Ereb Lass (Aragorn/Legolas)
Lähetetty: Ti Huhti 22, 2008 8:03 pm
Title: Ereb Lass (Lonely Leaf (kuulostaa paremmalta englanniksi käännettynä kuin suomeksi))
Author: Vindë
Rating: Jaa, kai tämä (vielä) sopii kaikelle kansalle XD
Pairing: Aragorn/Legolas
Genre: General, Romance?
Warnings: saattaa olla tylsää luettavaa.
Disclaimer: Hahmot ja pätkiä tekstistä (c) J.R.R Tolkien
Summary: Eipäs se ollukkaan Aragornin ja Arwenin taru : )
A/N: Ää, ensimmäinen ficcini @.@ Alku (ja ehkä joku pätkä jossain?) on tosiaan Arwenin ja Aragornin tarusta, koska vihaan niin syvästi sitä pätkää, kun Aragorn tapaa Arwenin siellä pusikossa (wtf?).... Jatkoa tulee sitten kun keksin : ) Yritän pitää faktat kohdallaan, saa nähdä kuinka onnistuu XD
Käytän aina ficeissäni mahd. paljon haltiakieltä, suomennokset numeroin ficin loppuun~~
// vaihdoin nimen ficille x3
Ereb Lass
*****
Eräänä päivänä käveli Aragorn yksin auringon laskun aikaan metsässä ja hänen sydämensä riemuitsi; ja hän lauloi, sillä hän oli toivoa täynnä ja maailma oli kaunis. Ja äkkiä hän laulaessaan näki koivun valkeiden varsien välissä kauniin neidon; ja hän pysähtyi mykistyneenä, ja luuli joutuneensa uneen, tai saaneensa haltia-laulajien lahjan loihtia kuulijoiden eteen laulun tapahtumat.
Sillä Aragorn oli laulanut sitä osaa Lúthienin Laulusta* joka kertoo Lúthienin ja Berenin kohtaamisesta Neldorethin metsässä. Ja katso! siinä käveli hänen silmäinsä edessä Rivendellissä Lúthien yllään valkoistakin valkeampi takki, kuin Elberethin ilo talviaamuina, mutta kasvonsa kalpea sulo hohtaen, kuin ei aurinko olisikaan laskenut; ja hänen vaaleat hiuksensa lepäsivät hartioilla arvossaan, mutta silti tanssien ilosta.
Hetken Aragorn tuijotti neitoa mykistyneenä, mutta peläten tämän katoava, ja ettei hän enää koskaan näkisi tätä, hän kutsui häntä ja sanoi: Tinúviel, Tinúviel! niin kuin Beren Esiajalla kauan sitten.
Silloin hahmo kääntyi hänen puoleensa ja hymyili ja sanoi: "Iston le? Miksi kutsuitte minua tuolla nimellä?"
Ja mies vastasi: "Koska uskoin että todella olette Lúthien Tinúviel, josta lauloin. Mutta jos ette ole hän, on muotonne samankaltainen."
"Ah, Heniach nin?", kysyi neito ihmeissään. Aragorn nyökkäsi sanoen: "Pelipedi i lam Edhellen, tulen Elrond Puolhaltian talosta."
Neito tutki Aragornia katseellaan, ja sanoi lopulta: "Tinúvelin nimeä ei minulla ole. Vaikka saattaa olla ettei kohtaloni ole kovin toisenlainen. Man eneth lín??"
"Minua kutsuttiin nimellä Estel", sanoi mies, "mutta minä olen Aragorn Arathornin poika, Isildurin perillinen, dúnedainin päämies." Mutta jo puhuessaan hän tunsi että tämä suuri suku josta hänen sydämensä oli iloinnut, ei paljon painanut eikä vetänyt vertoja neidon arvokkuudelle ja ihanuudelle.
Mutta tämäpä nauroi iloisesti ja sanoi: "Ei ole ensimmäinen kertani tällaisessa tilanteessa, tuskin siis viimeiseni, jos arvoisa dúnedainin päämies, Kuninkaiden suvun jäsen näin erehtyy. Mutta suo anteeksi. Sillä minä olen Legolas, Thranduilin poika, Thranduilin valtakunnasta, Synkmetsän syvyyksistä. Kauniin Lúthienin laulun olen minäkin laulanut, toki ei se minusta Tinúvelia tee", hän sanoi heleällä äänellään, joka sai Aragornin mielen, liioin kasvot hämilleen.
"Olette siis kunnioitettua haltiakansaa, suokaa minulle pahoitteluni erehdyksestä, sillä kaunis ilmestyksenne hämäsi minua!" mies huudahti puna kapeilla kasvoillaan ja kumarsi syvään kohtaamatta haltian katsetta. "Nosta kasvosi, dúnedain, älä kätke niitä minulta", sanoi Legolas ja kumartui polvilleen miehen tasolle. Aragorn kohotti katsettaan ja eksyi noiden silmien loistossa. Kuin kirkkain tähti kirkkaimmasta vedestä nousevana hohtivat haltian haaleat ja viisaat silmät metsän varjoihin valoa.
"Elämänkokemus loistaa teissä selvemmin kuin kuunaan tapaamassani haltiassa; hohtonne häikäisee sydämeni", Aragorn kuiskasi. Haltia kohotti kulmiaan hämmästyneenä ja antoi hymyn valaista jo niinkin kirkkaat kasvot kuin itse päivä: "Estel", hän sanoi. "Se on minulle tuttu vaikka tapaan teidät ensi kertaa", hän totesi, ja lausui:
"Toivoa suotakoon jokaiselle, sillä utuinen on aamunkajo tulevina päivinä; varjo leviää tulevaisuutemme yllä", hän sanoi mietteliäästi ja hymyili sitten uudelleen. Haltia nousi ylös ja tarjosi Aragornille kättä. "Nouse, Arathornin poika, ja toivottakaamme hyvästit. Matkani jatkuu kohti Synkmetsiä nyt, isäni viesti on Elrondille saatettu."
Aragorn tarttui haltian käteen ja nousi pystyyn, yhä hämillään. Legolas irrotti Aragornin kädestä, kääntyi ja käveli vähän matkan päähän, mutta käännähti vielä Aragroniin päin sanoen: "Namárië, dúnedain.", ja lähti kävelemään metsän sumua kohti.
"Man lû vin achenitham? ", huusi Aragorn tämän perään. Legolas ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan katosi utuiseen iltaan jättäen Aragornin vaille vastausta.
*********************
1)Tunnenko teidät? 2)Ymmärrätte minua? 3)Osaan puhua haltiakieltä 4)Mikä on nimenne? 5)Toivo 6)Hyvästi 7)Koska tapaamme jälleen?
**********
Seuraavina kuukausina Aragorn ajatteli vain tätä kaunista haltiaa jonka oli tavannut tummassa metsässä yösydännä. Legolas. Aragorn kävi heidän keskusteluaan aina uudelleen läpi mielessään, peläten unohtavansa haltian kauniin äänen, joka oli saanut hänen sydämensä sykähtämään.
Vuodet vierivät, ja Aragorn yritti vaelluksillaan keksiä kuumeisesti syytä käydä Synkmetässä, tapaamassa haikailunsa kohdetta, mutta aina kun suunta kääntyi tämän kotivaltakuntaa päin, ajatteli Aragorn tuskissaan:
"Ei, hän ei kuitenkaan edes muista nimeäni, saati kasvojani. Turhaan menen tapaamaan häntä, joka minut on unohtanut."
Näin jatkui kauan, liian kauan Aragornin sydämelle. Kovin hän yritti keksiä itselleen tähteellisempää tehtävää, ja ilahtui suuresti tavatessaan pitkästä aikaa ystävänsä Gandalfin. Pitkän ja toimeliaan tapahtumasarjan aikana ei Aragorn (omaksi mielikseen) saanut tilaisuutta ajatella murheitaan, jotka olivat jo hämmentävän kauan painaneet hänen mieltään.
Lopulta Aragorn saapui jälleen Rivendelliin, paikkaan jossa hän oli varttunut, hobitit mukanaan. Elrond ja hänen alamaisensa ottivat Aragornin lämpimästi vastaan, ja hän tunsi olevansa taas rauhassa. Aina Neuvonpitoon saakka.
Siinä hän oli. Aragornin sydän ilmoitti tunteitaan melkein liiankin rajusti, kun hän näki tuon vaaleahiuksisen haltian jälleen. Niin kauniit ja haaleat olivat tämän kasvot, kuin viime tapaamisesta ei olisi kulunutkaan kymmeniä vuosia. Hänen hoikka olemuksensa oli verhottu vihreän ja ruskean eri sävyihin, ja hän näytti enemmän kuin ylimykseltä hymyillessään siinä vaisusti seuralaisilleen.
Illan juhlassa Aragorn vietti suurimman osan ajastaan tuijottamalla Legolasia, kuin toivoen näyn palavan ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolleen ja ettei hän koskaan unohtaisi pienintäkään yksityiskohtaa.
Huomatessaan Aragornin, hymyili Legolas kirkkaasti, niin kirkkaasti että Aragornin täytyi tarttua rintamuksestaan estääkseen sydämensä karkaamisen ulos rinnasta. Tämän Legolas huomasi, ja nousi naurahtaen, kävellen sitten kevyin askelin Aragornin luo.
"Siitä on ollut aikaa, kun tapasimme, Aragorn Arathornin poika. Miksi olette noin hämentyneen oloinen?", kysyi haltia kauniilla äänellään, joka oli kuin kellojen helinää tuulessa.
"Sydämeni laulaa ilosta nähdessään teidät jälleen", Aragorn pihisti pienellä äänellään ja hymyili vaisusti. "En tosin uskonut, että muistaisitte minut, kun tapaamisestamme on niin pitkä tovi."
"Haltiain muisti kieltämättä on pitkä", sanoi Legolas, "mutta mekin muistamme vain sen mitä emme halua unohtaa." Hän kumarsi Aragornille, ja häipyi väenpaljouteen.
A/N: Kommentteja? :3
Author: Vindë
Rating: Jaa, kai tämä (vielä) sopii kaikelle kansalle XD
Pairing: Aragorn/Legolas
Genre: General, Romance?
Warnings: saattaa olla tylsää luettavaa.
Disclaimer: Hahmot ja pätkiä tekstistä (c) J.R.R Tolkien
Summary: Eipäs se ollukkaan Aragornin ja Arwenin taru : )
A/N: Ää, ensimmäinen ficcini @.@ Alku (ja ehkä joku pätkä jossain?) on tosiaan Arwenin ja Aragornin tarusta, koska vihaan niin syvästi sitä pätkää, kun Aragorn tapaa Arwenin siellä pusikossa (wtf?).... Jatkoa tulee sitten kun keksin : ) Yritän pitää faktat kohdallaan, saa nähdä kuinka onnistuu XD
Käytän aina ficeissäni mahd. paljon haltiakieltä, suomennokset numeroin ficin loppuun~~
// vaihdoin nimen ficille x3
Ereb Lass
*****
Eräänä päivänä käveli Aragorn yksin auringon laskun aikaan metsässä ja hänen sydämensä riemuitsi; ja hän lauloi, sillä hän oli toivoa täynnä ja maailma oli kaunis. Ja äkkiä hän laulaessaan näki koivun valkeiden varsien välissä kauniin neidon; ja hän pysähtyi mykistyneenä, ja luuli joutuneensa uneen, tai saaneensa haltia-laulajien lahjan loihtia kuulijoiden eteen laulun tapahtumat.
Sillä Aragorn oli laulanut sitä osaa Lúthienin Laulusta* joka kertoo Lúthienin ja Berenin kohtaamisesta Neldorethin metsässä. Ja katso! siinä käveli hänen silmäinsä edessä Rivendellissä Lúthien yllään valkoistakin valkeampi takki, kuin Elberethin ilo talviaamuina, mutta kasvonsa kalpea sulo hohtaen, kuin ei aurinko olisikaan laskenut; ja hänen vaaleat hiuksensa lepäsivät hartioilla arvossaan, mutta silti tanssien ilosta.
Hetken Aragorn tuijotti neitoa mykistyneenä, mutta peläten tämän katoava, ja ettei hän enää koskaan näkisi tätä, hän kutsui häntä ja sanoi: Tinúviel, Tinúviel! niin kuin Beren Esiajalla kauan sitten.
Silloin hahmo kääntyi hänen puoleensa ja hymyili ja sanoi: "Iston le? Miksi kutsuitte minua tuolla nimellä?"
Ja mies vastasi: "Koska uskoin että todella olette Lúthien Tinúviel, josta lauloin. Mutta jos ette ole hän, on muotonne samankaltainen."
"Ah, Heniach nin?", kysyi neito ihmeissään. Aragorn nyökkäsi sanoen: "Pelipedi i lam Edhellen, tulen Elrond Puolhaltian talosta."
Neito tutki Aragornia katseellaan, ja sanoi lopulta: "Tinúvelin nimeä ei minulla ole. Vaikka saattaa olla ettei kohtaloni ole kovin toisenlainen. Man eneth lín??"
"Minua kutsuttiin nimellä Estel", sanoi mies, "mutta minä olen Aragorn Arathornin poika, Isildurin perillinen, dúnedainin päämies." Mutta jo puhuessaan hän tunsi että tämä suuri suku josta hänen sydämensä oli iloinnut, ei paljon painanut eikä vetänyt vertoja neidon arvokkuudelle ja ihanuudelle.
Mutta tämäpä nauroi iloisesti ja sanoi: "Ei ole ensimmäinen kertani tällaisessa tilanteessa, tuskin siis viimeiseni, jos arvoisa dúnedainin päämies, Kuninkaiden suvun jäsen näin erehtyy. Mutta suo anteeksi. Sillä minä olen Legolas, Thranduilin poika, Thranduilin valtakunnasta, Synkmetsän syvyyksistä. Kauniin Lúthienin laulun olen minäkin laulanut, toki ei se minusta Tinúvelia tee", hän sanoi heleällä äänellään, joka sai Aragornin mielen, liioin kasvot hämilleen.
"Olette siis kunnioitettua haltiakansaa, suokaa minulle pahoitteluni erehdyksestä, sillä kaunis ilmestyksenne hämäsi minua!" mies huudahti puna kapeilla kasvoillaan ja kumarsi syvään kohtaamatta haltian katsetta. "Nosta kasvosi, dúnedain, älä kätke niitä minulta", sanoi Legolas ja kumartui polvilleen miehen tasolle. Aragorn kohotti katsettaan ja eksyi noiden silmien loistossa. Kuin kirkkain tähti kirkkaimmasta vedestä nousevana hohtivat haltian haaleat ja viisaat silmät metsän varjoihin valoa.
"Elämänkokemus loistaa teissä selvemmin kuin kuunaan tapaamassani haltiassa; hohtonne häikäisee sydämeni", Aragorn kuiskasi. Haltia kohotti kulmiaan hämmästyneenä ja antoi hymyn valaista jo niinkin kirkkaat kasvot kuin itse päivä: "Estel", hän sanoi. "Se on minulle tuttu vaikka tapaan teidät ensi kertaa", hän totesi, ja lausui:
"Toivoa suotakoon jokaiselle, sillä utuinen on aamunkajo tulevina päivinä; varjo leviää tulevaisuutemme yllä", hän sanoi mietteliäästi ja hymyili sitten uudelleen. Haltia nousi ylös ja tarjosi Aragornille kättä. "Nouse, Arathornin poika, ja toivottakaamme hyvästit. Matkani jatkuu kohti Synkmetsiä nyt, isäni viesti on Elrondille saatettu."
Aragorn tarttui haltian käteen ja nousi pystyyn, yhä hämillään. Legolas irrotti Aragornin kädestä, kääntyi ja käveli vähän matkan päähän, mutta käännähti vielä Aragroniin päin sanoen: "Namárië, dúnedain.", ja lähti kävelemään metsän sumua kohti.
"Man lû vin achenitham? ", huusi Aragorn tämän perään. Legolas ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan katosi utuiseen iltaan jättäen Aragornin vaille vastausta.
*********************
1)Tunnenko teidät? 2)Ymmärrätte minua? 3)Osaan puhua haltiakieltä 4)Mikä on nimenne? 5)Toivo 6)Hyvästi 7)Koska tapaamme jälleen?
**********
Seuraavina kuukausina Aragorn ajatteli vain tätä kaunista haltiaa jonka oli tavannut tummassa metsässä yösydännä. Legolas. Aragorn kävi heidän keskusteluaan aina uudelleen läpi mielessään, peläten unohtavansa haltian kauniin äänen, joka oli saanut hänen sydämensä sykähtämään.
Vuodet vierivät, ja Aragorn yritti vaelluksillaan keksiä kuumeisesti syytä käydä Synkmetässä, tapaamassa haikailunsa kohdetta, mutta aina kun suunta kääntyi tämän kotivaltakuntaa päin, ajatteli Aragorn tuskissaan:
"Ei, hän ei kuitenkaan edes muista nimeäni, saati kasvojani. Turhaan menen tapaamaan häntä, joka minut on unohtanut."
Näin jatkui kauan, liian kauan Aragornin sydämelle. Kovin hän yritti keksiä itselleen tähteellisempää tehtävää, ja ilahtui suuresti tavatessaan pitkästä aikaa ystävänsä Gandalfin. Pitkän ja toimeliaan tapahtumasarjan aikana ei Aragorn (omaksi mielikseen) saanut tilaisuutta ajatella murheitaan, jotka olivat jo hämmentävän kauan painaneet hänen mieltään.
Lopulta Aragorn saapui jälleen Rivendelliin, paikkaan jossa hän oli varttunut, hobitit mukanaan. Elrond ja hänen alamaisensa ottivat Aragornin lämpimästi vastaan, ja hän tunsi olevansa taas rauhassa. Aina Neuvonpitoon saakka.
Siinä hän oli. Aragornin sydän ilmoitti tunteitaan melkein liiankin rajusti, kun hän näki tuon vaaleahiuksisen haltian jälleen. Niin kauniit ja haaleat olivat tämän kasvot, kuin viime tapaamisesta ei olisi kulunutkaan kymmeniä vuosia. Hänen hoikka olemuksensa oli verhottu vihreän ja ruskean eri sävyihin, ja hän näytti enemmän kuin ylimykseltä hymyillessään siinä vaisusti seuralaisilleen.
Illan juhlassa Aragorn vietti suurimman osan ajastaan tuijottamalla Legolasia, kuin toivoen näyn palavan ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolleen ja ettei hän koskaan unohtaisi pienintäkään yksityiskohtaa.
Huomatessaan Aragornin, hymyili Legolas kirkkaasti, niin kirkkaasti että Aragornin täytyi tarttua rintamuksestaan estääkseen sydämensä karkaamisen ulos rinnasta. Tämän Legolas huomasi, ja nousi naurahtaen, kävellen sitten kevyin askelin Aragornin luo.
"Siitä on ollut aikaa, kun tapasimme, Aragorn Arathornin poika. Miksi olette noin hämentyneen oloinen?", kysyi haltia kauniilla äänellään, joka oli kuin kellojen helinää tuulessa.
"Sydämeni laulaa ilosta nähdessään teidät jälleen", Aragorn pihisti pienellä äänellään ja hymyili vaisusti. "En tosin uskonut, että muistaisitte minut, kun tapaamisestamme on niin pitkä tovi."
"Haltiain muisti kieltämättä on pitkä", sanoi Legolas, "mutta mekin muistamme vain sen mitä emme halua unohtaa." Hän kumarsi Aragornille, ja häipyi väenpaljouteen.
A/N: Kommentteja? :3