Pettävällä jäällä käsi kädessä kuljetaan (A/L)
Lähetetty: To Joulu 17, 2009 7:06 am
Title: Pettävällä jäällä käsi kädessä kuljetaan
Author: Aralas
Rating: sallittu/G
Pairing: Aragorn/Legolas
Genre: fluffy, songfic, slash
Disclamer: Rakas hra. Tolkien. Hahmot hänelle, kappale Yölle ja ficci minulle, kiitos.
Summary: Oma näkemykseni Saattueen matkasta hajoamiseen asti + vähän päälle
Beta: Darial Kuznetsova
_______________________________________________
*flashback*
Vanhan sillan luona taas
“Hah. Täällä taas”, mutisi pitkä, tummiin pukeutunut mies vierellään neljä hobittia, vanha harmaahapsinen velho, haltia, kääpiö sekä toinen ihminen. Heillä on kaikilla mukanaan raskaalta näyttävät reput. Sekä poni, jonka selkään on lastattu myös lastattu tavaroita.
Vanha silta, joka oli jo iät ja ajat toiminut ylikulkuna Bruinen yllä näytti hajoavan hetkellä millä hyvänsä Saattueen ja heidän matkatavaroiden painosta.
Koskeen kuohuvaan
he varoo katsomasta
Yksi heistä, kääpiö nimeltä Gimli, teki matkansa ensimmäisen virheensä: hän katsoi alla kuohuvaan koskeen ja palautti aamiaisensa saman tien.
”Merisairaus kuivalla maalla. Hienoa, mitähän kaikkea tästäkin vielä tulee!” hymähti Pippin ja otti taskustaan aamiaispöydästä pihistämänsä omenan. Muutkin hymyilivät.
edelleen he käsissään
pitää toisen kättä
Naurun raikuessa kukaan ei huomannut Aragornin ja Legolaksen kävelevän muista hieman taaempana käsi kädessä. Tuolla sillalla, jonka he olivat muutamaa minuuttia aikaisemmin ylittäneet, oli kaksikko tavannut ensimmäisen kerran. Tuolloin Legolas oli tullut Rivendelliin isänsä asioilla. Hitaasti oli ystävyys alkanut muodostua heidän välilleen ja lopulta syventynyt rakkaudeksi.
tahtoo empimättä
heikkoutta toisen ymmärtää
Vaalean haltian mieleen palasi muistoja yhteisistä hetkistä, niin ihania ja ei niin ihania. Vielä joku päivä Konkari tulisi lähtemään paikkaan, minne hän ei voisi seurata. He molemmat tiesivät mitä tapahtuisi, jos jompikumpi heistä joutuisi vihollisen haltuun.
*end flashback*
Pitkä matka oli takana ja vielä pidempi matka edessä, mutta sitä he eivät voineet aavistaa. Ainoat asiat, mitkä olivat nyt heidän murheenaan, olivat Merri ja Pippin, jotka olivat joutuneet örkkien vangeiksi. Toinen asia, ei niin suuri kuin hobitit muttei nyt niin pienikään oli Boromir, heidän toverinsa, joka oli urhoollisesti kaatunut yrittäessään auttaa ystävänsä turvaan. Miten ihmeessä he voisivat kertoa miehen isälle sekä veljelle tämän kaatuneen?
Koko Saattue oli nyt hajalla: Aragorn, Legolas ja Gimli olivat lähteneet Merrin ja Pippinin pelastusretkelle, Sam ja Frodo olivat lähteneet omaan suuntaansa, kohti Mordoria tuhoamaan Mahtisormusta, Boromir oli kuollut, samoin kuin Gandalf Moriassa... Toivosta ei ollut jälkeäkään.
Matkallaan, he suojan saa
pienistä hetkistä toisiaan vasten
korkeuteen, huokailee
varjele tiet tämän maan orpolasten
kun ilta viilenee
Ilman toisiaan olisivat ihminen ja haltia olleet mennyttä, vailla uskoa paremmasta huomisesta, vailla toivoa. Ne pienet viattomilta näyttävät hipaisut ja hymyt, jotka he toisilleen soivat aina kun mahdollista, antoi voimia jaksaa huomisen kaamosta. Jokainen ilta, jonka he kaksistaan viettivät toisiaan vasten, mestari Gimlin nukahdettua, oli heille maailmaa tärkeämpi, sillä jos nuo pienet, salassa pidetyt hetket heiltä evättäisiin, olisi Sauron saanut sijan mielestä ja ruumiista ja kuolema kalvaisi sisältä kunnes elämä olisi ohi.
Luvanneet on rakastaa
he täällä toinen toistaan
vaikka polku pimeyteen
joskus kuljettaa
silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen
”Muistatko silloin, kun lupasimme pitää huolta toisistamme kuolemaan asti?” Legolas kuiskasi hiljaa tuijottaen nuotioon.
”Muistan, paremmin kuin eilisen. Miten niin rakas?” Aragorn vastasi kätkien yllätyksensä äänestään.
”Minä... Minusta vain tuntuu, että hengenlähtö on lähellä...” haltia vastasi ja hänen äänensä sortui kyynelten ottaessa valtaa hänen vaaleilta kasvoiltaan, ”Totuus on, että minä pelkään. Ihan hirveästi. En tiedä mitä tekisin, jos sinulle sattuisi jotakin...” hän sopersi itkun seasta.
Aragorn vain hymyili lempeästi ja otti haltian syliinsä. ”Shh, kulta, kyllä me selviämme. Olen varma siitä. Ja turha meidän on tulevaa murehtia niin kauan, kun meillä on tämä hetki”, hän suukotti rakkaansa otsaa saaden tämän rauhoittumaan. Mies sammutti nuotion ja otti ensimmäisen vahtivuoron vain tähdet valonaan.
Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?
Author: Aralas
Rating: sallittu/G
Pairing: Aragorn/Legolas
Genre: fluffy, songfic, slash
Disclamer: Rakas hra. Tolkien. Hahmot hänelle, kappale Yölle ja ficci minulle, kiitos.
Summary: Oma näkemykseni Saattueen matkasta hajoamiseen asti + vähän päälle
Beta: Darial Kuznetsova
_______________________________________________
*flashback*
Vanhan sillan luona taas
“Hah. Täällä taas”, mutisi pitkä, tummiin pukeutunut mies vierellään neljä hobittia, vanha harmaahapsinen velho, haltia, kääpiö sekä toinen ihminen. Heillä on kaikilla mukanaan raskaalta näyttävät reput. Sekä poni, jonka selkään on lastattu myös lastattu tavaroita.
Vanha silta, joka oli jo iät ja ajat toiminut ylikulkuna Bruinen yllä näytti hajoavan hetkellä millä hyvänsä Saattueen ja heidän matkatavaroiden painosta.
Koskeen kuohuvaan
he varoo katsomasta
Yksi heistä, kääpiö nimeltä Gimli, teki matkansa ensimmäisen virheensä: hän katsoi alla kuohuvaan koskeen ja palautti aamiaisensa saman tien.
”Merisairaus kuivalla maalla. Hienoa, mitähän kaikkea tästäkin vielä tulee!” hymähti Pippin ja otti taskustaan aamiaispöydästä pihistämänsä omenan. Muutkin hymyilivät.
edelleen he käsissään
pitää toisen kättä
Naurun raikuessa kukaan ei huomannut Aragornin ja Legolaksen kävelevän muista hieman taaempana käsi kädessä. Tuolla sillalla, jonka he olivat muutamaa minuuttia aikaisemmin ylittäneet, oli kaksikko tavannut ensimmäisen kerran. Tuolloin Legolas oli tullut Rivendelliin isänsä asioilla. Hitaasti oli ystävyys alkanut muodostua heidän välilleen ja lopulta syventynyt rakkaudeksi.
tahtoo empimättä
heikkoutta toisen ymmärtää
Vaalean haltian mieleen palasi muistoja yhteisistä hetkistä, niin ihania ja ei niin ihania. Vielä joku päivä Konkari tulisi lähtemään paikkaan, minne hän ei voisi seurata. He molemmat tiesivät mitä tapahtuisi, jos jompikumpi heistä joutuisi vihollisen haltuun.
*end flashback*
Pitkä matka oli takana ja vielä pidempi matka edessä, mutta sitä he eivät voineet aavistaa. Ainoat asiat, mitkä olivat nyt heidän murheenaan, olivat Merri ja Pippin, jotka olivat joutuneet örkkien vangeiksi. Toinen asia, ei niin suuri kuin hobitit muttei nyt niin pienikään oli Boromir, heidän toverinsa, joka oli urhoollisesti kaatunut yrittäessään auttaa ystävänsä turvaan. Miten ihmeessä he voisivat kertoa miehen isälle sekä veljelle tämän kaatuneen?
Koko Saattue oli nyt hajalla: Aragorn, Legolas ja Gimli olivat lähteneet Merrin ja Pippinin pelastusretkelle, Sam ja Frodo olivat lähteneet omaan suuntaansa, kohti Mordoria tuhoamaan Mahtisormusta, Boromir oli kuollut, samoin kuin Gandalf Moriassa... Toivosta ei ollut jälkeäkään.
Matkallaan, he suojan saa
pienistä hetkistä toisiaan vasten
korkeuteen, huokailee
varjele tiet tämän maan orpolasten
kun ilta viilenee
Ilman toisiaan olisivat ihminen ja haltia olleet mennyttä, vailla uskoa paremmasta huomisesta, vailla toivoa. Ne pienet viattomilta näyttävät hipaisut ja hymyt, jotka he toisilleen soivat aina kun mahdollista, antoi voimia jaksaa huomisen kaamosta. Jokainen ilta, jonka he kaksistaan viettivät toisiaan vasten, mestari Gimlin nukahdettua, oli heille maailmaa tärkeämpi, sillä jos nuo pienet, salassa pidetyt hetket heiltä evättäisiin, olisi Sauron saanut sijan mielestä ja ruumiista ja kuolema kalvaisi sisältä kunnes elämä olisi ohi.
Luvanneet on rakastaa
he täällä toinen toistaan
vaikka polku pimeyteen
joskus kuljettaa
silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen
”Muistatko silloin, kun lupasimme pitää huolta toisistamme kuolemaan asti?” Legolas kuiskasi hiljaa tuijottaen nuotioon.
”Muistan, paremmin kuin eilisen. Miten niin rakas?” Aragorn vastasi kätkien yllätyksensä äänestään.
”Minä... Minusta vain tuntuu, että hengenlähtö on lähellä...” haltia vastasi ja hänen äänensä sortui kyynelten ottaessa valtaa hänen vaaleilta kasvoiltaan, ”Totuus on, että minä pelkään. Ihan hirveästi. En tiedä mitä tekisin, jos sinulle sattuisi jotakin...” hän sopersi itkun seasta.
Aragorn vain hymyili lempeästi ja otti haltian syliinsä. ”Shh, kulta, kyllä me selviämme. Olen varma siitä. Ja turha meidän on tulevaa murehtia niin kauan, kun meillä on tämä hetki”, hän suukotti rakkaansa otsaa saaden tämän rauhoittumaan. Mies sammutti nuotion ja otti ensimmäisen vahtivuoron vain tähdet valonaan.
Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?