Sivu 1/1

Ereb Lass (Aragorn/Legolas)

Lähetetty: Ti Huhti 22, 2008 8:03 pm
Kirjoittaja Vindë
Title: Ereb Lass (Lonely Leaf (kuulostaa paremmalta englanniksi käännettynä kuin suomeksi))
Author: Vindë
Rating: Jaa, kai tämä (vielä) sopii kaikelle kansalle XD
Pairing: Aragorn/Legolas
Genre: General, Romance?
Warnings: saattaa olla tylsää luettavaa.
Disclaimer: Hahmot ja pätkiä tekstistä (c) J.R.R Tolkien
Summary: Eipäs se ollukkaan Aragornin ja Arwenin taru : )

A/N: Ää, ensimmäinen ficcini @[email protected] Alku (ja ehkä joku pätkä jossain?) on tosiaan Arwenin ja Aragornin tarusta, koska vihaan niin syvästi sitä pätkää, kun Aragorn tapaa Arwenin siellä pusikossa (wtf?).... Jatkoa tulee sitten kun keksin : ) Yritän pitää faktat kohdallaan, saa nähdä kuinka onnistuu XD
Käytän aina ficeissäni mahd. paljon haltiakieltä, suomennokset numeroin ficin loppuun~~
// vaihdoin nimen ficille x3

Ereb Lass


*****

Eräänä päivänä käveli Aragorn yksin auringon laskun aikaan metsässä ja hänen sydämensä riemuitsi; ja hän lauloi, sillä hän oli toivoa täynnä ja maailma oli kaunis. Ja äkkiä hän laulaessaan näki koivun valkeiden varsien välissä kauniin neidon; ja hän pysähtyi mykistyneenä, ja luuli joutuneensa uneen, tai saaneensa haltia-laulajien lahjan loihtia kuulijoiden eteen laulun tapahtumat.
Sillä Aragorn oli laulanut sitä osaa Lúthienin Laulusta* joka kertoo Lúthienin ja Berenin kohtaamisesta Neldorethin metsässä. Ja katso! siinä käveli hänen silmäinsä edessä Rivendellissä Lúthien yllään valkoistakin valkeampi takki, kuin Elberethin ilo talviaamuina, mutta kasvonsa kalpea sulo hohtaen, kuin ei aurinko olisikaan laskenut; ja hänen vaaleat hiuksensa lepäsivät hartioilla arvossaan, mutta silti tanssien ilosta.

Hetken Aragorn tuijotti neitoa mykistyneenä, mutta peläten tämän katoava, ja ettei hän enää koskaan näkisi tätä, hän kutsui häntä ja sanoi: Tinúviel, Tinúviel! niin kuin Beren Esiajalla kauan sitten.
Silloin hahmo kääntyi hänen puoleensa ja hymyili ja sanoi: "Iston le? Miksi kutsuitte minua tuolla nimellä?"
Ja mies vastasi: "Koska uskoin että todella olette Lúthien Tinúviel, josta lauloin. Mutta jos ette ole hän, on muotonne samankaltainen."
"Ah, Heniach nin?", kysyi neito ihmeissään. Aragorn nyökkäsi sanoen: "Pelipedi i lam Edhellen, tulen Elrond Puolhaltian talosta."
Neito tutki Aragornia katseellaan, ja sanoi lopulta: "Tinúvelin nimeä ei minulla ole. Vaikka saattaa olla ettei kohtaloni ole kovin toisenlainen. Man eneth lín??"
"Minua kutsuttiin nimellä Estel", sanoi mies, "mutta minä olen Aragorn Arathornin poika, Isildurin perillinen, dúnedainin päämies." Mutta jo puhuessaan hän tunsi että tämä suuri suku josta hänen sydämensä oli iloinnut, ei paljon painanut eikä vetänyt vertoja neidon arvokkuudelle ja ihanuudelle.

Mutta tämäpä nauroi iloisesti ja sanoi: "Ei ole ensimmäinen kertani tällaisessa tilanteessa, tuskin siis viimeiseni, jos arvoisa dúnedainin päämies, Kuninkaiden suvun jäsen näin erehtyy. Mutta suo anteeksi. Sillä minä olen Legolas, Thranduilin poika, Thranduilin valtakunnasta, Synkmetsän syvyyksistä. Kauniin Lúthienin laulun olen minäkin laulanut, toki ei se minusta Tinúvelia tee", hän sanoi heleällä äänellään, joka sai Aragornin mielen, liioin kasvot hämilleen.

"Olette siis kunnioitettua haltiakansaa, suokaa minulle pahoitteluni erehdyksestä, sillä kaunis ilmestyksenne hämäsi minua!" mies huudahti puna kapeilla kasvoillaan ja kumarsi syvään kohtaamatta haltian katsetta. "Nosta kasvosi, dúnedain, älä kätke niitä minulta", sanoi Legolas ja kumartui polvilleen miehen tasolle. Aragorn kohotti katsettaan ja eksyi noiden silmien loistossa. Kuin kirkkain tähti kirkkaimmasta vedestä nousevana hohtivat haltian haaleat ja viisaat silmät metsän varjoihin valoa.

"Elämänkokemus loistaa teissä selvemmin kuin kuunaan tapaamassani haltiassa; hohtonne häikäisee sydämeni", Aragorn kuiskasi. Haltia kohotti kulmiaan hämmästyneenä ja antoi hymyn valaista jo niinkin kirkkaat kasvot kuin itse päivä: "Estel", hän sanoi. "Se on minulle tuttu vaikka tapaan teidät ensi kertaa", hän totesi, ja lausui:
"Toivoa suotakoon jokaiselle, sillä utuinen on aamunkajo tulevina päivinä; varjo leviää tulevaisuutemme yllä", hän sanoi mietteliäästi ja hymyili sitten uudelleen. Haltia nousi ylös ja tarjosi Aragornille kättä. "Nouse, Arathornin poika, ja toivottakaamme hyvästit. Matkani jatkuu kohti Synkmetsiä nyt, isäni viesti on Elrondille saatettu."

Aragorn tarttui haltian käteen ja nousi pystyyn, yhä hämillään. Legolas irrotti Aragornin kädestä, kääntyi ja käveli vähän matkan päähän, mutta käännähti vielä Aragroniin päin sanoen: "Namárië, dúnedain.", ja lähti kävelemään metsän sumua kohti.
"Man lû vin achenitham? ", huusi Aragorn tämän perään. Legolas ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan katosi utuiseen iltaan jättäen Aragornin vaille vastausta.


*********************
1)Tunnenko teidät? 2)Ymmärrätte minua? 3)Osaan puhua haltiakieltä 4)Mikä on nimenne? 5)Toivo 6)Hyvästi 7)Koska tapaamme jälleen?

**********
Seuraavina kuukausina Aragorn ajatteli vain tätä kaunista haltiaa jonka oli tavannut tummassa metsässä yösydännä. Legolas. Aragorn kävi heidän keskusteluaan aina uudelleen läpi mielessään, peläten unohtavansa haltian kauniin äänen, joka oli saanut hänen sydämensä sykähtämään.

Vuodet vierivät, ja Aragorn yritti vaelluksillaan keksiä kuumeisesti syytä käydä Synkmetässä, tapaamassa haikailunsa kohdetta, mutta aina kun suunta kääntyi tämän kotivaltakuntaa päin, ajatteli Aragorn tuskissaan:
"Ei, hän ei kuitenkaan edes muista nimeäni, saati kasvojani. Turhaan menen tapaamaan häntä, joka minut on unohtanut."

Näin jatkui kauan, liian kauan Aragornin sydämelle. Kovin hän yritti keksiä itselleen tähteellisempää tehtävää, ja ilahtui suuresti tavatessaan pitkästä aikaa ystävänsä Gandalfin. Pitkän ja toimeliaan tapahtumasarjan aikana ei Aragorn (omaksi mielikseen) saanut tilaisuutta ajatella murheitaan, jotka olivat jo hämmentävän kauan painaneet hänen mieltään.

Lopulta Aragorn saapui jälleen Rivendelliin, paikkaan jossa hän oli varttunut, hobitit mukanaan. Elrond ja hänen alamaisensa ottivat Aragornin lämpimästi vastaan, ja hän tunsi olevansa taas rauhassa. Aina Neuvonpitoon saakka.

Siinä hän oli. Aragornin sydän ilmoitti tunteitaan melkein liiankin rajusti, kun hän näki tuon vaaleahiuksisen haltian jälleen. Niin kauniit ja haaleat olivat tämän kasvot, kuin viime tapaamisesta ei olisi kulunutkaan kymmeniä vuosia. Hänen hoikka olemuksensa oli verhottu vihreän ja ruskean eri sävyihin, ja hän näytti enemmän kuin ylimykseltä hymyillessään siinä vaisusti seuralaisilleen.

Illan juhlassa Aragorn vietti suurimman osan ajastaan tuijottamalla Legolasia, kuin toivoen näyn palavan ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolleen ja ettei hän koskaan unohtaisi pienintäkään yksityiskohtaa.
Huomatessaan Aragornin, hymyili Legolas kirkkaasti, niin kirkkaasti että Aragornin täytyi tarttua rintamuksestaan estääkseen sydämensä karkaamisen ulos rinnasta. Tämän Legolas huomasi, ja nousi naurahtaen, kävellen sitten kevyin askelin Aragornin luo.
"Siitä on ollut aikaa, kun tapasimme, Aragorn Arathornin poika. Miksi olette noin hämentyneen oloinen?", kysyi haltia kauniilla äänellään, joka oli kuin kellojen helinää tuulessa.
"Sydämeni laulaa ilosta nähdessään teidät jälleen", Aragorn pihisti pienellä äänellään ja hymyili vaisusti. "En tosin uskonut, että muistaisitte minut, kun tapaamisestamme on niin pitkä tovi."
"Haltiain muisti kieltämättä on pitkä", sanoi Legolas, "mutta mekin muistamme vain sen mitä emme halua unohtaa." Hän kumarsi Aragornille, ja häipyi väenpaljouteen.



A/N: Kommentteja? :3

Lähetetty: Su Huhti 27, 2008 6:28 pm
Kirjoittaja Vindë
Rivendellissä viettämänään aikana ei Aragorn ollut koskaan ollut näin onnellinen; päivittäin sai hän tavata Legolasin ja puhua hänen kanssaan, kuulla hänen kauniin äänensä ja nähdä hänen kirkkaan hymynsä. Tuntui kuin kaikki maailman sanat eivät riittäisi kuvailemaan tätä onnea; ja että kaikki maailman ajat eivät riittäneet heidän yhdessäololleen.

Murhe alkoi varjostaa Aragornin mieltä, murhe lähdöstä, mikä häämötti edessäpäin. Hän tiesi sen olevan väistämätöntä, mutta ajatuskin erosta kirvelsi hänen sydäntään kuin siihen olisi ripoteltu suolaa, ja tuska kasvoi päivä päivältä.

Kerran Aragornin ja Legolasin kävellessä Rivendellin suurien puiden varjostamassa metsikössä, huomasi Legolas jonkin vaivaavan toveriaan. Hän pysähtyi ja tarttui Aragornia varoittamatta olkapäistä ja katsoi tätä syävlle silmiin.
"Aragorn, jokin selvästi painaa mieltäsi. Kerro minulle, mitä ajattelet, edro gûr lín", sanoi haltia huolestunut ilme kasvoillaan, eikä Aragorn pystynyt sanomaan mitään hämmennykseltään. Hän jäi tuijottamaan noita kauniita silmiä ja uppoutui täysin niiden pauloihin, mutta havahtui taas pian. "Legolas, minä...", mies empi. Hän etsi oikeita sanoja mielensä syövereistä ja sanoi sitten: "Elrond on kutsunut minut luokseen, hän toivoo että lähden auttamaan hobittia taakkansa kantamisessa. Tätä toivon minäkin, mutta ajatus erosta satuttaa sisimpääni". Aragornin äänestä saattoi kuulla kitkeryyden, ja hänen kulmansa olivat lievästi kurtussa. Haltia tunsi miehen tuskan, mutta Aragornin yllätykseksi hän soikin tälle aurinkoisen hymyn.

Haltia suoristi selkänsä ja päästi irti Aragornista ja sanoi heleästi:
"Matkalle kyllä lähdet, mutta yksin et tule kulkemaan; Elrond pyysi minutkin saattamaan Sormuksen Viejää, ja sydämeni riemuitsee tiedosta että sinäkin lähdet matkaan". Aragornin silmät jäivät hämmästyksestä sepposen selälleen, kunnes hän parkaisi: "Lau!". Haltia säpsähti ja tutki Aragornin kasvoja hämmentyneenä. "Mi-miten niin 'ei'?", hän kysyi varovaisesti. Aragorn käveli vähän matkan päähän olevalle kivelle ja istahti siihen hieroen silmien väliään tuskaisen näköisenä.
"Legolas, tämä matka...se ei tule olemaan mikään hupireissu. En usko että se olisi paras paikka haltiaprinssille....en usko että se olisi paras paikka...sinullle", hän sopersi karhealla äänellä.

Legolas käveli huolestuneen näköisenä Aragornin luo ja kumartui polvilleen tämän eteen. Hän nosti tämän kasvot ja katsoi syvälle miehen harmaisiin huolen täyttämiin silmiin. He istuivat siinä tovin, katsoen toisiaan silmiin aivan kuin yrittäen lukea toistensa ajatuksia, kunnes Legolas yhtäkkiä painoi Aragornin pään rintaansa vasten ja kietoi kätensä tämän ympärille.
"Lasto, tiedän, että ole huolissasi minusta, mutta minä haluan tehdä tämän", hän sanoi. "Mikään tässä maailmassa ei kykene estämään minua seuraamasta sinua, hain ú-'rogon". Hän nosti Aragornin pään käsiensä väliin ja hymyili sitten kirkkaasti.
"Seuraan sinua minne ikinä tie viekin, Kuninkaani".

1)Avaa sydämesi 2)Ei! 3)Kuuntele 4)En pelkää niitä

Lähetetty: Pe Touko 02, 2008 7:16 pm
Kirjoittaja Vindë
A/N: Huhhuijjakkaa, ajattelin saatella tätä johonkin hätiköityyn päätökseen, kun olisi muutakin kirjoitettavaa. Pääseepähän tästäkin eroon Q.Q

***************’’

Matkaan lähdön päivä lopulta koitti. Saattue suuntasi kohti etelään Rivendellin väen hyvästien saattelemana. Matka oli pitkä, eikä niin Aragorn kuin Legolaskaan puhunut toisilleen vähään aikaan. He olivat selvästi molemmat tiedostaneet tunteensa toisiaan kohtaan, vaikkeivät vielä tosin niitä täysin ymmärtäneet. Kahden eri lajin kuninkaallisten ei kuulu ajatella toisistaan näin, eihän?

Löytäessään tien ulos vihaisen vuoren pyrystä, lähti saattue kohti ainoaa vaihtoehtoaan, Moriaa. Vasta kun matkan uusi suunta oli päätetty, kehtasi Aragorn jättäytyä hieman joukosta puhuakseen Legolasin kanssa. Oli kulunut jo monta päivää lähdöstä, ja Aragorn huomasi todella kaipaavan vaaleatukkaisen haltian ääntä. Se rauhoittaisi häntä, siitä hän oli varma.

Man mathach?”, hän kysyi päästyään haltian viereen. Moria tulisi olemaan kova pala Legolasille, pimeämpää paikkaa sai hakea van Mordorin porttien sisältä.
Mae… En mielelläni menisi maan alle, missä ei voi kuulla luonnon ääniä; oloni on vaivaantunut”, sanoi haltia haikea ilme kasvoillaan. Hän kohotti leukaansa ja kohtasi Aragornin katseen.
”Aragorn, Im gosta…”, hän lisäsi pienesti anova kaiku äänessään. Aragornin sydän sykähti, ja heti sen jälkeen hän tunsi siellä pienen piston. Hän tarttui Legolasta kädestä ja suuntasi katseensa eteenpäin. ”Hebo estel, avo acheno. Avo 'osto!”, hän sanoi vahvalla ja varmalla äänellä, ja kiristi tahtiaan saadakseen kiinni lopun saattueen.

Moriaan ajauduttuaan kylmä varjosti kaikkien saattueen jäsenten mielet. Pimeys ympäröi heitä, ja kaikki ilo heidän mielistään oli kadonnut. He asettuivat suurien salien kattojen alle levolle, käpertyen tiiviisti lähelle toisiaan.
Aragorn ja Legolas vetäytyivät kauemmas muusta saattueesta, juuri sopivan kiven taakse niin ettei heillä ollut näköyhteyttä muihin. He pysyivät vaiti, kunnes molemmat aloittivat yhtä aikaa:
”Legolas, minä…”, ”Aragorn, minusta…”, he sopersivat yhteen ääneen, ja vaikenivat sitten hämmentyneinä. ”Sinä ensin…”, mutisi Legolas hämillään. Aragorn mietti hetken oikeita sanoja, ja aloitti sitten hapuillen: ”Minä…siis viime aikoina… kun…äh…en tiedä miten kertoisin sinulle…tunteistani…”, hän mumisi epämääräisesti, mikä sai haltian hymyilemään niin leveästi, että miehen itsetunto romahti. ”Kyllä minä ymmärrän”, sanoi Legolas. ”Ainakin luulen niin”, hän sanoi, ja kuin ottaakseen selvää puhuivatko he samasta aiheesta, kumartui hän lähemmäs Aragornia painaakseen pehmeän suudelman tämän huulille.

Aluksi mies hämmentyi ja hänen hengityksensä salpaantui hetkeksi hämmästyksestä, mutta saatuaan keuhkonsa taas toimimaan, hän vetäytyi nopeasti kauemmas haltian huulista ja tutkaili tämän kasvoja, joilla paloi tunteiden kirjo. ”Mitä sinä…”, Aragorn sopersi, mutta Legolas painoi sormensa tämän suulle hyssytellen. ”Meillä ei ole turhan paljon aikaa yhdessä, ja olen hyvin varma tunteistani. Le melon, Aragorn, todella.”

Tämä oli ainoa asia mitä Aragorn oli halunnut kuulla kauniilta haltialta, ainoa asia mitä hän haaveili. Hän huokaisi ja veti Legolasin kiinni itseensä suudellen tätä ensin varovasti, sitten rohkeammin. Haparoivat kädet kietoutuivat haltian vartalon ympärille ja takertuivat sitten hiuksiin. Legolas liikutti kättään hellästi Aragornin selkää pitkin hakeutuen sitten tämä rintakehälle. He etääntyivät toisistaan hengittäen kiivaasti.
Le melon, Legolas”, Aragorn henkäisi, ja yö nielaisi heidät syleilyynsä.

***********
1)Millainen on olosi? 2)No... 3)Minä pelkään 4)Toivo, älä katso taaksesi. Älä pelkää! 5)Rakastan sinua


End of story

A/N: Mikä hiton fluffy tästä tuli?! D8
...Btw, uskoisin että tämä on lipsahtanut väärään paikkaan? xD Jos joku viitsii/haluaa, voisiko siirtää :3
Kitoss~~

Lähetetty: Pe Touko 02, 2008 7:41 pm
Kirjoittaja Dúlin
Hiihaa. 8D Liian lyhyt. :'< Oletpas kehittynyt taitavaksi kirjoittajaksi. Yrittänet jäljitellä Tolkienia? xD Kuitenkin, hyvin kaunista. Nostan hattua, jos sellainen nyt sattuisi olemaan päässä~.

Lähetetty: Pe Touko 02, 2008 7:47 pm
Kirjoittaja Vindë
No shit, Sherlok? xD Ellet tosiaan huomannu, niin alku tosiaan ON, niinkuin ekassa viestissä mainitsin, Arwenin ja Aragornin tarusta. Koska vihaan sitä niin syvästi, piti kehittää joku sukka ficci sen ympärille että pääsisin muokkailemaan sitä. x´D

Anteeksi, Tolkien.
Rauha hänen sielulleen. *aamen*

Lähetetty: To Elo 21, 2008 9:01 pm
Kirjoittaja athelas
Tämä oli kiva ja kaunis, vaikka tosiaan kovin lyhyt, lisääkin olisin mielelläni lukenut, mutta.. Niin, Tolkienmainen, mutta ihan hyvälllä tapaa, ei liian tekotaiteellinen eikä mitään;) En olisi ehkä suhtautunut ihan noin hyvin Legolasina, jos olisi tytöksi kutsuttu, mutta. Niin ja sitten tämä, aika humoristinen ja muutenkin ihana, ehkä vähän tyylistä poikkeava, mutta mutta:

""Legolas, tämä matka...se ei tule olemaan mikään hupireissu. En usko että se olisi paras paikka haltiaprinssille....en usko että se olisi paras paikka...sinullle", hän sopersi karhealla äänellä."

^^Pidin kovasti:)

Oli mukava lukea kun Aragorn oli se *hm* epätoivoinen osapuoli ja Leego jotenkin koko jutun yläpuolella, vaikka rakastikin. Jotain vähän dramaattisempaa olisin odottanut, ja jatkoa tosiaan. Ehkä tämä voi vielä joskus saada jatkoa (?) *toiveikas*:D

Lähetetty: Pe Elo 29, 2008 8:06 pm
Kirjoittaja Vindë
XD voi ei, olin *melkein* unohtanut tämän, ja nyt joku muistuttaa sen olemassaolosta! *punastus*
Eka ficci ON aina kauhein. Pahoittelen ja kiitän huomiosta. *kumarrus*

Re: Ereb Lass (Aragorn/Legolas)

Lähetetty: La Elo 22, 2009 3:25 pm
Kirjoittaja Aralas
Hhujjaa!! <--- Täh? o.O

Onko tää muka sun EKA ficci?? Minen usko... Jos tää on sun eka ficcis, nii tää on LOISTAVA!

Hmm... Mitäköhän virheitä löytyi.... NIIJOO!! Kyl siel muutama oli!
1. Hän pysähtyi ja tarttui Aragornia varoittamatta olkapäistä ja katsoi tätä syävlle silmiin. Siin eka. Meinasit SYVÄLLE näköjään
2. Lasto, tiedän, että ole huolissasi minusta, Siis OLET
3. kääntyi ja käveli vähän matkan päähän, mutta käännähti vielä Aragroniin päin sanoen
4."Legolas, tämä matka...se ei tule olemaan mikään hupireissu. En usko että se olisi paras paikka haltiaprinssille....en usko että se olisi paras paikka...sinullle"


Ja arvakkaas repeenkö sisäisesti AINA, kun tulee vastaan toi 'hebo estel' xD Arska-hepoli..... xD
Flyffylla pääsee PIIITKÄLLE etiäppäi, kiitos ja hei ja ens kertaan,

Aralas kuittaa nyt itsensä uimahalliin.

Re: Ereb Lass (Aragorn/Legolas)

Lähetetty: Ke Syys 23, 2009 6:22 pm
Kirjoittaja Naava
NAAAAAA!
Hyvä! *growl...*
Mahtava! En oikein pitänyt tästä parituksesta ennen, koska inhoan ihan tosissaan Arwenin ja Aragornin sotkemista, mutta silti olin ihan ekstaasissa kun luin tämän. Jouduin pyörtämään kantani.
Ja tääkö on sun eka ficci?!
Fantastinen.
Riitti tukahduttamaan tällaisen surkimuksen kaukaiset unelmat.
Ihana.
Jatka. :roll: