Kappale: Juice Leskisen 'Syksyn sävel'
Warnings: slash, viittaus mpregiin. peffasta.
Kategoria:romance/draama
Paritus: Legolas/Haldir, Legolas/Aragorn
Tapahtuma-aika ja -paikka: Helmin Syvänne, välittömästi taistelun jälkeen.
Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista.
Pane käsi käteen, ollaan hiljaa.
Taistelu oli ohi. Tuhansia ruumiita lojui Helmin Syvänteessä. Suurin osa niistä oli örkkejä, mutta joukossa oli myös ihmisiä ja haltioita: aseet käsissään, mustaan örkinvereen peittyneinä, kasvoillaan kauhun, vihan ja tuskan ilmeitä.
Aragorn Arathornin poika, yksi harvoista selviytyneistä, vaelsi kuolleitten joukossa, etsien eloonjääneitä haisevien örkinraatojen seasta. Harvat olivat selviytyneet verisestä taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan. Ilman Gandalfin ja rohirrimin apua he olisivat varmasti tuhoutuneet. Nämä olivat saapuneet juuri ajoissa; ei, vaan hieman myöhässä… Aragorn huokaisi pettymyksestä ja suuntasi askeleensa Ämyrilinnaan.
Pyydä minut aamuteelle, anna vettä kuihtuneelle.
Nyt on elokuu ja minä olen viljaa.
Ämyrilinnan käytävillä vallitsi suuri suru, vaikka taistelu olikin voitettu. Suurin suru oli kuitenkin nuorella haltiaprinssi Legolasilla, joka ei vieläkään ottanut uskoakseen Haldirin kuolemaa. Hänen rakkaansa oli tullut puolustamaan häntä, heitä kaikkia… Ja nyt heistä oli jäljellä vain kourallinen, ja Legolas itse tunsi muuttuneensa hauraaksi kuin aamukasteen peittämä hämähäkinseitti, kuin kuihtuneeksi viljantähkäksi jonka maanviljelijä unohti korjata talven alta. Kyyneleet kihosivat nuoren haltian taivaansinisiin silmiin, kun hän muisteli kaikkia niitä asioita, jotka hän ja Haldir olivat kokeneet yhdessä.
Vankka, hansikoitu käsi laskeutui hellästi Legolasin lysyyn painuneelle olkapäälle. Haltia pyörähti ympäri, luullen tulijaa ohikiitävän hetken ajan Haldiriksi. Tämä oli kuitenkin aivan toinen mies, vaikka olikin Legolasille lähes yhtä rakas, ellei jopa rakkaampi, kuin mitä vanhempi haltia oli ollut. Haldir oli kuitenkin vastannut nuorukaisen rakkauteen, toisin kuin mies, jonka hän nyt näki edessään.
”Aragorn…” Legolas aloitti, mutta vaikeni nähtyään tämän katseen. Katseessa oli juuri ne asiat, joita Legolas oli etsinyt koko elämänsä ajan: tukea, ymmärrystä, myötätuntoa… rakkautta. Katse tuntui kuin vilvoittavalta vedeltä, joka herätti kuolleen viljan taas eloon. Haltia ojensi epävarmana kätensä. Aragorn tarttui siihen, ja yhdessä he kävelivät alas muurilta.
En ilosta itke, en surusta itke,
jos itken, niin itken muuten vaan,
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan.
Häntä rakastin paljon,
sua rakastan joskus enemmän,
mutta ole mulle vähän aikaa hän.
Nuori haltia nousi yhdessä auringon kanssa. Tuska korvensi yhä hänen sisintään, mutta sen suurimmat liekit olivat jo laantuneet, kiitos viime yön. Hän surisi silti Haldiria vielä pitkään. Onneksi hänellä oli yhä joku, joka rakasti ja jota rakastaa. Haltia huokaisi; hän oli onnekas. Kuitenkin Legolasin kurkkuun nousi pala hänen kiivetessään muureille tervehtimään aurinkoa. Hän tunsi olonsa vaivautuneeksi. Haldir oli kuollut vasta niin vähän aikaa sitten, ja jo nyt hän rakasti ja iloitsi toisen kanssa. Nyt hänellä ei ollut oikeutta surra eikä iloita.
Aragorn oli taas hänen vierellään, hän vaistosi sen. Sanoja ei enää tarvittu; he ymmärsivät toisiaan täysin. Tuon pienen, ohikiitävän hetken ajan he olivat täysin yhtä, läheisempiä kuin Legolas ja Haldir olivat ikinä olleet. Hetki oli lyhyt, mutta se tuntui molempien mielestä ikuisuudelta.
Aragorn kiersi käsivartensa haltian hoikalle uumalle, painaen samalla suudelman tämän niskaan.
”Sinä vapiset.” hän mutisi.
”Hän on poissa.”
”Hän rakasti sinua todella. Viimeisellä henkäykselläänkin hän sanoi rakastavansa sinua.”
”Olitko siellä?”
”Olin. Hän kuoli käsivarsilleni.”
Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin.
Nyt on lokakuu, ja minusta näkee sen.
”Amin mella lle.” Legolas kuiskasi hiljaa.
”Sanoitko tuon minulle vai hänelle?”
”En tiedä. En muista häntä enää…”
”Miten niin ’et muista’? Tehän olitte rakastavaisia!”
”Hän oli ollut… etäinen jo pitkään, aivan kuin hän olisi aavistanut lähtönsä. Emme olleet edes tavanneet pitkiin aikoihin, kunnes kohtalo yhdisti taas polkumme Loriénissa.”
”Mitä tapahtui?”
”Hän oli muuttunut. Me riitelimme ja sovimme, mutta sopu oli laiha. Hänen rakkautensa oli viilentynyt, hän alkoi kyllästyä minuun. En olisi uskonut, että hän rakasti enää…”
Hiljaisuus. Vain haaskalintujen rääkynä rikkoi hiljaisuutta, kun ne kiertelivät örkinraatojen yllä, nokkien niistä suupaloja.
”Näin unta viime yönä.” Aragorn sanoi lopulta.
”Millaista unta?”
”Siinä unessa se, joka istui vierelläni Minas Tirithissä, ei ollutkaan kuningattareni.”
Legolas hymyili. Hän pystyi aavistamaan loput, ja tiesi Aragornin tietävän tämän.
Kun tulen kiinni sinuun,
jumalatkin uskoo minuun,
vaikka itse aina usko en.
Aragorn päästi irti haltian vyötäisiltä ja asettui tämän viereen. Tämän kasvoilla oli mietteliäs ilme, kun hän kysyi:
”Miksi me rakastamme toisiamme näin? En ole ennen kuullut, että ihminen…”
Legolas hymyili.
”En minäkään, mutta haltioilla se on… verrattain yleistä. Monet meistä ovat miesparin jälkeläisiä, luullakseni minäkin.”
”Miten se on mahdollista? Tarkoitan.. siis… tuota…”
”Haltioilla on monia kykyjä, joista ihmisillä ei ole aavistustakaan.”
”Ja tämä on siis yksi niistä? Tarkoittaako se, että me voisimme…”
”En tiedä. Sanotaan, että jos pari saa lapsen, se oli valarin tahto, joten kaikki riippuu siitä, uskovatko he meihin. Ja valarille sellaiset pikkuasiat kuin sukupuoli ovat merkityksettömiä.”
Aragorn rupesi hytkymään ja purskahti lopulta raikuvaan nauruun. Nauru tarttui lopulta Legolasiinkin, ja lopulta molemmat nauroivat muurinharjalla aivan hervottomina.
En ilosta itke, en surusta itke,
jos itken, niin itken muuten vaan,
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan.
Häntä rakastin paljon, sua rakastan ehkä enemmän,
mutta ole mulle vähän aikaa hän.
Naurun laannuttua molemmat jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiaan. Yhtäkkiä Aragorn tajusi, että haltian poskille valui kyyneleitä, jotka hohtivat kalpeilla poskilla kuin pakkasyön tähdet.
”Miksi itket? Ilosta, vaiko surusta?”
”En haluaisi itkeä. Surusta en voi, koska rakastan sinua liikaa surrakseni. Ja ilosta en voi, koska Haldirin kuolema on yhä liian lähellä sydäntäni. Ehkä itken molemmista. Ehkä itken vain itkemisen tähden.”
”Ehkä itket rakkaudesta.”
”Siitä kai, vaikken tiedä, kenen rakkaus saa minut itkemään. Rakastin häntä paljon, ja voi olla, että jonain päivänä rakastan sinua vielä enemmän. Mutta pyydän, ole minulle vähän aikaa hän.”
Aragorn ei ymmärtänyt, mitä haltia oikein pyysi, mutta nyökkäsi silti ja sulki tämän syliinsä, kuin ei olisi ikinä halunnut päästää irti.
// Ame; Jätetään se tänne. Buhahaha!*käkätystä* Soli täällä viimeksikin. (EI puhettakaan miun huonosta Valvonnasta..)
Min tykkään, tunteet välittyi hyvin, ja vuoropuhelu oli sujuvaa. Aika asiallisesti sanottu.. O.o
) kautta Annatariksi jälleen.