Ja aurinko nousee (A/L, taitaa olla pg... ^^)

[Delly]

Nimi: Ja aurinko nousee (toivon kovasti, että olisin keksinyt paremman...)
Kirjoittaja: Delly
Ikäraja: pg... pahoin pelkään etten koskaan etene sen pidemmälle.
Luokitus: tuota - huumoria? ^^'
Kunnia sille, jolle se kuuluu: Tolkien, ja Sola- kultaseni. Tämän piti aluksi ottaa osaa hänen ficcikilpailuunsa, joten se on kilpailun ideoima. Alussa on kaksi lausetta, jotka piti olla mukana. Mukana piti olla myös Gimli ja Éomer, joten senkin osalta olen pysynyt kilpailun kriteereissä. Mutta tämän kirjoittamisessa kesti hieman turhan kauan. ^^'
Yhteenveto: Oolrait, tämä on eräänlaista jatkoa ensimmäiseen slash-ficciini, "Kuin vain haltia osaa". Kyllä, tämä on toinen slash-ficcini. Eikä mikään upea. Päinvastoin, tämä on melkeinpä karmea - slash-osuus on hyvin minimaalinen, mutta silti koko jutun pohja. En kirjoita hyvin slashia. Ja juuri siksi kirjoitan. Sitä jotenkin toivoisi, että oppisi vähän. ^^' Err, älkää välittäkö siitä että juttu on hirmuisen kliseinen...

***************

Yö oli jälleen laskeutunut Rohanin ylle. Olisi ollut kovin mukavaa ajatella, että kuun kelmeä valo lankesi Helmin syvänteen muurien ylle, mutta näin ei ollut; synkät pilvet olivat vyöryneet paikalle örkkien mukana, eikä yksikään kuunsäde päässyt läpi. Uruk-Hai- armeija peitti syvännettä kuin piikikäs ja kovasti metelöivä matto.
Aragorn Arathornin poika seisoi muurin harjalla ja katseli nyrpeänä vihollisiaan. Sillä hetkellä hän oli kiitollinen valon puutteesta, sillä hän ei uskonut että olisi kovin kunniakasta kuolla nuoleen siksi, että kuunvalo oli sattunut heijastumaan panssarista ja paljastanut hänen sijaintinsa.
Haltia Legolas Viherlehti tuli hänen viereensä. ”Mitään uutta?” hän kysyi.
”No mitäpä uutta olisi?” Aragorn kysyi tympeästi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Legolas sai hänet hermostumaan. Eikä ihmekään, sillä tuo mokoma kuvankaunis kuvatus oli keskellä yötä aivan pokkana suudellut häntä ehkä viikkoa aikaisemmin. Eikä näyttänyt edes muistavan sitä. Tai pikemminkin haltia käyttäytyi kuin se olisi aivan normaalia. Aragorn säikkyi nykyään aina kun Legolas oli lähettyvillä, eihän sitä koskaan voisi tietää, mitä tuollainen olento äkkiä saisi päähänsä.
”Ajattelin että jokunen örkki olisi ehkä saattanut karata tai vastaavaa”, Legolas sanoi ja huokaisi. ”Ei kai sitten. Jos örkit eivät halua tehdä minulle mieliksi, niin ei kai auta kuin tappaa.”
”Hyvä elämänohje, sanoisin”, Aragorn lausahti.
Legolas kuunteli hetken. ”Niillä on hauskaa”, hän lisäsi hieman kaihoisasti. ”Minua sitten inhottaa, kun örkeillä on hauskaa enkä minä ole pilaamassa sitä hauskuutta.”
”Entä jos ampuisit pari örkkiä? Parantaisikohan se mieltäsi?”
Legolas huokaisi. ”Varmaan. Mutta minua ei. Olen aika varma, että jos paljastaisin sijaintini ampumalla nuolen, muuttuisin hetkessä neulatyynyksi.”
”Hyvä pointti”, Aragorn sanoi ja vaikeni.
Kuului örkkien räkäistä naurua ja räminää.
Pian Legolas puhui taas. ”Niillä on varmaan tosi hauskaa.”
Aragorn huokaisi ärtyneesti. ”Niin, siltähän se kuulostaa.”
”Siis tarkoitan tosi, tosi hauskaa”, Legolas toisti uuden hiljaisuuden jälkeen.
”Kyllä, minä kuulen sen!” Aragorn ärähti turhautuneena.
Legolas katsoi häneen levittäen viattomana siniset silmänsä. ”No mutta mikä sinua nyt ärsyttää?”
”Eipä juuri mikään”, Aragorn sanoi sarkastisesti. ”Nökötän muurilla saarrettuna pieneen kivikasaan, saartajana on kymmentuhatpäinen örkkilauma täynnä erikoisvahvoja örkkejä ja sinä rääkkäät minua kertomalla että niillä vielä kaiken muun lisäksi on hauskaa!”
”No hirmuisasti anteeksi että olen haltia ja että kuuloni on tarkempi kuin sinun”, Legolas tuhahti mutta ei kuulostanut loukkaantuneelta.
Aragorn pudisti myrtyneenä päätään. ”Äh, anna olla. Sinä vain… osaat olla niin rasittava. Toisinaan. Tai oikeastaan melkein aina.”
”No tuohan oli kiva kuulla.”

***

Myöhemmin tuo kaksikko seisoi taas muurilla. Mutta he eivät olleet yksin. Kaikki sotilaat, joita Helmin syvänteestä oli kokoon kaavittu, sekä apuun saapuneet haltiat seisoivat siellä heidän kanssaan. Örkit olivat lopultakin osoittaneet aikovansa haastaa riitaa, ja nyt kumpikin osapuoli odotti nyrkit pystyssä aloitusvuoroa.
Sade ropisi haarniskoihin, kilpiin ja kypäriin, muuri kastui ja kivi muuttui liukkaaksi. Aragorn katseli vieressään seisovan Legolasin märkiä kasvoja, tämän vettävaluvia hiuksia ja nyrpeää ilmettä. Ilkikurinen kiusoittelu oli kadonnut, tilalla oli vakava ja synkkä haltia joka oli valmis antamaan henkensä ystäviensä tähden.
Aragorn katsoi häntä, katsoi örkkejä, katsoi ihmisiä, haltioita ja yhtä ainokaista kääpiötä. Ihmiset, vanhuksia ja lapsia, tuskin kestäisivät kauaa. Haltiat parhaita mitä Lorienista oli saatu kokoon. Kääpiöstä Aragorn ei menisi sanomaan mitään, mutta örkit… ne olivat voittamattomia. Tämä oli niiden yö, ja ne tiesivät sen. Ne eivät aikoneet hävitä. Ne eivät aikoneet vain vallata paikkoja. Ne aikoivat tappaa. Kaikki. Hänet, Gimlin, ihmiset, haltiat, toisensa… Legolasin. Oli mahdollista että joku heistä kolmesta ei selviytyisi hengissä tästä yöstä. Oli enemmän kuin mahdollista että he kaikki kuolisivat.
Aragorn katsoi örkkejä ja teki lopultakin päätöksen, joka oli kaihertanut hänen mieltään jo viikon.
”Legolas?” hän sanoi ja laski kätensä haltian muurilla lepäävän käden päälle. Tämä kääntyi katsomaan. ”Kuule… Jompikumpi meistä saattaa kuolla tänä yönä. Minä, luultavasti, mutta tuollaisia vastaan haltiakaan ei ole suojaton.”
Legolas tuijotti hetken Aragornia ja pudisti sitten hitaasti päätään.
”Kylläpäs. Mutta Legolas, haluan sinun tietävän, jos vaikka lähtisin tänään pois, että välitän sinusta.”
”Luuletko tosiaan, etten ymmärtänyt sitä? Olemme olleet ystäviä iät ja ajat, Aragorn…”
”Ei kun – siis välitän. Todella, todella välitän.”
Legolas katsoi hetken Aragornia suu auki ja pudisti sitten taas voimattomasti päätään. Aragorn ihmetteli, miksi hänestä tuntui niin kurjalta nähdä Legolas niin epätoivoisen ja avuttoman näköisenä.
Legolas nosti kätensä muurilta ja puristi Aragornin käden sen sisään, katsoen samalla tiukasti Aragornia. Haltia ei ollut sanonut sanaakaan, mutta Aragorn tiesi hänen ymmärtäneen.
Samalla kun ensimmäinen nuoli jysähti ensimmäisen örkin rintaan, Aragorn veti syvään henkeä ja kääntyi örkkejä kohti valmiina taistelemaan niin kauan kuin henki hänessä pihisisi.

Kääpiö Gimli riehui muurilla kuin hurrikaani. Jokainen örkki joka erehtyi liian lähelle koki karmean kohtalon hänen kirveensä edessä ja jokainen haltia joka hänen tielleen sattui sai avittavan tuuppaisun lähintä örkkiä kohti ja lisäksi mörisevän moitteen: ”Minä en ole mikään örkki, herra Haltia!”
Lopultakin muurin edustalle leiriytyneet örkit olivat aloittaneet taistelun. Lopultakin hänen kirveensä sai örkinverta juodakseen. Lopultakin –
Mitä tuo ihminen tekee?!
Aragorn oli ottanut vauhtia, juossut pitkän matkan ja loikannut muurin harjalta alas. Gimli ärähti jotain ”omituisista ihmisistä” ja valmistautui juuri hyppäämään perään, kun Legolas syöksähti jostain sysäten jousensa syrjään, heittäytyi muurille ja ylettyi juuri ja juuri tarttumaan putoavaa Aragornia niskavilloista. Gimli ällistyi niin että pysähtyi hetkeksi.
”Hullu ihminen!” Legolas ulvahti taistelun äänien ja myrskyn jyrinän yli. ”Hullu ihminen!”
”Päästä irti!” Aragorn karjui vastaan.
”Älä luulekaan!” Legolas huusi takaisin. Gimli tuijotti suu auki koko ajan lähemmäs muurin reunaa liukuvaa haltiaa ja ihmistä, josta näkyi vain Legolasia huitova käsi. ”Jos et sattunut vilkaisemaan alas ennen kuin hyppäsit, niin niillä on keihäitä – ja paljon! Hyppäät sinne ja matkasi päättyy pariin, kolmeen keihäänkärkeen samalla kertaa, niin tiheässä ne ovat!”
Aragorn ei ilmeisesti ollut ajatellut tätä mahdottoman epäkunniakasta kuolemaa muurilta hyppäämällä. Hän muuttui punaiseksi ja huitoi entistä enemmän kuin olisi tahtonut vain jatkaa putoamista, joutumatta koskaan kertomaan Legolasille tästä pienestä mutta mahdollisesti kohtalokkaasta virheestä. Legolas oli juuri saanut Aragornin vedettyä hieman ylemmäs, kun miehen huitominen sai hänet menettämään taas tasapainonsa ja kaatumaan muurille. Aragorn jähmettyi järkyttyneenä notkahtaessaan hätkähdyttävästi alaspäin.
Ja juuri sen hetken eräs örkki valitsi hyökätäkseen Legolasin kimppuun. Urukki oli jotenkin onnistunut livahtamaan Legolasin viereen muurille, ja kohotti nyt koukkukärkisen uruk-hai- miekkansa haltian selän takana. Tämä sai Gimliin lopultakin eloa, ja karjuen jotain epäselvää partaansa kääpiö syöksyi eteenpäin, tajusi jättäneensä kirveensä jonkun örkin selkään juuttuneena ja muutti suunnitelmaansa. Sen sijaan että olisi työntänyt kirveensä örkin vatsaan hän otti vauhtia ja puski suoraan örkin sääriä päin. Örkki kaatui – sen miekka lensi kieppuen ilmaan – Gimli kompastui Legolasin nilkkaan ja lensi rähmälleen maahan – ja sitten Legolas äännähti tukahtuneesti, kun örkin miekka iskeytyi muuriin kahden kiven väliin viiltäen samalla haltian käsivartta.

Aragorn huomasi vajoavansa taas hiukan alemmas. Tämä ei ole enää yhtään hauskaa, hän päätteli järkevänä miehenä ja alkoi haluta takaisin muurille – olkoonkin että se pursui örkkejä yli laitojen. Kyllä se aina tälläisen voitti.
Hän mietti hetken, mitä kannattaisi tehdä. Legolas roikotti häntä selkä muuria päin, ja kääntymällä hän luultavasti saisi vain väännettyä Legolasin sormet irti paidankauluksesta. Lisäksi hänellä alkoi olla yllättävän kuristunut olo.
Jos hän etsisi jalansijaa voidakseen kiivetä Legolasin avustuksella takaisin muurille, hän luultavasti vain onnistuisi työntämään itsensä kauemmas muurista – ja taas päästäisiin siihen välttämättömältä tuntuvaan putoamisvaiheeseen. Ehei, Aragorn ei pitänyt tästä enää alkuunkaan.
Ratkaisu saapui hyvin yllättävältä taholta. Kaikenlaisia vaaratilanteita Aragornin kohdalle oli osunut, tälläisiäkin – mutta kertaakaan hänen pelastava enkelinsä ei ollut ollut örkki. Mutta niinpä kai kaiken on tapahduttava joskus ensimmäistä kertaa, joten kun taas yhdet tikkaat kohosivat (täynnä örkkejä) kohti muurinharjaa, Aragorn valmistautui loikkaamaan kyytiin ja hutkimaan alkuperäiset matkustajat paremmille laidunmaille (hän oli nimittäin melko varma, että örkit olivat jonkinlaista karjaa, laiduntajakansaa).

Legolas kiroili haltiakielellä yrittäen samalla pysyä muurilla ja pitää kiinni Aragornista. Hänen molemmat kätensä tuntuivat olevan katkeamaisillaan – toinen tihkui vielä vertakin. Gimli nousi murahdellen seisomaan hänen takanaan, löysi örkkikirveen maasta ja syöksyi takaisin keskelle taistelua. Legolas huoahti hieman. Gimli ei siis ainakaan ollut satuttanut itseään.
”Elendil!” kajahti tuttu karjaisu alempaa, ja Legolas tajusi äkkiä pitelevänsä käsissään vain tyhjää ilmaa. Vatsanpohjassa tuntui ilkeä humahdus ja haltia olisi voinut vaikka vannoa, että hänen sydämensä putosi Aragornin mukana.
”Aragorn!” hän huudahti ja kohottautui seisomaan muurin päältä. ”Arag- g… ghh…” Legolasin ääni vaimeni kun hän siirsi katseensa yllään kohoavaan näkyyn.
Tikkaat nousivat edelleen hitaasti, mutta varmasti. Ne olivat täynnä urukkeja, ja kaikki huusivat ja kalistelivat aseitaan häijysti virnuillen. Ne tulivat lähemmäs – ja lähemmäs… Legolas kompuroi pari askelta taaksepäin, kompastui haltian ruumiiseen ja kaatui muurille. Maatessaan siinä selällään hänen onnistui saada käsiinsä kuolleen haltian jousi ja maasta löytyi nuoli.
Suu kuivana, silmät kyynelten sumentamina ja toistaiseksi määrittelemättömästä tunteesta täristen haltia asetti nuolen jänteelle, veti ja tähtäsi huolellisesti. Aragorn oli poissa – hetken Legolas oli jo ehtinyt ajatella, ettei millään enää ollut väliä. Mutta sitten hän muisti ne lukemattomat saarnat, jotka Aragorn oli hänelle pitänyt, ne määrättömät kerrat kun he olivat harjoitelleet miekkailua tai jousiammuntaa jääden aina välillä juttelemaan. Älä koskaan, koskaan anna kuolemasi olla turha. Hyvä on, hänellä oli luvattoman pienet mahdollisuudet selvitä tästä yöstä elävänä. Mutta hei – niin oli myös hyvin, hyvin monien örkkien laita.
”Tuonpuoleisessa tavataan”, Legolas mutisi ja vapautti nuolen kohti ylimmäksi kivunnutta örkkiä. Hän ei koskaan saanut tietää, osuiko se.

”Legolas?” ääni kysyi. ”Legolas? Riivatun haltia! Hereille siitä! Tämä on mahdollisimman huono aika kuolla!”
Legolas tunsi kevyen töytäisyn kyljessään ja avasi hiljaa valittaen silmänsä. Hänen päätään särki, mutta tunnustellessaan sitä hän ei löytänyt muuta kuin kuhmun. Ilmeisesti joku oli vain tuupannut häntä takaapäin tai kalauttanut miekan kahvalla päähän tai jotain.
Gimlin parrakkaat kasvot mulkoilivat uhkaavasti hänen yläpuolellaan. Ei, hetkinen – Gimlin ilme oli enemmänkin huolen, väsymyksen ja surun päälle vedetty naamio. Legolas puri huultaan tajutessaan, että tällä kääpiölläkin oli tunteet, ja että juuri nyt, keskellä taistelua tämä luultavasti toivoi että ei olisi. Kuten Legolaskin. Oli ollut kyllin kurjaa matkata örkkien perässä tietämättä, olivatko Merri ja Pippin elossa, tietämättä, elivätkö Frodo ja Samkaan… ja, valitettavasti, tietäen että Boromir ei ollut elossa. Mutta nyt… Nyt heidän omatkin eloonjäämismahdollisutensa olivat kadonneet olemattomiin. Ja mikä pahinta, hän oli menettänyt Aragornin. Legolas ei ollut aivan varma miten, mutta jostain syystä, jotenkin, se sattui häneen enemmän kuin tuhat miekaniskua olisi koskaan voinut.
Haltia nousi istumaan ja huomasi Gimlin raahanneen hänet jonnekin syrjäiseen nurkkaan. Hänen ympärillään taisteltiin yhtä, mutta tahti oli vaimennut. Legolasista siinä oli jotain pahaenteistä. Alhaalta kuului jyrähtelyä, kuin joku poikkeuksellisen isonyrkkinen kaveri olisi hakannut ovea. Legolas katsoi hieman pidemmälle ja hänen vatsansa heitti kuperkeikkaa: muurista puuttui iso, pelottavan iso palanen. Se selitti miksi hänen ympärillään ei enää taisteltu niin paljon. Kaikki örkit valuivat muurin aukosta sisään taistelemaan.
”Montako päivää minä oikeastaan olin tajuttomana?” Legolas kysyi tyrmistyneenä tuijottaessaan sisään porhaltavaa örkkilaumaa.
”Hetken vain. Mutta silloin tapahtui paljon. Aragorn, tiedätkö – Aragorn hyppäsi –”
”Niin, tiedän että hyppäsi!” Legolas ärähti tuntien taas hyytävän kouraisun. ”Minä pidin hänestä kiinni, jos et muista!”
”- hyppäsi tikkailta muurille sekuntia sen jälkeen kun sinä oli tuupertunut”, Gimli jatkoi jääräpäisesti. ”Nuolesi meni muuten hänestä ohi vain sentillä, parilla! … Hän siis hyppäsi ja…”
”Mitä?” Legolas keskeytti terävästi. Joko Gimli teki hänestä pilaa tai sitten hän oli joutunut Mordoriin ja Sauron rääkkäsi nyt häntä tälläisillä typeryyksillä. ”Aragorn hyppäsi sen jälkeen kun minä tuuperruin?”
”Niin teki”, Gimli jatkoi kärsimättömänä. ”Ja hän juoksenteli muurilla ja tappoi örkkejä ja määräsi minut huolehtimaan sinusta…”
Legolas ei kuunnellut. Hän keskittyi olemaan onnellinen. Aragorn oli elossa, hän oli elossa, Gimlikin oli elossa – mitä yhdestä puuttuvasta muurinkappaleesta, Aragorn oli elossa…
”… räjähti komeasti paukkuen. Kiviä, ihmisiä, haltioita ja örkkejä sinkoili joka suuntaan. Aragornkin lensi, mätkähti todella korkealta maahan ihan yhden ison murikan viereen…”
Legolas alkoi epäillä, että Aragorn kuljetti hänen sydäntään taskussaan – tai merkillisesti hänestä tuntui äkkiä siltä kuin sydän olisi kovasti yrittänyt lentää valittunsa mukana ilmojen halki.
Valittu? Legolas puri melkein hampaansa halki yrittäessään pitää ajatuksensa järjestyksessä. Sydämen valittu? Aragorn? Ja vielä Legolasin sydämen? Ja vasta silloin Legolas tajusi. Vasta silloin hän ymmärsi kaiken. Aragornin ilme yli viikko sitten kevyen suudelman jälkeen – tämän hermostunut käytös sen jälkeen haltian seurassa… omituinen tunnustus juuri ennen taistelun alkua… Aragorn on rakastunut minuun, Legolas tajusi ällistyneenä. Ja minä? Minä olen rakastunut häneen, kihlattuun mieheen!
”… Johti haltiat örkkien kimppuun ja sai pirunmoisen raivokohtauksen kun örkit tappoivat sen haltian, joka johti heikäläiset tänne – Haldirko se oli?”
”Gimli”, Legolas keskeytti huomaamatta, että oli juuri saanut kuulla erään kansalaisensa kuolleen. ”Missä hän on nyt?”
”Alhaalla”, Gimli ilmoitti. ”Örkit hakkaavat porttia muurinmurtajalla ja Aragorn rähisee kuningas Theodenille. Odottavat Gandalfia. Ja saavat odottaa kauan, jos minulta kysytään”, kääpiö tuhahti. Mutta loikatessaan pystyyn – hieman horjuen – ja lähtiessään kohti porttia Legolas oli kuulevinaan kuinka hän mutisi hiljaa: ”Liian kauan.”

Gandalf oli sanonut palaavansa kolmannen päivän aamuna. Aragorn muisti sen katsoessaan ulos yhdestä korkealla olevista ikkunoista – kappale taivasta, joka ei hänen yllätyksekseen ollutkaan tummien pilvien peitossa, vaan vaalea, pikkuhiljaa valkeneva taivas. Kolmannen päivän aamu koitti… Ja jos he eivät tekisi jotain, niin se olisi myös heidän viimeinen aamunkoittonsa.
”Ratsastakaa kanssani”, hän sanoi hiljaa kuningas Theodenille. Gandalf tulisi tai jättäisi tulematta, mutta Aragorn tiesi ettei saisi kuolemassakaan rauhaa, ellei olisi edes yrittänyt jotakin.
”Mitä?” Kuninkaan ilme oli epäuskoinen.
”Kootkaa miehenne, ne jotka vielä ovat jäljellä”, Aragorn sanoi kovemmalla äänellä, ”ja ratsastakaa kanssani ulos portista.”
Theoden tuijotti häntä vaitonaisena, kuin miettien, oliko Aragornin ehdottama keino yhtään sen pahempi tapa kuolla kuin joku muu. Hänen takanaan Gimli ja Legolas – Aragorn tunsi sisällään lämpimän ailahduksen nähdessään haltian pystyssä – syöksyivät paikalle ja ryntäsivät oitis kiinni kalustukseen raahatakseen sen oven eteen. Aragorn näki kuin Legolas kumosi pöydän nurin vierittäen tavarat pois sen päältä ja kantoi sen sitten tientukkeeksi. Gimli kyllästyi pian ja tuli Aragornin luokse.
”Niin…” Theoden mutisi. ”Niin… Hyvä on, Arathornin poika. Me ratsastamme kanssanne.” Hän korotti ääntään. Kuninkaan ääni kohosi kantavana ja voimakkaana ympäri suurta salia, ja kaikki kääntyivät kuuntelemaan häntä. ”Miehet! Ratsaille! Muurien takana kyyristely loppui nyt – on aika hyökätä takaisin!”
Kunnioittavalle hiljaisuudelle ei ollut aikaa. Innokkaalle sotahuudolle kuitenkin oli, ja Helmin syvänteen puolustajat hurrasivat kuninkaansa sanoille.
Ihmisten sännätessä kukin ratsuaan hakemaan Theoden kääntyi Aragornia, Gimlia ja nyt paikalle saapunutta Legolasia kohti. ”Ämyrinlinnan torvi soikoon… vielä viimeisen kerran.”
Gimli juoksi pois tehtävänään puhaltaa torveen ja Rohanin miehet asettuivat ratsaille hyvin koulutettuina, odottaen portin hajoamista. Legolas ohjasi ratsunsa Aragornin viereen ja nojautui häntä kohti laskien kätensä miehen käsivarrelle.
”Minäkin välitän sinusta”, haltia kuiskasi. ”Todella, todella välitän.”
Aragorn katsoi häntä hetken hämmästyneenä, sitten hän virnisti hiukan, ja päätyi lopulta leveään, onnelliseen hymyyn. Legolas hymyili nopeasti takaisin ja palasi sitten omalle paikalleen kuningas Theodenin vasemmalle puolelle.
”Kertokaahan, Aragorn”, Theoden sanoi hiljaa, ”millaiset mahdollisuudet meillä on?”
Hetken Aragorn aikoi vastata: ”Tuhoon tuomitut.” Mutta sitten hän muisti Legolasin sanat ja vienon hymyn, ja muutti mieltään.
”Erinomaiset.”

Ja kolmannen päivän aamunkoitossa Helmin torvi soi kerran – toisen – ja kolmannen kerran. Portit murtuivat muurinmurtajan edessä, mutta pahemmin murskaantuivat örkit, jotka jäivät ulos ryntäävien hevosten alle. Örkkejä oli paljon, mutta ratsumiehet hevosineen tekivät paljon tuhoa niiden keskuudessa. Kuin ylistyksenä Rohanille aurinko nousi – ja vaikka Uruk-Hai sietikin päivänvaloa, häikäisi se silti niitä pahemmin kuin ihmisiä.
Auringonnousun myötä saapui Gandalf – eikä hän tullut yksin. Kuningas Theodenin sisarenpoika, Éomer, tuli hänen kanssaan, mukanaan rohhirrim, nuoren rohanilaismiehen hallintaan uskottu armeijaosasto.
Ja Rohan taisteli Uruk-Haita vastaan uutta voimaa saaneena, aurinko tukenaan. He taistelivat laulaen, ylistäen Théodenia, ylistäen Éomeria, ylistäen Gandalfia – mutta joukossa oli yksi, joka ei huutanut heidän nimiään taisteluhuutonaan. Legolas Viherlehti, Synkmetsän prinssi, ylisti Elessar Haltiakiveä.

******************

Oijoi. Että minä rakastan tuota sanaa. Rohhirrim. Son niin ihana sanoa ääneen.

Kiltit, kiltit ihmiset ja otukset... kommentoikaa! Vaikka tämä onkin pohjanoteeraus, niin kommentoikaa silti, koska muuten minä en ikinä opi ja saatte tulevaisuudessakin lukea minulta tälläistä painajaismaista tekstiä!

[Haltsu]

Oe, se oli mukavaa tekstiä. Sinulla on aivan mielettömän ihana tapa kirjoittaa. Mii tyksin kovasti.

Rakentavaa palautetta noin hyvä kirjoittaja ei kyllä taida tarvitakaan. [tai ainakin minun palautteeni irkkaa juuri, joten se ei ehdi tulla käymään]

[Akuma-hime]

Viii! Tämä oli tooooooooosiii hyvä!
Miä tykkäsin paljon!

Rakentava palaute on nyt uimarannalla jäätymässä, eikä palaa ihan pian..

[Violet]

Tämä oli älyttömän hauska. Kirjoitustyylisi on ihuna, pidän siitä
Huumoriakin oli sopivasti mukana. Ja taistelukohtaukset oli tosi hyvin kuvattu. Jatkuuko tämä, vai oliko se tämmöinen lyhyt?
Jos jatkoa tulee, minä ainakin lukisin sitä mielellään.

[Delly]

No, voi olla että jonakin päivänä jokin (kilpailu? Haaste?) inspaa minut tekemään toisenkin itsenäisen jatko-osan... Tämähän on jo itsessään jatkoa sille Kuin vain haltia osaa- ficille (kyllä, ensimmäinen slashini ja melko kehnoa laatua).

Unohdin mainita, että tämä on hyvin epätoivoinen, tämä ficci. Ja että tämä puolittain myötäilee leffaa, toisinaan on hieman ylimääräisyyksiä... enkä minä oikeastaan pidä sitä että Aragorn roikkuu Legolasin pitelemänä muurilta kovin uskottavana...

[yashmine]

Ooo! Tämähän oli loistava! Hienoa!
Ei kirjoitusvirheitä, hyvää tekstiä ja idea oli kiva.
Kirjoitathan paljon uusia ficcejä???

[Delly]

Luin sen uudestaan. *mutisee* Ei se ollutkaan niin huono kuin muistin... *lisää mutinaa* Yllätyin iloisesti.

[Orkrist]

Whee. Sholi hjuva. Loishtava. *hekottelee kännipäisshään* Yhden kirjoitushvirheen löyshin. Nimittäin kysheesshä on rohirrim, ei rohhirrim. Mutta shoon pikkusheikka.

[Delly]

*huitaisee kädellään* Blääh. Son nyt rohhirrim. Son kivempi sanoa. Ja hauskemman näköinenkin. ^^

Minäpä löysin toisen virheen. X) Gandalf sanoi: "Odota minua viidennen päivän aamuna" eikä "kolmannen päivän aamuna". Hups. *miettii, jaksaisiko mennä ihan korjaamaankin*

[Melody Midnight]

Minä valitsin tämän ensimmäiseksi viralliseksi TSH-slashikseni, jota täältä lukea, ja arvaapa mitä? Aivan, pidin siitä todella paljon. Ja pidän muuten yhä... *virnistää ilkikurisesti*

Ihana pikku ficci, hyvin huumoria mukana plus ne taistelukohtaukset todellakin hienosti kuvattuja (kuten Violet jo sanoikin) ja upeaa kuvailua. Eipä tässä enää muuta voi sanoakaan kuin että we want more! *hymyää*

Taidanpa muuten olla hiukkasen kateellinen sinulle...minä kun en TSH:sta osaa oikein mitään kirjoittaa. (alani on enemmänkin HP) noh, taidankin tästä lähteä etsimään muita ficcejäsi... Adios! *heilauttaa kättään ja katoaa muiden ficcien sekaan*

[Delly]

*blink blink* Nani? Ensimmäisesi? Luit? Pidit? Etsit lisää? Nani?

Uh-oh. *tuijottaa sitä kuin hullua* Yiaa... pakko kyllä sanoa, että miulta luonnistuu sekä Potterista että LotRista vain parodiointityyppinen huumori, eikä sekään kovin usein. Enemmän minulta valmistuu näitä hieman harvinaisempia ficcejä, niinko Dragonlance tai Frogotten Realms ja näih.

Kiitti. *ruttii sen*

[athelas]

Mutta mutta, eikai tämä nyt tähän loppunut? Siis olihan se hieno lopuksi, mutta myös jatkoksi..

*hmm*
*menee nukkumaan*

[Chikara]

Minä tykkäsin. Tämä oli todella söpö ja ihana.

Hieno.