Now I'm Here, Merri/Pippin, Valmis, PG

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Green_dragon
Örkki
Viestit: 93
Liittynyt: Su Tammi 11, 2004 5:07 pm
Paikkakunta: Tampere
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Green_dragon »

Schmusetier kirjoitti:Tämä sulatti Esikon sydämen ja hän tarttui hymyillen toisen kädestä kiinni. Sillä eihän kukaan voinut kauaa Pippinille vihoitella.
*huokaus* Pippin sulattaisi kenen tahansa sydämen...*toinen huokaus*
Mutta siis todella hienoa, ihanaa, kaunista ja söpöä! Tämä ficci paranee koko ajan... Jatkoa! :wink:
Kuva
Together, like that.

Grotto

Madeira
Örkki
Viestit: 50
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 7:37 pm
Paikkakunta: Silkkilaakso

Viesti Kirjoittaja Madeira »

..
Viimeksi muokannut Madeira, Su Huhti 19, 2015 4:04 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Elyon
Örkki
Viestit: 91
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2004 6:43 pm
Paikkakunta: Pohjoisessa

Viesti Kirjoittaja Elyon »

Voi... :( Ei vieläkään jatkoa... Kun en minä jaksaisi odottaa...
Kai sinä kirjoitat tähän jatkoa, etkö vain? Tämä on ihana... :)
"Vai Belacqua? Ei. Lyra Kaunopuheinen sinä olet", Iorek sanoi. "Minä en muuta haluakaan kuin taistella Iofur Raknisonin kanssa. Tule, pikku daimoni."

~ Universumien Tomu, Kultainen kompassi

Schmusetier
Örkki
Viestit: 73
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:09 pm
Paikkakunta: Kontu

Viesti Kirjoittaja Schmusetier »

A/N: Kuudes osa menossa, nykyhetkessä eletään. Ja pahoittelen, että kesti taas hieman, mutta olin laiska lähettämään tätä betalleni :oops:


Merrin jäsenet tuntuivat kankeilta ja hänen selkäänsä särki usean tunnin ratsastuksen jäljiltä. Hän ei kuitenkaan valittanut, se ei edes käynyt hänen mielessään, sillä viimein, kaikesta huolimatta, hän oli matkalla Sotaan. Ajatus pelotti häntä, sillä tämä saattoi hyvinkin olla hänen viimeinen matkansa, mutta jos hän siitä hengissä selviäisi ja näkisi jälleen ystävänsä, hänen ei tarvitsisi tuntea olevansa ala-arvoisempi muita, koska ei ollut ottanut siihen osaa.

”Pian olemme perillä”, Éowyn kuiskasi Merrin korvaan ja hän terästäytyi. Hän tiesi, että Sauronin armeijan oli suuri, hyvin suuri, muttei hän siltikään kyennyt kuvittelemaan sitä kaikessa suuruudessaan. Merri kosketti miekkansa päätä, siveli sen kylmää ja koristeltua pintaa, hänen sydämensä löi kiivaammin. Hän tuijotti eteensä, useat hevosmiehet ratsastivat hänen edellään keihäät pystyssä, liput liehuen.

”Minas Tirith”, Merri kuuli Éowynin lausahtavan ja hänen silmiensä edessä kohosi suuri, valkoinen linnoitus, jonka veroista hän ei ollut ennen nähnyt, eikä koskaan tullut näkemään. Jossain toisessa tilanteessa Merri olisi saattanut ihastella tuota ylvästä kuninkaiden asumusta, mutta Minas Tirithin edustalla oleva näky sai hänet kauhun valtaan.

Tuhansia ja taas tuhansia örkkejä. Maa oli niitä mustanaan, niiden joukossa oli vielä muitakin hirveitä olentoja, suurempia ja kammottavampia. Niiden katapultit olivat aiheuttaneet Minas Tirithin valkeaan muuriin suuria vahinkoja, ne olivat hyökkäämäisillään sisään linnoitukseen.

Tätä kaikkea Merri katsoi silmät laajenneina, hänen sydäntään kylmäsi. Jossain tuolla oli Pippin, pieni hobitti, jolla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä koko Sodan kanssa.

Merrin huomaamatta Rohanin ratsastajat olivat asettuneet riviin, valmiina taistoon. Kuningas Théoden valoi viime hetken toivoa miehiinsä, puhuen kannustavasti. Miekat vedettiin tupeistaan, Rohanin torvet kajauttivat sointunsa ja miesten huulilta kantautui kovaääninen huuto. ”Kuolema, kuolema!” he huusivat kuninkaansa johdolla.

”Kuolema!” Merri huudahti ja veti miekkansa esiin. Hän pelkäsi enemmän kuin oli milloinkaan pelännyt, mutta hän ei aikonut antaa pelolle valtaa. Nyt oli hänen vuoronsa näyttää, mistä Meriadoc Rankkibuk oli tehty.

Hevoset lähtivät liikkeelle, he ratsastivat kohti örkkejä. Nuolet viuhahtelivat Merrin ohitse, osuen hänen vierellään ratsastaviin miehiin. Suu kuivana hän ratsasti yhdessä Éowynin kanssa ja ensimmäisen örkin osuttua kohdalle, hän katkaisi siltä pään. Hämmästyneenä omaa tekoaan, Merri ei hetkeen kyennyt muuta kuin katsomaan miekkansa veristä terää.

Merri surmasi ja vahingoitti useita örkkejä. Hetken hän luuli heidän olevan voitolla, kunnes hänen korviinsa kantautui täysin tuntemattoman torven sointu. Éowyn käänsi hevosensa ja Merri näki edessään suuren olifantin. Sen torahampaat olivat pitkät ja terävät, sen selässä oli useita miehiä julmin kasvoin. Hän ymmärsi niiden kuuluvan Sauronin joukkoihin.

Théoden kokosi joukkonsa riviin, he ratsastivat kohti uusia vihollisia. Merri toivoi hetken olevansa Konnussa, omassa kolossaan, kaukana tuosta kaikesta. ”Mutta minä olen täällä ja teen mitä täytyy”, hän mutisi rohkaisten itseään. Miekka ojossa hän ratsasti olifantin alle, huitaisten sokkona yhtä sen paksua jalkaa, johon hän teki syvän viillon.

He puikkelehtivat Éowynin kanssa olifanttien jaloissa, yrittäen välttää liiskaantumista ja surmaten kohdalle osuvia vihollisia. Merri ei enää ajatellut mitään, kaikki tuntui pahalta ja loputtomalta painajaisunelta, hänen ainoa päämääränsä oli surmata ja vahingoittaa niin paljon kuin hän pystyi.

Yhtäkkiä hevonen kaatui ja Merri lensi sen selästä. Hän vieri pitkin maata ja löi päänsä kiveen, hän tunsi polttavan kivun vihlaisevan otsaansa ja lämpimän veren valuvan ohuena norona kasvojaan pitkin. ”Éowyn!” hän huudahti, noustuaan seisomaan ja yrittäessään etsiä katseellaan vaaleaa naista.

Merri katseli paniikin vallassa taistelukenttää, örkit ja ratsumiehet vilistivät hänen silmissään, kunnes hän näki Éowynin. Siellä tämä seisoi, suuren ja mustan hahmon edessä, miekka pystyssä, kasvoillaan peloton ilme.

Merri hätääntyi ja lähti hoipertelemaan naista kohti. Hän näki mustaan kaapuun pukeutuneen olennon aseen, jolla tämä saattaisi murskata Éowynin hetkessä. Merri tunsi silmiensä sumenevan, haava taisi olla pahempi kuin hän oli uskonut. Päättäväisenä hän jatkoi eteenpäin, kunnes hän aivan olennon takana tunsi suunnattoman kivun pyyhkiytyvän hänen ylitseen ja kaatui maahan.

Merrin silmissä pimeni, koko hänen ruumiinsa kuiski olevan parempi luovuttaa ja antaa muiden tehdä työn, eihän hän ollut muuta kuin keskenkasvuinen vesa toisten silmissä.

Hetken ajan Merri oli vajoamassa tuohon mustaan äänettömyyteen, kunnes hänen silmiensä eteen piirtyi kuva. Ruohonvihreät silmät, jotka loistivat kirkkaina. Hänen päässään kaikui hiljaisena nauru, hersyvä ja iloinen.

Merri aukaisi silmänsä, tarttui miekkaansa ja viimeisillä voimillaan nousi pystyyn. Ajattelematta mitään muuta kuin kirkkaanvihreitä silmiä, Merri löi miekkansa Noitakuninkaan haarniskan alle. Samalla hänen kätensä turtui ja hän kaatui maahan, kaikki pimeni. Merri ei tuntenut mitään.
I feel my world shake
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger

Green Umbrella

Schmusetier
Örkki
Viestit: 73
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:09 pm
Paikkakunta: Kontu

Viesti Kirjoittaja Schmusetier »

A/N: Ja taas toinen osa heti perään. Ja (vaikka tätä nyt tuskin tarvitsee edes sanoa) olemme vaihteeksi tarkastelemassa serkusten aiempaa elämää.


Oli pimeä ja sateinen syysilta. Merri istui kotonaan loimuavan takan ääressä ja poltteli piippuaan. Hän oli täysin vajonnut ajatuksiinsa ja häneltä kesti hetken verran, ennen kuin hän tajusi oveensa koputettavan. Hän vilkaisi kelloaan ja mietti, kuka kumma tuli hänen luokseen siihen aikaan, olihan jo melko myöhäinen yö.

Merri kulki kynttilä kädessään ovelle, jolta kuului koputus yhä uudestaan ja uudestaan. ”Tullaan, tullaan”, hän mutisi itsekseen. Hän avasi oven ja näki vetisen hobitin.

”Mitä sinä täällä teet?” Merri kysyi ja katsoi ilmeettömästi hobittia. ”Saanko tulla sisään?” toinen hobitti, Pippin, kysyi. Merri nyökkäsi pienesti ja astui pois oven edestä, laskien serkkunsa sisään.

Hän palasi nojatuoliinsa takan eteen ja toinen seurasi hänen perässään, ripustettuaan viittansa naulakkoon, minne se jäi vettä valuvana. Merri tarttui piippuunsa ja sytytti sen uudelleen, se oli sammunut tällä välin. Hän katseli liekkien tanssia ja kumartui välillä lisäämään muutaman halon. Pippin pysyi hiljaa, istuen Merrin pienellä sohvalla.

”Mitä sinä täällä teet?” Merri toisti vastausta vaille jääneen kysymyksensä. Pippin ei ollut käynyt hänen luonaan moneen viikkoon, itse asiassa hän ei edes ollut nähnyt serkkuaan sitten sen illan, jolloin oli löytänyt tämän marjapensaan takaa Esikko Piukkapaulan kanssa. Merrin kasvot mustuivat, kun hän vain ajattelikin sitä iltaa.

”Minä halusin puhua”, Pippin vastasi hiljaa, jopa epätavallisen hiljaa. Merri ihmetteli tätä hiukan, mutta hänen kasvonsa eivät sitä paljastaneet. Vastaamatta hän jatkoi tuleen tuijottamista.

”Sinähän tiedät Esikko Piukkapaulan?” Pippin aloitti. Merri puristi piippuaan tavallista lujemmin. Jos Pippin aikoi puhua siitä, kuinka erinomainen ja ihana hobittityttönen Esikko oli, tämä saisi lähteä saman tien pois. Hän ei kestäisi sitä kuulla. Hän mutisi serkulleen jotain myöntymisen merkiksi.

”Sinä varmaan tiedät, että me tavallaan olemme yhdessä”, Pippin jatkoi ja hänen äänessään oli Merrille tuntematon särmä. Merri puristi huuliaan tiukasti yhteen, se sattui, muttei hän sitä huomannut.

”Mutta nyt emme enää ole”, Pippin sanoi kuiskaten. Merrin piippu putosi hänen syliinsä, hän oli täysin yllättynyt. Hän käännähti serkkuaan kohti niin nopeasti, että tämä vallan säikähti. Silloin hän huomasi kyyneleet serkkunsa silmissä.

”Ette ole enää yhdessä?” Merri toisti, sillä hän ei voinut uskoa korviaan. Hänen sydämensä hakkasi tavallista kovempaa, hän tunsi olonsa kovin kevyeksi ja jopa onnelliseksi. Mutta sitä hän ei voinut näyttää, ei nyt, kun hänen serkkunsa istui hänen vastapäätään kasvot kyyneleiden kostuttamina.

”Niin”, Pippin sanoi ja painoi päänsä alas. Hänen hartiansa tärisivät ja Merri tajusi kauhistuneena tämän itkevän oikein kunnolla. Tietämättä oikein mitä tehdä, hän meni serkkunsa viereen ja laittoi kätensä tämän olalle, tuntien itsensä kömpelöksi.

”Miksi?” hän kysyi, kun Pippinin itku oli hieman laantunut. Tämä pyyhkäisi nenänsä paitansa hihaan ja sopersi jotain. ”Mitä?” Merri kysyi, sillä hän ei saanut selvää serkkunsa muminasta. ”Esikko halusi aina vain pussata, mutta minä en. Sitten hän suuttui minulle, kun sanoin inhoavani hänen kieltään”, Pippin vastasi hiljaa.

Merri olisi voinut nauraa, niin tyytyväinen hän oli. Hän yritti parhaansa mukaan peittää hymynsä, minkä tähden hänen kasvoillaan oli hieman vääristynyt virne. Pippin nosti päätään ja katsoi serkkuaan. Ja silloin, ensi kertaa elämässään, Merri huomasi, miten vihreät hänen serkkunsa silmät olivat. Ja miten kauniit.

Hänen kätensä oli yhä toisen olalla. Heidän kasvonsa olivat lähellä toisiaan. Merrin tunsi ajatustensa sumentuvan ja ajan pysähtyvän. Hän painoi huulensa varoen serkkunsa huulille ja jokin lämmin tulvahti hänen vatsaansa, hänen silmissään tanssi pieniä tähtiä.

Hänen serkkunsa hämmästynyt äännähdys palautti Merrin todellisuuteen. Nopeasti hän vetäytyi kauemmas serkustaan ja kompuroi ylös sohvalta, hänen poskensa tuntuivat kuumilta ja hän punastui syvästi. ”Liikaa olutta”, hän hengähti. Hän riensi nopeasti keittiöön ja odotti siellä, kunnes Pippin lähti.

Merri kuuli oven sulkeutuvan ja hän hengähti. Hän istui keittiön pienen pöydän ääressä ja nojasi päällään käsiinsä, jotka tärisivät. Hän tunsi yhä Pippinin huulten pehmeän kosketuksen omillaan. Häpeänpuna poltteli edelleen hänen kasvojaan.

***

Pippin käveli pitkin kuraista ja lätäköitä täynnä olevaa tietä pitkin. Sadepisarat kastelivat hänet ja hän tunsi olonsa kurjaksi ja surulliseksi.

Hän oli mennyt tapansa mukaan Esikon luo, niin kuin jokaisena muunakin iltana. Jälleen Esikko oli halunnut vain suudella hänen kanssaan, vaikka he olisivat voineet tehdä jotain muuta, kuten syödä Hilda Piukkapaulan valmistamaa mustikkapiirakkaa.

Ja kun he hetken ajan olivat tätä Pippinille vastenmielistä ajanviettotapaa tehneet, hän tunsi saaneensa tarpeekseen ja hän pyysi Esikkoa lopettamaan. Mutta tyttöhobitti oli suuttunut tästä kovin ja heittänyt Pippin -paran ulos, sanoen vielä, ettei enää halunnut nähdä tätä.

Mieli maassa Pippin mietti paikkaa, minne mennä. Sitten hän muisti Merrin ja ettei ollut nähnyt tätä moneen viikkoon. Hän tunsi äkkiä ikävöivänsä serkkuaan ja kun hän ei halunnut mennä omaan, tyhjään koloonsa, hän suuntasi kulkunsa kohti serkkunsa koloa.

Pippin koputti kauan serkkunsa oveen, ennen kuin tämä avasi sen. Hän ilahtui nähdessään serkkunsa kasvot, jotka eivät olleet muuttuneet yhtään. Mutta mihinpä ne muutamassa viikossa olisivatkaan muuttuneet.

Hän pyysi päästä sisään ja Merri väisti. Hän riisui litimärän viittansa ja ripusti sen oven luona olevaan naulakkoon ja seurasi sen jälkeen serkkunsa perässä tämän pieneen olohuoneeseen. Kaikki näytti hänestä kovin kotoisalta.

Hän seurasi, kuinka Merri sytytti piippunsa ja kuinka tämä katseli keskittyneenä tuleen. ”Mitä sinä täällä teet?” tämä kysyi uudelleen, sillä hän ei ollut vastannut serkkunsa kysymykseen. Pippin vastasi haluavansa puhua. ”Vaikka ainahan minä puhun”, hän ajatteli saman tien.

Kun Merri ei näyttänyt aikovan vastata, hän jatkoi edelleen. Kyyneleiden sumentaessa näkönsä, hän kertoi Esikosta ja heidän lyhyestä yhdessäolostaan ja siitä, kuinka he eivät enää olleet yhdessä. Kun hän oli sanonut tämän, hänen serkkunsa käännähti niin nopeasti häntä kohti, että hän vallan pelästyi.

”Ette enää ole yhdessä?” Merri kysyi ja Pippin katsoi kyyneleisin silmin serkkuaan. Hän ei ollut odottanut Merrin reagoivan noin suureellisesti, joten hetken ajan hän oli hieman hämmentynyt tämän käytöksestä.

Mutta pian suru syrjäytti hämmennyksen ja vaimeasti, pää painuksissa, hän vastasi; ”Niin”. On hyvin epätavallista, että hobitti koskaan hyvin varhaisessa elämänvaiheessa kokee suurta surua ja epätoivoa, joten tämä kokemus oli Pippinille perin raskas. Hän purskahti äänettömään itkuun.

Hän tunsi käden olallaan ja sen kevyt paino sai hänet muistamaan, että kaikesta huolimatta hänellä oli Merri, vaikkei tämä hänestä liiemmin tainnut välittää. ”Mutta ei häntä voi siitä syyttää, tällainen takiainen kun olen”, Pippin ajatteli ja hiljalleen hänen itkunsa laantui.

”Miksi?” Pippin kuuli serkkunsa kysyvän. Häntä hävetti hiukan ja vastausta pitkittääkseen hän pyyhkäisi nenänsä jo ennestään hieman märkään paidanhihaan. Sitten hän, hieman nolona, mutisi vastauksensa, mutta kun toinen ei saanut siitä selvää, hän joutui sanomaan sen uudelleen. Hän toivoi, ettei Merri sanoisi mitään ja kun tämä pysyi vaiti, Pippin nosti katseensa serkkuunsa ja tämä näytti virnistävän.

Kuten hän oli pelännytkin, Merri näytti pitävän häntä täydellisenä idioottina ja se musersi vain lisää hänen murtunutta mieltään. Virne kuitenkin häipyi toisen kasvoilta ja ne tarkastelivat häntä. Hän tunsi olonsa epämukavaksi, toinen aikoi sanoa jotain ivallista, hän oli siitä varma.

Sen tähden hän oli enemmän kuin yllättynyt, kun hän tunsi vanhemman serkkunsa silkinsileät ja pehmeät huulet omillaan. Pippinin hämmennys kesti hetken ja kun hän ymmärsi, mitä Merri teki, hän päästi tahtomattaan hämmästyneen äännähdyksen, jonka seurauksena toinen perääntyi pois hänen luotaan.

Pippin katsoi, kuinka hänen serkkunsa kasvot punehtuivat ja laajenneet silmät katsoivat häneen järkyttyneinä. Tämä hengähti jotain liiasta oluesta, ennen kuin katosi olohuoneesta. Pippin kuuli hänen menevän keittiöön.

Pippin istui paikoillaan, katsellen kohtaa, jossa toinen hobitti oli seissyt. Hänen hengityksensä oli kiivaampi kuin yleensä, posket tuntuivat kuumilta ja suu kuivalta. Vain yksi peilikirkas ajatus oli hänen mielessään, muiden sekavien ajatusten joukossa.

Hän mietti mitä tehdä, nousi ylös ja oli jo astumaisillaan keittiöön, kunnes hän muutti mielensä. Sen sijaan hän meni vaitonaisin askelin naulakon luo, otti kostean viittansa ja puki sen ylleen. Kääntyen vielä katsomaan pimeän keittiön oviaukkoa, Pippin avasi ulko-oven ja astui ulos laantuvaan sateeseen.
*

Toivottavasti Pipin silmät ovat vihreät...
I feel my world shake
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger

Green Umbrella

Elyon
Örkki
Viestit: 91
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2004 6:43 pm
Paikkakunta: Pohjoisessa

Viesti Kirjoittaja Elyon »

Voi tämä on niin ihana, niin suloinen... :)
*kumartelee ja kiittelee* Kai sin jatkat? :mrgreen:
Minä kärsimätön? No enhän nyt toki! :wink:
"Vai Belacqua? Ei. Lyra Kaunopuheinen sinä olet", Iorek sanoi. "Minä en muuta haluakaan kuin taistella Iofur Raknisonin kanssa. Tule, pikku daimoni."

~ Universumien Tomu, Kultainen kompassi

Green_dragon
Örkki
Viestit: 93
Liittynyt: Su Tammi 11, 2004 5:07 pm
Paikkakunta: Tampere
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Green_dragon »

Schmusetier kirjoitti:
Merrin jäsenet tuntuivat kankeilta ja hänen selkäänsä särki usean tunnin ratsastuksen jäljiltä.
Min en voinut olla ajattelematta pervoja asioita, kun luin tuon lauseen. :mrgreen:

Ja sitten tuo toinen osa... Ui, niin suloista!! Vihdoinkin ne suuteli, sitä min olin odottanut jo kauan. Tämä on niin suloinen ficci!
Sin osaat kuvailla kaiken niin hyvin ja kaikki on kohdallaan. *ruttaa Smussen pieneksi palloksi* Ja kyllä, Pippinin silmät ovat vihreät, ainakin elokuvassa... :wink:

Odotan innolla jatkoa!
Kuva
Together, like that.

Grotto

Celebaelin
Puolituinen
Viestit: 275
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2004 8:45 pm

Viesti Kirjoittaja Celebaelin »

Haa, alkaa tapahtua. 8)
En muista lukeneeni kirjasta Pippinin silmien väriä ja - kuten Green_Dragon - sanoi Pippinin silmät ovat vihreät elokuvassa. Samin silmät taitavat olla kirjassa ruskeat ja... Hei hetkinen! Miksi aloin puhumaa silmistä?

Niin.... huum huum.... Aivan! Minähän edelleen ihailen näitä sinun kertomuksiasi. Idea on ihku ja tämä on kahden henkilön näkökulmasta kertominen on kivaa vaihtelua. En osaa sanoakaan enää muuta...
All you need is love...

Elyon
Örkki
Viestit: 91
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2004 6:43 pm
Paikkakunta: Pohjoisessa

Viesti Kirjoittaja Elyon »

Kai jatkoa tulee taas pian? Kai minä saan pian lukea tän jatkoa? ^^ Tämä on niin niin niin ihana!!! Pakko saada jatkoa, pakko :!:
"Vai Belacqua? Ei. Lyra Kaunopuheinen sinä olet", Iorek sanoi. "Minä en muuta haluakaan kuin taistella Iofur Raknisonin kanssa. Tule, pikku daimoni."

~ Universumien Tomu, Kultainen kompassi

Narmo
Samooja
Viestit: 529
Liittynyt: Su Helmi 22, 2004 9:51 pm
Paikkakunta: Metrotunneli (Hellsinki)
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Narmo »

Joo, kyllä Pip-palleron silmät ovat vihreät...Billyllä ainakin on... :P
Ihuna ficci...minä rakastan Pip/Merri paritusta...^^
Jatkoa pian!
~~

Vuoden 2006 Comeback~ Kannatti herätä.

Avatar
Violet
Örkki
Viestit: 56
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 12:06 am
Paikkakunta: Tampere

Viesti Kirjoittaja Violet »

Tarina etenee juuri sopivalla vauhdilla, ei liian nopeasti, mutta ei myöskään jää laahaamaan epäolennaisuuksiin. Paritus on yksi ehdottomista suosikeistani. Sääli, että ihunista hobiteista kirjoitetaan niin vähän.
Ei suklaa ole mikään rakkauden korvike. Rakkaus on suklaan korvike.

Delly
Lady Antiangst
Viestit: 1082
Liittynyt: Ti Tammi 06, 2004 2:07 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Delly »

*pyörii Smussen jaloissa lankakerän kanssa ja pysähtyy vähänväliä istumaan jalkapöydän päälle ja tapittamaan söpösti sitä silmiin* Miksei tähän ole jo tullut jatkoa? Olen odottanut sitä - ainakin kolme sekuntia!

Ihailen, palvon ja rakastan. Aww. Pippin on minun, ehdottomasti minun, mutta jos jollekulle maailmassa (tässä tai missä tahansa muussakin) olisi hänet luovutettava niin se joku olisi Merri. Totta kyllä, luku 2 oli hieman nopeatahtinen, ja minua jäi hieman kyrsimään se ettei tähän oltu kirjoitettu sitä ah! Niin ihanaa kohtaa leffasta, kun Merri ja Pippin hyvästelevät, Pippin lähtee ja Merri juoksee torniin katsomaan hänen jälkeensä. Mutta toisaalta tämä tarina on niin täynnä uusia ihania kohtia, että se on jo korvautunut moninkertaisesti!

Sinulla on muuten tästä lähin lemmikkiorava. *lemmikkiorava!Delly säksättää ah! Niin suloisesti* Minun pitää saada istua näppiksen vieressä kun kirjoitat tätä, niin että näen jatkon aina hetiäkkiä. =)
And so they lived happily ever after.
- The End -

Vuoden Loftisficcaaja '04, '05 ja '06 + Suloinen '07 ja '09 + Pippin '10 \o/

Schmusetier
Örkki
Viestit: 73
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:09 pm
Paikkakunta: Kontu

Viesti Kirjoittaja Schmusetier »

A/N: Viimeistä viedään, niin se on. Kesti taas liiankin kauan saada lähetetyksi tämä betalle, mutta olen kyllästynyt nettiin (tomaatit alas!), joten siinä syy.



Lähes täydellinen hiljaisuus vallitsi Pelennorin kentällä, vain valittavan tuulen ujellus kuului vaimeana Minas Tirithin pahoin vaurioituneiden valkeiden muurien raoissa. Ihmisten, hevosten, örkkien ja olifanttien ruumiita lojui laajalla alueella. Haavoittuneet raahautuivat kohti Minas Tirithiä, keskittäen viimeiset voimanrippeensä sinne päästäkseen.

Pieni hahmo, vain kahden kyynärän korkuinen, astui ulos linnoituksen portista ja kavahti näkyä edessään. Tämä katseli hetken kenttää, muisti sitten ystävänsä sanat ja juoksi kohti elottomia ruumiita ja vaikertavia haavoittuneita. Välittämättä niistä, tuo pieni hobitti säntäili päämäärättömästi kaiken sen keskellä, ainoana ajatuksenaan löytää pieni ystävänsä.

Pippin kulki kauan hävityksen keskellä, pysähtyen silloin tällöin pikaisesti auttamaan harhailevia sotilaita. Välillä hän näki pienen mytyn, juoksi sydän lujaa lyöden sen luo ja pettyi karvaasti, kun se osoittautui vain iljettäväksi örkinraadoksi.

Nuori hobitti, ei vielä edes täysi-ikäinen, valahti toivottomana polvilleen kuluneeseen ruohoon. Hän repi ruohoa kaksin käsin, hänen täytyi purkaa vihan- ja surunsekainen tunteensa johonkin. Hänen täytyi löytää Merri, tämän oli pakko olla jossain tuolla, odottaen Pippinin löytävän hänet. Hän heittäytyi vatsalleen ruohikkoon, puristi ruohoa käsissään ja itki.

Synkkien ja epätoivoisten ajatusten joukosta Pippinin mieleen nousi muistikuva. Siitä oli kauan, tuntui, kuin se olisi tapahtunut toisessa maailmassa, toisessa ajassa, toisessa elämässä.

Kuva kirkastui ja kirkastui, kunnes Pippin näki selkeästi Merrin omituisine virneineen. Hän näki, kuinka Merrin kasvot lähestyivät hänen omiaan, sen pienen välin, joka oli erottanut heidän huulensa toisistaan. Ja hän tunsi sen saman pehmeän kosketuksen, jonka hän oli kauan sitten huulillaan tuntenut.

Kuva katosi, Pippin kohosi takaisin polvilleen. Aivan kuin hän olisi nähnyt unta ja sitten yhtäkkiä herännyt. Hänen silmissään aukeni lohduton näky, hän hengitti raskaasti. Tuo muistikuva oli tuntunut niin todelliselta, niin aidolta. Pippin nousi ylös, hän tunsi saaneensa rohkeutta ja päättäväisin askelin hän jatkoi kentällä harhailuaan, etsien rakasta serkkuaan.

Hetken ajan harhailtuaan hän saapui suuren ja harmaan olifantin luo. Hän hämmästeli eläimen kokoa ja mahtavuutta. Kukaan ei uskoisi häntä kotona, jos hän kertoisi nähneensä olifantin, vieläpä seisoneen aivan sen vieressä. Jos hän koskaan edes pääsisi kotiin.

Hän kiersi olifantin vatsanpuolelle ja sen vatsan luona oli pieni mytty. Pippinin sydän hypähti ja hän katsoi tuota myttyä. Lähes hiipien, uskaltamatta hengittää, hän lähestyi sitä ja nähdessään tutun hiustupsun pilkahtavan haltiaviitan alta, hän haukkoi henkeään.

Nopeasti, ollen vähällä kompastua, Pippin riensi maassa olevan hobitin luo. Hän kyyristyi tämän viereen ja kosketti tämän kylmää, kalpeaa poskea. Hänen silmänsä kostuivat ja hän nosti hobitin ylävartalon varoen syliinsä. Tämä aukaisi hitaasti silmänsä.

”Merri? Merri?” Pippin kuiskasi ja hänen äänensä särähti. ”Pippin?” hobitti mutisi ja yritti tarkentaa katsettaan. Merrin näkökentässä häilyi siellä täällä mustia pilkkuja, toisella näytti olevan välillä kahdet kasvot. Hän yritti hymyillä, mutta joka puolella vallitseva kipu muutti sen tuskaiseksi irvistykseksi.

”Tiesin sinun löytävän minut”, Merri sanoi, hänen suunsa oli kuiva ja puhuminen vaati paljon voimia. ”Niin”, Pippin vastasi ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan. ”Aiotko sinä jättää minut?” uupunut hobitti kysyi ja Pippin katsoi häntä kuin vähäjärkistä. ”En, aion pitää huolta sinusta”, hän vastasi hetken kulutta ja sanojensa vakuudeksi otti Merrin käden tiukasti omaansa.

***

Harmaat sadepilvet olivat kerääntyneet taivaalle ja kaukaa kuului ukkosen jyrinää. Ilma oli ollut koko päivän painostava ja hautova. Merri meni sisään pieneen koloonsa, saatuaan puutarhatyönsä valmiiksi. Juuri ajoissa, sillä puisen ulko-oven sulkeuduttua salama välähti ja ensimmäiset suuret sadepisarat osuivat maahan.

Ilta pimeni ja sade jatkui tauotta. Merri valmisti itselleen pienen illallisen ja syötyään hän sytytti takkaansa tulen, yöt olivat kylmiä ja syksy teki tuloaan. Hän ryhtyi pesemään likaisia astioitaan, sillä eiväthän ne itsestään puhdistuneet.

Kesken kaiken Merrin oveen koputettiin. Ensin hän luuli sitä vain ukkosen jyrinäksi, mutta kun jyske vain jatkui, hän kuivasi kätensä liinaan ja riensi ovelle. Sen takana seisoi Pippin.

”Hei”, hobitti, hyvin märkä sellainen, tervehti Merriä. Hän astui sisään, toisen siirryttyä pois oven edestä. Pippin sulki oven ja kääntyi katsomaan serkkuaan. ”Ikävä ilma, eikö totta?” hän sanoi, Merri nyökkäsi ja totesi: ”Onneksi sain puutarhatyöni tehtyä.”

”Onko sinulla nälkä? Minä tosin söin juuri, mutta jos sinä haluat jotain –”, Merri ehdotti ja hänen serkkunsa pyöritti päätään. ”Ei minulla ole nälkä, mikä taitaa olla aikamoinen ihme”, tämä vastasi ja virnisti. Merri hymähti.

”Sinulla on varmaan kylmä. Tule, takassani palaa tuli, saat viittasi kuivaksi”, Merri sanoi johdattaen serkkuaan peremmälle. Mitä turhia he nyt eteisessä seisoisivat.

Pippin riisui kaapunsa ja Merri asetti sen takan eteen kuivumaan. Hän istuutui nojatuoliin ja Pippin pienelle sohvalle. He katselivat sanattomina tulta takassa, molemmat tunsivat olonsa hieman vaivautuneiksi.

”Vaikea uskoa, että Frodo on poissa”, Pippin rikkoi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden. ”Niin”, hänen serkkunsa vastasi hajamielisen oloisena. ”Frodo tosiaan on poissa”, hän mutisi, puhuen enemmän itselleen kuin Pippinille.

”Merri… Minä tahtoisin puhua”, Pippin jatkoi, kun toinen hobitti oli taas vajonnut äänettömänä ajatuksiinsa. ”Merri?” hän toisti kysyvästi, kun toinen ei näyttänyt kuuntelevan häntä.

”Mitä?” Merri kysyi havahtuen mietteistään ja katsoi Pippiniin. Samalla hänen mieleensä nousi kuva kyynelkasvoisesta hobitista, vuosia sitten, sadepisaroiden rummuttaessa kattoa samalla tavalla kuin silloin. Hänen poskilleen nousi lähes huomaamaton puna.

”Muistatko Esikko Piukkapaulan?”, Pippin kysyi ja yllätti Merrin täysin. Hän puristi tuolinsa käsinojaa ja katsoi serkkuaan, uskaltamatta vastata. ”Näköjään muistat. Silloin muistat varmaan sen illan, jolloin Esikko jätti minut, jos nyt tässä nyt jättämisestä voidaan puhua”, nuorempi hobitti jatkoi ja Merri saattoi arvata, mitä toinen ajoi takaa.

”Silloinhan minä itkin, ensimmäistä kertaa elämässäni, jos totta puhutaan, ja sinä lohdutit minua ja minä kerroin hieman häveten syyni meidän ’eroomme’.” Merri sai puhekykynsä takaisin, veri kohisi hänen korvissaan ja hän oli varma, että myös Pippin kuuli sen. ”Lopeta, minä en halua kuulla enempää”, hän mutisi ja hautasi kasvot käsiinsä.

”Ja sitten sinä siirryit viereeni ja laitoit kätesi olkapäälleni. Sinulla oli kasvoillasi hullunkurinen virne, olin varma, että olin mielestäsi täysi surkimus”, Pippin jatkoi serkkunsa pyynnöstä huolimatta. ”Sitten sinun kasvosi olivat hyvin lähellä omiani ja ajattelin sinun purskahtavan nauruun, mutta sen sijaan sinä – ”

”Lopeta! Minä muistan kyllä!” Merri parahti, nousten seisomaan. Hän oli punehtunut lisää, hänen poskiaan suorastaan poltti häpeästä. ”Miksi sinun täytyy puhua siitä? Miksi?” hän vaikeroi, lysähti tuoliin ja peitti jälleen kasvonsa. Toinen hobitti katsoi serkkunsa kyyristynyttä hahmoa, aivan kuin tämä olisi halunnut vajota maan alle. Ja niinhän tämä olisi halunnutkin.

Pippin nousi hetken kuluttua ylös, asteli toisen viereen, polvistui tämän eteen ja kosketti tämän kättä. Merri nosti kasvonsa, katsoi serkkunsa silmiin ja tunsi niin suurta häpeää, ettei olisi koskaan edes voinut kuvitella sellaista tuntevansa.

”Miksi siitä pitää puhua nyt?” hän kuiskasi ja halusi kiihkeästi kuulla vastauksen. ”Koska elämä on liian lyhyt hukattavaksi, Merri Rankkibuk. Sen arvon huomaa vasta, kun on hiuskarvan päässä lopusta”, toinen vastasi.

Merri kuunteli serkkunsa puhetta hieman häkeltyneenä ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, toinen jatkoi vaimeasti: ”Kun olin siellä, Minas Tirithissä siis, kaikkien niiden isojen ja tärkeiden ihmisten keskellä, minulla oli tavattoman yksinäinen olo, vaikka olihan Gandalf siellä, mutta tiedäthän sinä hänet, ei pienen pientä vastausta kysymykseensä saa, jos Gandalf on sillä tuulella. Silloin ajattelin, miten helppoa ja yksinkertaista elämäni oli ollut, enkä tuntenut kuuluvani sinne, mutta siellä minä olin, enkä voinut sille mitään. Kun yritin viettää aikaani ennen ’pelin alkua’, niin kuin Gandalf asian ilmaisi, mietin kaikkea minulle tärkeää, kuten Kontua, Frodoa, Samia, Vihreää Lohikäärmettä. Sekä sinua. Minun olisi kenties pitänyt tajuta se jo ajat sitten, mutta minähän olen tällainen tyhjäpää.” Pippin kohautti olkiaan.

”Tajuta mitä?” Merri kysyi, kun hän pystyi viimein kaikkien sekavien ajatustensa lomasta muodostamaan järkevän virkkeen. Hänen serkkunsa katsoi hetken häneen, ennen kuin vastasi takellellen. ”Minun olisi pitänyt tajuta ajat sitten, että olet minulle tärkeä ja että tarvitsen sinua. Ja että –”, Pippin vaikeni ja hänen katseensa harhaili olohuoneen esineestä toiseen. Merri katsoi kiinteästi serkkunsa kasvoja, kunnes tämä katsoi jälleen häntä, ruohonvihreillä silmillään.

”Haluan olla kanssasi, Merri, en halua enää jättää sinua”, Pippin sanoi, punehtui ja tarttui tiukemmin toisen kädestä kiinni. Merri katsoi häntä laajennein silmin ja unohti hengittää. ”Sano jotain”, Pippin kehotti hieman hätääntyneenä, kun huomasi järkytyksen serkkunsa kasvoilla.

”Pippin”, Merri viimein hengähti. ”Tuosta on hyvä aloittaa”, toinen vastasi, yrittäen olla oma hassu itsensä, peittääkseen hermostuneisuutensa. ”Minä - minä välitän sinusta ja tahdon olla kanssasi ”, Merri vastasi viimein ja hänen serkkunsa huokaisi helpottuneena.

”Et tiedäkään, miten helpottunut minä olen. Minä ehdin jo pelätä pahinta, ajattelin sinun järkyttyneen niin kamalasti, ettet kykene enää puhumaan, kun sinä vain tuijotit minua”, Pippin puheli, tilanne oli hänelle outo, eikä hän tiennyt miten käyttäytyä. Niinpä hän puhui kaikenlaista järkevää ja vähemmän järkevää.

”Pip”, Merri keskeytti serkkunsa puhetulvan ja toinen katsoi odottavasti häneen. ”Niin kovin kuin pidänkin puheesi kuuntelusta, voisitko kuitenkin harkita olevasi nyt puhumatta?” Merri kysyi hymyillen, Pippin naurahti nolona.

He katselivat hetken toistensa kasvoja, puhumatta. Merri kurottautui kohti Pippiniä, kummankin ajatukset olivat täysin turtana, heidän hengityksensä oli tavallista kiihtyneempää. He tunsivat toistensa lämpimät henkäykset kasvoillaan, viimein heidän huulensa kohtasivat toisensa, antautuen pehmeään suudelmaan. Suudelman loputtua he siirtyivät sohvalle ja Merri veti viltin heidän ylleen, pian he vaipuivat rauhalliseen uneen.

Siinä he olivat, kaksi toisilleen tärkeää hobittia, toisiinsa kietoutuneina, onnellisina. Takassa tuli hiipui, huone pimeni ja sadepisarat valuivat raukeasti ikkunoita pitkin.
*

Kiitän ja kumarran kaikille, jotka ovat antaneet palautetta :)
I feel my world shake
I can't look away
Hard to see clear
Is it me
Or is it fear?
- Metallica/St. Anger

Green Umbrella

Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel »

Ihana loppu. Söpö! Tuollainen tarina ansaitsee paljon kehuja.
Rakentava palaute on...*osoitta ulos metsään* ulkona.
Let me forget all of the hate, all of the sadness.

Pervoin -05
HP- ficcaaja -06
Aragorn 2009

Avatar
Fanyare
Joku hippi
Viestit: 928
Liittynyt: Ke Helmi 04, 2004 5:23 pm
Paikkakunta: Tampere
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Fanyare »

Tämä on... Ihana tarina. Merri ja Pippin on ihana pari ja sun tyylis on mahtava. Rakentavan palautteen suhteen en voi tehdä mitään, sorry.
Viimeksi muokannut Fanyare, Su Helmi 19, 2006 10:09 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Today is the tomorrow you worried about yesterday.

Merri 05-06, RPS-ficcaaja 07 ja Japanifriikki 08

avatar by 25djadja @ LJ

Vastaa Viestiin