Raiting: No jos tämä nyt olisi PG-13?
Pairing: Legolas/Haldir
Genre: DramaRomanceAngistHurtComfort (tosin ihan ystävämielessä). Ravistettuna, ei sekoitettuna.
Warnings: Slashiähän tässä, hahmon kuolema ja muuta mukavaa.
Discalimer: MUN! Joo, unissani. Tolkien omistaa, Tolkien rahastaa. Minä en.
Summary: Eräs tietty huone Ämyrinlinnassa päätyy todistamaan niin rakkautta, surua kuin lohtuakin.
A/N: Minä en enää kiusaa teitä järkyttävästi kuvatulla seksillä, päätin pysyä erossa siitä erään hyvin epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Ja pahoittelen että seuraan PJ:n jalanjälkiä, mutta minusta tämä on niin hyvä tilaisuus angistiin että se oli aivan pakko käyttää hyväksi. Betaamaton.
Freedback: Olisi mukavaa jos jotain jaksaisitte rustata.

~~*~~

Pikimusta yö laskeutui painavana kiviseen linnakeeseen sadepilvien peittäen kuun ja tähdet, kasvattaen taakkaa erityisesti haltiasoturien harteilla. Uruk-Haiden soihdut loistivat pieninä pisteinä pimeydestä, raskaiden rautasaappaiden askeleet kuuluivat kaukaisena kuminana, kuin lähestyvänä ukkosena. Korkeintaan tunti, tuskin sitäkään. Sitten ne olisivat heidän edessään, tappavina ja lopullisina. Moni tulisi kuolemaan tänä yönä, siitä ei ollut epäilystäkään.

Eräässä kivisen linnan pienen huoneen hiljaisessa nurkassa makasi kaksi haltijaa, vähissä pukeissa ja toisiinsa kietoutuneina. Päällystunikat lepäsivät mytyssä parin lähellä, aluspaidat roikkuivat aukinaisina hartioilla ja he olivat kietoutuneet toisiinsa intohimoisen suudelman siivittäminä. Monet olivat sinä iltana ajautuneet toistensa syliin pelkän uhkaavan vaaran pelossa eikä se ollut merkityksetöntä kummempaa, mutta tämän kaksikon rakkaus oli versonut vuosisatojen saatossa suunnattoman kauniiksi kukaksi. Ja se näkyi heistä.

Hopeahiuksinen haltia piti selvästi ohjia käsisään, painaen kultahiuksista tiiviimmin seinään ja syventäen suudelmaa entisestän. Toista tämä ei näyttänyt haittaavan ollenkaan, päinvastoin hän takertui rakastajaansa tiiviimmin ja antoi käsiensä hyväillä tämän selkää ja hopeisia hiuksia. Kohta aluspaidat jo olivat samassa kasassa päällystunikoiden kanssa ja upea kaksikko alkoi kiinnittää enemmän huomiota heitä vielä verhoaviin housuihin. Kohta huoneessa rakasteli kaksi vaaleaa, kaunista haltiaa luoden hopeista hehkua ympärilleen, valaisten koko pienen nurkan.

Kun kaikki oli ohi, pari makasi sylikkäin toisiinsa tiiviisti kietoutuneena. Kun heidän hengityksensä olivat palanneet normaalille tasolle, alkoivat he keskustella hiljaa äänellä, jonka vain toinen haltia saattoi kuulla.

"Rakastan sinua," kultahiuksinen kuiskasi vilpittömällä äänellä, silmät kiinni ja pää toisen olalla leväten.

"Kuin myös" hopeahiuksinen vastasi ja painoi väsyneen, värisevän suudelman rakkaansa ohimolle. "Enemmän kuin itse elämää tai taivaan tähtiä."

"Minä en selviä jos sinä jätät minut" toinen huokaisi hienoa epätoivoa äänessään. Hänen rakastajansa vastasi siihen silittämällä tämän kultaisia, silkkisiä hiuksia ja sanoi "Mikään ero ei kestä ikuisesti, rakkaani. Minä pysyn kanssasi ikuisesti vaikka ruumiini olisi jo osana maata ja henkeni vain kaukainen huuto Mandosin saleissa. Rakkaani, minä pysyn sinun sydämessäsi niin kauan kun sinä minut muistat."

"Ja silti se muisto ei sulje minua syliinsä ja suutele minua saaden minut unohtamaan kaiken maailman pahuuden ja uskomaan toivoon sekä ikuiseen rakkauteen. Minä tarvitsen sinua kuin puu maata ja aurinkoa. Ilman sinua minä kuihdun pois eikä minua enää ole." kultahiuksinen vastasi rakastajalleen painautuen aina vain lähemmäs tämän paljasta rintaa kuin estäen tätä lähtemästä minnekään.

Silloin hopeahiuksinen käänsi rakkaansa vartalon itseään vasten, otti kiinni tämän leuasta ja katsoi tätä syvälle silmiin. Toinen värisi. "Legolas, mitä ikinä tapahtuukin, kumpi vain meistä menettää henkensä, nyt tai tulevaisuudessa, me olemme yhtä. Olemme olleet rakastavaisia aivan liian kauan ajautuaksemme toisistamme ikuiseen eroon. Meidän rakkautemme kestää yli sodan ja kauhun, kuoleman ja uuden maailman. Legolas, me rakastamme toisiamme niin suuresti ettei ole enää sinua ja minua. On vain me, hyvässä ja pahassa."

Silloin Legolaaksi kutsuttu haltia heittäytyi rakkaansa käsivarsille ja he syleilivät toisiaan pitkään kunnes Legolas sanoi hyvin hauraalla äänellä: "Haldir, minä pelkään. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä pelkään niin että se salpaa hengitykseni, piirtää kylmiä juovia selkääni ja saa minut värisemään. En ole enää vahva, sinun rakkautesi tekee minut heikoksi. Niin hiekoksi..." Legolasin ääni kuoli pois ja tämän siniset silmät kimmelsivät kyynelistä joita tämä yritti kaikella tahdonvoimallaan estää vierimästä poskilleen.

"Sinun ei aina tarvitse olla se kaikkien vahvin" Haldiriksi kutsuttu haltia kuiskasi rakastavasti suudellen Legolasin poskia. "Rakkaus ei etsi vahvaa soturia, rakkaus pesiytyy heikkoudesta. En minä sinun vahvuuttasi tai taistelutaitojasi rakasta, minä rakastan sitä puolta sinussa joka osaa olla heikko ja haavoittuivainen. Sillä silloin sinä olet kauneimmillasi."

Legolas tukeutui Haldiriin yhä tiukemmin ja kuiskasi: "Minun pitäisi olla rohkea. Rohkea tämän suunnattoman ylivoiman edessä. Mutta... mutta minä pelkään. Pelkään suunnattomasti..."

"Legolas, rohkeus ei ole pelottomuutta." Haldir nosti taas katseensa rakastajaansa ja jatkoi: "Rohkeus on sitä, että suurimmankin ylivoiman edessä kohottaa aseensa ja taistelee paremman elämän ja paremman maailman puolesta. Ja sinä, rakkaani..." Haldir kehräsi Legolasin korvaan js suuteli sitten tämän kaulaa. "...sinä olet eräs rohkeimpia haltioita jonka tunnen. Saattueen tehtävä ei ole helppo ja vaikka sinua ei sido mikään sopimus tai vala, olet vielä Saattueessa taistelemassa paremman huomisen puolesta, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta."

Synkmetsän prinssi hyvyili hieman ja vastasi sitten: "Olet oikeassa, kuten aina. Olen vaipunut epätoivoon näinä viimeisinä tunteina. Ajatus kuolemasta... kylmää minua. Ja ajatus sinun kuolemastasi..." Legolas katsoi syvälle Rajaseudun vartian harmaisiin silmiin. ".. ajatus sinun kuolemastasi kauhistuttaa minua enemmän kuin mikään Menneen Maailman kauhu joista vielä vanhoissa haltijalauluissa puhutaan."

"Rakkaani..." Haldir kuiskasi omalla kielellään ja painoi suudelman Legolasin huulille - ei enää intohimoisen vaan rakastavan, pehmeän ja perusteellisen. "Kun tämä on ohi, me tulemme viettämään kaikki maailman ajat yhdessä. Tavalla tai toisella."

Tähän päättyi rakastavaisten keskustelu. He pukivat toisensa ja lähtivät kohti ovea molemmat tietoisena siitä, että nämä saattoivat olla heidän viimeiset yhteiset hetkensä. Mutta he eivät antaneet pelolle valtaa vaan lähtivät taisteluun rohkein sydämin.

Mustat pilvet olivat painuneet aina vain alemmas, sadetta luvaten. Yö oli muuttunut entistä pimeämmäksi, Uruk-Hain armeijan soihdut roihusivat jo lähempänä ja örkkien rautaiset kengät takoivat maata ukkosen lailla. Maa valitti. Naiset Ämyrinlinnan Kimaltelevissa Luolissa valittivat.

Ja kuitenkin joidenkin mieli oli keveämpi kuin pitkään aikaan.

* * *

Aamu sarasti kirkkaana ja kauniina öisen sateen jälkeen, tuoden toivon ja pelastuksen tälle epätoivoiselle taistelulle. Monta tuntia oli taisteltu, monta oli kaatunut. Ihmisiä ja haltioita. Oli syvää surua ja pohjatonta iloa eikä kukaan osannut kertoa kumpi oli suurempi.

Sen saman kivisen linnan pienen huoneen ovi, jossa kaksi rakastavaista oli viettänyt viimeiset yhteiset hetkensä ennen taistelua, narahti ja kaunis, kalpea hahmo asteli sisään väsynein askelin. Kultahiuksinen haltia asteli hiljaa huoneen nurkkaan ja siveli lattian ja seinän sileäksi hioutunutta kiveä pitkillä, norjilla sormillaan. Legolas oli taistelusta uupunut ja haavoja kirveli. Mutta eniten sattui hänen rintaansa, sydämeensä.

Haldir oli kuollut. Poissa. Poissa maan piiristä. Poissa hänen sylistään.

Suru sumensi Synkmetsän prinssin mieltä, eikä hän edes ollut käsittänyt sitä vielä todella. Kuollut. Ei enää ikinä... täällä.

Vasta silloin Legolas todella tajusi mitä oli tapahtunut: hänen pahin painajaisensa oli toteutunut ja hänen rakkaansa oli viety häneltä, kenties ikuisesti. Vaalea haltia putosi polvilleen kylmälle, kiviselle lattialle kyynelten virratessa hänen poskilleen. Pohjaton murhe soljui hänen ruumiinsa lävitse kuin katkera viini, surun aallot pyyhkivät hänen ylitseen maininkien lailla. Pitkät nyyhkäykset katkasivat kauniin haltian huulten välistä eikä hänen taistelun väsyttämä ruumiinsa enää jaksanut vaan hän vajosi lattialle, itkuun väsyneenä, tuskan lannistamana.

Mikään ei liikkunut. Oli vain hän ja suru.

Me olemme yhtä...

Hiljainen kuiskaus, ei lehtien vapinaa vähäisempi. Ja silti Legolas kuuli sen selvästi.

Mikään ero ei kestä ikuisesti...

Legolas nosti kyyneleiden juovittamat kasvonsa lattiasta ja katsoi ympärilleen. Mitään ei näkynyt. Oli kuin kiviset seinät olisivat puhuneet hänelle, kuiskailleet hänelle hänen rakkaansa sanoja joita ne olivat olleet todistamassa monta tuntia sitten. Silloin kaikki oli ollut hyvin, oli viellä ollut he ja heillä oli ollut toivo. Mutta nyt oli vain kylmyys ja hän, ei toivoa. Ei mitään.

Ei enää ikinä.

Minä odotan sinua...

Hiljaiset kuiskaukset, ja kuitenkin veitsenterän vahvuiset. Legolas ei enää kestänyt. Hän halusi pois, kauas pois. Pois tuon äänen luota joka lupasi hänelle suuria, lupasi rakkautta. Rakkautta jonka hän oli vasta menettänyt.

"Lopeta!"

Hänen epätoivon ja itkunsekainen äänensä kaikui kivisissä seinissä väsyneenä ja lyötynä. Haltian itku valtasi huoneen taas pitkäksi aikaa kunnes sekin loppui ja Legolas suoristautui lattialta, asettui nojaamaan väsyneenä ja lyötynä seinää vasten. Väsymys huokui hänestä ja silti hän ei saanut unta. Hänen ruumiinsa huusi ravintoa ja silti hän ei pystynyt syömään. Hänen haavansa kirvelivät ja polttivat eikä hän kuitenkaan halunnut Parantajan koskevan niihin.

Hän suri. Eikä siitä ollut tulla loppua.

Miehensä menettäneiden vaimojen itku kaikui Kimaltelevista Luolista ja Ämyrinlinnan käytäviltä, poikansa menettäneet isät vaikersivat surustansa linnan nurkissa ja huoneissa. Mutta eräässä huoneessa pesi kuolemattoman olennon kuolematon suru, joka oli kaikkia suruja suurempi.

Ja se suru oli äänetöntä.

* * *

Aurinko oli ylittänyt korkeimman lakipisteensä ja jatkoi matkaansa kohti taivaanrantaa laskeakseen levolle. Taivas oli jo alkanut värjäytyä punaiseksi ja ensimmäiset tähdet tulivat esiin öisistä piiloistaan. Ämyrinlinnassa itku oli jo vaiennut muutamia vaimeita nyyhtäyksiä lukuunottamatta, vaan suru oli yhä kietoutunut syvälle ihmisten sydämiin. Vaimot hakivat lohtua toisistansa, surevat surevista.

Vaan siinä eräässä huoneessa kuolematon olento suri yksin, lohduttamattomana.

Taas huoneen ovi narahti, tällä kertaa sisään asteli ylväs, tumma mies. Taistelu oli jättänyt jälkensä häneenkin, tosin hänen haavansa olivat syvempiä ja vuotivat vuolaammin, kuolevainen kun tuo oli, vaikkakin ylhäistä Numenorin sukua. Ylvään miehen lämpimät silmät kiersivät huonetta etsien, lopulta löytäen.

Tavallinen kuolevainen olisi tuskin huomannut illan hämärtämän huoneen nurkassa kyyhöttävää, lyötyä olentoa, mutta samoojan katse näki riutuneen ruumiin, surun himmentämän valon ja käveli olennon luokse varmoin askelin.

Vaalea haltia ei huomannut lähestyvää miestä, jos huomasikin niin tokkopa välitti. Legolas tuojotti kaukaisuuteen seinään nojaten, nojaten niinkuin oli nojannut jo aamusta lähtien. Hievahtamatta, liikkumatta. Miehen katse oli täynnä huolta tuon kauniin olennon puolesta, jota kohtaan hän tunsi suurta ystävyyttä ja kiintymystä. Hän tiesi ketä Legolas suri, oli tietänyt alusta lähtien. Ja hän oli taistelun keskellä yrittänyt pelastaa tuon rakkaan, muttei ollut pystynyt.

Samooja polvistui haltian viereen ja otti tämän käden omaansa. Vaikka suru olikin saanut Legolasissa vahvan otteen, sykki hänen sydämensä vielä vahvana eikä hänen haltiaruumiilleen ominainen lämpö ollut kadonnut minnekään. Mies puristi kättä kevyesti, saaden Synkmetsän prinssin havahtumaan ja kääntämään surun sumentamat silmänsä tähän. Huolestuneet ja surevat silmät kohtasivat, eikä sanoja tarvittu.

Samooja otti haltian lämpimään syleilyynsä, lohdutti olemassaolollaan. Legolas takertui toisen tarjottuun lämpöön ahnaasti, haluttomana päästää irti.

Sinä he olivat polvillaan kivisellä lattialla, lohduttaja ja lohdutettava. Ei kyyneliä, ei itkua, ei turhautunutta huutoa. Vain paljasta, äänetöntä, kuolematonta surua jolle ei näyttänyt olevan loppua. Mies kyllä tiesi, etteivät kyyneleet kertoneet surusta mitään. Itkijän kyyneleet voitiin kuivata, mutta miten voitiin lohduttaa äänetöntä surijaa? Miten lohduttaa surevaa haltiaa jonka suru olisi oleva ikuinen ellei se häntä itse korjaisi ja lopettaisi sitä kärsimystä suoden mahdollisuuden ikuiseen rakkauteen.

Aikaa kului. Ehkä minuutteja, kenties tunteja. Mutta se kului. Varjot pitenivät pitenemistään, taivas värjäytyi purppuraiseksi, tähtiä syttyi tummenevalle taivaalle auringon jättäessä maailman taas yhdeksi yöksi. Ämyrinlinnan huoneissa tuli hiljaista, väsynyt kansa painautui levolle raskaan päivän pääteeksi. Vaan yhdessä huoneessa vielä valvottiin.

"Aragorn..."

Heikko äännähdys, väsynyt ääni. Hiljainen toive.

Aragorn painoi ystävänsä syvemmälle syliinsä vastaten pyyntöön ikuisella kielellä. Legolas painoi päänsä lohduttavaa olkapäätä vasten ja oli valmis itkemään. Mutta kyyneliä ei tullut, ainuttakaan ei virrannut hänen kauniille kasvoilleen. Hän halusi itkeä, halusi itkeä surunsa pois jotta hän voisi olla vielä avuksi Saattueelle, auttaa Aragornia saavuttamaan esi-isiensä perinnön. Tuhota Sauronin ja jokaisen örkin joka hänen eteensä eksyi.

Mutta suru painoi häntä yhä raskaana kuin suunnaton, hyytävä villahuopa. Hän ei pystynyt, hän ei kyennyt...

"Aragorn..."

Sama ääni, tällä kertaa heikompi, pyytävämpi.

Samooja erkani halauksesta ja nosti haltian kasvot samalle tasolle omiensa kanssa. Silmistä paistoi mieltä riepottava suru, suuri kaipaus ja rakkaus. Mutta Legolasin ruumis oli yhtä riutunut; väsynyt, haavoittunut, uupunut.

"Tule, mellonamin, meidän pitää puhdistaa haavasi," Aragorn kuiskasi pehmeästi ja nosti ystävänsä lattialta, tukien häntä omalla ruumiillaan. Hitaasti he liikkuivat kohti ovea samoojan johdattaessa haltiaystäväänsä sairastuvalle.

Mies tiesi mitä näin vahva suru tekisi haltialle. Kietoutuisi mieleen, vangitsisi ajatukset ja lopulta tukehduttaisi, viimein haivuttaisi sydämen lyönnit. Mutta nyt hänen oli tehtävä kaikki voitavansa saadakseen Legolasin ajatukset pois surusta. Synkmetsän prinssi oli ollut hänen ystävänsä aivan liian kauan jotta Aragorn oli saattanut vain katsoa vierestä kun tämä riutui surussaan. Sitäpaitsi hän oli antanut lupauksen, lupauksen kuolevalle joka hengitti viimeisiä henkäyksiään tämän maailman ilmaa.

"Älä anna hänen vajota epätoivoon. Käännä hänen katseensa surusta, minulla on aikaa odottaa."

Viimein viimeinenkin taivaanrannassa leikkivä auringonsäde oli vaipunut yölliseen lepoon ja taivas oli tumma, kuun ja Eleberethin tähtien valaisema. Yö oli sees lukuunottamatta muutamia mustia pilviä Idässä, jossa Mordor ja Sauronin pahuus sylkivät ilmaan mustia höyryjä saastuttamaan Ardan puhdasta ilmaa.

Keskimaa nukkui. Vain ikävä valvoi.

* * *

Kastepisarat kimmelsivät aamun ensimmäisisissä säteissä Rohanin vehreällä nurmella tähtien jo haipuessa öisiin piiloihinsa, muutamien sinnikkäiden vielä loistaessa vaalenevalla taivaankannella. Aamuyön hiljaisuus oli rikkumaton.

Ämyrinlinnassa, erään tietyn huoneen ovi narahti auki ja Legolas, Synkmetsän prinssi, käveli sisään. Tämä kaunis haltia ei astellut huoneen nurkkaan, siihen nurkkaan jossa hän oli rakastanut ja surrut, jossa häntä oli rakastettu ja lohdutettu. Ei, hän käveli huoneen ikkunan luokse. Kivi reunusti aamun kohmeen huurruttamaa lasia karulla ja silti niin kauniilla tavalla. Haltian kirkkaat silmät katselivat ulos ikkunasta käden levätessä ikkunan syväyksellä, sormien hyväillessä hajamielisesti sileää kiveä. Kauniin sinisiä silmiä reunusti suru, niistä tihkui kaipuu. Vaan kasvojen ilme oli rauhallinen ja tyyni.

Kuolemattoman katse harhaili kaukana horisontissa, Ardan toisella laidalla. Silmät etsivät, kuin yrittäen löytää jotain kadonnutta, jotain hyvin rakasta. Viimein katse kiinnittyi orastavaan auringonnousuun, punertavaan taivaanrantaan ja sen taakse. Ketään kuolevainen ei olisi saattanut erottaa mitään erikoista auringon nousevista säteistä, mutta haltian silmät eivät ole kuin kuolevaisen silmät, haltian katse on eri kuolevaisen katsetta. Ja mitä Legolas taivaanrannasta löysi, sitä ei kukaan saa koskaan tietää. Mutta se sulatti hänen piirteensä lämpimään hymyyn, hälvensi surua hänen sisimmässään ja teki tilaa ilolle joka puolestaan tuikki Eärendilin tavoin prinssin kirkkaissa silmissä.

Yksinäinen kyynel vieri haltian vaaleaa poskea pitkin ja putosi leualta kiviselle lattialle. Mutta hymy pysyi eikä ilokaan kaikonnut tuikkimasta silmistään. Haltia painoi kauniin otsansa ikkunan viileää lasia vasten, tuijottaen edelleen jotain taivaanrannassa. Pitkät sormet harhautuivat piirtelemään kuvioita huuruiseen lasiin ja huulet liikkuivat muodostaen haltiankielisiä sanoja ja rakkaudentunnustuksia lähes äänettömästi Rohanin kosteaan aamuilmaan.

Tänään oli se päivä. Tänään he jättäisivät Helmin Syvänteen ja jatkaisivat matkaa kohti Rautapihaa ja sieltä itään, kohti uusia taisteluita ja vapaampaa Keskimaata. Legolas tiesi että häntä tarvittaisiin. Kaikkia tarvittaisiin. Mutta kun Aragorn olisi kruunattu ihmisten kuninkaaksi... silloin häntä ei enää tarvittaisi, ehkä silloin... silloin hän voisi lähteä. Ehkä. Kukaties.

Mutta Haldirilla ei ollut kiire, he voisivat odottaa.

He tulisivat viettämään kaikki maailman ajat yhdessä.

Näiden ajatusten saattelemana jätti Synkmetsän prinssi erään Ämyrinlinnan monista kivisistä huoneista joka oli todistamassa kuolematonta rakkautta ja ystävyyttä.

Viimein aurinko puhkaisi maan ja taivaan rajan sallien säteidensä valaista koko Keskimaan. Viimeisetkin tähdet sammuivat ja auringonnousun värit sulivat saumattomasti yhteen saaden taivaanrannan palamaan ikuista liekkiä. Liekkiä, joka palaisi ikuisesti vielä maailman kaatumisenkin jälkeen.

Ikuisen rakkauden liekkiä.

~~*FIN*~~

A/N2: Jos jatkoa kaipaa, voi heti perään lukea Uusi Aamu - ficcini joka toimii eräänlaisena jatkona tälle, vaikka onkin kirjoitettu vajaa kaksi kuukautta ennen. Toivottavasti piditte.

[Unikeko]

WAU!! Hieno ficci, ja pääsin vielä ensimmäisenä kommentoimaankin! Vaikka kyllä tämä on aika kauan täällä ollut ilman kommenteja. Saanen ilmaista ihmetykseni siitä. Uskoisi, että näin hienoa ficciä olisi sentään jo kommentoitu. *Ja rakentava palaute osti itselleen sukset ja suksi kuuseen, ja sitä on varmaankin turha odottaa alas sieltä* Ja edelleenkin toistan kommenteissani samaa asiaa, mutta tämä on aivan M-A-H-T-A-V-A!!!

[Kurenai]

Tämä alkoi itkettää. Olin ihan varma, että Legsu tekee itselleen jotain, mutta onneksi ei! Se olisi pilannut idean ja tehnyt tästä angstisenitkuficin, jollaista en nyt tahdo lukea. Anygays, pidin tästä.

[humppasukka]

oioioioioioioiiiiii
tää oli ihana ficci, ja olen unikeon kanssa samaa mieltä rakentavasta kritiikistä. ei tästä voi antaa rakentavaa palautetta, koska tää on ihan älyttömän hyvä *hali*
paitsi että sana "ketään" vähän häiritsi tuossa loppupuolella... ei vaan sopinut näin kauniisti ja sulavasti kirjoitettuun ficciin.
mutta oli ihan älyttömän ihana *ruttaa*

[Gorith]

Kiitos kommenteista! Minäkin jo ihmettelin että mikäs tässä on vikana kun kolkytä ihmistä on lukaissut eikä kukaan ole kommentoinut iski pieni epävarmuus että eika tämä nyt niin huono voi olla. Vaikka minunhan on tästä huono valittaa kun en itsekkään kaikkea kamalasti kommentoi... Huppista, siis takaisin asiaan.

Unikeko: Ai sinnekö se suksi? *naur* Offia? Missä? No kiitos kiitos, mukavaa kun pidetään
Lady Love: Minä en halunnut tappaa Legsua... vielä. Minä kun tein sen jo pari kuuta sitten Uudessa Aamussa enkä jaksaisi toistaa itseäni niin läpinäkyvästi, teen sitä muutankin jo ihan tarpeeksi. Ja taas, kiitos kommentoimisesta ja mukavaa että pidit.
humppasukka: *rutsii takaisin* Kiitoskiitos! Pitänee ilmeisesti tarkistaa noiden ketään-sanojen määrä... Minulla on paha tapa toistaa itseni, kuten jo totesin. Ihana ava, BTW...

[killendaali]

Ohhoh. Tämä oli aivan ihana ficci! Loppu oli melko surullinen mutta alku oli aivan ihanan söpö. Virheitä en löytänyt mutta en minä niitä etsinytkään. Sujuvaa tekstiä. Jos kaikki ficit ois tämmösiä niin minä en varmaan muuta tekisikään ku lukisin näitä.