A/N: Viimeistä viedään, niin se on. Kesti taas liiankin kauan saada lähetetyksi tämä betalle, mutta olen kyllästynyt nettiin (tomaatit alas!), joten siinä syy.
Lähes täydellinen hiljaisuus vallitsi Pelennorin kentällä, vain valittavan tuulen ujellus kuului vaimeana Minas Tirithin pahoin vaurioituneiden valkeiden muurien raoissa. Ihmisten, hevosten, örkkien ja olifanttien ruumiita lojui laajalla alueella. Haavoittuneet raahautuivat kohti Minas Tirithiä, keskittäen viimeiset voimanrippeensä sinne päästäkseen.
Pieni hahmo, vain kahden kyynärän korkuinen, astui ulos linnoituksen portista ja kavahti näkyä edessään. Tämä katseli hetken kenttää, muisti sitten ystävänsä sanat ja juoksi kohti elottomia ruumiita ja vaikertavia haavoittuneita. Välittämättä niistä, tuo pieni hobitti säntäili päämäärättömästi kaiken sen keskellä, ainoana ajatuksenaan löytää pieni ystävänsä.
Pippin kulki kauan hävityksen keskellä, pysähtyen silloin tällöin pikaisesti auttamaan harhailevia sotilaita. Välillä hän näki pienen mytyn, juoksi sydän lujaa lyöden sen luo ja pettyi karvaasti, kun se osoittautui vain iljettäväksi örkinraadoksi.
Nuori hobitti, ei vielä edes täysi-ikäinen, valahti toivottomana polvilleen kuluneeseen ruohoon. Hän repi ruohoa kaksin käsin, hänen täytyi purkaa vihan- ja surunsekainen tunteensa johonkin. Hänen täytyi löytää Merri, tämän oli pakko olla jossain tuolla, odottaen Pippinin löytävän hänet. Hän heittäytyi vatsalleen ruohikkoon, puristi ruohoa käsissään ja itki.
Synkkien ja epätoivoisten ajatusten joukosta Pippinin mieleen nousi muistikuva. Siitä oli kauan, tuntui, kuin se olisi tapahtunut toisessa maailmassa, toisessa ajassa, toisessa elämässä.
Kuva kirkastui ja kirkastui, kunnes Pippin näki selkeästi Merrin omituisine virneineen. Hän näki, kuinka Merrin kasvot lähestyivät hänen omiaan, sen pienen välin, joka oli erottanut heidän huulensa toisistaan. Ja hän tunsi sen saman pehmeän kosketuksen, jonka hän oli kauan sitten huulillaan tuntenut.
Kuva katosi, Pippin kohosi takaisin polvilleen. Aivan kuin hän olisi nähnyt unta ja sitten yhtäkkiä herännyt. Hänen silmissään aukeni lohduton näky, hän hengitti raskaasti. Tuo muistikuva oli tuntunut niin todelliselta, niin aidolta. Pippin nousi ylös, hän tunsi saaneensa rohkeutta ja päättäväisin askelin hän jatkoi kentällä harhailuaan, etsien rakasta serkkuaan.
Hetken ajan harhailtuaan hän saapui suuren ja harmaan olifantin luo. Hän hämmästeli eläimen kokoa ja mahtavuutta. Kukaan ei uskoisi häntä kotona, jos hän kertoisi nähneensä olifantin, vieläpä seisoneen aivan sen vieressä. Jos hän koskaan edes pääsisi kotiin.
Hän kiersi olifantin vatsanpuolelle ja sen vatsan luona oli pieni mytty. Pippinin sydän hypähti ja hän katsoi tuota myttyä. Lähes hiipien, uskaltamatta hengittää, hän lähestyi sitä ja nähdessään tutun hiustupsun pilkahtavan haltiaviitan alta, hän haukkoi henkeään.
Nopeasti, ollen vähällä kompastua, Pippin riensi maassa olevan hobitin luo. Hän kyyristyi tämän viereen ja kosketti tämän kylmää, kalpeaa poskea. Hänen silmänsä kostuivat ja hän nosti hobitin ylävartalon varoen syliinsä. Tämä aukaisi hitaasti silmänsä.
”Merri? Merri?” Pippin kuiskasi ja hänen äänensä särähti. ”Pippin?” hobitti mutisi ja yritti tarkentaa katsettaan. Merrin näkökentässä häilyi siellä täällä mustia pilkkuja, toisella näytti olevan välillä kahdet kasvot. Hän yritti hymyillä, mutta joka puolella vallitseva kipu muutti sen tuskaiseksi irvistykseksi.
”Tiesin sinun löytävän minut”, Merri sanoi, hänen suunsa oli kuiva ja puhuminen vaati paljon voimia. ”Niin”, Pippin vastasi ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan. ”Aiotko sinä jättää minut?” uupunut hobitti kysyi ja Pippin katsoi häntä kuin vähäjärkistä. ”En, aion pitää huolta sinusta”, hän vastasi hetken kulutta ja sanojensa vakuudeksi otti Merrin käden tiukasti omaansa.
***
Harmaat sadepilvet olivat kerääntyneet taivaalle ja kaukaa kuului ukkosen jyrinää. Ilma oli ollut koko päivän painostava ja hautova. Merri meni sisään pieneen koloonsa, saatuaan puutarhatyönsä valmiiksi. Juuri ajoissa, sillä puisen ulko-oven sulkeuduttua salama välähti ja ensimmäiset suuret sadepisarat osuivat maahan.
Ilta pimeni ja sade jatkui tauotta. Merri valmisti itselleen pienen illallisen ja syötyään hän sytytti takkaansa tulen, yöt olivat kylmiä ja syksy teki tuloaan. Hän ryhtyi pesemään likaisia astioitaan, sillä eiväthän ne itsestään puhdistuneet.
Kesken kaiken Merrin oveen koputettiin. Ensin hän luuli sitä vain ukkosen jyrinäksi, mutta kun jyske vain jatkui, hän kuivasi kätensä liinaan ja riensi ovelle. Sen takana seisoi Pippin.
”Hei”, hobitti, hyvin märkä sellainen, tervehti Merriä. Hän astui sisään, toisen siirryttyä pois oven edestä. Pippin sulki oven ja kääntyi katsomaan serkkuaan. ”Ikävä ilma, eikö totta?” hän sanoi, Merri nyökkäsi ja totesi: ”Onneksi sain puutarhatyöni tehtyä.”
”Onko sinulla nälkä? Minä tosin söin juuri, mutta jos sinä haluat jotain –”, Merri ehdotti ja hänen serkkunsa pyöritti päätään. ”Ei minulla ole nälkä, mikä taitaa olla aikamoinen ihme”, tämä vastasi ja virnisti. Merri hymähti.
”Sinulla on varmaan kylmä. Tule, takassani palaa tuli, saat viittasi kuivaksi”, Merri sanoi johdattaen serkkuaan peremmälle. Mitä turhia he nyt eteisessä seisoisivat.
Pippin riisui kaapunsa ja Merri asetti sen takan eteen kuivumaan. Hän istuutui nojatuoliin ja Pippin pienelle sohvalle. He katselivat sanattomina tulta takassa, molemmat tunsivat olonsa hieman vaivautuneiksi.
”Vaikea uskoa, että Frodo on poissa”, Pippin rikkoi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden. ”Niin”, hänen serkkunsa vastasi hajamielisen oloisena. ”Frodo tosiaan on poissa”, hän mutisi, puhuen enemmän itselleen kuin Pippinille.
”Merri… Minä tahtoisin puhua”, Pippin jatkoi, kun toinen hobitti oli taas vajonnut äänettömänä ajatuksiinsa. ”Merri?” hän toisti kysyvästi, kun toinen ei näyttänyt kuuntelevan häntä.
”Mitä?” Merri kysyi havahtuen mietteistään ja katsoi Pippiniin. Samalla hänen mieleensä nousi kuva kyynelkasvoisesta hobitista, vuosia sitten, sadepisaroiden rummuttaessa kattoa samalla tavalla kuin silloin. Hänen poskilleen nousi lähes huomaamaton puna.
”Muistatko Esikko Piukkapaulan?”, Pippin kysyi ja yllätti Merrin täysin. Hän puristi tuolinsa käsinojaa ja katsoi serkkuaan, uskaltamatta vastata. ”Näköjään muistat. Silloin muistat varmaan sen illan, jolloin Esikko jätti minut, jos nyt tässä nyt jättämisestä voidaan puhua”, nuorempi hobitti jatkoi ja Merri saattoi arvata, mitä toinen ajoi takaa.
”Silloinhan minä itkin, ensimmäistä kertaa elämässäni, jos totta puhutaan, ja sinä lohdutit minua ja minä kerroin hieman häveten syyni meidän ’eroomme’.” Merri sai puhekykynsä takaisin, veri kohisi hänen korvissaan ja hän oli varma, että myös Pippin kuuli sen. ”Lopeta, minä en halua kuulla enempää”, hän mutisi ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Ja sitten sinä siirryit viereeni ja laitoit kätesi olkapäälleni. Sinulla oli kasvoillasi hullunkurinen virne, olin varma, että olin mielestäsi täysi surkimus”, Pippin jatkoi serkkunsa pyynnöstä huolimatta. ”Sitten sinun kasvosi olivat hyvin lähellä omiani ja ajattelin sinun purskahtavan nauruun, mutta sen sijaan sinä – ”
”Lopeta! Minä muistan kyllä!” Merri parahti, nousten seisomaan. Hän oli punehtunut lisää, hänen poskiaan suorastaan poltti häpeästä. ”Miksi sinun täytyy puhua siitä? Miksi?” hän vaikeroi, lysähti tuoliin ja peitti jälleen kasvonsa. Toinen hobitti katsoi serkkunsa kyyristynyttä hahmoa, aivan kuin tämä olisi halunnut vajota maan alle. Ja niinhän tämä olisi halunnutkin.
Pippin nousi hetken kuluttua ylös, asteli toisen viereen, polvistui tämän eteen ja kosketti tämän kättä. Merri nosti kasvonsa, katsoi serkkunsa silmiin ja tunsi niin suurta häpeää, ettei olisi koskaan edes voinut kuvitella sellaista tuntevansa.
”Miksi siitä pitää puhua nyt?” hän kuiskasi ja halusi kiihkeästi kuulla vastauksen. ”Koska elämä on liian lyhyt hukattavaksi, Merri Rankkibuk. Sen arvon huomaa vasta, kun on hiuskarvan päässä lopusta”, toinen vastasi.
Merri kuunteli serkkunsa puhetta hieman häkeltyneenä ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, toinen jatkoi vaimeasti: ”Kun olin siellä, Minas Tirithissä siis, kaikkien niiden isojen ja tärkeiden ihmisten keskellä, minulla oli tavattoman yksinäinen olo, vaikka olihan Gandalf siellä, mutta tiedäthän sinä hänet, ei pienen pientä vastausta kysymykseensä saa, jos Gandalf on sillä tuulella. Silloin ajattelin, miten helppoa ja yksinkertaista elämäni oli ollut, enkä tuntenut kuuluvani sinne, mutta siellä minä olin, enkä voinut sille mitään. Kun yritin viettää aikaani ennen ’pelin alkua’, niin kuin Gandalf asian ilmaisi, mietin kaikkea minulle tärkeää, kuten Kontua, Frodoa, Samia, Vihreää Lohikäärmettä. Sekä sinua. Minun olisi kenties pitänyt tajuta se jo ajat sitten, mutta minähän olen tällainen tyhjäpää.” Pippin kohautti olkiaan.
”Tajuta mitä?” Merri kysyi, kun hän pystyi viimein kaikkien sekavien ajatustensa lomasta muodostamaan järkevän virkkeen. Hänen serkkunsa katsoi hetken häneen, ennen kuin vastasi takellellen. ”Minun olisi pitänyt tajuta ajat sitten, että olet minulle tärkeä ja että tarvitsen sinua. Ja että –”, Pippin vaikeni ja hänen katseensa harhaili olohuoneen esineestä toiseen. Merri katsoi kiinteästi serkkunsa kasvoja, kunnes tämä katsoi jälleen häntä, ruohonvihreillä silmillään.
”Haluan olla kanssasi, Merri, en halua enää jättää sinua”, Pippin sanoi, punehtui ja tarttui tiukemmin toisen kädestä kiinni. Merri katsoi häntä laajennein silmin ja unohti hengittää. ”Sano jotain”, Pippin kehotti hieman hätääntyneenä, kun huomasi järkytyksen serkkunsa kasvoilla.
”Pippin”, Merri viimein hengähti. ”Tuosta on hyvä aloittaa”, toinen vastasi, yrittäen olla oma hassu itsensä, peittääkseen hermostuneisuutensa. ”Minä - minä välitän sinusta ja tahdon olla kanssasi ”, Merri vastasi viimein ja hänen serkkunsa huokaisi helpottuneena.
”Et tiedäkään, miten helpottunut minä olen. Minä ehdin jo pelätä pahinta, ajattelin sinun järkyttyneen niin kamalasti, ettet kykene enää puhumaan, kun sinä vain tuijotit minua”, Pippin puheli, tilanne oli hänelle outo, eikä hän tiennyt miten käyttäytyä. Niinpä hän puhui kaikenlaista järkevää ja vähemmän järkevää.
”Pip”, Merri keskeytti serkkunsa puhetulvan ja toinen katsoi odottavasti häneen. ”Niin kovin kuin pidänkin puheesi kuuntelusta, voisitko kuitenkin harkita olevasi nyt puhumatta?” Merri kysyi hymyillen, Pippin naurahti nolona.
He katselivat hetken toistensa kasvoja, puhumatta. Merri kurottautui kohti Pippiniä, kummankin ajatukset olivat täysin turtana, heidän hengityksensä oli tavallista kiihtyneempää. He tunsivat toistensa lämpimät henkäykset kasvoillaan, viimein heidän huulensa kohtasivat toisensa, antautuen pehmeään suudelmaan. Suudelman loputtua he siirtyivät sohvalle ja Merri veti viltin heidän ylleen, pian he vaipuivat rauhalliseen uneen.
Siinä he olivat, kaksi toisilleen tärkeää hobittia, toisiinsa kietoutuneina, onnellisina. Takassa tuli hiipui, huone pimeni ja sadepisarat valuivat raukeasti ikkunoita pitkin.
*
Kiitän ja kumarran kaikille, jotka ovat antaneet palautetta