Tiedä sitten, mitä nimien paikalla voisi käyttää...
nuorempi hobitti Paljon käytetty.
toinen tms. Riippuu asiayhteydestä.
No mitäs sitten?
Kiharatukkaisempi hobitti? Ei.
Sinisilmäisempi hobitti? Eikä, apua... *naur*
Now I'm Here, Merri/Pippin, Valmis, PG
Vihdoinkin pari minun makuuni:) Olen odottanut, että joku tästä joskus kirjoitaa, kun itse olen niin ujo, että en uskalla laittaa omia yritelmiä näkösälle 
Ehkä pitäisi...tai sitten ei
Pidän tekstistäsi, se on sujuvaa ja hyvää. Tuossa toisessa taisi todella olla ongelmana se, että hypitiin liian nopeasti paikasta toiseen, mutta eipä se mitään.
Tuo nimi juttu on hankala, siihen olen törmännyt omissakin ficeissäni. Tietysti voisi välillä sanoa Meriadoc ja Peregrin tai käyttää sukkunimiä. Kirjoittajan mielipiteistähän riippuu, mistä tyylistä hän pitää eniten ja mitä käyttää.
Ehkä pitäisi...tai sitten eiPidän tekstistäsi, se on sujuvaa ja hyvää. Tuossa toisessa taisi todella olla ongelmana se, että hypitiin liian nopeasti paikasta toiseen, mutta eipä se mitään.
Tuo nimi juttu on hankala, siihen olen törmännyt omissakin ficeissäni. Tietysti voisi välillä sanoa Meriadoc ja Peregrin tai käyttää sukkunimiä. Kirjoittajan mielipiteistähän riippuu, mistä tyylistä hän pitää eniten ja mitä käyttää.
-
Schmusetier
- Örkki
- Viestit: 73
- Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:09 pm
- Paikkakunta: Kontu
A/N: Olkaa hyvät, kolmas osa on tässä. Huomautan, ettei minulla ole minkäänlaista käsitystä hobittien juomatavoista, joten jos joku on tässä asiassa viisaampi minua, niin saatte luvan valistaa. Jälleen kiitämme Puhpalluraa, ihanaa betaa. 
Koska Merri oli serkkuaan vanhempi, hän saattoi tehdä kaiken aiemmin kuin serkkunsa ja pääsi näin ollen aiemmin kapakkaan. Useasti hän karisti Pippinin kannoiltaan ja pakeni kapakkaan muiden luo, juoden mietoa olutta ja pitäen hauskaa. Matkalla kotiin hän saattoi joskus törmätä Pippiniin, joka oli samalla paikalla kuin hänen lähtiessäänkin. Silloin hän tunsi pientä syyllisyyttä, joka kesti kuitenkin vain hetken.
Kun Pippin viimein oli tarpeeksi vanha mennäkseen kapakkaan, hän halusi ehdottomasti mennä sinne ensi kerran Merrin kanssa. Koska Pippin oli auliisti suostunut maksamaan serkkunsa juomat, tämä suostui ja lähti hänen mukaansa. Mutta ilkeyksiä Merri teki tälläkin kertaa.
Hän juotti Pippinille ensin yhden miedon oluen ja tämä rakastui välittömästi sen makuun. Sitten hän hankki heille paljon vahvempaa olutta, joka sai Pippinin pään pyörälle. Tämä kävi kovin meluisaksi ja Merri ei voinut toimia alkuperäisen suunnitelman mukaan. Hän oli aikonut jättää Pippinin kapakkaan ja lähteä itse sieltä pois, mennäkseen toiseen kapakkaan, jossa hänen ystävänsä olivat. Mutta näytti vahvasti siltä, ettei Pippiniä voisi jättää missään nimessä yksin, niin humaltunut tämä oli.
Merri sai tarpeekseen Pippinin tyrehtymättömästä puhetulvasta ja käski tätä mukaansa. Pippin huojui ja horjahteli kävellessään, törmäsi jopa yhteen pöytään. Loppujen lopuksi Merrin täytyi taluttaa serkkunsa ulos kapakasta.
He olivat kävelleet jonkin matkaa tietä pitkin, kunnes Pippin ilmoitti, ettei jaksanut astua askeltakaan. Merri huokaisi ja he menivät tien sivussa olevalle pienelle mäelle, jossa kasvoi yksi omenapuu.
Pippin asettui selälleen maahan ja Merri istuutui puuta vasten. Hän kaivoi taskustaan piippunsa ja sytytti sen. Taivas oli tummansininen ja täynnä tähtiä, oli täysikuu. Merri katseli tähtiä ja poltteli piippuaan. Oli hyvin lämmin, kesä oli yksi hobittimuistin kuumimmista.
Pian hiljaisuuden rikkoi maassa makaavan Pippinin laulu. Merri murahti ärtyneenä, hiljaisuus ja rauha oli mennyttä. ”Etkö voisi mitenkään olla hiljaa”, hän tokaisi toisen laulaessa kolmatta laulua.
Pippin vaikeni hetkeksi, jonka jälkeen hän alkoi puhua. Selvin päinkin Pippin puhui paljon, mutta humaltuneena sitäkin enemmän. Pian hänen puheessaan ei ollut mitään järkeä, vain sanoja sanojen perään.
Äkkiä Pippin ponnahti ylös niin nopeasti, että Merrikin hätkähti. Pippin juoksi mäkeä alas, kohti sen juurella olevaa pusikkoa. Pian Merri kuuli huonovointisen hobittinuorukaisen oksentavan.
”Merri”, kuului heikko ääni mäen juurelta. Merri pudisti päätään, nousi ylös, ravisteli ruohot yltään ja meni serkkunsa luo, joka oli nelinkontin. Tämän edessä oli jotain, mitä Merri ei halunnut sen pahemmin katsoa.
”Merri”, Pippin sanoi taas heikosti ja Merri kyykistyi tämän viereen. ”Huono olo vai?” hän kysyi. ”Juuh”, Pippin vastasi ja kumartui saman tien pusikon puoleen. Merri tunsi hieman syyllisyyttä.
Pippin asettui istumaan, hänen kätensä tärisivät ja hän katsoi Merriä harottavilla silmillään. Hänen suunsa oli raollaan ja Merrin mielestä hän näytti melko koomiselta. ”Taisit juoda liikaa, Pip”, Merri sanoi ja hämmästyi hieman itsekin. Hän kutsui serkkuaan ’Pipiksi’ eikä ’Peregriniksi’, niin kuin hänellä oli tapana. ”Niin taisin”, Pippin vastasi ja kellahti selälleen ruohikkoon.
Loppuyön he viettivät pusikon luona, Pippin nukkuen ja Merri hänen vierellään istuen. Aamun sarastaessa hän herätti nukahtaneen serkkunsa ja talutti tämän kotiin.
***
Pippin oli aina halunnut olla vanhempi, sillä nuorempana hän saattoi vain katsoa ja kadehtia, kun vanhemmat hobitit tekivät kaikkea, mitä hän ei saanut. Usein hän pyysi Merriä ottamaan hänet mukaansa kapakkaan, edes seuraksi, mutta aina hänen serkkunsa kieltäytyi ja hän jäi masentuneena kotiin. Joskus hän saattoi jäädä odottamaan Merriä tämän kotimatkan varrelle, vain saadakseen tervehtiä tätä.
Niinpä Pippin oli hyvin mielissään, kun hän viimeinkin oli tarpeeksi vanha mennäkseen kapakkaan. Kenenkään muun kuin Merrin kanssa hän ei edes voinut kuvitella sinne menevänsä, Merrin kanssa hän halusi jakaa yhden elämänsä tärkeimmistä kokemuksista. Varmistaakseen serkkunsa tulon, hän lupautui tarjoamaan tälle juomat.
Pippin oli hyvin onnellinen, kun hän istui ensimmäinen tuoppi edessään kapakassa. Hän haisteli olutta ja se tuoksui hyvältä. Varoen hän maistoi oluttaan ja rakastui sen makuun. Hän olisi voinut juoda sitä vaikka kuinka paljon. Mutta parempaa oli tulossa, Merri toi hänelle vielä suuremman tuopin juomaa, joka oli vielä vahvemman makuista. Ei ollut vaikea arvata kumpaan, mietoon vai vahvaan, Pippin tykästyi enemmän.
Hän pyysi Merriä hakemaan aina vain uuden tuopin ja pian hän sekosi laskuissa. Hänen olonsa muuttui vieläkin hilpeämmäksi ja hän puhui paljon Merrin kanssa. Itse asiassa Pippin puhui koko ajan ja Merri istui tympääntyneenä hänen kanssaan, mutta se ei Pippiniä haitannut, koska hän ei edes huomannut sitä.
Usean tuopillisen jälkeen Pippinin oli vaikea muistaa, missä hän oli. Hän näki kaiken hieman epäselvästi ja hänen päässään pyöri. Hän kuuli, kuinka Merri käski hänen nousta ylös. Varoen hän nousi pystyyn ja ravisteli päätään. Hän astui askeleen ja horjahti. Hän astui toisen askeleen ja horjahti taas. Hän eteni vaikeasti ja törmäsi lopulta pöytään. Hän tunsi Merrin kädet olallaan ja käveli serkkunsa taluttamana ulos kapakasta.
Pippinin jalat ja pää tuntuivat raskailta. Hän ei jaksanut astua enää askeltakaan ja hän sanoi sen serkulleen. Tämä vei Pippinin mäen laelle, jossa Pippin asettui heti ruohikkoon makaamaan. Hän katseli taivasta ja hänen päässään surisi. Ajatukset olivat epäselviä ja katkonaisia.
Sitten Pippinin teki mieli laulaa. Hän ei muistanut laulaneensa koko iltana ja nyt hän alkoi laulaa, aina hieman kovempaa. Hän ehti laulaa kaksi laulua, joista tosin unohtuivat välillä sanat, ja oli juuri aloittanut kolmannen, kun Merri pyysi häntä lopettamaan.
Koska laulaminen oli kuivattanut hieman hänen suutaan, hän vaikeni. Pian hän unohti Merrin koskaan pyytäneen häntä olemaan hiljaa ja hän alkoi puhua itsekseen mitä mieleen sattui tulemaan. Itse Pippin ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä puhui ja lateli sen tähden sanoja toisen perään.
Sitten Pippinistä tuntui, kuin kaikki hänen sisuksensa olisivat kääntyneet ylösalaisin. Hänelle tuli hirvittävän huono olo ja sen pahemmin ajattelematta mitä tehdä, hän juoksi niin nopeasti kuin hoipertelultaan kykeni alas pusikon luo, missä hän kyyristyi ja oksensi välittömästi.
”Merri”, Pippin vaikersi ja yritti olla oksentamatta, mutta turhaan. Hän kuuli Merrin askeleet ja näki silmäkulmastaan tämän kyyristyvän hänen viereensä. Merri tiedusteli hänen vointiaan ja vastattuaan hän oksensi jälleen.
Vaivalloisesti Pippin istuutui ja hän tunsi käsiensä tärisevän. Hän katsoi Merriä, jonka kasvoilla oli hänelle ennennäkemätön ilme. Kuin sekoitus huvittuneisuutta, sääliä ja inhoa. ”Taisit juoda liikaa, Pip”, Pippin kuuli hänen sanovan ja hän hämmästyi. Koko hänen elämänsä ajan Merri oli kutsunut häntä ’Peregriniksi’, mutta nyt Merri kutsui häntä hänen toisella lempinimellään. Pippin hymyili iloisena tapahtuneesta. ”Niin taisin”, Pippin vastasi ja yritti sanoa vielä jotain, mutta hän kaatui selälleen ruohikkoon ja nukkui siinä melko sikeästi siihen saakka, kunnes Merri herätti hänet aamun sarastaessa.
Koska Merri oli serkkuaan vanhempi, hän saattoi tehdä kaiken aiemmin kuin serkkunsa ja pääsi näin ollen aiemmin kapakkaan. Useasti hän karisti Pippinin kannoiltaan ja pakeni kapakkaan muiden luo, juoden mietoa olutta ja pitäen hauskaa. Matkalla kotiin hän saattoi joskus törmätä Pippiniin, joka oli samalla paikalla kuin hänen lähtiessäänkin. Silloin hän tunsi pientä syyllisyyttä, joka kesti kuitenkin vain hetken.
Kun Pippin viimein oli tarpeeksi vanha mennäkseen kapakkaan, hän halusi ehdottomasti mennä sinne ensi kerran Merrin kanssa. Koska Pippin oli auliisti suostunut maksamaan serkkunsa juomat, tämä suostui ja lähti hänen mukaansa. Mutta ilkeyksiä Merri teki tälläkin kertaa.
Hän juotti Pippinille ensin yhden miedon oluen ja tämä rakastui välittömästi sen makuun. Sitten hän hankki heille paljon vahvempaa olutta, joka sai Pippinin pään pyörälle. Tämä kävi kovin meluisaksi ja Merri ei voinut toimia alkuperäisen suunnitelman mukaan. Hän oli aikonut jättää Pippinin kapakkaan ja lähteä itse sieltä pois, mennäkseen toiseen kapakkaan, jossa hänen ystävänsä olivat. Mutta näytti vahvasti siltä, ettei Pippiniä voisi jättää missään nimessä yksin, niin humaltunut tämä oli.
Merri sai tarpeekseen Pippinin tyrehtymättömästä puhetulvasta ja käski tätä mukaansa. Pippin huojui ja horjahteli kävellessään, törmäsi jopa yhteen pöytään. Loppujen lopuksi Merrin täytyi taluttaa serkkunsa ulos kapakasta.
He olivat kävelleet jonkin matkaa tietä pitkin, kunnes Pippin ilmoitti, ettei jaksanut astua askeltakaan. Merri huokaisi ja he menivät tien sivussa olevalle pienelle mäelle, jossa kasvoi yksi omenapuu.
Pippin asettui selälleen maahan ja Merri istuutui puuta vasten. Hän kaivoi taskustaan piippunsa ja sytytti sen. Taivas oli tummansininen ja täynnä tähtiä, oli täysikuu. Merri katseli tähtiä ja poltteli piippuaan. Oli hyvin lämmin, kesä oli yksi hobittimuistin kuumimmista.
Pian hiljaisuuden rikkoi maassa makaavan Pippinin laulu. Merri murahti ärtyneenä, hiljaisuus ja rauha oli mennyttä. ”Etkö voisi mitenkään olla hiljaa”, hän tokaisi toisen laulaessa kolmatta laulua.
Pippin vaikeni hetkeksi, jonka jälkeen hän alkoi puhua. Selvin päinkin Pippin puhui paljon, mutta humaltuneena sitäkin enemmän. Pian hänen puheessaan ei ollut mitään järkeä, vain sanoja sanojen perään.
Äkkiä Pippin ponnahti ylös niin nopeasti, että Merrikin hätkähti. Pippin juoksi mäkeä alas, kohti sen juurella olevaa pusikkoa. Pian Merri kuuli huonovointisen hobittinuorukaisen oksentavan.
”Merri”, kuului heikko ääni mäen juurelta. Merri pudisti päätään, nousi ylös, ravisteli ruohot yltään ja meni serkkunsa luo, joka oli nelinkontin. Tämän edessä oli jotain, mitä Merri ei halunnut sen pahemmin katsoa.
”Merri”, Pippin sanoi taas heikosti ja Merri kyykistyi tämän viereen. ”Huono olo vai?” hän kysyi. ”Juuh”, Pippin vastasi ja kumartui saman tien pusikon puoleen. Merri tunsi hieman syyllisyyttä.
Pippin asettui istumaan, hänen kätensä tärisivät ja hän katsoi Merriä harottavilla silmillään. Hänen suunsa oli raollaan ja Merrin mielestä hän näytti melko koomiselta. ”Taisit juoda liikaa, Pip”, Merri sanoi ja hämmästyi hieman itsekin. Hän kutsui serkkuaan ’Pipiksi’ eikä ’Peregriniksi’, niin kuin hänellä oli tapana. ”Niin taisin”, Pippin vastasi ja kellahti selälleen ruohikkoon.
Loppuyön he viettivät pusikon luona, Pippin nukkuen ja Merri hänen vierellään istuen. Aamun sarastaessa hän herätti nukahtaneen serkkunsa ja talutti tämän kotiin.
***
Pippin oli aina halunnut olla vanhempi, sillä nuorempana hän saattoi vain katsoa ja kadehtia, kun vanhemmat hobitit tekivät kaikkea, mitä hän ei saanut. Usein hän pyysi Merriä ottamaan hänet mukaansa kapakkaan, edes seuraksi, mutta aina hänen serkkunsa kieltäytyi ja hän jäi masentuneena kotiin. Joskus hän saattoi jäädä odottamaan Merriä tämän kotimatkan varrelle, vain saadakseen tervehtiä tätä.
Niinpä Pippin oli hyvin mielissään, kun hän viimeinkin oli tarpeeksi vanha mennäkseen kapakkaan. Kenenkään muun kuin Merrin kanssa hän ei edes voinut kuvitella sinne menevänsä, Merrin kanssa hän halusi jakaa yhden elämänsä tärkeimmistä kokemuksista. Varmistaakseen serkkunsa tulon, hän lupautui tarjoamaan tälle juomat.
Pippin oli hyvin onnellinen, kun hän istui ensimmäinen tuoppi edessään kapakassa. Hän haisteli olutta ja se tuoksui hyvältä. Varoen hän maistoi oluttaan ja rakastui sen makuun. Hän olisi voinut juoda sitä vaikka kuinka paljon. Mutta parempaa oli tulossa, Merri toi hänelle vielä suuremman tuopin juomaa, joka oli vielä vahvemman makuista. Ei ollut vaikea arvata kumpaan, mietoon vai vahvaan, Pippin tykästyi enemmän.
Hän pyysi Merriä hakemaan aina vain uuden tuopin ja pian hän sekosi laskuissa. Hänen olonsa muuttui vieläkin hilpeämmäksi ja hän puhui paljon Merrin kanssa. Itse asiassa Pippin puhui koko ajan ja Merri istui tympääntyneenä hänen kanssaan, mutta se ei Pippiniä haitannut, koska hän ei edes huomannut sitä.
Usean tuopillisen jälkeen Pippinin oli vaikea muistaa, missä hän oli. Hän näki kaiken hieman epäselvästi ja hänen päässään pyöri. Hän kuuli, kuinka Merri käski hänen nousta ylös. Varoen hän nousi pystyyn ja ravisteli päätään. Hän astui askeleen ja horjahti. Hän astui toisen askeleen ja horjahti taas. Hän eteni vaikeasti ja törmäsi lopulta pöytään. Hän tunsi Merrin kädet olallaan ja käveli serkkunsa taluttamana ulos kapakasta.
Pippinin jalat ja pää tuntuivat raskailta. Hän ei jaksanut astua enää askeltakaan ja hän sanoi sen serkulleen. Tämä vei Pippinin mäen laelle, jossa Pippin asettui heti ruohikkoon makaamaan. Hän katseli taivasta ja hänen päässään surisi. Ajatukset olivat epäselviä ja katkonaisia.
Sitten Pippinin teki mieli laulaa. Hän ei muistanut laulaneensa koko iltana ja nyt hän alkoi laulaa, aina hieman kovempaa. Hän ehti laulaa kaksi laulua, joista tosin unohtuivat välillä sanat, ja oli juuri aloittanut kolmannen, kun Merri pyysi häntä lopettamaan.
Koska laulaminen oli kuivattanut hieman hänen suutaan, hän vaikeni. Pian hän unohti Merrin koskaan pyytäneen häntä olemaan hiljaa ja hän alkoi puhua itsekseen mitä mieleen sattui tulemaan. Itse Pippin ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä puhui ja lateli sen tähden sanoja toisen perään.
Sitten Pippinistä tuntui, kuin kaikki hänen sisuksensa olisivat kääntyneet ylösalaisin. Hänelle tuli hirvittävän huono olo ja sen pahemmin ajattelematta mitä tehdä, hän juoksi niin nopeasti kuin hoipertelultaan kykeni alas pusikon luo, missä hän kyyristyi ja oksensi välittömästi.
”Merri”, Pippin vaikersi ja yritti olla oksentamatta, mutta turhaan. Hän kuuli Merrin askeleet ja näki silmäkulmastaan tämän kyyristyvän hänen viereensä. Merri tiedusteli hänen vointiaan ja vastattuaan hän oksensi jälleen.
Vaivalloisesti Pippin istuutui ja hän tunsi käsiensä tärisevän. Hän katsoi Merriä, jonka kasvoilla oli hänelle ennennäkemätön ilme. Kuin sekoitus huvittuneisuutta, sääliä ja inhoa. ”Taisit juoda liikaa, Pip”, Pippin kuuli hänen sanovan ja hän hämmästyi. Koko hänen elämänsä ajan Merri oli kutsunut häntä ’Peregriniksi’, mutta nyt Merri kutsui häntä hänen toisella lempinimellään. Pippin hymyili iloisena tapahtuneesta. ”Niin taisin”, Pippin vastasi ja yritti sanoa vielä jotain, mutta hän kaatui selälleen ruohikkoon ja nukkui siinä melko sikeästi siihen saakka, kunnes Merri herätti hänet aamun sarastaessa.
I feel my world shake
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger
Green Umbrella
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger
Green Umbrella
-
Celebaelin
- Puolituinen
- Viestit: 275
- Liittynyt: Ma Helmi 16, 2004 8:45 pm
Aivan kuten me suomalaiset. Tarina alkaa käydä entistä uskottavammaksi. Kirjoitustyylisi on ihana. Rakastan sitä.Voi, tiedätkö, tämä on aivan ihana... sinun pitää ehdottomasti jatkaa! 
Erityisesti pidin noista menneisyydessä tapahtuneista pätkistä ja varsinkin tämä juomiskohtaus vaan oli jotenkin... suloinen
... Jatka nyt ihmeessä äkkiä, niin saan tietää jatkoa!! ^^
Erityisesti pidin noista menneisyydessä tapahtuneista pätkistä ja varsinkin tämä juomiskohtaus vaan oli jotenkin... suloinen
... Jatka nyt ihmeessä äkkiä, niin saan tietää jatkoa!! ^^"Vai Belacqua? Ei. Lyra Kaunopuheinen sinä olet", Iorek sanoi. "Minä en muuta haluakaan kuin taistella Iofur Raknisonin kanssa. Tule, pikku daimoni."
~ Universumien Tomu, Kultainen kompassi
~ Universumien Tomu, Kultainen kompassi
-
Green_dragon
- Örkki
- Viestit: 93
- Liittynyt: Su Tammi 11, 2004 5:07 pm
- Paikkakunta: Tampere
- Viesti:
-
Schmusetier
- Örkki
- Viestit: 73
- Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:09 pm
- Paikkakunta: Kontu
A/N: Jatkuu taas. Eletään nykyaikaa, dialogit ovat aivan sieltä nimeltä mainitsemattomasta paikasta, mutta yrittäkää kestää. Ja spoilaamme jälleen Kunkun paluuta!
Merri istui yökasteen kostuttamalla nurmella ja katseli alhaalla olevia lukuisia telttoja. Siellä täällä paloivat pienet nuotiot, joissa miehet valmistivat itselleen syötävää. Hänen ei ollut nälkä, hän kykeni ainoastaan ajattelemaan Pippiniä. Missä tämä oli, mitä tämä teki ja oliko tämä turvassa. Merri otti käteensä ruohonkorren ja pyöritteli sitä sormissaan. Joku istuutui hänen viereensä. ”Mitä mietitte, mestari Meriadoc?” naisääni kysyi ja hobitti käänsi katseensa puhujaan.
Hän kohtasi kauniin ja vaalean naiset kasvot, jotka katsoivat häneen sekä kysyvästi että lempeästi. Naisen harmaat silmät kiilsivät läheisen nuotion luomasta valosta. Merri ihasteli naisen pitkiä hiuksia ja kasvojen siroutta, hänen luonteensa rohkeutta ja päättäväisyyttä.
”Mitättömillä asioilla minä päätäni vaivaan, arvon neiti”, Merri vastasi vähätellen omia huoliaan, jotka tuntuivat Sodan uhatessa kovin vähäpätöisiltä. ”Eivät huolenne voi mitättömiä olla, kun kasvonne ovat surun verhoamat”, Éowyn-neito vastasi.
Merri hymähti vaimeasti. Éowyn tuntui ymmärtävän häntä ja kun hän oli yksin kaikkien niiden isojen ihmisten joukossa, Merri oli iloinen tuntiessaan edes yhden ystävällisen olennon. Vaikka kuningas Théoden osoittikin hänelle ystävällisyyttään, ei hän silti tuntenut sitä yhtä vilpittömäksi kuin miehen veljentyttären ystävällisyyttä.
”Kaikki ystäväni ovat osallisena Sodassa”, Merri puhui hiljaa. ”Tunnen itseni petturiksi, jos en siihen osallistu”, hän jatkoi. Éowyn katsoi häntä, hitunen sääliä silmissään. Mutta juuri sääliä Merri vähiten kaipasi. Hän halusi päästä pois tuon vuoren juurelta, sinne missä kaikki hänen ystävänsä olivat tai olivat matkalla. Sinne missä Pippin oli.
”Ymmärrän, miltä teistä tuntuu, hyvä Meriadoc”, Éowyn vastasi katkeruuden soinnahtaessa hänen äänessään. ”Teihin ei luoteta, teitä pidetään liian heikkona kohtamaan edessä olevat koettelemukset. Teissä palaa tuli, jonka voi sammuttaa ainoastaan se, mitä teidän ei anneta tehdä. Se tuntuu turhauttavalta ja epäoikeudenmukaiselta”, Éowyn puhui, enemmän itselleen kuin vieressä istuvalle hobitille.
Merri katsoi neitoa ihmeissään. Tämän kasvoilla oli surumielinen ja vihainen katse, joka häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. ”Teitä pidetään liian heikkona”, hän sanoi vielä kuiskaten.
Tuosta hetkestä lähtien Merri ja Éowyn –neito tunsivat olevansa kohtalotovereita. Kumpaankaan ei luotettu tahi uskottu, molemmat olivat tyytymättömiä kohtaloonsa. Heitä yhdisti samankaltaisuuden side, jota harvoin on ihmisten ja hobittien välillä ollut.
***
Merri makasi teltassa olevassa pienessä vuoteessaan. Ulkoa kantautuivat hänen korviinsa vaimeana miesten puhe ja hevosten kavioiden kopina. Tummat varjot vilahtivat hänen silmiensä ohitse teltan ulkopuolella. Merri paleli ja kietoutui tiukemmin saamansa huovan sisään.
Hän yritti nukahtaa, mutta se tuntui mahdottomalta. Aamulla, vain muutaman tunnin kuluttua, rohanilaiset ratsastaisivat Sotaan, ilman häntä. Mikään ei ollut koskaan tuntunut Merristä niin kurjalta. Hän jäisi kokonaan osattomaksi Sodassa, jossa kaikki hänen toverinsa olivat. Vähät hän välitti siitä, kuolisiko hän itse vai ei.
Noista ajatuksistaan Merri muisti jälleen Pippinin. Nyt kun hän tiesi, että oli vain hyvin pieni mahdollisuus siihen, että hän koskaan näkisi tuota hobittia, hän muisti yhtäkkiä kaikki ne ilkeät kujeet ja temput, joita oli Pippinille tehnyt. Hän katui, ettei ollut koskaan pyytänyt anteeksi tältä, ei yhden yhtä kertaa. Ja nyt se oli liian myöhäistä.
***
Aamu sarasti, Merri ei ollut nukkunut yhtään. Hän seisoi musertuneena kaiken hälinän keskellä, pukeutuneena saamaansa sota-asuun, pyytäen vielä kerran kuninkaalta lupaa tulla mukaan. Vastaus ei ollut suora, mutta Merri ymmärsi, ettei häntä otettaisi mukaan.
Miehet lähtivät liikkeelle, maa tärisi tuhansien hevosten laukatessa kohti itää. Merri katsoi miehiä ja hevosia, jotka olivat matkalla sinne, minne häntä ei päästetty.
Miettien kurjaa kohtaloaan, Merri tunsi jonkun tarttuvan hänestä kiinni, nostavan ylös ja ällistyneenä hän huomasi olevansa hevosen selässä, soturin edessä. Tämän päässä oli kypärä, joka peitti kasvot, vaatteet olivat samat kuin muilla.
”Ratsastakaa kanssani”, Merri kuuli tutun naisäänen sanovan korvaansa. ”Neito?” hän henkäisi sekä hämmästyneenä että iloisena.
Merri istui yökasteen kostuttamalla nurmella ja katseli alhaalla olevia lukuisia telttoja. Siellä täällä paloivat pienet nuotiot, joissa miehet valmistivat itselleen syötävää. Hänen ei ollut nälkä, hän kykeni ainoastaan ajattelemaan Pippiniä. Missä tämä oli, mitä tämä teki ja oliko tämä turvassa. Merri otti käteensä ruohonkorren ja pyöritteli sitä sormissaan. Joku istuutui hänen viereensä. ”Mitä mietitte, mestari Meriadoc?” naisääni kysyi ja hobitti käänsi katseensa puhujaan.
Hän kohtasi kauniin ja vaalean naiset kasvot, jotka katsoivat häneen sekä kysyvästi että lempeästi. Naisen harmaat silmät kiilsivät läheisen nuotion luomasta valosta. Merri ihasteli naisen pitkiä hiuksia ja kasvojen siroutta, hänen luonteensa rohkeutta ja päättäväisyyttä.
”Mitättömillä asioilla minä päätäni vaivaan, arvon neiti”, Merri vastasi vähätellen omia huoliaan, jotka tuntuivat Sodan uhatessa kovin vähäpätöisiltä. ”Eivät huolenne voi mitättömiä olla, kun kasvonne ovat surun verhoamat”, Éowyn-neito vastasi.
Merri hymähti vaimeasti. Éowyn tuntui ymmärtävän häntä ja kun hän oli yksin kaikkien niiden isojen ihmisten joukossa, Merri oli iloinen tuntiessaan edes yhden ystävällisen olennon. Vaikka kuningas Théoden osoittikin hänelle ystävällisyyttään, ei hän silti tuntenut sitä yhtä vilpittömäksi kuin miehen veljentyttären ystävällisyyttä.
”Kaikki ystäväni ovat osallisena Sodassa”, Merri puhui hiljaa. ”Tunnen itseni petturiksi, jos en siihen osallistu”, hän jatkoi. Éowyn katsoi häntä, hitunen sääliä silmissään. Mutta juuri sääliä Merri vähiten kaipasi. Hän halusi päästä pois tuon vuoren juurelta, sinne missä kaikki hänen ystävänsä olivat tai olivat matkalla. Sinne missä Pippin oli.
”Ymmärrän, miltä teistä tuntuu, hyvä Meriadoc”, Éowyn vastasi katkeruuden soinnahtaessa hänen äänessään. ”Teihin ei luoteta, teitä pidetään liian heikkona kohtamaan edessä olevat koettelemukset. Teissä palaa tuli, jonka voi sammuttaa ainoastaan se, mitä teidän ei anneta tehdä. Se tuntuu turhauttavalta ja epäoikeudenmukaiselta”, Éowyn puhui, enemmän itselleen kuin vieressä istuvalle hobitille.
Merri katsoi neitoa ihmeissään. Tämän kasvoilla oli surumielinen ja vihainen katse, joka häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. ”Teitä pidetään liian heikkona”, hän sanoi vielä kuiskaten.
Tuosta hetkestä lähtien Merri ja Éowyn –neito tunsivat olevansa kohtalotovereita. Kumpaankaan ei luotettu tahi uskottu, molemmat olivat tyytymättömiä kohtaloonsa. Heitä yhdisti samankaltaisuuden side, jota harvoin on ihmisten ja hobittien välillä ollut.
***
Merri makasi teltassa olevassa pienessä vuoteessaan. Ulkoa kantautuivat hänen korviinsa vaimeana miesten puhe ja hevosten kavioiden kopina. Tummat varjot vilahtivat hänen silmiensä ohitse teltan ulkopuolella. Merri paleli ja kietoutui tiukemmin saamansa huovan sisään.
Hän yritti nukahtaa, mutta se tuntui mahdottomalta. Aamulla, vain muutaman tunnin kuluttua, rohanilaiset ratsastaisivat Sotaan, ilman häntä. Mikään ei ollut koskaan tuntunut Merristä niin kurjalta. Hän jäisi kokonaan osattomaksi Sodassa, jossa kaikki hänen toverinsa olivat. Vähät hän välitti siitä, kuolisiko hän itse vai ei.
Noista ajatuksistaan Merri muisti jälleen Pippinin. Nyt kun hän tiesi, että oli vain hyvin pieni mahdollisuus siihen, että hän koskaan näkisi tuota hobittia, hän muisti yhtäkkiä kaikki ne ilkeät kujeet ja temput, joita oli Pippinille tehnyt. Hän katui, ettei ollut koskaan pyytänyt anteeksi tältä, ei yhden yhtä kertaa. Ja nyt se oli liian myöhäistä.
***
Aamu sarasti, Merri ei ollut nukkunut yhtään. Hän seisoi musertuneena kaiken hälinän keskellä, pukeutuneena saamaansa sota-asuun, pyytäen vielä kerran kuninkaalta lupaa tulla mukaan. Vastaus ei ollut suora, mutta Merri ymmärsi, ettei häntä otettaisi mukaan.
Miehet lähtivät liikkeelle, maa tärisi tuhansien hevosten laukatessa kohti itää. Merri katsoi miehiä ja hevosia, jotka olivat matkalla sinne, minne häntä ei päästetty.
Miettien kurjaa kohtaloaan, Merri tunsi jonkun tarttuvan hänestä kiinni, nostavan ylös ja ällistyneenä hän huomasi olevansa hevosen selässä, soturin edessä. Tämän päässä oli kypärä, joka peitti kasvot, vaatteet olivat samat kuin muilla.
”Ratsastakaa kanssani”, Merri kuuli tutun naisäänen sanovan korvaansa. ”Neito?” hän henkäisi sekä hämmästyneenä että iloisena.
Viimeksi muokannut Schmusetier, La Maalis 06, 2004 6:05 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
I feel my world shake
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger
Green Umbrella
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger
Green Umbrella
-
Schmusetier
- Örkki
- Viestit: 73
- Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:09 pm
- Paikkakunta: Kontu
A/N: Toinen osa heti perään, kärsikää. Nyt ollaan taas takaumissa ja huomautan erään pienen asian: tässä osassa esiinty yksi tyttöhobitti, jonka nimi on tuulesta temmattu (eli miun pienestä pervosta mielestä), koska en jaksanut, anteeksi jos se ärsyttää jotakuta, tutkia miulle hankalia sukupuita.
Merrin elämä oli hyvin samanlaista päivästä toiseen. Päivisin hän suoritti välttämättömiä pikku askareita ja illat hän vietti kapakoissa, joista paras oli Vihreä Lohikäärme. Siellä hän joi olutta, puheli muiden hobittien kanssa ja kuunteli mielellään kertomuksia ja tarinoita menneistä ajoista. Tällä tavalla illat kuluivat mukavasti eikä Merri olisi vaihtanut tuota illanviettotapaansa mihinkään.
Kerran astellessaan kotiin päin kapeaa polkua pitkin, jonka vasemmalla puolella oli pieni metsikkö, Merri kuuli edestä päin ääniä. Kummastuneena hän eteni hitaammin ja äänettömämmin, sillä metsässä oli toisinaan tavattu kuljeskelemasta muukalaisia.
Lähestyessään äänenlähdettä, Merri havaitsi sen kuuluvan suuren ja korkean marjapensaan takaa. Pensaan lehdet kahisivat ja heiluivat, äänet kuuluivat selvempinä. Hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen kasvoilleen nousi kummastunut ilme.
Pensaikosta kuului puhetta, hiljaista puhetta, joka kuulosti kovin iloiselta. Merri hiipi varpaisillaan eteenpäin ja saapui pensaan luo. Hän kurkisti lehtien muodostamasta raosta ja näki edessään tummanruskeat ja kiharaiset hiukset, joissa oli sininen rusetti. Merri tunnisti hiuspehkon omistajaksi Esikko Piukkapaulan, jolla oli aina hiuksissaan sama rusetti.
Esikko kuiskasi jotain ja hilpeä ääni vastasi. Merri tunnisti äänen, hän tunnistaisi sen missä vain. Pippin. Mitä ihmettä Pippin teki ulkona tähän aikaan yöstä, vieläpä pensaassa Esikon kanssa?
Kauaa ei Merrin sitä tarvinnut pähkäillä. Esikko siirtyi niin, että hän ja Pippin olivat molemmat Merrin nähtävissä. Hän pidätti hengitystään ja katsoi, kuinka hänen serkkunsa ja Esikon huulet vähitellen lähenivät toisiaan. Kunnes he suutelivat, aivan Merrin silmien edessä.
Merrin täytyi hillitä itsensä, ettei hän olisi huudahtanut hämmästyksestä. Niin hiljaa kuin kykeni, hän perääntyi pensaan luota, katsoen yhä lehtien raosta suutelevia hobitteja. Merri kääntyi ja uskaltamatta kävellä polkua pitkin paljastumisen pelossa, hän suorastaan juoksi pienen vehnäpellon poikki ja kiipesi aidan ylitse.
Hän saapui oman kolonsa pieneen puutarhaan, jossa ruoho kaipasi selvästi leikkaamista. Hän istahti hengästyneenä portaille ja nojasi pään polviinsa. Jonkin aikaa hän siinä istui, kunnes nosti päätään. Mutta sama näky välkkyi yhä hänen silmissään.
Pippin ja Esikko suutelivat. Ja hän oli nähnyt sen. Merri oli hämmentynyt, sillä hän ei todellakaan ollut olettanut serkkunsa olevan kiinnostunut sellaisista asioista. Vielä enemmän häntä masensi, kun hän itse oli täysin kokematon. Samalla hänestä tuntui, kuin jokin olisi mennyt sijoiltaan. Ei Pippinin kuulunut ketään suudella, ei pensaassa tai missään muuallakaan.
Merri nousi ylös ja avasi kolonsa oven. Hän astui sisään pimeään asuntoonsa, joka oli täysin hiljainen. Hän asteli voimattomana makuukammariinsa ja kellahti sängylle, vaivautumatta peseytymään tai vaihtamaan ylleen yöasua. Hän makasi oikealla kyljellään, kasvot kohti ikkunaa. Hänen silmänsä kostuivat ja hän hautasi kasvonsa tyynyyn.
***
Eräänä päivänä Pippin oli mennyt äitinsä puolesta Hilda Piukkapaulan luo, sillä tämä kärsi jokavuotisesta päänsärystä, johon tepsivät ainoastaan Pippinin äidin rohdot. Pippin oli kantanut mukanaan pientä koria, jossa oli ollut ruudullisen liinan alla peitettynä tuoksuvia yrttejä.
Hän ei ollut mielellään lähtenyt niitä viemään, sillä Hilda Piukkapaulalla (niin kuin muillakin tavallista puheliaammilla hobiteilla) oli tapana kertoa ummet ja lammet kaikesta mahdollisesta aina edellispäivän askareista seuraavan kuun sadonkorjuuseen. Pippin olisi mieluummin mennyt kotinsa läheiselle mäelle ja ottanut mukavat, pitkät päiväunet.
Mutta saapuessaan perille, Pippin oli huomannut Hilda Piukkapaulan puutarhassa pörröisen, tummanruskean hiuspehkon, jossa oli ollut yksi sininen rusetti. Kummastellen hän oli astellut tuon sinirusettisen olennon luo, joka oli nostanut päätään huomatessaan vierellään parin jalkoja. Silloin Pippin oli nähnyt ensi kerran Esikko Piukkapaulan, Hilda Piukkapaulan tyttären.
Esikko oli katsellut hetken tuota uutta hobittia kummastuneena. Tämä oli alkanut puhua sienistä ja yrteistä, joita hänen äitinsä kasvatti puutarhassaan, sen jälkeen tämä oli kertonut tuoneensa Hilda Piukkapaulalle joitakin yrttejä päänsärkyyn. Esikko oli huvittuneen ohjannut puheliaan ja hieman röyhkeänkin hobitin sisään hobittiasumukseen, jonka yhdessä makuuhuoneessa Hilda Piukkapaula makasi vuoteessaan.
Pippin oli antanut yrttinsä Hildalle ja oli ollut valmis lähtemään, mutta puutarhassa oleva nuori tyttöhobitti sai hänet jäämään. Hän oli, epätavalliseen tapaan, auttanut Esikkoa puutarhatöissä ja sen jälkeen Esikko oli tarjonnut hänelle viileää marjamehua.
Siitä lähtien he tapailivat useasti toisiaan, useimmiten iltaisin, koska päivät Esikko teki kotitöitä äitinsä apuna ja Pippin kuljeskeli pitkin Kontua. He tapasivat aina samaan aikaan samassa paikassa, suuren marjapensaan luona, joka sijaitsi polun varrella ja joka vei Vihreään Lohikäärmeeseen.
Eräänä iltana, kun Pippinin ja Esikon ensitapaamisesta oli kulunut muutamia viikkoja, he olivat jälleen marjapensaan takana. Pippin puheli iloiseen tapaansa ja kertoili hassuja asioita, joille Esikko nauroi.
Sitten Esikko kuitenkin vakavoitui ja katsoi Pippiniä, joka yhä hekotteli omalle kertomukselleen. ”Pippin, oletko sinä koskaan suudellut ketään?” Esikko kysyi ja toinen katsoi tätä ihmetellen. Sitten hän punehtui hieman ja pyöritti päätään.
”En minäkään”, Esikko sanoi, ”haluaisitko kokeilla?” Pippin katsoi Esikkoa ja tämä nauroi. Pippinin suupielet kaartuivat ylös ja hän nauroi myös. He tulivat aivan toistensa lähelle, huulet koskettivat toisiaan.
Pippinistä se tuntui aluksi mukavalta, joskin märältä, mutta sitten hän tunsi jonkin kiemurtelevan suuhunsa ja pelästyi. Hän hypähti taaksepäin ja Esikko katsoi häntä kummastuneena.
”Mitä sinä teet?” tyttöhobitti kysyi ja näytti pettyneeltä sekä vihaiselta. Pippin aukoi suutaan, ensi kertaa elämässään hän ei tiennyt mitä sanoa.
”Anteeksi”, Pippin mutisi hieman häpeissään ja painoi katseensa maahan. Tämä sulatti Esikon sydämen ja hän tarttui hymyillen toisen kädestä kiinni. Sillä eihän kukaan voinut kauaa Pippinille vihoitella.
Merrin elämä oli hyvin samanlaista päivästä toiseen. Päivisin hän suoritti välttämättömiä pikku askareita ja illat hän vietti kapakoissa, joista paras oli Vihreä Lohikäärme. Siellä hän joi olutta, puheli muiden hobittien kanssa ja kuunteli mielellään kertomuksia ja tarinoita menneistä ajoista. Tällä tavalla illat kuluivat mukavasti eikä Merri olisi vaihtanut tuota illanviettotapaansa mihinkään.
Kerran astellessaan kotiin päin kapeaa polkua pitkin, jonka vasemmalla puolella oli pieni metsikkö, Merri kuuli edestä päin ääniä. Kummastuneena hän eteni hitaammin ja äänettömämmin, sillä metsässä oli toisinaan tavattu kuljeskelemasta muukalaisia.
Lähestyessään äänenlähdettä, Merri havaitsi sen kuuluvan suuren ja korkean marjapensaan takaa. Pensaan lehdet kahisivat ja heiluivat, äänet kuuluivat selvempinä. Hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen kasvoilleen nousi kummastunut ilme.
Pensaikosta kuului puhetta, hiljaista puhetta, joka kuulosti kovin iloiselta. Merri hiipi varpaisillaan eteenpäin ja saapui pensaan luo. Hän kurkisti lehtien muodostamasta raosta ja näki edessään tummanruskeat ja kiharaiset hiukset, joissa oli sininen rusetti. Merri tunnisti hiuspehkon omistajaksi Esikko Piukkapaulan, jolla oli aina hiuksissaan sama rusetti.
Esikko kuiskasi jotain ja hilpeä ääni vastasi. Merri tunnisti äänen, hän tunnistaisi sen missä vain. Pippin. Mitä ihmettä Pippin teki ulkona tähän aikaan yöstä, vieläpä pensaassa Esikon kanssa?
Kauaa ei Merrin sitä tarvinnut pähkäillä. Esikko siirtyi niin, että hän ja Pippin olivat molemmat Merrin nähtävissä. Hän pidätti hengitystään ja katsoi, kuinka hänen serkkunsa ja Esikon huulet vähitellen lähenivät toisiaan. Kunnes he suutelivat, aivan Merrin silmien edessä.
Merrin täytyi hillitä itsensä, ettei hän olisi huudahtanut hämmästyksestä. Niin hiljaa kuin kykeni, hän perääntyi pensaan luota, katsoen yhä lehtien raosta suutelevia hobitteja. Merri kääntyi ja uskaltamatta kävellä polkua pitkin paljastumisen pelossa, hän suorastaan juoksi pienen vehnäpellon poikki ja kiipesi aidan ylitse.
Hän saapui oman kolonsa pieneen puutarhaan, jossa ruoho kaipasi selvästi leikkaamista. Hän istahti hengästyneenä portaille ja nojasi pään polviinsa. Jonkin aikaa hän siinä istui, kunnes nosti päätään. Mutta sama näky välkkyi yhä hänen silmissään.
Pippin ja Esikko suutelivat. Ja hän oli nähnyt sen. Merri oli hämmentynyt, sillä hän ei todellakaan ollut olettanut serkkunsa olevan kiinnostunut sellaisista asioista. Vielä enemmän häntä masensi, kun hän itse oli täysin kokematon. Samalla hänestä tuntui, kuin jokin olisi mennyt sijoiltaan. Ei Pippinin kuulunut ketään suudella, ei pensaassa tai missään muuallakaan.
Merri nousi ylös ja avasi kolonsa oven. Hän astui sisään pimeään asuntoonsa, joka oli täysin hiljainen. Hän asteli voimattomana makuukammariinsa ja kellahti sängylle, vaivautumatta peseytymään tai vaihtamaan ylleen yöasua. Hän makasi oikealla kyljellään, kasvot kohti ikkunaa. Hänen silmänsä kostuivat ja hän hautasi kasvonsa tyynyyn.
***
Eräänä päivänä Pippin oli mennyt äitinsä puolesta Hilda Piukkapaulan luo, sillä tämä kärsi jokavuotisesta päänsärystä, johon tepsivät ainoastaan Pippinin äidin rohdot. Pippin oli kantanut mukanaan pientä koria, jossa oli ollut ruudullisen liinan alla peitettynä tuoksuvia yrttejä.
Hän ei ollut mielellään lähtenyt niitä viemään, sillä Hilda Piukkapaulalla (niin kuin muillakin tavallista puheliaammilla hobiteilla) oli tapana kertoa ummet ja lammet kaikesta mahdollisesta aina edellispäivän askareista seuraavan kuun sadonkorjuuseen. Pippin olisi mieluummin mennyt kotinsa läheiselle mäelle ja ottanut mukavat, pitkät päiväunet.
Mutta saapuessaan perille, Pippin oli huomannut Hilda Piukkapaulan puutarhassa pörröisen, tummanruskean hiuspehkon, jossa oli ollut yksi sininen rusetti. Kummastellen hän oli astellut tuon sinirusettisen olennon luo, joka oli nostanut päätään huomatessaan vierellään parin jalkoja. Silloin Pippin oli nähnyt ensi kerran Esikko Piukkapaulan, Hilda Piukkapaulan tyttären.
Esikko oli katsellut hetken tuota uutta hobittia kummastuneena. Tämä oli alkanut puhua sienistä ja yrteistä, joita hänen äitinsä kasvatti puutarhassaan, sen jälkeen tämä oli kertonut tuoneensa Hilda Piukkapaulalle joitakin yrttejä päänsärkyyn. Esikko oli huvittuneen ohjannut puheliaan ja hieman röyhkeänkin hobitin sisään hobittiasumukseen, jonka yhdessä makuuhuoneessa Hilda Piukkapaula makasi vuoteessaan.
Pippin oli antanut yrttinsä Hildalle ja oli ollut valmis lähtemään, mutta puutarhassa oleva nuori tyttöhobitti sai hänet jäämään. Hän oli, epätavalliseen tapaan, auttanut Esikkoa puutarhatöissä ja sen jälkeen Esikko oli tarjonnut hänelle viileää marjamehua.
Siitä lähtien he tapailivat useasti toisiaan, useimmiten iltaisin, koska päivät Esikko teki kotitöitä äitinsä apuna ja Pippin kuljeskeli pitkin Kontua. He tapasivat aina samaan aikaan samassa paikassa, suuren marjapensaan luona, joka sijaitsi polun varrella ja joka vei Vihreään Lohikäärmeeseen.
Eräänä iltana, kun Pippinin ja Esikon ensitapaamisesta oli kulunut muutamia viikkoja, he olivat jälleen marjapensaan takana. Pippin puheli iloiseen tapaansa ja kertoili hassuja asioita, joille Esikko nauroi.
Sitten Esikko kuitenkin vakavoitui ja katsoi Pippiniä, joka yhä hekotteli omalle kertomukselleen. ”Pippin, oletko sinä koskaan suudellut ketään?” Esikko kysyi ja toinen katsoi tätä ihmetellen. Sitten hän punehtui hieman ja pyöritti päätään.
”En minäkään”, Esikko sanoi, ”haluaisitko kokeilla?” Pippin katsoi Esikkoa ja tämä nauroi. Pippinin suupielet kaartuivat ylös ja hän nauroi myös. He tulivat aivan toistensa lähelle, huulet koskettivat toisiaan.
Pippinistä se tuntui aluksi mukavalta, joskin märältä, mutta sitten hän tunsi jonkin kiemurtelevan suuhunsa ja pelästyi. Hän hypähti taaksepäin ja Esikko katsoi häntä kummastuneena.
”Mitä sinä teet?” tyttöhobitti kysyi ja näytti pettyneeltä sekä vihaiselta. Pippin aukoi suutaan, ensi kertaa elämässään hän ei tiennyt mitä sanoa.
”Anteeksi”, Pippin mutisi hieman häpeissään ja painoi katseensa maahan. Tämä sulatti Esikon sydämen ja hän tarttui hymyillen toisen kädestä kiinni. Sillä eihän kukaan voinut kauaa Pippinille vihoitella.
Viimeksi muokannut Schmusetier, La Maalis 06, 2004 6:06 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
I feel my world shake
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger
Green Umbrella
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger
Green Umbrella
Oih! Minä niin pidän kirjoitustyylistäsi! Joku sanoikin, että se on lämminhenkinen. Sitä se nimenomaan on! Sun juttuja on ilo lukea. Ne on herttaisia ja tulee aina hyvälle mielelle niitä lukiessa. <3
Vähän pitää nillittää kuitenkin... *virnu*
Ei Éowyn -neito, vaan Éowyn-neito. Välilyöntiä ei siis tule välimerkin eteen.
Ja yhdessä kohdassa luki "hobiteja". Eikös sen tulisi olla "hobitteja".
Tykkään hurjasti. Ihan kauheasti. Kirjoitas vielä lisää! <3
Vähän pitää nillittää kuitenkin... *virnu*
Ei Éowyn -neito, vaan Éowyn-neito. Välilyöntiä ei siis tule välimerkin eteen.
Ja yhdessä kohdassa luki "hobiteja". Eikös sen tulisi olla "hobitteja".
Tykkään hurjasti. Ihan kauheasti. Kirjoitas vielä lisää! <3
You know I’d die just to hold you, stay with you
Somehow I’ll show you that you are my night sky
I’ve always been right behind you
Now I’ll always be right beside you
Evanescence - You
Somehow I’ll show you that you are my night sky
I’ve always been right behind you
Now I’ll always be right beside you
Evanescence - You
-
Celebaelin
- Puolituinen
- Viestit: 275
- Liittynyt: Ma Helmi 16, 2004 8:45 pm
Uuh kiva, jatkoa! Tämä on kyllä niin ihku tarina, että voi että! Nyt alan kuulostaa jo vähän goofylta. 
Eer... mihin jäinkään... Ai niin! Piukkapaula. *kikattaa* Eikös Lobeliakin ollut sen niminen? Taisi olla.... Pippin on niin suloinen! *sulaa lattialle* Apua! Mä en pääse ylös! x) *sekoaa*
Eer... mihin jäinkään... Ai niin! Piukkapaula. *kikattaa* Eikös Lobeliakin ollut sen niminen? Taisi olla.... Pippin on niin suloinen! *sulaa lattialle* Apua! Mä en pääse ylös! x) *sekoaa*All you need is love...
-
Puhpallura
- Örkki
- Viestit: 59
- Liittynyt: Pe Tammi 16, 2004 7:06 pm
- Paikkakunta: Oulu (Rovaniemi)
*kiroaa itsensä*Vähän pitää nillittää kuitenkin... *virnu*
Ei Éowyn -neito, vaan Éowyn-neito. Välilyöntiä ei siis tule välimerkin eteen.
Ja yhdessä kohdassa luki "hobiteja". Eikös sen tulisi olla "hobitteja".
Betasin tämän nopeasti ja huomasin nuo itsekin lukiessani tätä uudestaan.
"Meitähän ei siis erikseen ole edes olemassa. Me olemme yhtä." ~ Tuomo Saikkonen/Kuisma Aalto
For he who lives more lives than one
More deaths than one must die
For he who lives more lives than one
More deaths than one must die