Lohtu, PG (Arwen/Éowyn)

[Annatar]

Title: Lohtu
Author: Annatar
Paring: Arwen/Éowyn
Rating: PG
Genre: Draama, femslash
Warnings: AU
Disclaimer: Kaikki hahmot ovat herra Tolkienin, minä hiukan lainailen niitä.
Summary: Minificci. Ithilienin suuriruhtinas Faramir on poissa, Éowyn on lohduton surussaan. Tämän voi lukea parituksella tai ilman.

A/N: Menin sitten ja tapoin Faramirin. Hitusen kuiva ja kliseinen ficlet, aikamuodotkin heittelehtivät hiukan.


Lohtu

Tapahtui viimeisten kesäpäivien vaihtuessa syksyiseen ruskaan, että Ithilienin suuriruhtinas Faramir Denethorin poika väsyi elettyään pitkän ja kunniakkaan elämän ja nukkui pois rauhallisessa aamunkoitossa.

Ithilienin Éowynin kasvot ovat surullisemmat ja lohduttomammat kuin koskaan sinä aikana, jonka Arwen Undómiel on hänet tuntenut ja läheiseksi ystäväkseen maininnut; ja Gondorin kuningatar on sentään tuntenut naisen kauan ihmisten laskemassa ajassa.
Hän on nähnyt vaaleatukkaisen naisen säteilevänä morsiona, joka on vuosien ja eletyn elämän mittaan saavuttanut aivan erilaista kypsyyttä ja voimaa kuin hänellä oli kukkeimpina nuoruusvuosinaan.
Nyt Éowynin hiukset taittuvat enemmän hopeaan kuin kultaan, hänen silmänsä ovat käyneet sinessään hailakkaammiksi -joskin ne ovat säilyttäneet tarkan katseensa- ja kaikki hänen ilonsa ja menetyksensä näkyvät avoimesti hänen kasvojensa uurteissa.
Arwenin katseelle nainen on säilyttänyt kauneutensa ja lumovoimansa: kuitenkin tämän kauneus on entisen päivänpaisteen sijaan paremminkin verrattavissa tähtien ilkikuriseen ja salaperäiseen tuikkeeseen.

Side näiden kahden naisen välillä on syventynyt vuosien saatossa lujaksi ja kestäväksi, vaikka nuori rohanilaisneito ohitsemenevässä huumassaan aluksi kuvittelikin rakastavansa Arwenin kohtaloksi tarkoitettua miestä, Esteliä. Mutta Faramir Denethorin pojan mieltyessä rohanilaisneitoon oli Éowyn valmis myöntämään erehdyksensä itselleen, sillä vasta Parannuksen Tarhassa hänen suurin ja todellisin rakkautensa seisoi tummana ja voimassaan lempeänä hänen edessään.
Arwen ymmärsi naista ja näki sydämellään, että tämän rakkaus Faramiriin oli vilpitöntä; eikä hän epäröinyt luottaa naisen uskollisuuteen.

He ovat kumpikin yksinäisessä asemassa olevia naisia, vaimoja ja äitejä, jotka ovat tarvinneet tukea ja lämpöä toisiltaan. Eikä kummankaan koskaan ole tarvinnut katua päätöstään, kun ystävyys heidän välillään on vähitellen kasvanut suureksi ja helläksi.
Éowynille Arwen on aina saattanut rauhallisin mielin purkaa sydäntään, milloin se on kantanut taakkaa tai huolta; suuriruhtinattaren kanssa hän on saanut nauraa ja hymyillä, jakaa miehensä ja lastensa kanssa kokemansa onnenhetket. Éowynille juuri Arwen on se, jonka onnellisuus on läpi elämän ollut Faramirin tyytyväisyyden ohella hänelle tärkeintä. Niin he ovat lämpimiä ja lojaaleja toisilleen; sen kertovat myös vaivihkaiset, lempeät kosketukset sekä katseet, jotka hehkuvat tulkitsematonta valoa.

Juuri Éowynin vuoksi Arwen nyt matkaa Ithilieniin, jonka ruska hohkaa viimeistä loistoaan ennen talven myötä koittavaa kuolemaa; tuon saman hiipuvan hehkun hän näkee hiipivän ystävänsä surullisille kasvoille. Vaikka Éowynin iho on käynyt entistä läpikuultavammaksi ja ylpeät rinnat ovat menettäneet vuosien kuluttamina pyöreyttään, on hänen silmissään aina palanut intohimo; nyt kuningatar näkee naisen silmissä vain varjoja haipuvasta voimasta.

Tietämättä muusta ja lohduttaakseen Arwen painautuu sanattomasti liki.
Sormet pujottautuvat naisen rypistyvien sormien lomaan, pää laskeutuu varoen kuperalle rintamukselle. Hänelle valkotukkaisen naisen suru on pyhää; tämän murheessa haltia näkee väistämättömästi oman menetyksensä koittavan ja suree sitäkin enemmän tietäessään että omaa murhettaan hän joutuu kantaa yksin, ilman lohduttajaa. Se lähestyy.

Arwenin vartalosta kulkeutuva lämpö lievittää hiukan Éowynin rinnassaan tuntemaa kipua, pitkän aikaa he kaksi vain hengittävät sylikkäin. Sykäyksiä, toveja, ikuisuuden ripauksia. Kunnes kuningattaren silmät tavoittavat kaukaisuuden ja hänen äänensä kulkeutuu kuiskauksena suuriruhtinattaren tietoisuuteen.
"Éowyn, Éowyn, lähestyvä on se aika, jolloin taas lepäät hänen sylissään ja hymyilet kirkkaasti kuin aurinko", Undómiel sanoo tyhjyyteen katsoen.
"Sillä minä näen teidät; kätenne ovat jälleen yhteen liitetyt eivätkä vuodet paina kulmianne."

Suuriruhtinatar antaa silmiensä kyyneltyä kuningattaren sanojen tavoittaessa sulkeutuneet ajatuksensa.
"Ja kenties on vielä kerran koittava se hetki, jolloin te kaksi seisotte ikuisesti rinnallani", hopeatukkainen vastaa viimein äänellä, joka on tunnistamaton hänelle itselleenkin.
"Eikä Estel koskaan jätä sinua", nainen lisää hitaasti.
"Tai minä", hän kuiskaa ja tavoittelee surumielistä hymyä ensimmäistä kertaa moneen päivään.
Arwen suutelee hellästi naisen otsaa ja vastaa väsyneenä tämän hymyyn.
"Niin. Emmekä me enää tunne surua tai yksinäisyyttä."

~ * ~ * ~

[Mithrellas]

Voin antaa anteeksi tuon Faramirin tappamisen, sillä tämä oli aivan ihana pieni ficci. (Pelästyin aluksi että laitoit hänet johonkin brutaaliin onnettomuuteen - luin nimittäin kerran hyväuskoisena jutun, jossa Faramir kuoli hyvin raa'alla tavalla ja nuorena ilman ennakkovaroituksia ja sain siitä elinikäiset traumat). Minun on kyllä aivan pakko taas huomauttaa, että on erittäin epätodennäköistä, että Éowyn olisi elänyt Faramiria pidempään. Faramir kuoli 120-vuotiaana, jolloin Éowyn olisi ollut 108 v. Mutta tuskinpa yksikään rohanilainen on elänyt noin pitkään, keskimääräinen elinikä oli 80 v. ja pitkäikäinen Éomerkin kuoli 93-vuotiaana. Aldor Vanha näytti yltävän 101 vuoteen. (Ja kissaakin kiinnostaa...)

No, nyt kun sain tuon sanottua voinkin keskittyä ylistämään tätä ficciä. Oi oi, mitä minä osaan edes sanoa? Tämä oli kaiken kaikkiaan jotain aivan ihanaa ja herkkää. Miten oletkin saanut vangittua noiden kahden välisen ystävyyden näin kauniisti?

Tässä pari kohtaa, jotka tekivät aivan erityisen suuren vaikutuksen:

Juuri Éowynin vuoksi Arwen nyt matkaa Ithilieniin, jonka ruska hohkaa viimeistä loistoaan ennen talven myötä koittavaa kuolemaa; tuon saman hiipuvan hehkun hän näkee nyt hiipivän ystävänsä surullisille kasvoille.

"Éowyn, Éowyn, lähestyvä on se aika, jolloin taas lepäät hänen sylissään ja hymyilet kirkkaasti kuin aurinko", Undómiel sanoo tyhjyyteen katsoen.
"Sillä minä näen teidät; kätenne ovat jälleen yhteen liitetyt eivätkä vuodet paina kulmianne."

Johan tässä kyynikonkin sydän murtuu. Tämä ei todellakaan ole mikään kuiva tai kliseinen vaan aivan ihana tunnelmapala. Aikamuodon vaihtelu ei häirinnyt yhtään vaan pikemminkin sopi tällaiseen tyyliin.

Kiitos, Annatar. (Kiitänkö minä tosiaan Faramirin tappamisesta? )

[Andune]

Tämä oli ihana ja jotenkin minulle tuli kepeä olo tuossa lopussa. Nuo lupaukset jälleennäkemisestä ja ikuisesta yhdessäolosta olivat aivan ihania, kauniita ja lohduttavia. En kyllä vieläkään ymmärrä kuinka osaat kirjoittaa noin kauniita kuvailuja. Kaunista, kaunista Minä voin hyvin kuvitella Éowynin eläneen pidempään kuin Faramir, olihan tämä melkoisen vahva nainen. No, tämä oli joka tapauksessa aivan ihana. Aivan ihana tunnelmapala, niinkuin Mithrellas asian jo esittikin. Kiitokset!

[Annatar]

Kiitoksia jälleen kommenteistanne, Mithrellas ja Andune! Olipas kaunista palautetta. Hitsi, olen mielissäni kun tykkäsitte tästä kuitenkin ^^

Éowynin ikää ja kuolinvuotta yritin itse asiassa etsiskellä, mutta se ei sattunut silmiin. Sitten ajattelin kylmästi, että jos kerran Aragorn nyyhkii tällä osastolla kerta toisensa jälkeen hylättyään Legolasin kuninkuuden vuoksi, niin miksei joskus näinkin Minä vähän luulen että Éowynin vuosia ja voimia olisivat saattaneet viedä ainakin lapsensaanti ja kaikenlaiset naistenvaivat. Mutta jos se kuolinvuosi vielä jostakin löytyy, niin mielelläni toki kuulisin sen.

Mithrellas, meinasin aluksi laittaa tuonne alkuun Faramirin kuolemasta maininnan yhteyteen huomautuksen, että "Mithrellas, älä pure!" Mutta varsin hauska kuulla että selvisit tästä kuitenkin ilman suurempia traumoja ja piditkin.

Andune, hienoa että tykkäsit kuvailuista Kiva jos tuo loppu ei ollut liian imelä; hiukan mietin kuinka tuollaiset sanat istuvat vanhan naisen suuhun. Mutta jos toivo ja lohtu välittyi läpi niin se on kai pääasia.

(Miksi minä tunnen itseni aina niin urpoksi kommakommatessani johonkin? )

[Mithrellas]

Éowynin kuolinvuotta ei tiedetä, Tolkien ei vaan yksinkertaisesti maininnut sitä missään. Voi olla, että hän unohti koko asian, koska alun perinhän Éowynin piti kuolla Pelennorilla ja Tolkien ilmeisesti vasta aika myöhäisessä vaiheessa keksi jättää hänet eloon. Ehkä hän ei sitten enää muistanut tai ehtinyt miettiä Éowynin tulevaisuutta kovin pitkälle.

Ficeissä on kyllä näkynyt vaikka minkälaista versiota, monet tuntuvat kuvittelevan, että kuolinvuoden puuttuminen tarkoittaa sitä että Éowyn kuoli traagisesti nuorena (en oikein ymmärrä sen päätelmän taustalla olevaa logiikkaa). Sitten on näitä jotka kuvittelevat Éowynin päässeen Valinoriin, koska hän tappoi Noitakuninkaan... Minä itse olen sen verran tylsä tyyppi, että kuvittelen Éowynin eläneen suurin piirtein samanikäiseksi kuin Éomer, n. 90-vuotiaaksi. Ja Faramir elelisi sitten yksikseen elämänsä viimeiset n. 20 vuotta. Se kuitenkin tuntuu kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta. En millään jaksa uskoa, että Éowyn olisi elänyt yli 108-vuotiaaksi, koska hän olisi sitten luultavasti ollut pisimpään elänyt rohanilainen kautta aikojen. Melkoisen epätodennäköistä kaikin puolin, vaikka vahva nainen olikin. Éowyn kuitenkin haavoittui vaikeasti sodassa ja uskon että hän tavalla tai toisella kantoi tätä ja kurjaa nuoruuttaan mukanaan, mikä on voinut lyhentää hieman hänen elinikäänsä.

(Taas luennoimassa...*nolo*)

[Oldis]

Tämä oli hyvin kaunis. Ja tällainen sopivan lyhyt luettavaksi. Siitä kuitenkin tuli selvästi esiin kaikki tunteet, joita siinä oli. Tämä oli kovin hyvin kirjoitettu. Ei liian tarkasti, mutta kuitenkin niin, että tapahtumat pystyi näkemään. Tämä oli kirjoitettu ehkä hieman epätavallisemmasta näkökulmasta, siksi pidinkin kovasti. Harvemmin lukee (minä ainakaan) tarinaa, jossa henkilö on vanha/kuolee vanhuuteen. Kuolemaa ehkä usein on turhankin paljon, mutta vanhuutta vähemmän.
Hyvää femslashiakin on vähän, ja tämä oli todellakin sitä. Ja juuri sellaista femiä, mitä minä mielelläni luen. Ei mitään k-18-tasoista pornoa (vaikka luen minä sitäkin), vaan kaunista, elävää tekstiä, mistä näkyy myös tunteet, ei pelkkä seksi.
Yksi kohta tosin hieman tökkäsi silmään, pilkunviilaaja kun olen. Lausetta en tähän kopioi, mutta pointtini varmaan joku ymmärtää. Miten rinnat voivat olla ylpeät? Siinähän ne kuitenkin ovat, osoittamatta paljoakaan tunteita. (Tiedän, viilaan pilkkua.) Okei, ehkä vanhemmalla ihmisellä eivät ole niin kauniit kuin nuorella, mutta ehkä ylpeys on hieman, no, ei-niin-hyvin kuvaava sana. Tai sitten minä en osaa lukea oikein ja käsitän asiat väärin, joka voi tähän aikaan yöstä olla hyvin mahdollista.
Hyvin kirjoitettu, kaunis tarina tämä kuitenkin oli. Olivat ne rinnat sitten ylpeät tai ei. ^^

[Annatar]

Voi elämä ja aurinko... ei ihme että oli urpo olo, kun pienet harmaat oli taas nähtävästi joukkoitsemurhan partaalla
Éowyn tosiaan haavoittuu pahasti Noitakuningasta tappaessaan, ja mitä tekee Annatar? Annatar läpättää tyhjäpäisenä Éowynin kuvitteellisista naistenvaivoista... Tosin ne kuuluvat minusta Noitakuninkaan kanssa samaan kauhukastiin -ja varsinkin entisinä aikoina, mutta kuitenkin ^^ Vahvaksi naiseksi minäkin sen kuvittelen, mutta täytyi siihenkin heikentäviä arpia jäädä, Faramirin rakkaudesta huolimatta.

En minä oikein osaa kuvitella sitä kuvitella nuorenakaan kuolemaan, Valinorista puhumattakaan. Niidenhän kuuluu vanheta Faramirin yhdessä kanssa kunnes hiukset taittuu hopeaan ja valkoiseen. Sitten ne ehkä jonakin päivänä pitävät toisiaan kädestä, puhuvat asiat läpi jälleen kerran, kiittävät toisiaan yhteisestä taipaleesta ja rakkaudesta ja niin edelleen, kunnes toinen nukahtaa pois ihan rauhallisesti. Ja sitten joskus toinen totta kai seuraa yhtä rauhallisena perässä, onnellisena siitä että pääsee taas rakkaan puolisonsa luo ;D Äh, setä Tolkien on ollut luvattoman huolimaton.

Ja kiitoksia kommentistasi, Oldis! Varsin mukavaa että pidit -ja erityisen mukava kuulla, että nimenomaan tunnepuolesta. Hmm, ehkä tuo vanheneminen on tosiaan ficeissä hiukan samanlainen tabu kuin yhteiskunnassa yleensäkin.

Hyvästä huomautuksestakin kiitos! ;D Se kohta, mihin viittaat, on kyllä aikamoisen epäselvästi kirjoitettu. Tarkoitus oli kaiketi ilmaista hiukan kauniimmin, että pystyt rinnat ovat vuosien mittaan litistyneet ja valuneet alaspäin... mutta se ei oikein taida käydä siitä kohtaa ymmärrettävästi ilmi. Hmm, tuo rintojen ilmeily tai oleminen taitaa olla aika pitkälle oman mielikuvituksen, huumorintajun tai katsantokannan mukainen asia siinä missä muidenkin ruumiinosien kohdalla. Minusta rintoja voi kutsua esimerkiksi väsyneiksi tai surullisiksi silloin kun ne lurpottavat masentuneesti alaspäin tai ylpeiksi kun niiden päät osoittavat vielä varsin terhakasti pohjoiseen -tai sitten ne voivat pomppia iloisina tai täristä innostuneina- mutta ymmärrän kyllä hyvin myös käytännönläheisemmän näkökannan siitä, että ne vain ovat siinä Eihän se ole oikeastaan kiinni kuin näkökannasta tai kuvailutyylistä, ovatko kaikki maailman rinnat vain olemassa vai voivatko ne ilmaista jotakin muutakin. Kielikuvia kaikki tyynni ^^
Mutta pitää varmaankin katsoa sitä kohtaa ja miettiä vielä, voisiko sitä muokata jotenkin ymmärrettävämmäksi. Kiitos vielä kun otit asian esille, minusta oli todella hauskaa ja mielenkiintoista miettiä tuota rintanäkökulmaa. Harvoin sitä tulee pohdittua rintojen olemusta ^^'

(Annatar kiittää ja pahoittelee hymiöraiskaustaan. Hauskaa miten positiivisimmat kommentit tuntuvat muuten tulevan juuri niihin ficceihin, joihin itse on vähiten tyytyväinen ^^)

Edit// Muokkasin Oldiksen nimen.

[Fuu]

Ja ihan varmasti olen lukenut tämän aikaisemminkin ja sitten en muka ole kommentoinut... mur. No mutta nyt korjaan erheeni. ^^
Pidin tästä tekstistä aivan valtavasti. Ensinnäkin se, miten kuvaat näitä vanhenevia kuningattaria, on ihanan rehellistä. Koska eihän ne ikuisesti ole olleet mitään ryppyvoiteessa kylpeneitä, vaan vanhenevia, haurastuvia olentoja. ^^ Ja tämä tarina on muutenkin ihanan realistinen, ei mitään seksyä lääppimistä aviomiehen kuoleman jälkeen vaan läheisen ihmisen lämmintä tukea ja turvaa. Rakastan myös niiden tunteiden kuvausta, tässä näiden naisten läheisyys on hyvin vahva.
(ja ei minua haittaa tämä Faramirin kenties-ennen-aikojaan-tappaminen, voihan tää olla AU ja idea on kuitenkin mukavan toimiva ^^)

Kiitos tästä pätkästä ^^