Verenpurkauma (Gríma/Théodred, G)
Lähetetty: Ma Huhti 02, 2007 12:22 am
Disclaimer: J.R.R. Tolkien ja Peter Jacksonin elokuvatulkinta. Minä en saa tästä kuin korkeintaan hyvän mielen.
Pairing: Gríma/Théodred (movie-canon)
Rating: G
Warnings: kuolema
Summary: Mustelma (eli verenpurkauma tai sinelmä) on iskun tai paineen vaikutuksesta ihoon syntyvä tumma alue. Pienet ihonalaiset verisuonet katkeavat, vaikkei haavaa synnykään ja sisäinen verenvuoto näkyy iholla mustana tai sinisenä merkkinä.
(-Wikipedia)
A/N: Muutamat tämän minificin lauseista ovat pyörineet muistiinpanoissani varmaan jo parin vuoden verran. Varsinaiseksi tunnelmapalaksi tämä on näköjään koottu Moonspellin Memorial-albumin merkeissä viime vuoden puolella. Ja nyt alkoi tuntua siltä, että edellisestä julkaisustani on ihan riittävän pitkä aika tällaisen räpellyksen lykkäämiseksi näytteille. Itsekriittisyydestä ja mahdollisista kliseisyyksistä ja turhista maalailuista huolimatta tämän kanssa oli kiva kikkailla. Arvostan palautetta suunnattomasti. ^^
Verenpurkauma
Poika ei selviä aamuun asti.
Kapea kaistale kuun kuolemankalpeutta lakaisee Théodredin kasvoja hiljakseen rajan taakse, leikkaa lattiaan karun maan pimeän ja pimeän välille. Kun Gríma myöhemmin poistuu huoneesta, verhot on vedetty tiiviimmin ikkunan eteen. Toinen hengityksistä rahisee yksinäisyyttään, mutta sen omistaja on juuri ja juuri riittävän läsnä erottaakseen vuoteen viereen pysähtyvät askeleet. Niiden ottaja joutuu ikäväkseen haistamaan tuoreen veren jo kuivuneen seassa, maistamaan ja tuntemaan ihollaan kylmän, raudankarvaisen ilman, jota nämä miehet jättävät jälkeensä poistuessaan seurasta esi-isiensä joukkoon. Gríma kokoaa vaatteensa helmat istuutuakseen, on niin tottunut muiden tekemiin uhrauksiin, ettei tahtoisi pysähtyä tuntemaan poikaa mitenkään erityiseksi. Vielä. Erityinenhän tämä on.
Nuoret kasvot kiiltävät kylmästä hiestä, jota ei koskaan mainita sankaritaruissa, ja Gríma tarttuu tyynylle valahtaneeseen riepuun pyyhkiäkseen sitä pois. Varovasti, herättämättä, niin että tointa voisi luulla miellyttäväksi. Théodred tunnistaa kosketuksen kivun läpi, se kuuluu miehelle, joka ei ole kuten Rohanin miehet, jotka ovat rehellisen karkeita ja olisivat jo jättäneet hyvästit. Gríma on tullut vain saattamaan häntä vähän matkaa mustanharmailla petolinnunsiivillään, joiden sulat sivelevät kynsien iskut tietymättömiin. Hänelle Kärmekieli ei kuiski valheellisia sanoja, vaan pitää kuninkaanpoikaa pikemminkin taideteoksena kuin työkaluna. Taiteilija on aina vaarassa paljastaa liikaa, niin itsestään kuin muistakin. Ja rakkaudesta luojaansa teos pysyy yhtä hiljaa nieleskellen vihaansa polttavina kulauksina.
Théodredista puuttuu sama teräs, jota tämän serkkujen katseet ovat välkehtineet lapsuuden leikeistä lähtien; kuninkaanpoika on elävää puuta, värillistä lasia, vangittua savua, houkka muttei typerys, yhtälailla syyllinen kuin neuvonantaja mutta silti valmis voittamaan syyttömyyden suloisen viitan omille harteilleen. Gríma tiedetään siksi, jonka kädet saavat puut versomaan vinoon ja jonka kynnet naarmuttavat lasia pyrkiessään sisään, vapauttamaan.
Théodred onnistuu nostamaan oman kätensä kiinni vuoteensa reunalla lepäävään ranteeseen, tuntee pulssin, jonka olemassaolosta kukaan muu Kultaisessa kartanossa ei panisi päätään pantiksi. Mutta olipa Kärmekielen sinisinä juoksevia, ihon läpi paistavia suonia kiertävä veri kuinka myrkyttynyttä tahansa, se on Gríman Galmodinpojan, rohanilaisen, ihmisen verta, lähtöisin pienestä mustasta itsepintaisesta sydämestä, joka sykkii yhä. Théodred on kuunnellut tuota sykettä liian läheltä liian kauan, jättänyt omat jälkensä taiteilijaan.
Gríma kumartuu toisen ylle kuunvalon katsottavaksi, ei puhu ja toivoo, ettei tukahduttaisi tehdessään sitä, minkä hallitsee niin hyvin: saadessaan toisen hengittämään kertaalleen käytettyä ilmaa. Ne ovat aina luulleet hänen pelkäävän poikaa ja pojan halveksivan häntä riittävästi. Ne ovat aina tehneet olettamuksia, ilmeisimpiä johtopäätöksiä, katsoneet väärään suuntaan ja pelänneet neito Éowynin puolesta. Totta, että kuninkaan sisarentytär on luvattu hänelle, mutta sellaisen taholta, joka ei voi käyttää oikeutettua valtaa tähän. Vielä. Théodred on aina tullut hänen luokseen vapaasta tahdostaan, jota Kärmekieli niin kadehtii.
Hän suutelee kylmeneviä huulia kevyesti, viimeistä kertaa yhtä piilossa ihmissilmiltä kuin aina ennenkin. Heitä kietoo yhteen ruma ja teräväreunaisia lehtiä versova yöajan ja suljettujen huoneiden varjokasvi. Eikä viholliseen kuulu kiintyä tai kiinnittyä, sillä ennen pitkää kummankin on mentävä. Gríma ei jää todistamaan soturinsa viimeistä henkäystä: hänellä on kaikki syyt olla muualla ja yhden rikkaruohon verran syitä viivytellä ovella ennen liukenemista ihmisestä varjoksi varjojen joukkoon. Kun aurinko seuraavan kerran vetää viiltohaavan mustan taivaan ja mustemman maan rajalle, myös Théodred on poissa.
Pairing: Gríma/Théodred (movie-canon)
Rating: G
Warnings: kuolema
Summary: Mustelma (eli verenpurkauma tai sinelmä) on iskun tai paineen vaikutuksesta ihoon syntyvä tumma alue. Pienet ihonalaiset verisuonet katkeavat, vaikkei haavaa synnykään ja sisäinen verenvuoto näkyy iholla mustana tai sinisenä merkkinä.
(-Wikipedia)
A/N: Muutamat tämän minificin lauseista ovat pyörineet muistiinpanoissani varmaan jo parin vuoden verran. Varsinaiseksi tunnelmapalaksi tämä on näköjään koottu Moonspellin Memorial-albumin merkeissä viime vuoden puolella. Ja nyt alkoi tuntua siltä, että edellisestä julkaisustani on ihan riittävän pitkä aika tällaisen räpellyksen lykkäämiseksi näytteille. Itsekriittisyydestä ja mahdollisista kliseisyyksistä ja turhista maalailuista huolimatta tämän kanssa oli kiva kikkailla. Arvostan palautetta suunnattomasti. ^^
Verenpurkauma
Poika ei selviä aamuun asti.
Kapea kaistale kuun kuolemankalpeutta lakaisee Théodredin kasvoja hiljakseen rajan taakse, leikkaa lattiaan karun maan pimeän ja pimeän välille. Kun Gríma myöhemmin poistuu huoneesta, verhot on vedetty tiiviimmin ikkunan eteen. Toinen hengityksistä rahisee yksinäisyyttään, mutta sen omistaja on juuri ja juuri riittävän läsnä erottaakseen vuoteen viereen pysähtyvät askeleet. Niiden ottaja joutuu ikäväkseen haistamaan tuoreen veren jo kuivuneen seassa, maistamaan ja tuntemaan ihollaan kylmän, raudankarvaisen ilman, jota nämä miehet jättävät jälkeensä poistuessaan seurasta esi-isiensä joukkoon. Gríma kokoaa vaatteensa helmat istuutuakseen, on niin tottunut muiden tekemiin uhrauksiin, ettei tahtoisi pysähtyä tuntemaan poikaa mitenkään erityiseksi. Vielä. Erityinenhän tämä on.
Nuoret kasvot kiiltävät kylmästä hiestä, jota ei koskaan mainita sankaritaruissa, ja Gríma tarttuu tyynylle valahtaneeseen riepuun pyyhkiäkseen sitä pois. Varovasti, herättämättä, niin että tointa voisi luulla miellyttäväksi. Théodred tunnistaa kosketuksen kivun läpi, se kuuluu miehelle, joka ei ole kuten Rohanin miehet, jotka ovat rehellisen karkeita ja olisivat jo jättäneet hyvästit. Gríma on tullut vain saattamaan häntä vähän matkaa mustanharmailla petolinnunsiivillään, joiden sulat sivelevät kynsien iskut tietymättömiin. Hänelle Kärmekieli ei kuiski valheellisia sanoja, vaan pitää kuninkaanpoikaa pikemminkin taideteoksena kuin työkaluna. Taiteilija on aina vaarassa paljastaa liikaa, niin itsestään kuin muistakin. Ja rakkaudesta luojaansa teos pysyy yhtä hiljaa nieleskellen vihaansa polttavina kulauksina.
Théodredista puuttuu sama teräs, jota tämän serkkujen katseet ovat välkehtineet lapsuuden leikeistä lähtien; kuninkaanpoika on elävää puuta, värillistä lasia, vangittua savua, houkka muttei typerys, yhtälailla syyllinen kuin neuvonantaja mutta silti valmis voittamaan syyttömyyden suloisen viitan omille harteilleen. Gríma tiedetään siksi, jonka kädet saavat puut versomaan vinoon ja jonka kynnet naarmuttavat lasia pyrkiessään sisään, vapauttamaan.
Théodred onnistuu nostamaan oman kätensä kiinni vuoteensa reunalla lepäävään ranteeseen, tuntee pulssin, jonka olemassaolosta kukaan muu Kultaisessa kartanossa ei panisi päätään pantiksi. Mutta olipa Kärmekielen sinisinä juoksevia, ihon läpi paistavia suonia kiertävä veri kuinka myrkyttynyttä tahansa, se on Gríman Galmodinpojan, rohanilaisen, ihmisen verta, lähtöisin pienestä mustasta itsepintaisesta sydämestä, joka sykkii yhä. Théodred on kuunnellut tuota sykettä liian läheltä liian kauan, jättänyt omat jälkensä taiteilijaan.
Gríma kumartuu toisen ylle kuunvalon katsottavaksi, ei puhu ja toivoo, ettei tukahduttaisi tehdessään sitä, minkä hallitsee niin hyvin: saadessaan toisen hengittämään kertaalleen käytettyä ilmaa. Ne ovat aina luulleet hänen pelkäävän poikaa ja pojan halveksivan häntä riittävästi. Ne ovat aina tehneet olettamuksia, ilmeisimpiä johtopäätöksiä, katsoneet väärään suuntaan ja pelänneet neito Éowynin puolesta. Totta, että kuninkaan sisarentytär on luvattu hänelle, mutta sellaisen taholta, joka ei voi käyttää oikeutettua valtaa tähän. Vielä. Théodred on aina tullut hänen luokseen vapaasta tahdostaan, jota Kärmekieli niin kadehtii.
Hän suutelee kylmeneviä huulia kevyesti, viimeistä kertaa yhtä piilossa ihmissilmiltä kuin aina ennenkin. Heitä kietoo yhteen ruma ja teräväreunaisia lehtiä versova yöajan ja suljettujen huoneiden varjokasvi. Eikä viholliseen kuulu kiintyä tai kiinnittyä, sillä ennen pitkää kummankin on mentävä. Gríma ei jää todistamaan soturinsa viimeistä henkäystä: hänellä on kaikki syyt olla muualla ja yhden rikkaruohon verran syitä viivytellä ovella ennen liukenemista ihmisestä varjoksi varjojen joukkoon. Kun aurinko seuraavan kerran vetää viiltohaavan mustan taivaan ja mustemman maan rajalle, myös Théodred on poissa.