Soljet solmussa, PG-13, Haldir, Rúmil/Orophin

[mythme]

Title: Soljet solmussa
Author: mythme
Rating: PG-13?
Pairing: Haldir, Rúmil/Orophin
Genre: slash...?, movieverse
Disclaimer: Lainailen Tolkienin hahmoja. En tee rahaa.
Summary: Miten oikeaoppisesti pukeudutaan haltiahaarniskaan ennen marssia kohti enemmän kuin todennäköistä kuolemaa?


Kultainen metsä oli herännyt eloon. Satoja haltiasaappaita oli vedetty jalkoihin, ja hermostuneen ja innostuneen oloiset jalat tömisyttivät nyt pehmeästi lehtien peittämää maata. Haarniskoidut haltiamiehet keräsivät varusteitaan, joukkojaan ja rohkeuttaan. Ihmisiässä mitattuna oli kulunut kauan sitten viimeisen suuren sodan, mutta miekat oli pidetty terässä ja haarniskat ruosteetta. Heillä oli ollut aikaa nähdä vaivaa vaikka vain muistojen vuoksi.

Haldir silmäili tyytyväisenä joukkojaan kulkiessaan talanilleen päin, sanoi muutaman sanan ohjeeksi tai rohkaisuksi yhdelle jos toisellekin pitäen kasvoillaan tyynen, mutta päättäväisen ilmeen, kätkien pahat aavistukset mielensä lukkojen taa.

Iloiset naurahdukset kotitalanin suunnalta herättivät hänen huomionsa. Hänen otsansa rypistyi ja hän tihensi askeliaan päästäkseen selville kenellä oli niin hauskaa näin kohtalokkaalla hetkellä. Hän harppoi kolme tai neljä askelmaa kerralla puun ympäri vievää porrasrakennelmaa ylöspäin, ja saapui lehvästön peittämälle, tuuheiden oksien suojaamalle tasanteelle, jota sytytetyt lyhdyt valaisivat, sillä oli jo myöhäinen ilta.

”Kiinnitä se tiukasti!” Haldir kuuli veljensä äänen komentavan. ”Haluan nähdä esteettä eteeni!”

”Olisihan se tosiaan kauhean noloa, jos kompastelisit sokeutuneena omien hiustesi tähden!” vastasi Orophin naureskellen ja letitti taitavin sormenliikkein veljensä vaaleaa hiusputousta pienille sivuleteille, jotta veli ei nolaisi itseään eikä satuttaisi ketään ketä ei sopinut satuttaa.

”Olisi myös kauhean noloa, jos nuolesi osuisi johonkuhun aivan muuhun kuin örkin nahkaan, jos et pystyisi tähtäämään kunnolla, kun tukkasi roikkuu silmillä!” jatkoi Orophin kuvailuaan.

”Auts! Varo vähän!” sähähti Rúmil ja vei kätensä suojaamaan takaraivoaan.

”Olet päästänyt sen takuille! Oma syysi!”

Haldir silmäili hetken Orophinia ja Rúmilia hampaitaan kiristellen, suoni ohimollaan uhkaavasti sykkien. Hän hengitti muutaman kerran kiivaasti sisään ja ulos.

”Luuletteko, että olemme menossa johonkin juhliin, vai?! Te kuolette siellä!” hän huudahti seisoen keskellä lattiaa käsivarsiaan heilutellen.

Silmäparit kääntyivät tuijottamaan häntä.

“Ojennatko hanskani?” kehotti Rúmil äkkiä ylpeä ilme kasvoillaan, ja veti nahkahansikkaan käteensä kuin Haldirin sanoja ei olisi koskaan sanottukaan.

“Ettekö kuule mitä sanon! Tämä ei ole mitään leikkiä!” Haldirin kasvot punehtuivat raivosta.

“Toinen, olisitko ystävällinen?” Rúmil sanoi, ja otti vastaan Orophinin ojentaman oikean käden hansikkaan, johon myös oli ommeltu paikat vain etu- ja keskisormelle.

Veljet jatkoivat pukeutumistaan kuin Haldir olisi vain kertonut millaista säätä oli luvassa. He olivat jo pukeneet asun alle kuuluvat housut ja paidat, ja ohuet, mutta lämmittävät nahkaiset hameet, ja Rúmil, vikkelämpänä ja alituiseen ja häpeämättä Orophinilta apua pyydellen, oli jo ennättänyt verhoilla vartalonsa kultaiseen suomuhaarniskaan, jonka ylle hän oli vetänyt tiukan nahkaliivin. Orophin veti juuri nuolenkärjet pysäyttävää suomuhaarniskan alaosaa alavartalonsa suojaksi.

“Solmitko nyörini?” Orophin kysyi ja Rúmilin kasvot katosivat hetkeksi hänen selkänsä taa.

“Vedä tiukkaan, ettei se putoa”, muistutti Orophin ja nosteli alaosaa kohdalleen.

Rúmil sai auttaa myös suomukuvioisen yläosan paikalleen vetämisessä, ja nahkaliivin nyörityksessä, ne kun oli tiukoiksi tehty, ihan tarkoituksella, jotta päälle tulevat kovat haarniskan osat istuisivat mahdollisimman napakasti.

Rúmil vei kätensä vyötäisilleen ja kääntyili esitellen hoikkaakin hoikempaa varttaan. “Enhän vain näytä liian tukevalta tässä asussa? Tässä on kyllä niin monta kerrosta, etten ihmettelisi, jos luulisi minua paksummaksi kuin olenkaan!”

Haldir ähkäisi.

“Sanoitko jotain, veliseni?”

“Ei, en mitään”, Haldir sanoi päätään pudistellen. Joku toinen olisi voinut kuulla hänen äänestään, miten kyllästynyt hän oli seurailemaan sivusta veljiensä tyhjänpäiväistä intoa. Missähän hänen omat sotavarusteensa olivat? Hän oli pitkään pärjännyt harmaissaan, niitä kun ei metsän varjoista erottanut. Piiloutuminen oli riittänyt suojaksi tähän asti, ja jousenkantaman päästä oli voitu tehokkaasti ajaa örkit pakosalle. Mutta suora hyökkäys tulisi vaatimaan toisenlaisen asun.

Veljet kiinnittivät jo toinen toisensa lantiolle haarniskan osia, ja solmivat kumpikin toisen takamuksen yli ristiin vievät soljet kiinni. Orophinin kädet viivähtivät veljensä vyötäröllä, ja hän kuiskasi jotain hänen korvaansa. Haldir ei kuullut sanoja, mistä oli oikeastaan vain hyvillään, sillä molemmat alkoivat hihitellä ja vilkuilla toisiaan kuin heillä olisi ollut jokin yhteinen syntinen salaisuus. Haldir selvitti kurkkuaan, ja veljet vakavoituivat kuin olisivat hänen olemassaolonsa onnistuneet hetkeksi unohtamaan.

“Viittani”, Rúmil sanoi Haldirille.

“Niin…?“ Haldir katsoi veljeään kysyvästi.

“Istut sen päällä!“

“Anteeksi, en huomannut”, sanoi Haldir, kohottautui tuolilta ja ojensi harmaan villaviitan veljelleen, joka leyhäytti sen hartioittensa suojaksi ja sulki sen pyöreällä soljella kaulansa ympärille ennen kuin tarttui hymy suupielissään karehtien aseisiinsa.

“Ei se niin tule! Sotket kaiken!” Rúmil komensi taas Orophinia, joka oli onnistunut kietomaan nuoliviinin ja miekkakotelon nahkavyöt väärin veljensä harmiksi.

Valkosulkaiset nuolet pujotettiin huolella viiniin, miekat vietiin tuppeen, ja jouset napattiin käteen. He olivat melkein valmiita.

Orophin painoi kypärän Rúmilin päähän.

“Onhan tukkani hyvin?”

“On on”, vakuutti Orophin. Sitten hän laittoi kypärän omaan päähänsä ja kääntyi katsomaan apean näköistä Haldiria.

“Haldir, et pukeudu. Eikö juuri sinun pitäisi olla ensimmäisenä valmiina näyttämässä joukoillesi esimerkkiä?”

“Älä hätäile, Orophin. Olen valmis tuossa tuokiossa”, vakuutteli Haldir. “Menkää te vain edeltä ja katsokaa, että kaikki on kunnossa.”

Orophin kohautti olkapäitään ja asteli alas portaita Rúmilin perässä.

“Saappaani hiertää kantapäätä”, kuuli Haldir Rúmilin sanovan.

Haldir pyöräytti silmiään. Voi Valarin tähden! Ei varmaankaan kannattanut kertoa miten pitkä marssimatka heillä olisi edessään. Mitenkähän Rúmilin kantapää jaksaisi sen jälkeen?

Hän nousi seisomaan katsellen ympärilleen haikein mielin. Palaisiko hän tänne enää koskaan? Metsä oli käynyt tutuksi, mutta veri oli vetänyt häntä ajoittain vieraillekin maille. Puiden välistä näkyi, miten tähtitaivas peittyi pilviin, jotka itsepintaisesti pyrkivät valtaamaan koko taivaan idästä päin.

Hän alkoi haluttomasti vetää harmaata tuttua nuttua päältään, jättäen mustat housut ja paidan ylleen, ja otti vaatearkustaan huolella ja rakkaudella kestäviksi valmistamansa haarniskansa lukuisat osat. Ensiksi hän veti nahkaisen hameen päälleen hymähtäen sen mallin hullunkurisuudelle ja naismaisuudelle, mutta hän tekisi kuten muutkin, eikä jättäisi mitään pois.

Sitten hän tarttui suomukuvioituun alaosaan, jätti sen nyörit kiinni ja pujotti vyötärön aukosta ensin toisen, ja sitten toisen jalkansa sen sisään ja nosti vaatteen lanteilleen. Hän kiristi takamuksensa päällä olevat nahkanyörit ja etsi katseellaan seuraavaa vaatekappaletta. Suomuhaarniskan yläosa oli tiukka. Se jumittui hetkeksi jonnekin hänen kainalonsa ja kaulansa väliin, mutta hän sai ujutettua sen paikalleen ja oli hetken iloinen siitä, että oli yksin, eikä kukaan ollut näkemässä hänen kömpelyyttään.

“Tämä on noloa…“, hän mutisi hiljaa itsekseen sukien sotkeentuneita hiuksiaan. Hän etsi suuren lehden, jolla leyhytteli kuumottavia kasvojaan.

Seuraavaksi hän pujotti tiukan punaruskean nahkaliivin olkiensa yli, hapuili sormillaan selkäänsä, löysi nyörien päät, veti niistä ja kiristi liivin sopivaksi. Yhtäkkiä nyöri katkesi. Hän mutisi muutaman kirouksen, mutta päätti antaa liivin olla. Se pysyisi muutenkin paikallaan, tai niin hän ainakin toivoi. Hän kiinnitti liivin pienet eteen tulevat soljet, ja kumartui sitten etsimään arkusta punaruskeat hansikkaat, jousimiehen tarpeisiin valmistetut, puki ne käsiinsä, ja sai taas taistella pienten solkien kanssa.

Hänen ilmeensä tiukkeni. Miten monta kertaa he olivat tämän joukkojen kanssa tehneet ja kilpailleet siitä, kuka olisi ensinnä valmis? Nyt hänen liikkeensä olivat hidastuneet ja miltei taitamattomat. Hän ei saanut yksinkertaistakaan solkea kiinni! Hän ei ollut vielä valmis. Siitä hän oli tuskallisen tietoinen.

Hän tarttui kovaksi muotoiltuun, hohtavaan ja haltiakielisin suojaavin loitsuin kirjailtuun haarniskaan, ja taiteili sen lanteilleen. Oliko hän kenties hieman tukevoitunut, kun kaikki tuntui niin painavalta ja oli hankala liikkua?

Hän hapuili solkea muttei saanut sitä osumaan kohdalleen. Hän ei mitenkään selviäisi tästä. Hän sormeili uudestaan solkea takamuksensa kohdalla, muttei onnistunut kiinnittämään sitä, ja joutui jättämään sen auki.

“Hei…”, Haldir korotti vähän ääntään.

Hän yritti uudelleen, mutta antoi sitten lantiota suojaavan haarniskan pudota talanin lattialle, ja etsi sen sijaan rintahaarniskan, johon pujotti molemmat kätensä, ja veti sen rinnalleen tajuten saman tien, ettei mitenkään ylettyisi itse kiinnittämään solkia ristiselässään.

Hän antoi päänsä vajota takakenoon ja hän voihkaisi.

Miksi näin piti käydä hänen elämänsä aikana? Eikö hän vain saisi lähteä Harmaisiin Satamiin kuten niin moni muu ja jättää kaiken taakseen? Miksi hänen piti aina olla niin luotettava ja hyvä soturi? Miksi hän oli syntynyt haltiaksi?

Epätoivoisena hän levitteli haarniskansa osia pitkin talania, ja kokeili kypärääkin päähänsä, mutta potkaisi sen sitten nurkan varjoihin. Hän vetäisi punaisen viittansa arkusta, mutta jätti sen pukematta ylleen. Ensin haarniska, hän ajatteli.

Miekka odotti häntä. Haltiat odottivat häntä. Lupaavan näköiset rivistöt olivat jo asettuneet odottamaan käskyä aloittaa marssi itään päin.

Soljet eivät sulkeutuisi itsestään. Hän luovutti. Hän nielaisi saadakseen äänensä kuulostamaan selkeämmältä, ja henkäisi syvään ennen kuin huudahti:

“Auttaisiko joku?“

~ Loppu ~

[Sparks]

Olipahan vaan mielenkiintoinen summary, minun oli aivan pakko lukea, mitä sen takaa löytyy...

Tämä oli todella jännä siksi, ettei tässä ollut oikeastaan mitään perinteistä. Idea oli uusi, toteutus oli uusi, ficin muotokin tuntuu uudelta. Ei mitenkään turhan yksiselitteinen tarina.

Hän ei ollut vielä valmis. Siitä hän oli tuskallisen tietoinen.

Jos minä tästä ficistä jonkun paljonpuhuvan kohdan löysin, niin se olisi sitten tuo. Jotenkin tuossa vaiheessa koko ficin idea - tai ainakin se, miten itse tulkitsin tämän - aukeni minulle. Toinen hyvin mieleenjäävä kohta on viimeinen lause.

Muutamissa kohdissa hieman kummastelin lauseiden sanajärjestystä ja sananvalintoja, mutta sujuva kokonaisuus siitäkin huolimatta, oli mukava lukea.

[mythme]

Kiitos Sparks!
Olen aivan yllättynyt, miten paljon hienoja juttuja ficistäni löysit, vaikka olin itse niin pettynyt lopputulokseen, etten ensin aikonutkaan sitä tänne laittaa. Alkuperäiseen 1,5 vuotta sitten virinneeseen ideaan kuului vähän rankempaa toimintaa, mutta en saanut sitä toimimaan. Ehkä oli parempi niin.

Sanavarastoni on vähän suppea... ja lauserakenteeni mielipuolisia ja kielenvastaisia. En voi sille mitään.
Vai olenko tietämättäni erikoisuudentavoittelija?

[Elvédan]

Tämän ficin vahvuus on ehdottomasti erilaisuus.

Minen huomannut mitään vaikeita tai turhan kiemuraisia lauserakenteita tai muutakaan kieliopillisesti korjattavaa, johtuneeko sitten siitä, että olen tottunut lukemaan kaikenlaista...? Anyway, teknisesti oli oikein nautittavaa luettavaa.

Orophin ja Rúmil olivat kovin symppiksiä, heistä oli mukava lukea. Haldir myös, olipa hieno ajatus, ettei hän niin innoissaan ollutkaan lähdössä Helmin Syvänteelle. Häntä tuli hieman sääli, mutta toisaalta oli loistavaa, että hän joutui lopussa nielemään ylpeytensä ja pyytämään apua. Mii.

Pidin kovasti. Tällaiset lyhyehköt tilannekuvaukset/kohtaukset ovat aivan mielettömän upeita - ainakin ne, joita minä olen viime aikoina lukenut. Tämä ficci lukeutuu niihin.

[Annatar]

Minusta tämä on tosi hilpeä ficci, aika hienovaraisella tavalla vielä Pistää väkisinkin suupielet nykimään ja saa pienet hihitykset karkailemaan -ei voi millään pysyä vakavana kun tuon kaiken näkee mielessään. (Tämän todella näkee silmiensä edessä.)

Paitsi että olet kuvannut tosi hienosti tuon pukeutumisen ja tietyn hetken, tästä löytyy loppujen lopuksi muitakin vivahteita kuin mitä aluksi ja päällepäin kuvitteli.
Ei mikään tavanomaisin tarina tällä osastolla -ja nimenomaan tosi positiivisella tavalla erottuva ^^

Sinä olet kuvannut tosi mukavasti kaikki pienet eleet, Haldirin silmänpyörityksistä Rúmilin ja Orophinin valikoivaan kuuloon -ne sopivat tosi hyvin juuri niihin kohtiin, mihin olet ne kirjoittanut. Ja loppukin on aivan ihana Ei minua tullut vastaan mitään erityisen häiritseviä lauseita tai sanajärjestyksiä.

Tämä on yksi monista hauskoista kohdista:

"Hän tarttui kovaksi muotoiltuun, hohtavaan ja haltiakielisin suojaavin loitsuin kirjailtuun haarniskaan, ja taiteili sen lanteilleen. Oliko hän kenties hieman tukevoitunut, kun kaikki tuntui niin painavalta ja oli hankala liikkua? "

[abcd]

Aivan ihana! Mä tykkäsin!

Olen tottunut lukemaan ficcejä, joissa Haldir on nimenomaan se 'aktiivinen osapuoli', joten tää oli aika piristävää vaihtelua. Tuo koko pukeutumiskohtaus oli todella hyvin kirjoitettu! Rúmilin hiusten letitys oli tavattoman intensiivinen kokonaisuus jollain tapaa. Teksti oli sujuvaa ja yksityiskohdat, kuten haarniskan osat ja niiden sijoittelu oli huolella mietitty (esim. jousiampujan hanskassa olevat vahvikkeet jne.). Jostain syystä mä tykkään just tuommosista pienistä jutuista, kun ne on kohdallaan.

Jossain päin pistin minäkin merkille hiukan hassun sanajärjestyksen, muttei se haitannut lukuelämystä millään lailla. (Johtunee siitä, että mulla on itellänikin tapana rakennella mitä mielenkiintosimpia lauserakenteita... ) Ja se tosiaan oli vain yhdessä kohtaa, joten en ottaisi siitä mitään paineita. Sellaisia löytyy joka toisesta ficistä ilman että ne aiheuttavat sen kummempaa häiriötä. ^^

Tää oli ihana:

Orophin painoi kypärän Rúmilin päähän.

“Onhan tukkani hyvin?”

[Gorith]

Minutkin veti tämän ficcin lukemaan nimi ja summary, enkä todella joutunut pettymään. Tämä oli oikein hilpeä pätkä, vaikka rivien välistä voikin lukea sanojen vakavammatkin merkitykset, kuten Sparks jo ehtikin toteamaan.

Tämä oli jotain aivan erilasita ja uniikkia, ihan uusi idea. Ja se vieläpä toimii. Minusta nuo vähän erityisemmät sanajärjestykset tukivat tarinaa oikein hyvin, erilaiset lauserakenteet vain värittävät tekstiä - kunhan niiden tarkoitus pysyy samana. Harmillisen moni kirjoittaja pysyy niissä samoissa vanhoissa sanajärjestyksissä, kai peläten tekstinsä tulevan väärinymmärretyksi tai vaikeaselkoiseksi. Oho, offia. Mutta kaappikellon kautta takaisin aiheeseen...

Siispä, pidin. Kai se oli tässä tarkoitus saada sanotuksi.

[mythme]

Kiitos teille! *kumartaa tukka maata viistäen, ei siis ihan otsa maassa asti*

Olette te melkoisia tulkitsijoita, sillä ei minulla kirjoittaessani ollut minkään sortin taka-ajatuksia monimerkityksellisyyden suhteen. Hassua! Tai sittenkin aika hienoa! Olette älykkäitä lukijoita!

Kokemuksen syvällä rintaäänellä totean, että tiedän, miten vaikeaa ja aikaavievää on 3. ajan haltiahaarniskaan pukeutuminen kaikkine kerroksineen, solkineen ja nyörityksineen. Ei siitä yksin selviä, ellei omista kumimaisesti venyviä ja taipuvia käsivarsia. Minä en omista. Omasta asustani ei ole enää varsinaisia haarniskan osia jäljellä, maalien halkeilun takia, eikä jousta, eikä miekkaakaan, mutta muistan sen tunteen, mikä asun valmistukseen ja lopulta valmistumiseen, ja päälle pukemiseen liittyi! Kenties onnistuin välittämään osan siitä tämän ficin kautta muillekin?