Lyötyä rakkautta (songfic H/L)

[mr.Greenleaf]

Title: Lyötyä rakkautta
Author: mr.Greenleaf
Rating: PG-13
Pairing: Haldir/Legolas
Genre: Angst
Warnings: Muisteltua suhdeväkivaltaa
Disclaimer: Ei ole hahmot omiani vaikka tahtoisinkin, ne ovat Tolkienin. Eikä kukaan edes maksa miulle… Kappale kuuluu Mariskalle.
Summary: Haldir ja Legolas muistelevat väkivaltaista menneisyyttään
Beta: Betatuksena toimii Smaug. ^^
Feedback: Olisihan se enemmän kuin mukavaa. ^^

A/N: Michelle kappale on naisräppääjä Mariskan, pidän tästä ja halusin vain kirjoittaa jotain. Tämä on lyhyt mutta jaa, ei minua haittaa.

Haldir

Kultaiset metsät. Olen kotona taas, mutta en kokonaan. Sieluni toinen puoli on kaukana Imladrissa, siellä missä kaikki tuntui romahtavan totuuden sanottaessa. Muistan aina kauniit ja nauravat kasvosi jotka kylpivät auringon valossa, ja mustelmaiset ja itkevät kasvosi. Mutta siitä kun viimeksi näin sinut, on jo varmaan vuosi, ja silloin oli kylmä ja tuulinen marraskuu. En ole varma ajan kulusta enää, tuntuu kuin aika olisi jäänyt luoksesi, kun ratsastin kotiini veljieni luo ilman sinua. Muistan kun kävit ensikertaa kotonani, muistan kuinka makasimme lämpimästi vierekkäin peiton alla sadepisaroiden rummuttaessa kattoon. Elämäni kulkee taas normaalisti, aivan kuten ennen rakkauttamme, mutta tuntuu kovin tyhjältä, niin yksinäiseltä. Kaipaan sinua luokseni nyt, kun sadepisarat rummuttavat lohduttomasti kattoon.


Olisitpa vielä täällä,
sen sijaan olet aivan liian kaukana etäällä mun luota.
Nykyään en löydä mitään
minkä vuoksi oisin onnettomana, siis hymyillä pitää.
Jutut upeasti luistaa
puuttuu tekijä joka mut pystyis raiteltani suistaa.


Legolas

Kävelen pitkin roudan raiskaamaa puutarhapolkua, kuten aina. Ilma on kylmä ja tuulinen, kuten marraskuun kuuluukin, aivan niin kuin lähtöpäivänäsi. Lähdöstäsi pian vuosi, mutta muistan sen kuin eilisen. Olet jo kaukana Kultaisissa Metsissä Valtiattaresi luona. Itse olen vieläkin täällä, paikassa jossa kaikki tuntui romahtavan, Imladrisin routaisissa puutarhoissa. Muistelen yhteisiä hetkiämme, rakastimme toisiamme syvästi, mutta lopun lähestyessä elämämme oli maanpäällistä helvettiä. Olen varma, että sinäkin vielä rakastat minua edelleen niin kuin silloin tavatessamme, mutta joskus vain on parempi päästää menemään. Oli vähällä ettei muutamina iltoina toiselta meistä mennyt henki, silti toisiamme rakastimme, vaikka iskumme osoittivat toista. Viimein laskit armeliaasti irti ja lähdit. Itkin perääsi tietäen, ettet ikinä palaisi luokseni. Olen ystävieni ympäröimänä, mutta olen yksin, kaipaan sinua hereilläni ja unissani. Tuntuu kuin kaikki valuisi pois. Tiedän näin olevan parempi, kyyneliä ei vuoda silmistäni, mutta sydämeni huutaa.


Koetan muistaa miten kamalaa oli sun kanssa, joka ilta
join itteni humalaan. Kerran pilvenpillereitä konttailin,
sä vain vierestä katoit ja kun apua venttailin, viimein
käden ojensit mulle, nostit, päästit irti, työnsit naamalleni kadulle.
Nyt oon ympäröity ihmisillä
jotka ei putoomaan päästä vaikka joskus täysillä yritän.
Onpa outo pulma ikävöin eniten sitä joka oli niin julma.

Pois meni, runot vei, mukanaan
mä en itke, enkä unohda, milloinkaan.


Legolas

Katselen vesiputoukseen joka ryöppyää kylmänä joen toisella puolen. Näyttää kuin veteen muodostuisi katkeria totuuden kuvia yhteisestä menneisyydestämme. Näen kuinka riitelemme, näen kuinka lyöt minua, näen kuinka isken takaisin, huudamme toisillemme. Tuota se oli harvasen ilta; tappelua humalapäissä, ja aina se loppui anteeksipyyntööni ja itkuun sylikkäin, kun molemmat olivat jo verillä kovista iskuista. Olit aina hallitsevassa osassa, lopetimme vasta kun sinusta siltä tuntui. En huomannut kuinka myrkyllistä toistemme seura toisillemme oli. Käännän kasvoni Lorieniin päin, tietäen, että sinä katselet sateeseen kodistasi ja muistelen meitä. Mustelmat ovat kadonneet ajat sitten, mutta silti ihoni aristaa aina kosketusta, aina kun joku koskee minuun, aina kun puen vaatteet päälle, aina kun peseydyn. Ja aina kun ajattelen sinua. Olen tutustunut uusiin haltioihin, mutta en kykene enää päästämään ketään lähelleni. Pelkään rakastuvani, ja rakkaus aiheutti minulle tuskaa. Rakkaus aiheutti eroamisemme. Muistan kuinka löit minua, vaikka sanoit rakastavasi minua, ja minä uskoin.


Huomaan selkeemmin kuin ennen kokonaiskuvan ja kuinka sä tullen ja mennen
mua pelailit kuusi-nolla, mä hävisin mut silti vaan halusin mukana olla.
Kuolla ennemmin kuin mennä.
Enää ei mikään elämässä paljookaan hämmennä, kun oot poissa kuviosta,
kuitenkin tuntuu et oon vailla jotain kallisarvoista.
Ei ne muut hulluutta mulle näytä, päinvastoin ne ei päätäni hakkaa eikä äänet enää täytä
ja valtaa, alan oivaltaa miltä maistuu ihmissuhde ilman tajutonta väkivaltaa.
Kidutusta henkistä harjoitit ja kun sanat loppuivat siitä tuli fyysistä
minut sekaisin pistit kun rakkautesi nyrkillä ruumiiseeni ikuistit.
Pois meni, runot vei, mukanaan
mä en itke, enkä unohda, milloinkaan.


Haldir

Katson ikkunastani pihalle sateeseen Imladrisiin päin. Tiedän sinun olevan pihalla puutarhassa roudan keskellä aivan niin kauniina, kuin silloin joskus keväällä tavatessamme. Katselet Lorieniin päin kaivaten minua luoksesi. Olen elänyt kaiken sen ajan vain muistoissa, jonka olen ollut ilman lämpöäsi. Ilman vertasi käsissäni. Odotan aina näkeväni sinut metsässä vartiovuorollani, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Huomaan hahmon metsässä ja sydämeni hyppää kurkkuun, oletko se sinä? Ei, se on vain vartiotoverini. Et sinä enää palaa, ja se on hyvä meille molemmille, satuttaisimme toisiamme vain lisää. Rakkautemme oli vahingollista molemmille, muistan aina kuinka itkimme tappelun jälkeen ja pyysimme itkien anteeksi toisiltamme. Kuinka toivonkaan, että voisin sanoa vielä kerran sinulle anteeksi. Ikkuna heijastaa kuvajaiseni ja katson itseäni, en tunne itseäni kun olen yksin. Kyynel valuu poskelle, mutta en tunne kosteutta kasvoillani. En ole kyennyt aloittamaan elämääni uudestaan, elän vain muistojani yhä uudestaan ja uudestaan itkien kohtaloamme. Voi miksi meille piti käydä näin? Pyyhkäisen kyyneleeni pois ja katson kämmentäni, siinä on sinun nimesi kauniisti veitsellä viillettynä, jotta muistan pysyä erossa rakkaudesta. Rakkaus aiheutti tuskaa. Rakkaus tuhosi välimme. Kaipaan sinua lähelleni, ja nimesi arvet repeävät vuotaen katkarasti verta ympärilleni.


Elän menneisyyttäni tänään.
Vertailen suhun joka ikistä tyyppiä jonka mä nään.
Odotan pahinta vaikka ne tahtoo parasta. Meidän romanssimme hinta oli kallis
siitä vielä maksan, oisit voinut kyllä hinnoitella alhaisemman taksan.
Jaksan enää harvoin valittaa, on tosi vaikeeta kun ei pysty alittaa rajaa.
Takas helvettiini päästä.
Oonko se minä vai johtuuko se säästä? Mut mun sydän ei verta vuoda.
Kun sä lähdit sen jälkeen en oo osannu luoda mitään,
aiheet pistit taskuun, mulle ei jäänyt kuin mustelmat siitä illasta marraskuun.
Sairaalalaskuun, kääntöpuolelle raapustin kaipaan sua Michelle.
Pois meni, runot vei, mukanaan
mä en itke, enkä unohda, milloinkaan.

Pois meni, runot vei, mukanaan
mä en itke, enkä unohda, milloinkaan.

[Fuu]

Huh.
Harvoin näkee ficcejä, joissa Legolas ja Haldir ovat eronneet onnettoman rakkauden jälkeen, ja vielä harvemmin näkee - ylipäätään fanfictionissa - parisuhdeväkivaltaficcejä. (olipas pitkä sana) Joka tapauksessa tässä on sellainen ja hyvin kirjoitettukin, minusta. *tuums*
Hyvin olet kuvannut tunteet, ja toisaalta tuon kaipauksen. Lisäksi tuon biisin moneen kertaan kuulleena voin sanoa, että se sopii tähän ficciin, vaikka onkin aika nykyaikainen. :D Ei ehkä nuo haltiat ensimmäisenä pilveä nappailemassa...

Tiedän sinun olevan pihalla puutarhassa roudan keskellä aivan niin kauniina, kuin silloin joskus keväällä tavatessamme.

Kaunis lause.

Kiitos. Hrr. Yhdyn Zilahiin, nyt pitää lukea vielä fluff. *naur*

[killendaali]

Tämä oli aivan ihana. Minäkin täällä melkein itken ja immeset kahtoo oudosti. Mutta siis, virheitä en löytäny, teksti oli sujuvaa, laulun sanat oli kivat ja ne kävi tähän ficciin. Pidin varsinki tosta kohasta:

Pyyhkäisen kyyneleeni pois ja katson kämmentäni, siinä on sinun nimesi kauniisti veitsellä viillettynä, jotta muistan pysyä erossa rakkaudesta. Rakkaus aiheutti tuskaa. Rakkaus tuhosi välimme. Kaipaan sinua lähelleni, ja nimesi arvet repeävät vuotaen katkarasti verta ympärilleni.