Sivu 1/1

Verenpurkauma (Gríma/Théodred, G)

Lähetetty: Ma Huhti 02, 2007 12:22 am
Kirjoittaja Jester
Disclaimer: J.R.R. Tolkien ja Peter Jacksonin elokuvatulkinta. Minä en saa tästä kuin korkeintaan hyvän mielen.
Pairing: Gríma/Théodred (movie-canon)
Rating: G
Warnings: kuolema

Summary: Mustelma (eli verenpurkauma tai sinelmä) on iskun tai paineen vaikutuksesta ihoon syntyvä tumma alue. Pienet ihonalaiset verisuonet katkeavat, vaikkei haavaa synnykään ja sisäinen verenvuoto näkyy iholla mustana tai sinisenä merkkinä.
(-Wikipedia)

A/N: Muutamat tämän minificin lauseista ovat pyörineet muistiinpanoissani varmaan jo parin vuoden verran. Varsinaiseksi tunnelmapalaksi tämä on näköjään koottu Moonspellin Memorial-albumin merkeissä viime vuoden puolella. Ja nyt alkoi tuntua siltä, että edellisestä julkaisustani on ihan riittävän pitkä aika tällaisen räpellyksen lykkäämiseksi näytteille. Itsekriittisyydestä ja mahdollisista kliseisyyksistä ja turhista maalailuista huolimatta tämän kanssa oli kiva kikkailla. Arvostan palautetta suunnattomasti. ^^


Verenpurkauma

Poika ei selviä aamuun asti.

Kapea kaistale kuun kuolemankalpeutta lakaisee Théodredin kasvoja hiljakseen rajan taakse, leikkaa lattiaan karun maan pimeän ja pimeän välille. Kun Gríma myöhemmin poistuu huoneesta, verhot on vedetty tiiviimmin ikkunan eteen. Toinen hengityksistä rahisee yksinäisyyttään, mutta sen omistaja on juuri ja juuri riittävän läsnä erottaakseen vuoteen viereen pysähtyvät askeleet. Niiden ottaja joutuu ikäväkseen haistamaan tuoreen veren jo kuivuneen seassa, maistamaan ja tuntemaan ihollaan kylmän, raudankarvaisen ilman, jota nämä miehet jättävät jälkeensä poistuessaan seurasta esi-isiensä joukkoon. Gríma kokoaa vaatteensa helmat istuutuakseen, on niin tottunut muiden tekemiin uhrauksiin, ettei tahtoisi pysähtyä tuntemaan poikaa mitenkään erityiseksi. Vielä. Erityinenhän tämä on.

Nuoret kasvot kiiltävät kylmästä hiestä, jota ei koskaan mainita sankaritaruissa, ja Gríma tarttuu tyynylle valahtaneeseen riepuun pyyhkiäkseen sitä pois. Varovasti, herättämättä, niin että tointa voisi luulla miellyttäväksi. Théodred tunnistaa kosketuksen kivun läpi, se kuuluu miehelle, joka ei ole kuten Rohanin miehet, jotka ovat rehellisen karkeita ja olisivat jo jättäneet hyvästit. Gríma on tullut vain saattamaan häntä vähän matkaa mustanharmailla petolinnunsiivillään, joiden sulat sivelevät kynsien iskut tietymättömiin. Hänelle Kärmekieli ei kuiski valheellisia sanoja, vaan pitää kuninkaanpoikaa pikemminkin taideteoksena kuin työkaluna. Taiteilija on aina vaarassa paljastaa liikaa, niin itsestään kuin muistakin. Ja rakkaudesta luojaansa teos pysyy yhtä hiljaa nieleskellen vihaansa polttavina kulauksina.

Théodredista puuttuu sama teräs, jota tämän serkkujen katseet ovat välkehtineet lapsuuden leikeistä lähtien; kuninkaanpoika on elävää puuta, värillistä lasia, vangittua savua, houkka muttei typerys, yhtälailla syyllinen kuin neuvonantaja mutta silti valmis voittamaan syyttömyyden suloisen viitan omille harteilleen. Gríma tiedetään siksi, jonka kädet saavat puut versomaan vinoon ja jonka kynnet naarmuttavat lasia pyrkiessään sisään, vapauttamaan.

Théodred onnistuu nostamaan oman kätensä kiinni vuoteensa reunalla lepäävään ranteeseen, tuntee pulssin, jonka olemassaolosta kukaan muu Kultaisessa kartanossa ei panisi päätään pantiksi. Mutta olipa Kärmekielen sinisinä juoksevia, ihon läpi paistavia suonia kiertävä veri kuinka myrkyttynyttä tahansa, se on Gríman Galmodinpojan, rohanilaisen, ihmisen verta, lähtöisin pienestä mustasta itsepintaisesta sydämestä, joka sykkii yhä. Théodred on kuunnellut tuota sykettä liian läheltä liian kauan, jättänyt omat jälkensä taiteilijaan.

Gríma kumartuu toisen ylle kuunvalon katsottavaksi, ei puhu ja toivoo, ettei tukahduttaisi tehdessään sitä, minkä hallitsee niin hyvin: saadessaan toisen hengittämään kertaalleen käytettyä ilmaa. Ne ovat aina luulleet hänen pelkäävän poikaa ja pojan halveksivan häntä riittävästi. Ne ovat aina tehneet olettamuksia, ilmeisimpiä johtopäätöksiä, katsoneet väärään suuntaan ja pelänneet neito Éowynin puolesta. Totta, että kuninkaan sisarentytär on luvattu hänelle, mutta sellaisen taholta, joka ei voi käyttää oikeutettua valtaa tähän. Vielä. Théodred on aina tullut hänen luokseen vapaasta tahdostaan, jota Kärmekieli niin kadehtii.

Hän suutelee kylmeneviä huulia kevyesti, viimeistä kertaa yhtä piilossa ihmissilmiltä kuin aina ennenkin. Heitä kietoo yhteen ruma ja teräväreunaisia lehtiä versova yöajan ja suljettujen huoneiden varjokasvi. Eikä viholliseen kuulu kiintyä tai kiinnittyä, sillä ennen pitkää kummankin on mentävä. Gríma ei jää todistamaan soturinsa viimeistä henkäystä: hänellä on kaikki syyt olla muualla ja yhden rikkaruohon verran syitä viivytellä ovella ennen liukenemista ihmisestä varjoksi varjojen joukkoon. Kun aurinko seuraavan kerran vetää viiltohaavan mustan taivaan ja mustemman maan rajalle, myös Théodred on poissa.

Lähetetty: Ma Huhti 02, 2007 8:36 am
Kirjoittaja Likimeya
Ooh.

Ihan ensimmäiseksi on pakko mainita, että sinä käytät aivan ihania kielikuvia! Sellaisia, joista ei voi olla varma ovatko ne yleisesti hyväksyttyjä/käytettyjä, mutta jotka ovat niin nerokkaita, että lukijan on ne pakko hyväksyä. Olen aina ihaillut tuollaista sanankäyttötaitoa. Taitoa kietoa ehkä toisiinsa liittymättömät sanat yhdeksi kokonaisuudeksi ja niin hemmetin vaikuttavaksi sellaiseksi. Tuollaiset sanat tuovat tekstiin aivan omanlaistaan viehätystä, omanlaistaan tunnelmaa, jota ei voi olla ruudunkaan läpi aistimatta. Tämä teksti jää ainakin minulle vielä pitkäksi aikaa mieleen, niin nerokas tämä oli.

Ja Grímasta... Sinä kuvasit hänet upeasti tähän. Vaikka on sisimmältään musta kuin yö ja niin katala kuin vain voi olla, niin silti siellä oli herkkyyttä jossain sen mustuuden syövereissä. Siellä oli tunteita. Ja ehkä, myös surua. Jos tämä olisi osana Tarua, niin ehkä Grímaakin ymmärtäisi enemmän. Ja minä pidin aivan mielettömästi siitä, kuinka Gríma kuvaili Théodredia tässä. "--elävää puuta, värillistä lasia, vangittua savua,--" Sinä todella olet sanankäytön mestareita. Sinulla on ilmiömäinen kyky yhdistellä asioita. Yllättäviä sanoja, mutta jotka eivät voisi olla mitään muutakaan. Kuten tämä "--yhden rikkaruohon verran syitä--" Mykistät minut. ^^

Annoit myös mielenkiintoisen kuvan Théodredista itsestään. Mikä Grímassa häntä niin viehätti? Se synkkyys? Kataluus? Tahtoiko Théodred ehkä sulattaa tuon synkkyyden, raottaa pahuuden verhoa ja ehkä päästää hiukan auringonvaloa sisään? Vai oliko hän vain ainoa, joka näki Gríman sydämeen, kaiken sen juonittelun taakse? Tämä ficci herättää mielettömän kasan kysymyksiä, joita on mukava jäädä pohtimaan. Kuten jo aiemmin sanoin, ficci jäi mieleeni.

Hienoa, kiitokset tästä kokemuksesta! ^^

Lähetetty: Ma Huhti 02, 2007 5:57 pm
Kirjoittaja Marnie
Että minä sitten rakastan sinun ficcejäsi, minä osaan näköjään aina vain huokailla ihastuksesta kun olen päässyt loppuun.. ^^ Ensinnäkin ihastuin hahmoihin, minä pidän Grímasta valtavasti (eikä ollenkaan haittaa että nykyään sen kuvittelee Brad Dourifin näköiseksi :p) ja minusta on aivan ihanaa lukea sellaisen ihmisen kirjoittamaa ficciä joka myös pitää Grímasta ja pyrkii ymmärtämään sitä eikä vain näe sitä niljakkaana pahiksena joka pitäisi hirttää - - eli, rakastin sinun älykästä, juonikasta Grímaasi, samoin kuin siitä että toinen osapuoli tässä oli Théodred.

No pahus - - minä olen nyt ihan sanaton, olen istunut tässä aikani ja miettinyt että saanko minä mitään järjellistä ollenkaan aikaiseksi. :p
Gríman ja Théodredin ”suhteesta” minä olisin mielelläni lukenut vielä lisääkin, koska se tuntui niin mielenkiintoiselta, kummallakin tuntui olevan omat syynsä olla siinä mukana ja kumpikin oli vaikuttanut toiseen omalla tavallaan. Théodred tuntui ehkä hiukan itsekkäältä (ja mietin että ketä se vihasi, Grímaako..?), mutta tuo miten se tarttui Gríman ranteeseen kyllä sulatti minut ihan täydellisesti - minusta siinä oli jotain kaunista että miehen oma pulssi heikkenee hetki hetkeltä, mutta se kykenee silti tuntemaan sykkeen sellaisen miehen suonissa jonka muu Rohanin väki olisi mielihyvin toivottanut kuolleeksi jo ajat sitten ja joka varmasti olikin monelle jo yhtä hyvä kuin kuollut. Oijoi ja aww. (Oikeasti, minä rakastin tuota kohtaa.) Ja ylipäätään sitäkin että Gríma yleensä meni kuolevan Théodredin luo (että se välitti tarpeeksi tehdäkseen sen) - pidetään sitä miten kylmänä ja tunteettomana tahansa, minusta on ihanaa (älä laske montako kertaa olen käyttänyt sanaa ihana ^^) lukea sellaisesta Grímasta joka pystyy tunteisiin. (Minun on itseni kovin vaikea kuvitella, etteikö se pystyisi.)

Ja tuo viimeinen suudelma ja muun Edorasin väen ajatukset näiden kahden väleistä.. no, minä sulin uudestaan. ^^ Erittäin mukavaa että Gríma ei pelännyt Théodredia eikä Théodred halveksinut Grímaa riittävästi - siitä sen näkee, miten väärässä kaikki saattavat olla ja nämä saivat pitää oman pienen maailmansa.

Niin ja sinä kuvailet ihanasti, tässäkin tuntuu kaikki olevan niin tarkkaan harkitulla paikallaan että tämä on kuin pieni taideteos itsekin (niin kuin Théodred Grímalle ^^). Kaunista, ja minä tosissaan ihastuin tähän.

(Ja sitten kainona pyyntönä ^^ voisitko sinä harkita kirjoittavasi Éomerista ja Grímasta? *räpsy* Ja pakko minun on muistuttaa sinua Severus/Remus-ficistäkin, minusta olisi aivan ihana lukea sinulta lisää niistä kahdesta. ^^)

Lähetetty: Ma Huhti 02, 2007 6:39 pm
Kirjoittaja Miaplacidus
[offia]Mitenniin minun muka pitäisi lukea huomisiin äidinkielenkokeisiin[/offia]

Ensin huokaus: aah. Tämä oli ihana ja mielenkiintoisesta näkökulmasta kirjoitettu. Nimikin oli tosi jännä.
Nuoret kasvot kiiltävät kylmästä hiestä, jota ei koskaan mainita sankaritaruissa
Lempikohtani. Minua muutenkin viehättävät tällaiset pienet yksityiskohdat, joita tässä oli ihanasti.

Tuo taiteilija-vertaus oli erikoinen ja hieno. Osaat käyttää kielikuvia, kuten tässäkin:
Gríma ei jää todistamaan soturinsa viimeistä henkäystä: hänellä on kaikki syyt olla muualla ja yhden rikkaruohon verran syitä viivytellä ovella ennen liukenemista ihmisestä varjoksi varjojen joukkoon.
Jos nyt väliin pientä kritiikinpoikasta pitäsi antaa... Välissä tämä oli hiukan ylimalkainen. Siis että meinasi vähän tippua kärryiltä näissä "miksi tuokin nyt noin sanoo ja jne". Varsinkin jossain loppupuolella tuli juuri tuollainen olo. Mutu-tuntumalla siis:)

Tämä oli kuitenkin aivan ihana ja jään odottelemaan lisää tuotantoasi:)

Lähetetty: Ti Huhti 10, 2007 11:20 pm
Kirjoittaja Jester
Oi että, kiitoksia kaikille teille kommenteistanne (ja kiitos myös niille kommentoimatta lukeneille). ^^

Likimeya, jossain varhaisen paperiversion vaiheessa innostuin muistaakseni selittelemään Théodredin näkökulmaa ja kiinnostusta enemmänkin, mutta päätin sitten kuitenkin tykätä enemmän niistä kysymysmerkeistä. Kiva jos kelpasivat. ^^ Tuo "Jos tämä olisi osana Tarua" -huomiosi sai myös hymyilemään tosi otettuna: miulla ehkä on pakonomainen tarve ymmärtää Grímaa, mutta se hahmo tosiaan vähän niin kuin pakottaa penkomaan ja kehittelemään, mitä siellä syvemmällä voisi olla.

Marnie, hih, mukava jakaa tämän(kin) muka-pahiksen fanitus kanssasi.
(eikä ollenkaan haittaa että nykyään sen kuvittelee Brad Dourifin näköiseksi :p)
Ei itse asiassa minuakaan. ;p
Awwh, mie menen jälleen kerran vähän sanattomaksi siun palautteesi kanssa, joten ehkä mie tyydyn kiittämään ja kumartamaan nätisti ja myhäilemään kuvitteelliseen partaani. Kiitos kun jaksat kommentoida näin uskollisesti. ^^ Ja hmm, Éomer/Grímaa voisin kieltämättä harkitakin, ainakin nyt kun yliopistokurssit alkavat pikkuhiljaa vedellä viimeisiään tältä vuodenajalta... Laitan mietintämyssyyn. ^^ Ja Severus/Remusta lienee tuloillaan ainakin pieninä kokeiluina raapalemuodossa tässä joskus lähitulevaisuudessa. (Apua, mainostusta!)

Miaplacidus, kritiikinpoikaset (ja myös täysikasvuiset yksilöt!) ovat oikein tervetulleita. ^^ Harmi, etten osaa tällä kertaa vastata siihen muutoin kuin myöntämällä, että ainakin miun lauseenrakennukseni saattaa joskus eksyttää ihmisiä itse asiasta, ehkä siitä siis tämä sekavuudentunne. ^^' Todella paljon kiitoksia palautteestasi. ^^

Lähetetty: Pe Huhti 13, 2007 4:53 pm
Kirjoittaja Nasty
Ooi! Tämä oli loistava. Tästä parituksesta en muistaakseni ole ennen lukenutkaan. Kirjoitat sujuvaa tekstiä ja käytät loistavasti kielikuvia. Gríma oli loistavasti kuvailtu tässä, minä pidin siitä että Gríma ei ollut sellainen joka ansaitsisi kuolemantuomion, vaan sellainen, no melkein jopa suloinen. Tuo viimeinen suudelma oli ihana, minä ihan sulin ^^ Tämä teksti jää minun mieleeni.

Lähetetty: To Touko 17, 2007 12:19 am
Kirjoittaja Fuu
Aw. o_O
Ensiksi pitää sanoa, että tällaisia parituksia tulee nähtyä todella harvoin. Ylipäätään Kärmekieli-parituksia on todella vähän, ilmeisesti leffat on vaikuttaneet siihen että sitä pidetään liian epäseksikkäänä... Mutta todella hyvin olet onnistunut näistä kahdesta kirjoittamaan, sellaista omituista ei-ehkä-rakkautta-mutta-jotain-erikoislaatuista. Sopii hyvin. ^^

Jo ensimmäisessä lauseessa oli ihan valtava lataus, ja muutenkin tässä koko ficissä oli vahva hämyinen tunnelma, vähän kuin olisi koko ajan odotettu sen pojan kuolemaa, mutta oltu hetkessä kiinni. Ihania kielikuvia, vaikka jotkut lauseet olikin ehkä aika maalailevia. ^^ Pidän silti tästä tyylistäsi.
kuninkaanpoika on elävää puuta, värillistä lasia, vangittua savua, houkka muttei typerys
Hyvin kaunis kohta. ^^

Kiitos tästä, vaikuttava ja uskottava teksti, ja vielä kaunis siihen päälle. ^^

Lähetetty: Ke Joulu 19, 2007 7:22 pm
Kirjoittaja sprig
Todella hieno. Niinkuin aikaisemmat kommailijat jo sanoivat, olet jalostanut sanankäytön taiteeksi. Olen kateellinen. :D

Tarinakin on todella mielenkiintoinen, sillä Gríma on erittäin kiinnostava henkilö.