Lord of the Rings FanFiction

Disclaimer: J.R.R. Tolkien
Rating: G
Pairing: Sméagol/Déagol

A/N: Lyrics Wheel –ficcitulkinta Enyan Wild Childista. Sainpas valmiiksi ajoissa! \o/ Suuria tunnelmia pienenpienessä koossa.


Lopunajat

Siihen olemiseen ja tuntemiseen ei tarvittu syytä tai seurausten pohtimista, sellaiset seikat pitivät majaansa muualla. Olemista ja tuntemista henkeä haukkoen ja pidättäen, silmät kiinni ja apposen avoimina, jäsenet liikkeessä ja levossa. Äänet ja äänettömyys merkitsivät yhtä paljon ja sanoma, sanomattomuus, pysyi samana.

Kun kummallakaan ei ollut tarinaa tai arvoitusta ihmeteltäväksi, Déagol kuunteli uusia tuulien mukanaan tuomia puiden suhisevista latvoista, Sméagol ruohikoista ja kallionkoloista. Parhaat niistä kaksikymmentä sormea kirjoitti muistiin iholle.

Heidän kodeissaan ei enää muistettu vartoa takaoven vaimeaa kolahdusta, joka kertoisi seikkailijan paluusta iltateen ajan mentyä menojaan. Déagol tarttui Sméagolin käteen yhteisen salaisuuden sinetiksi, ja yöt ja päivät tanssivat ohi ja lävitse ja ympärillä nauhana, joka sai uskomaan ikuisuuksiin. Ikuisuuttakin toki rytmitettiin, ja maatessaan nurmella kaksikko arveli todistavansa maailman sydämenlyöntejä. Syksyn hiljainen käpertyminen. Hallan ensimmäinen syleily. Havahtuminen kevään uuteen ja elinvoimaiseen. Kesän kiihkeä ryöppyäminen puunlatvoissa ja kallionkoloissa.

Sinä kesäisenä päivänä Sméagol laski päänsä toverinsa rinnalle kuuntelemaan omaa sydäntään, ja Déagolin raukeiden sanojen kerratessa tarjolla olevia mahdollisuuksia he olisivat olleet onnellisia tyytyessään yksinkertaisimpaankin. Myöhemmin pieni vene keinahti auringon kultaamalla laineella, ja Sméagol nauroi ilahtuneena toisen saadessa koukkuunsa ensimmäisen kalan.

Ai ihanuus. Minä pidän tuosta kappaleesta paljon (minä sen lähetinkin), ja tässä oli sitä samaa tunnelmaa. Hetkessä elämistä.

Parhaat niistä kaksikymmentä sormea kirjoitti muistiin iholle.

Olisin voinut kyllä lainata koko ficin, mutta tuossa oli jotain niin yksinkertaisen koruttoman kaunista.

Kuvailuasi rakastan^^ Syksyn hiljainen käpertyminen. Tässä kielikuvat olivat raikkaita ja niistä tuli hyvä olo. Nuo pitkät, vänkkyräiset lauseet myös sopivat tämän tunnelmaan, vaikka niitä itse yritänkin välttää :P Meinaan innostua sivupoluille... Nimi oli nätti. Heitti tähän päälle vähän angstisen vivahteen. Lauluhan loppuu minusta melko iloisesti (tai ei iloisesti, muttei angstisesti), mutta onhan siinä tiettyä katkeransuloisuutta myöhemmät tapahtumat huomioon ottaen. Kiitokset, oli ihana pikkufic^^

Olen aika sanaton. Niin *tuumii* haikeaa tai silleen. En oikeastaan tiedä, mikä tätä kuvaisi. Pidin tästä.

Todella kaunis tunnelmapala. <3
Itse asiassa on jännittävää, miten elävästi ja taitavasti olet pystynyt kirjoittamaan oikeastaan pelkästä olemisesta ja elämästä nauttimisesta. ^^ Se on ihailtavaa, ja tässä oli lisäksi mukavana yhdistelmänä yksinkertaisia, kuvaavia lauseita ja pidempiä ja monimutkaisempia kuvailuja. Kuten juuri tuo hallan ensimmäinen syleily ja muut sellaiset.
Lisäksi loppu oli minusta valtavan ihana, oikein hymyilytti tuo Sméagolin ilahtunut nauru toisen saaman kalan tähden. <3
Siinä Miaplacidus oli oikeassa että otsikkoonsa yhdistettynä tähän tulee haikea vivahde. Liekö sitten ollut sama kalastusreissu jolla "hoppits will shakes the fortune of Middle Earth" tai jotain sinne päin.

Pidin oikein paljon. ^^

Minäkin liityn tästä pitäneiden kerhoon ^^

On ihan oma taitonsa saada noin pieneen määrään lauseita mahtumaan noin paljon asiaa ja tunnelmia. Mielenkiintoinen kontrasti kun itse teksti on niin kevyttä, onnellista ja elämän pienistä ja suurista yksityiskohdista nauttivaa - ja sitten jotain LotRista ja näistä hahmoista tietävä kuitenkin tietää, miten huonosti kaikki tulee (tämän ficin ulkopuolella) päättymään. Se tuo tähän haikeuttakin, jota tässä ei muuten olisi. (Itse asiassa voisin tässä samalla tunnustautua juuri tämäntapaisten ficcien suureksi faniksi - sellaisten, joiden loppu vihjaa jostain suuresta, kohtaloa muovaavasta tapahtumasta, mutta ei kuitenkaan kirjoita mitään auki.)

Kiitos tästä ^^

Tykkäsin. Mutta tästä on hirveän vaikea sanoa yhtään mitään. Päätin kuitenkin muutaman rivin raapustaa, kun kerran luinkin (useampaan kertaan, tässä on monta niin hienoa kohtaa, että niitä oli pakko jäädä maistelemaan).

Tämä tyyli on ensinnäkin sellainen, että siihen pitää keskittyä, jotta ficistä saa jotakin irti. Kielikuvat ovat kauniita, lauseet ovat kauniita, ja kokonaisuus on ihan älyttömän kaunis. Ja tulee sellainen olo, että vaikka tämä ficci on tietyllä tapaa monimutkainen, niin ei missään tapauksessa vaikuta siltä, että tämä olisi pelkästään sanoilla leikkimistä, vaan että ficillä on oikeasti myös sisältöä. Niin, ja vaikka ficci itsessään on kauhean suloinen ja näin, niin se tuntuu kyllä myös haikealta. Kai se on juuri se, että lukija tietää, mitä Sméagolille ja Déagolille tulee tapahtumaan, mikä antaa sitä haikeaa sävyä tähän ficciin. Ja samalla saa tämän myös tuntumaan entistä suloisemmalta, koska sitä osaa silloin arvostaa, että tapahtumahetkellä kaikki on vielä hyvin.

Sméagol laski päänsä toverinsa rinnalle kuuntelemaan omaa sydäntään. Tässä nyt tuntuu olevan niin paljon kauniita kohtia, että pitäisi oikeastaan lainata koko ficci, mutta lainasin nyt tämän yhden lauseen, koska siinä vain on niin ihana ajatus. Kiitoksia.

Taattua Jester-laatua.

Pitämiskerho sai uuden jäsenen.

Erityisesti se kaksikymmentä sormea-kohta sai kaksikymmentä kynttä vilistämään selkääni pitkin.

Melkein itketti, kun tietää, kuinka heille oikein kävikään.

Pituus oli hyvä. Mitä sitä suotta jaarittelemaan, kun tunnelman saa kuvattua lyhyestikin. Sillä tämähän oli puhdasta tunnelmaa.

Tämä on ihana ficci. Ihana on juuri oikea sana, usko pois, koska tästä tulee lämmin ja onnellinen olo, kunnes lopussa mielessä pyörii vain "EI." Sinulla on todella kauniita, omia kielikuvia, jotka tuovat tekstiin tuoreutta ja tekevät siitä mielenkiintoista luettavaa muutenkin kuin tarinan kannalta. (Vai olenko minä ainoa, joka jää ihastelemaan omaperäisiä kielikuvia kesken lukemisen? :D) Pidin paljon, kyllä. En löydä pahaa sanaa sanottavaksi.

Sinä kesäisenä päivänä Sméagol laski päänsä toverinsa rinnalle kuuntelemaan omaa sydäntään--

Kaunein, itkettävin lause koko tarinassa, koska tietää, että saman päivän iltana asiat olivat täysin päälaellaan, eikä tuo sydän enää sykkinyt. Voi surkeus. ._.

Komppaan muita ja myönnän siis ihastuneeni tämän tunnelmaan täysin. Alkoi ihan masentaa kun tietää mitä sitten käy.

Tässä oli mukavan kevyttä ja hienoja kuvauksia sisältänyttä kerrontaa pakattuna pieneen nättiin pakettiin (jossa on vaaleanvihreät käärepaperit)
Lyhyys on vain etu. Osaisinpa itsekin elää noin hetkessä. Kiitos ja kumarrus, oikein mukava pätkä.