Syksy saa (FF10) Gildor/Celeborn

PG-13 ja sen alle olevat slash-ficit.

Valvojat: Likimeya, Ilona

Avatar
Lumisusi
Satutäti
Viestit: 1115
Liittynyt: Su Huhti 09, 2006 8:27 pm
Paikkakunta: Mustalaishaltioiden matkassa

Syksy saa (FF10) Gildor/Celeborn

Viesti Kirjoittaja Lumisusi »

Title: Syksy saa
Author: Lumisusi
Pairing: Gildor/Celeborn
Rating: max. PG-13
Genre: One-Shot, AU, drama
Summary: On syksy ja viimeiset haltiat ovat lähdössä Keski-Maasta. FF10-ficci.

Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat Tolkien-sedälle ja minä käytän heitä häpeämättä hyväkseni. En kuitenkaan yritä rahastaa hahmoilla, tahdon vain leikkiä heillä.
Feedback: Mielellään kiitos, pieni kirjoittaja rakastaa palautetta.
____________________________________________________________________________________________________________________



Syksy saa


Lohduttoman raudanharmaat aallot löivät voimalla rantakallioihin. Yksinäisen lokin huuto halkoi kirpeää syysilmaa tuulen riipiessä viimeisetkin lehdet rannalla kasvavista harvoista puista. Missään ei näkynyt elämää tuulen käsivarsilla liikkumattoman näköisenä lepäävän lokin lisäksi. Tuntui kuin raudanharmaat pilvet ja meri olisivat imeneet kaiken värin ja lämmön maailmasta. Ne muutamat kirkkaanväriset lehdet jotka olivat takertuneet rantaheiniin loivat räikeän kontrastin muuten synkkään maisemaan.

Vaahtopäät ratsastivat aaltojen harteilla ja laskeutuivat likaisenvalkoisina rantakivien välisiin rakoihin. Lokki lekutteli siipiään ja korjasi asentoaan tuulen kannattelemana ja vilkaisi ympärilleen. Sen katse osui puiden välissä kävelevään hahmoon, joka saapui rantakallioille hitaasti astellen. Tuuli riepotteli haltian hopeisia hiuksia ja harmaata kaapua. Mies odotti jotakin tuijottaen tiiviisti raudanharmaata merta. Jos joku olisi nähnyt hänen silmänsä, olisi tämä nähnyt niissä iankaikkisen surun ja kaipauksen. Oli syksy ja maailma oli kuolemassa.

Keski-Maassa ei ollut enää montakaan haltiaa jäljellä ja Valtias Celeborn oli näiden viimeisten johtaja. Jäljelle jääneet olivat vaeltaneet pois hylätyistä valtakunnista ja rakentaneet itselleen kodin Harmaisiin Satamiin joka sinä päivänä oli todella paljon nimensä veroinen. Vaaleanharmaat rakennukset tuntuivat hukkuvan oudonväriseen valoon joka ei tuntunut olevan minkäänlaista tunnettua väriä, mutta joka loi maisemaan lohduttoman tunnelman. Maa odotti talvea. Celeborn odotti jotakuta.

Gildor oli myöhässä. Hän oli ollut tutkimusmatkalla, etsimässä viimeisiä haltioita jotka eivät vielä olleet saapuneet Harmaisiin Satamiin. Celeborn oli sydän kivistäen pyytänyt ystäväänsä ja rakastajaan etsimään kadonneita tietäen että voisi menettää Gildorinkin jo aiemmin kadonneiden lisäksi. Haltiat olivat menneet kuolemaan. Maan paino oli kasvanut heille liian suureksi, tuskasta oli tullut liian valtava, surusta liian kaikenkattava. Ihmiset elivät nyt siellä missä haltiat olivat ennen asuneet. Haltioiden rakkaat puut oli kaadettu ja niistä oli tehty taloja, laivoja, pöytiä ja tuoleja ja kaikkea muuta jota ihmiset puusta tekivät. Gildor pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan muistellessaan miten Lothlorienin kultainen metsä oli muuttunut ihmisten viimein uskaltauduttua astumaan metsään. Kultaiset puut olivat kuolemassa ja metsä oli unohtanut haltiat. Synkmetsä oli vaarallisempi kuin koskaan aiemmin ja Imladrisin kaunis kartano oli rapistunut ja hajoamassa. Metsä oli valtaamassa aluettaan takaisin.

Viimein Gildor astui tutulle rantapolulle ja lähti etsimään tietään kivien välistä, varoen tarkasti liukastumasta. Kun vihertävänharmaaseen tunikaan ja viittaan pukeutunut haltia nosti katseensa jaloistaan rantakallioiden huipulle valaisi hymy äsken niin synkät kasvot. Gildor ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan vaan jatkoi matkaansa entistä äänettömämmin. Pitkä haltia asteli äänettömästi pitkin jäkälänkirjomaa kallionlakea ja sieppasi sitten vakavan haltiaruhtinaan lujaan syleilyyn. Celeborn hätkähti, mutta rentoutui sitten tuntiessaan Gildorin lämpimän hengityksen kaulallaan. Mustalaishaltioiden ruhtinaalla oli usein tapana yllättää jäyhä ystävänsä sieppaamalla tämän syleilyynsä tai suukottamalla tätä yllättäviin paikkoihin. Haltioiden vähyys ja läheisyyden kaipaus oli pakottanut ruhtinaat etsimään tarpeessaan apua toistensa sylistä. He olivat luottaneet toisiinsa jo niin monta vuotta, aina ystävyytensä alkuajoista lähtien, että oli ollut melkein luontaista hakea lohtua toisen luota.

Celeborn ja Gildor olivat silti outo pari. Celeborn oli jäyhä, hiljainen haltia ja Gildor puolestaan nauravainen, iloluontoinen mies. Mutta nyt molempien silmäkulmiin oli kertynyt juonteiden verkko ja silmien alla oli tummat varjot. Haltiat olivat vanhentuneet ennennäkemättömällä tavalla. Cirdanin parta oli alkanut harmaantua ja Mithlondin valtias oli alkanut jostain syystä muistuttaa yhä enemmän Gandalfia. Haltioiden side vanhoihin valtakuntiinsa ja asuinpaikkoihinsa oli katkeamassa tai jo katkennut ja se vaikutti selvästi jäljelle jääneisiin haltioihin. Mutta yhä heidät erotti haltioiksi jo kaukaa. Heidän ryhtinsä ja pituutensa erotti heidät ihmisistä, samoin kuin heidän sirot, ylhäiset liikkeensä ja eleensä. Haltiat olivat yhä kuin toisesta maailmasta, kuin he eivät olisi kuuluneet enää Keski-Maahan.

Gildor ja Celeborn tuijottivat pitkän aikaa äänettöminä aaltoihin kunnes Celeborn huokaisi surullisena. Gildor rutisti ystäväänsä tiukasti ja lähti johdattamaan tätä pois rannalta. Sanaakaan ei ollut lausuttu mustalaishaltian saapumisen jälkeen, mutta nyt Gildor katkaisi hiljaisuuden.

”Kävin Arwenin haudalla. Vaikka muuten ihmiset ovat saapuneet Metsään, he välttelevät sitä ja ovat jättäneet sen rauhaan.”

Celebornin ainoa vastaus oli hiljainen, surullinen nyökkäys. Arwen oli kuollut jo aikoja sitten. Aragornin valtakuntaa hallitsi nyt hänen jälkeläisensä ties kuinka monennessa polvessa ja haltiaveren vaikutus alkoi haipua. Vain pitkäikäisyys oli enää merkkinä siitä, että Arwen Undomiel oli joskus ollut Aragornin vaimona ja hänen lastensa äitinä.

Vaiteliaina he kävelivät sinne joka joskus oli ollut Harmaiden Satamien vilkas keskustori. Nyt sen reunoilla oli enää pari rapistuvaa kivirakennusta ja muutama teltta jossa asuivat alhaisempaa syntyperää olevat haltiat tai joissa pidettiin varastoja. Yhdestä tällaisesta teltasta astui ulos Cirdan joka hymyili ystävykset nähdessään.

”Laiva on valmis!”, hän julisti. ”Me voimme lähteä matkaan huomenna ja jättää tämän maan viimeinkin taaksemme.”

Celeborn ja Gildor hymyilivät vaisusti vastaan, he tunsivat itsensä kovin väsyneiksi. Hiljaisina he vetäytyivät taloon, jonka takaosaan Cirdan oli heidät majoittanut. Laiva lähtisi seuraavan nousuveden matkassa ja veisi mukanaan Keski-Maan viimeisetkin haltiat. Mutta vielä yhden yön he saisivat viettää kahdestaan. Ja niin yöllä noussut kuunsäde joka varkain pujottautui verhojen lävitse löysi kaksi syvässä unessa olevaa haltiaa, jotka syleilivät toisiaan tiukasti, rakastelun merkit vartaloissaan. Mutta seuraavana aamuna niistä ei ollut jälkeäkään kun kaksi pitkää, haltianharmaisiin pukeutunutta haltiaa seisoivat laivan perässä tuijottamassa loittonevaa rantaviivaa.

Oli syksy ja talven alku ei ollut kaukana. Jäätävässä tuulessa tuoksuivat jo ensimmäiset lumihiutaleet ja jostain kuului kaukaista jyrinää ja ryminää kun Harmaiden Satamien viimeiset rakennukset antoivat periksi ja romahtivat kasaan. Oli syksy ja viimeiset haltiat olivat lähteneet.
O Elbereth! Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas.


Vuoden Beta 2007, Vuoden Tolkienisti 2008 & 2009, Vuoden Valvoja 2010 & 2014
Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Re: Syksy saa (FF10) Gildor/Celeborn

Viesti Kirjoittaja Silidir »

:shock: heiiii! Tässä puuttui PILKKUJA! :P

No mut siis. Häikäisevän hieno teksti. Miksi tää on jäänyt tänne ihan huomioimatta? Ihania lauseita ja haikea mieli tuli, kun luki kaikesta. Ja toi että haltioiden lähtö oli yhdistetty syksyyn oli minusta loistava veto - varsinkin kun tää oli näemmä noita FF10 ficcejä. :D Haikea, sillä mä kuvaisin tätä ficciä. Okei, toi että Lórienin puista on tehty pöytiä ja tuoleja sai vähän naurahtamaan, hetkellinen mielikuva asiasta oli vähän liikaa mun mielikuvitukselle... mut siis loistava ajatus.

Oli siellä ainakin yksi johta joka vähän särähti korvaan, mutta niin näissä ficeissä aina tahtoo olla.

mut siis mun suosikkilause
Mutta nyt molempien silmäkulmiin oli kertynyt juonteiden verkko ja silmien alla oli tummat varjot.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.
Aiwendil
Samooja
Viestit: 417
Liittynyt: Ma Maalis 04, 2013 3:57 pm
Paikkakunta: Ent'asumus

Re: Syksy saa (FF10) Gildor/Celeborn

Viesti Kirjoittaja Aiwendil »

Aikani kuluksi lueskelin ficcejä ja löysin tämänkin uudestaan. Luin tämän joskus ennen rekisteröintiä ja pidin kovasti. Pidän edelleen. Kieli on tässä hyvin kaunista ja surullista. Kirjoitusvirheitä ei pahemmin ollut, ehkä muutama pilkkuvirhe. Mutta hyvin kirjoitettu teksti ja paritus toimii, vaikka pidän enemmänkin Celebornista Thranduilin kanssa. Jotkut kohdat hymyilyttivät (esim. ne tuolit, jotka Silidir mainitsi) vaikka ei se kyllä haitannut. Ihanaa kuvailua ja loistava idea yhdistää haltioiden lähtö syksyyn. Pidin myös siitä, että Mithlondin ruhtinas alkoi muistuttaa yhä enemmän Gandalfia. Mutta tämä oli paras lempikohdistani:
Haltiat olivat yhä kuin toisesta maailmasta, kuin he eivät olisi kuuluneet enää Keski-Maahan.
Hyvin kirjoitettu ajatus. Oikein hieno ficci kaiken kaikkiaan. Tätä on mukava lukea uudemmankin kerran.
"I do not have a poetic bone in my body
and I don't want to say you left -
but my heart is no longer in my chest."

Kälätäti 2014 Kiitos kaunis!
sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: Syksy saa (FF10) Gildor/Celeborn

Viesti Kirjoittaja sagitta »

Mukava paritus, enkä muista että olisin ennen lukenut näistä kahdesta kertovaa juttua.

Kuvailu on hienoa ja siellä oli paljon kauniita lauseita. Ihanan haikean ja hieman surullisen olon tämä fici jätti. Jotenkin tämän tarinan tempo on, lyhykäisyydestään huolimatta, rauhallinen. Se että puhetta ei juurikaan ollut, sopi tähän hyvin.
Tunnelma tuossa lopussa, jossa haltia ruhtinaat pääsevät vihdoinkin kotiin, on samalla kertaa iloinen että surullinen. He saavat vihdoin heittää hyvästit Keski-Maan murheille ja taakalle, mutta samalla heidän on erottava toisistaan. (Tai näin minä sen ymmärsin.) Syksyn teema oli kaunis ja se kannatteli/ kuljetti tarinaa kauniisti eteenpäin. Lopun viittaus talveen loi mukavan sävyn tähän. Ja minulla tuli mieleen se teema musiikki, joka soi Muumeissa, kun Nuuskamuikkunen lähtee talveksi Etelään.

Gildoria nimitetään Mustalaishaltioiden ruhtinaaksi, mikä pisti hiukan silmää. Tarkoitetaanko tässä tarinassa mustalaishaltioita, tummatukkaisina Noldoreina vai omana kansanryhmänään?
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014
Vastaa Viestiin