Unihalvaus (PG-13, L/A)
Lähetetty: Su Maalis 18, 2007 9:55 pm
Title: Unihalvaus
Rating: PG-13?
Genre: Öämöm... kauhu? Lievä slash
Pairing: Legolas/Aragorn (Pitäydyn siinä!)
A/N: Mielenkiintoinen aihe, unihalvaus inspiroi. Perustuu pitkälti unihalvauksen kokeneiden kokemuksiin, mutta myös minun muistooni samankaltaisesta, mutta lyhytkestoisemmasta pahan kohtaamisesta.
Kirjoitin tämän ficin lähinnä samaistuakseni jatkuvan unihalvauksen uhreihin. Voimia heille, nyt olen ehkä saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista kamaluutta se on.
---
Minä herään.
Painoa rintakehäni päällä. Yritän työntää sitä pois, mutta en voi liikuttaa jäseniäni.
Se on taas alkamassa.
Hengitykseni tiivistyy. En halua kohdata sitä taas, voi Valar, en halua kohdata sitä taas. Yritän tehdä jotain saadakseni Legolasin hereille ja lopettamaan tämän, mutta en yksinkertaisesti pysty. Kehoni on lukossa, ja taas muutaman minuutin ajaksi minut on vangittu tähän kauhuun.
Askeleita. Yliluonnollisen nopeita askeleita. Ovi pamahtaa auki luonnottomalla voimakkuudella. Siluetti, kasvoton siluetti, astuu sisään. Kohtaan aina sen saman hahmon, joka ei näe, joka ei hengitä, mutta puhuu, sopertaa omalla kielellään, joka on kamalampaa kuin Mordorin musta puhe, kamalampaa kuin kuolema sanoiksi puettuna. Minä en tiedä tuosta siluetista muuta kuin että se on paha, se on hirvittävän paha.
Kiivaita kuiskauksia. Mustuus lähestyy minua jatkuvasti, lyhyillä, piinaavilla askelilla. Huuleni raottuvat äänettömään pyyntöön, että se lopettaisi, haihtuisi, painuisi omaan pimeyteensä eikä loisi sitä minun makuuhuoneeseeni. Miksi minä olen saanut tämän rangaistuksen, miksi kuningas, jonka on huolehdittava kokonaisesta kansasta, saa riesakseen nämä kokemukset, tunteen, ettei voi huolehtia edes itsestään? Miksi sodan kauhujen jälkeen näen vielä tällaisia asioita?
En ole varma, monesko kerta tämä jo on, kun joudun katsomaan Pahuutta silmiin. Se ei ole örkki, ei Uruk-hai, ei Sauron, se on vain Pahuus. Ja se haluaa satuttaa minua pahemmin kuin edellämainitut yhteensä.
Lasi menee rikki. Minä kuulen sen. Se on korviasärkevän voimakas ääni, mutta makuuhuoneessani kaikki on ehjänä. Minä tulen hulluksi, minä kuolen, minä kuolen! Legolas!
Yritän riuhtoa itseäni irti tästä harhasta, mutta sotienkaan vahvistamilla lihaksilla en pysty siihen. Jokaisessa jäsenessäni veri on muuttunut raudaksi, enkä kykene kohottamaan sormeanikaan, en kääntämään päätäni pois.
Kuiskaukset kiihtyvät. Nyt siluetti lähes huutaa ne. Käsi laskeutuu polvelleni, ja minä yritän huutaa niin kiihkeästi että uuvutan itseni jo yrittämällä. Kylmät sormet kulkevat ihollani taukoamatta. Viime kokemus ei ollut näin hirveä, mutta nyt, nyt minä riudun kuoliaaksi silkasta pelosta. Olen jumissa tässä kauhussa. Legolas!
"Aragorn?"
Hän lausuu nimeni, ja kaikki pahuus, jonka näen ja kuulen edessäni, haihtuu. Kuiskaukset, oven paukahdus ja särkyvä lasi enää kaikuvat päässäni. Raskaus katoaa jäsenistäni, ja minä ainoastaan vapisen.
En näe Legolasin silmiä, mutta viimeistään silloin, kun hän kietoo kätensä ympärilleni ja painaa pääni hänen rintaansa vasten, olen varma että hän ymmärtää. Hänen lämpimät, turvalliset sormensa silittävät hiuksiani, ja annan lihasteni rentoutua.
Tiedän, että hänen sylissään minua ei voi satuttaa mikään.
Rating: PG-13?
Genre: Öämöm... kauhu? Lievä slash
Pairing: Legolas/Aragorn (Pitäydyn siinä!)
A/N: Mielenkiintoinen aihe, unihalvaus inspiroi. Perustuu pitkälti unihalvauksen kokeneiden kokemuksiin, mutta myös minun muistooni samankaltaisesta, mutta lyhytkestoisemmasta pahan kohtaamisesta.
Kirjoitin tämän ficin lähinnä samaistuakseni jatkuvan unihalvauksen uhreihin. Voimia heille, nyt olen ehkä saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista kamaluutta se on.
---
Minä herään.
Painoa rintakehäni päällä. Yritän työntää sitä pois, mutta en voi liikuttaa jäseniäni.
Se on taas alkamassa.
Hengitykseni tiivistyy. En halua kohdata sitä taas, voi Valar, en halua kohdata sitä taas. Yritän tehdä jotain saadakseni Legolasin hereille ja lopettamaan tämän, mutta en yksinkertaisesti pysty. Kehoni on lukossa, ja taas muutaman minuutin ajaksi minut on vangittu tähän kauhuun.
Askeleita. Yliluonnollisen nopeita askeleita. Ovi pamahtaa auki luonnottomalla voimakkuudella. Siluetti, kasvoton siluetti, astuu sisään. Kohtaan aina sen saman hahmon, joka ei näe, joka ei hengitä, mutta puhuu, sopertaa omalla kielellään, joka on kamalampaa kuin Mordorin musta puhe, kamalampaa kuin kuolema sanoiksi puettuna. Minä en tiedä tuosta siluetista muuta kuin että se on paha, se on hirvittävän paha.
Kiivaita kuiskauksia. Mustuus lähestyy minua jatkuvasti, lyhyillä, piinaavilla askelilla. Huuleni raottuvat äänettömään pyyntöön, että se lopettaisi, haihtuisi, painuisi omaan pimeyteensä eikä loisi sitä minun makuuhuoneeseeni. Miksi minä olen saanut tämän rangaistuksen, miksi kuningas, jonka on huolehdittava kokonaisesta kansasta, saa riesakseen nämä kokemukset, tunteen, ettei voi huolehtia edes itsestään? Miksi sodan kauhujen jälkeen näen vielä tällaisia asioita?
En ole varma, monesko kerta tämä jo on, kun joudun katsomaan Pahuutta silmiin. Se ei ole örkki, ei Uruk-hai, ei Sauron, se on vain Pahuus. Ja se haluaa satuttaa minua pahemmin kuin edellämainitut yhteensä.
Lasi menee rikki. Minä kuulen sen. Se on korviasärkevän voimakas ääni, mutta makuuhuoneessani kaikki on ehjänä. Minä tulen hulluksi, minä kuolen, minä kuolen! Legolas!
Yritän riuhtoa itseäni irti tästä harhasta, mutta sotienkaan vahvistamilla lihaksilla en pysty siihen. Jokaisessa jäsenessäni veri on muuttunut raudaksi, enkä kykene kohottamaan sormeanikaan, en kääntämään päätäni pois.
Kuiskaukset kiihtyvät. Nyt siluetti lähes huutaa ne. Käsi laskeutuu polvelleni, ja minä yritän huutaa niin kiihkeästi että uuvutan itseni jo yrittämällä. Kylmät sormet kulkevat ihollani taukoamatta. Viime kokemus ei ollut näin hirveä, mutta nyt, nyt minä riudun kuoliaaksi silkasta pelosta. Olen jumissa tässä kauhussa. Legolas!
"Aragorn?"
Hän lausuu nimeni, ja kaikki pahuus, jonka näen ja kuulen edessäni, haihtuu. Kuiskaukset, oven paukahdus ja särkyvä lasi enää kaikuvat päässäni. Raskaus katoaa jäsenistäni, ja minä ainoastaan vapisen.
En näe Legolasin silmiä, mutta viimeistään silloin, kun hän kietoo kätensä ympärilleni ja painaa pääni hänen rintaansa vasten, olen varma että hän ymmärtää. Hänen lämpimät, turvalliset sormensa silittävät hiuksiani, ja annan lihasteni rentoutua.
Tiedän, että hänen sylissään minua ei voi satuttaa mikään.