Puuparta ja Äkkipää (enttiSLASH)

[June]

Tarina: Fangorn ja Bregalad
Tekijä: ”June” Juonetar
Ikäsuositus: Valtion elokuvatarkastamo sanoisi ehkä K-11
Genre: Slash
Varoituksia: ENTTISLASH
Disclaimer: Oikeudet maailmaan ja hahmoihin ovat Tolkienin perikunnan, eivät minun. Kertomukseni ei ole niinkään aito kirjallinen luomus kuin kaunokirjallinen kommentti Tolkienin kirjoituksiin.
Tiivistelmä: ”Minä olen Bregalad, se on yhtä kuin Äkkipää teidän kielellänne. Mutta se on tietysti vain lempinimi. Minua on kutsuttu sillä nimellä siitä lähtien, kun sanoin kyllä eräälle vanhemmalle entille ennen kuin hän oli saanut kysymystään loppuun.” (Kaksi tornia, J.R.R. Tolkien)
Kirjoittajan kommentit: Tässä jotain – erilaista. Onko ketään muuta vaivannut poloisten enttien vuosisatainen yksinäisyys entvaimojen jouduttua hukkaan?

* * * * * * * * *



Kesällä Puuparta kohtasi nuoren entin vuoriston rinteillä, korkealla, missä havupuiden suojaisa tumma hämärä antoi tilaa valkorunkoisten koivujen helakanvihreiden lehvistöjen kattamalle valolle.
Nimiään he eivät kertoneet, eiväthän toki, sillä kumpikaan ei ollut erityisen avomielinen entti eikä hetki kutsunut heitä kertomaan tarinaa elämästään ja olemuksestaan. Hetki ei kutsunut heitä puhumaan yhtään mitään, mutta heidän hiljaisuutensa ei ollut juroa tai välinpitämätöntä; päinvastoin, he katselivat toisiaan hyväksyvästi, voisipa jopa sanoa kiinnostuneina, mutta vanhaentiksi ei sanota mitään ellei sitä kannata sanoa kauan ja kuunnella pitkään, ja nyt kesäinen hetki oli täynnä vimmaa ja kasvua, joka ei jättänyt aikaa keskustelulle.

Nuoren entin vihreänharmaa tukka liehui tuulessa ja tämä värisi ilosta katsoessaan yksinäistä pihlajaa, jonka valkoiset kukat olivat juuri puhjenneet moniluikuisina. Pihlajan tuoksu oli huumaava, raskas ja makea, ja mehiläiset surisivat sakeana parvena puun ympärillä. Puu oli Ruusun heimoa, villi ja arvaamaton vesa tuota kukkeaa sukua joka niin oli miellyttänyt entvaimoja puutarhassa kasvavina kuuliaisina pensaina. Puuparta oikaisi vartensa suoraksi niin että tuulenvire osui hänen kasvoilleen. Varttunut entti tunsi elämän sykkivän suonissaan.

Syksyllä Puuparta kohtasi saman entin uudestaan, tällä kertaa kirjavassa sekametsässä, jossa halavat rusottivat, jalavat loistivat keltakultaa ja pihlajien lehdet paloivat syvänpunaisina. Nuori entti lauloi pihlajalle. Ääni oli korkea ja kantava, ja puissa parveilevat linnut vastasivat lauluun viserryksillään. Pihlajat kantoivat raskasta marjataakkaa, linnuille riittäisi ruokaa talvikuukausiksi. Puuparta katseli kuusten kypsyneitä käpyjä, jotka olivat kasvaneet kesän raa’an vihreistä ja pihkasta tahmeista kopukoista muhkeiksi kartioiksi.

”Hrrrm, jaa, tuota. Niin on, että suurin osa siitepölystä menee joka vuosi hukkaan”, Puuparta yllätti itsensä puhkeamalla puhumaan. ”Siitä ei koskaan muodostu siementä ja käpyä, vaan se lentää tuulen mukana pois, kelluu keltaisina lauttoina vesistöissä, ja häviää jättämättä mitään jälkeensä.”

Nuori entti oli jo aikaa sitten lopettanut laulunsa, ja nyt hän katseli Puupartaa vakavana. Puuparta pani merkille, että tämän iho oli sileä ja huulet punaiset.

”Höö, hukkaan?” ihmetteli nuori entti. ”Ei toki mikään luonnon teko hukkaan mene. Puut soivat eloa ja iloa, kun mahla virtaa ja elinvoima puskee juurista runkoon ja lehdiksi oksiin. Kun aika on, heteet ja emit puhkeavat. Joskus nuoret näreet nousevat sankkana mattona metsämaasta, joskus kukat paleltuvat tai siemen tuhoutuu eikä taimia tule. Mutta puu pölyttää, koska se elää.”

”Hm, hm, hm, harvoin ovat asioiden syyt ja tarkoitukset yksinkertaiset, onhan se niinkin, niin.”

Talvella Puuparta mietti entvaimoja ja näiden puutarhoja, joissa taimet kasvoivat vasta käskystä ja pensaiden levittäytyminen suunniteltiin. Pimeinä öinä ja viileinä aamuina Puuparta kulki metsässä ja lauloi. Pian keskitalven jälkeen tuo huulenpuna-tuulentuoma-marjantuoksu-talvenvalo-harmaan-rungon-kaarella – niin, tuo pihlajista pitävä nuori - etsi Puuparran käsiinsä, ja kertoi vanhemmalle entille oikean nimensä. Puuparta kertoi omansa, ja sitten olikin jo kevät.

Kevään valo kiirehti silmut puihin ja nesteet juoksemaan, ja kaikkialla tuoksui virtaava vesi, raikas vuorituuli ja keltaiset kukat.

”Tahtoisin kysyä sinulta jotain, rum tam, tum ram,” Puuparta hyrisi nuorelle entille hyvillä mielin ja pilkettä silmäkulmassa.

”Kysy.”

Yksisanainen kehotus sai Puuparran hämilleen, mutta pihlavainen entti oli nuori ja sitäpaitsi osoittanut aiemminkin taipumusta epäenttimäiseen ytimekkyyteen puheissaan ja toimissaan, ja niin Puuparta kävi esittämään kysymystään.

”Kun lehtii saarni ja kukkii tuomi, kun vuoren sulaa valkokuoret…”

Likeisten pyökien silmut olivat turvonneet ja peipposet lentelivät pesätarpeita nokassaan kantaen.

”… puutarhat ovat kadonneet, mutta villin erämaan kätköissä on toisenlaista vihreää…” Puuparta oli jo ohittanut kysymyksensä lyyrisen alun, ja eteni nyt tiedustelunsa eeppistä vaihetta; hän kertoi keväästä ja entvaimojen etsinnästä ja erakkona elämisestä. ”… samahan on rungon voima, on ja on, hrrrrm, ja sulokaskin kaarnan kosketus, uskallan sanoa…”

Pyökit kasvattivat lehdet ja peipposet poikaset.

”… siksi toivon, koska suoraan kysyminen olisi tässä vaiheessa vielä liian äkillistä, että ennen talvea…” Puuparta kävi jo lähellä varsinaisen kysymyksen esittämistä, mutta päätyi kuitenkin kertomaan Lehvähapsen ja Karppunahkan toveruudesta enttien nuoruudessa.

”Kyllä”, nuori entti keskeytti.

Puuparta hämmentyi niin, että hänen kysymyksensä katkesi kesken, ja hän jäi seisomaan vaiti, humisten ja huojahdellen.

”Höö, tarkoitin sanoa, että vastaus kysymykseesi on kyllä”, pihlavainen entti täsmensi.

”Kautta juuren ja haaran! Enpä vielä ollut kysymystäni muotoillut sanoiksi asti”, Puuparta humisi tohkeissaan ja hiukan huvittuneena. ”Hoo hoo! Perin hätäistä, sanoisinpa, perin hätäistä! Päätöksiä äkkipäätä päätäpahkaa, vallan tavatonta!”

”Olen ehtinyt harkita asiaa”, nuori entti vakuutti ja taipui lähemmäksi Puupartaa.

Kun punaiset huulet koskettivat vanhemmat entin kasvoja, värisivät molemmat entit mielihyvästä ja odotuksen kiihkosta. Kesäsateesta kostunut iho kohtasi uteliaat ja ulottuvaiset kädet, ja sammaleinen parta tuoksui kaarnalle.

[Jester]

Puupartaa lainatakseni: vallan tavatonta!
Kauniisti kirjoitettu, ja onhan ainakin hieman erilaisempi paritus. Minä pidän^^ Harmi vain, että se oli niin lyhyt, tuollaista voisi lukea enemmänkin. (Lue: uusia ficcejä tiedossa?) Jäin vähän ihmettelemään noita entin punaisia huulia, kun en voi niille sellaisia kuvitella, mutta se taas johtuu ihan pelkästä aukosta mielikuvituksessani.
Lisää!

[Piru]

Hehee! Tämä oli pakko lukea, kun en oo koskaan kuvitellut mitään ENTTIEN välille.. *nauraa kihertää* Hassua. Mä jo melkein odotin, että sä kirjotat niistä harrastamassa seksiä, mutta millasta se nyt olis ollut. XD

Mulla taitaa olla sama aukko mielikuvituksessa kuin Jesterilläkin.. ^^

Lisää?

[Jormungandr]

*myöntää repsahtaneensa disclaimerin kohdalla*

Ihana ficci. Kaunista ja jotenkin enttimäistä kuvailua, vaikka kyllä nuo punaiset huulet minuakin hämäsivät...

Ja voihan tälle kirjoittaa vaikka minkälaista jatkoa, kun Puuparralla on kerran se kyrpä otsassa xDDD

[Frigo]

Tämä oli todella kauniisti kirjoitettu.
Yleensä pidän tälläisiä missä on enemmän selittelyä pitkäveteisinä, mutta tämä oli hyvin toteutettu. Teksti oli tosiaan enttimäistä, ei turhaa hoppuilua vaan kaunista kuvailua ja jotakin.
Äh, en min osaa. Mutta pidin siis.
Mutta ne huulet. Eivät paljoa, ihan vähän vain.

[June]

Hei, joku on lukenut sen! Ilahduttavaa.

Jep, minäkin ihmettelin niitä huulia, kun visualisoin enttejä päässäni. Mutta se on Tolkienin vika: hän ne Äkkipään punaiset huulet mainitsi. muistaakseni kunnioitettu professori myös kuvasi tämän ihoa pehmeäksi. Ilmeisesti liittyy siihen, että Äkkipää on nuori entti, eikä niin kovaksi kaarnottunut kuin Karppunahka tai Puuparta. Ehkä silläkin on jotain asian kanssa tekemistä, että entit näyttävät muistuttavan rakastamiaan puita, eli Äkkipää olisi pihlajainen.

Sanankäytöstä yleensä: myönnän kyllä että koko ajan liikutaan riskirajalla - onko kerronta enttimäistä, vaiko vain kornia ja käsittämätöntä. Mutta nämä rajoilla tasapainoilut ovat hauskoja seurata - niin kuin vaikka Jacksonin elokuvissa, joissa haltiat onneksi välttivät lipsahtamisen transu-show'n puolelle - paitsi, ehkä, pariksi sekunniksi Lorienissa?

Heh, NC-17 jatko-osahan tästä vielä puuttuukin. Pitäisi ensin vain rohkaistua edes kuvittelemaan tarkemmin enttien anatomiaa...
*pyhkii kylmännihkeää kauhunhikeä niskastaan*

[Elyon]

"Puuparta pani merkille, että tämän iho oli sileä ja huulet punaiset. "

Heh
Onpa erikoinen entti
Mutta tämä oli kiva lukea! Nautin erityisesti tuosta erittäin enttimäisetä puhumisesta. Muutenkin oli tosi "enttimäinen" koko ficci, oli oikein kiva lukea. Kiitoksia Sait hymyilemään.

[Tirli]

Ahhahhaa!! On kyllä *pyyhkii naurunkyyneleet silmistään* ErikoiAHHAHHAHHAA!
*nauraa ja repeää* Loistavaa, loistavaa. Erittäin hauska.

[Fairy tale]

Siis... mahtava!
Runollista, enttimäistä, verkkaista, ihanaaaaaa!

Tämä oli ilo lukea. Olit löytänyt enttien olemuksen ja pukenut sen sanoiksi. Ja mitäh? Siis Tolkien oli maininnut Äkkipään pehmeän ihon (kuoren?) ja huuletkin? Aikapoika. Ja sinä menit ja löysit tuon. Ja ja ja...

*etsii sanoja kannon alta*

Myös luonnonkuvauksista pidin.

[June]

Kiitos kommenteista, kiitos! (Pitäisi minunkin useammin käydä katsomassa Loftiksessa, niin huomaisikin ne ajoissa...) Kiva, että 'enttimäisyys' välittyy. Koko ficletti olikin minulle jonkinlaista enttien rotutyypillisen käytöksen tapailua. Mitä entti pitäisi seksikkäänä, miten ne ajattelevat, jne.

[Marnie]

Minä luin tämän vähän aikaa sitten Finin puolella mutta en jättänyt sinne palautetta. Tuo tiivistelmä oli muuten ihana. Ja minun ilmeisesti ei-pervo mieleni ei ole ikinä ajatellut että mihin kysymykseen se Äkkipää mahtoi silloin vastata.. Ja idea on kiva – entvaimot on tosiaan olleet kadoksissa jo aika pitkään.

Nuo ensimmäiset kappaleet tuntuivat hyvin enttimäisiltä, … voisipa jopa sanoa kiinnostuneina … jne, ne johdattavat hyvin oikeaan tunnelmaan tätä ficciä varten. Ja sinun kuvailusi ovat ihania, esim:

… Puu oli Ruusun heimoa, villi ja arvaamaton vesa tuota kukkeaa sukua joka niin oli miellyttänyt entvaimoja puutarhassa kasvavina kuuliaisina pensaina.

Tämä tuntuu niin luonnolliselta – ja luonnonläheiseltä – tekstiltä – kuten tietysti pitääkin, kun enteistä kirjoittaa, mutta se ei välttämättä kaikilta kirjoittajilta onnistuisi, mutta sinulta se onnistuu. Tästä kuvailusta ja kerronasta tulee todellakin entit mieleen. Minusta on ihanaa miten Puuparta huomaa jo kesällä Bregaladin ”ensimmäistä” kertaa, mutta puhuu –yllättäen- ensimmäisen kerran vasta talvella (tai jo? talvella) (ja keskustelu tuntuu sopivan enteille hienosti, mistäs muusta kuin puista.. ^^), ja miten nimen kertomisessa kuluu yksi vuodenaika.. Ja tuo Puuparran kysymys vasta kaunis olikin. Sinä kirjoitat aivan ihanasti, minä ihastuin tämän ficin kauneuteen. ^^

[June]

Kiitos kommentista, Marnie! Ilahduttaa, että mielestäsi luontokuvailut eivät tuntuneet liiallisilta. Omalle tekstilleni sokeana en osaa päättää, meneekö enttien jahkailu ja luontorunollisuus överiksi vai ei.

[Ben eneth]

Tämä on loistava.

Sinä olet onnistunut lähes mahdottomassa: Tolkien-henkisyyden saavuttamisessa. Vaikka teksti ei suoraan Sormusten herran liitteiden pätkäksi istuisikaan, tuntui sen luettuani, kuin olisin hörpännyt kunnon kulauksen enttien vesiä.

Todella kunnianhimoinen teksti: tarkkaan suunniteltu, looginen, ja linkittyy nerokkaasti Tolkienin tekstiin, joka antaa sille uskottavuuspohjan. Teksti ei hajoa missään kohdassa: suuri plussa.

...kun vuoren sulaa valkokuoret...

Kaunis ja oivaltava.

Levollinen fikki. Puuparran kysymyksen pituutta ei olisi voinut paremmin havainnollistaa.

[June]

Kiitos, Ben eneth! Ilahduin palautteesta suuresti.

Haluaisinkin kirjoittaa juuri sellaisia fikkejä, jotka toisaalta olisivat luontevasti yhteydessä alkuperäisteokseen, mutta toisaalta eivät kuitenkaan muistuttaisi sitä. Tavallaan haluan kirjoittaa kommentin Tolkienin tekstiin, en matkia Tolkienia.

[mythme]

En olisi vielä vuosi sitten lukenut tällaista, koska pidättäydyin lähinnä haltijaficeissä, mutta olen alkanut laajentaa makutottumuksiani. Onneksi, sillä tämähän oli oikea helmi ja ilo lukea!
Mulle tuli mieleen Robert Holdstockin kirjat, tiedätte varmaan, niissä kun luonto "rehottaa" vallan ihanasti!